Tätä hän pohtii kiinnostavasti ja monipuolisesti etsiessään ratkaisuja niin lapsuudestaan, kavereilta, terapiasta kuin somesta ja kirjoistakin (esimerkiksi Mirja Hämäläinen ja Liv Strömqvist mainittu tärkeinä). Onko hän liian mukautuva, haluaa esittää kilttiä miestä itsensä pienentämisen uhallakin? Vai aiheutuiko lapsena tärkeältä tytöltä saaduista pakeista vakava trauma? Miksi hänellä oli niin paljon pelkoja lapsena? Katsoiko hän pornoa liian nuorena? Tai onko hän vain kypsymätön, ikuinen lapsi, joka on aikuisena pinnallinen paska? Häpeä on tuttua.
Tärkeä vaihe on tajuta olleensa koko elämänsä rakkaususkon vallassa; käsityksen, joka meille syötetään prinsessasaduista ja Frendeistä alkaen kirjallisuuden ja leffojen kautta vanhempiemme ja muiden esimerkkeihin saakka. On vain etsittävä, niin löytää palkinnon. Ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. Noinkin voinee käydä, mutta taivaasta täydellinen suhde ei tipahda, vaikka siltä ulkopuoliselle saattaa vaikuttaa - tämä on oma kommenttini, ei Erkan tekstiä.
Mies löytää tilanteelleen jopa virallisen diagnoosin: hän kärsii oireistosta nimeltä ROCD, joka on OCD:n alatyyppi. (Saatoin hieman huokaista tässä kohtaa; kaikelle on isokirjaiminen diagnoosi, meneekö tämä nyt trauma- ja sairauskertomukseksi? Rauhoitan: ei mene, siten kuin pelkäsin. Vaikka oireisiin on olemassa hoito nimeltä ERP, josta siitäkin saamme perustietoa.)
Iän ja tiedon kasvaessa mies oppii tunnistamaan ja välttämään ahdistavia tilanteita. Ehkä hänelle vain sopii parhaiten olla seurustelematta "tositarkoituksella"? Ystäviä on paljon, myös naisia, tai etenkin naisia, joiden kanssa hän kokee keskustelut luontevammiksi kuin perusäijien. Parasta olisi suhde varatun naisen kanssa, jolloin ei tarvitsisi ottaa paineita "vakavaksi" menosta.
"Tuntui ihmeelliseltä olla seksuaalis-romanttisessa suhteessa, joka ei ahdistanut lainkaan."
Siinä on tietysti omat haasteensa, mutta suhdekenttä on tosiaan paljon monimuotoisempi kuin vaivaannuttavalla sinkku-sanalla kuvattu tai kiinteä kahdenvälinen, hän huomaa (ja lukijakin).
"Minulle ajatus, että loppuelämän ajan muodostaisin erilaisia ihmissuhteita ilman lähtökohtaisia rajoitteita siitä, että ne sulkisivat toisensa pois tai minun pitäisi valita ja sitoutua yhteen, oli helpottava."
Ajoittainen fyysisen läheisyyden ja seksin puute on ongelma. Pornosivut, tuhmat viestittelyt ja oma käsi ynnä apuvälineet, kuten eräs Raili, ovat laastaria. Hoitavat hommansa tyydytyksen suhteen, mutta silti mies kokee "syvähalauksen" tarvetta. Opin muuten monta uutta sanaa ja termiä, mutta niin oppi kertojakin kertomuksensa mittaan.
Pohditaan lapsentekoakin. Mies rakastaa kummilapsiaan, ihailee ja kadehtii vanhemmiksi ryhtyneitä, näkee siinä "uhmakasta kauneutta" tässä maailmantilanteessa, muttei haaveile omista ainakaan nyt.
"Vaikka en kaivannut omia lapsia, epäilin silti välillä jääväni lapsettomana paitsi jostain olennaisesta. Elämän seuraavasta vaiheesta. Sellaisesta rakkauden muodosta, jonka voimaa en voinut aavistaakaan. Ja ehkä vain: aikuisuudesta.
Vanhempien elämällä oli kiistaton keskipiste, aurinko jota he kiersivät. Siihen kateuteni kohdistui. Prioriteetti numero yksi oli vanhemmille päivänselvä. Se pakotti heidät sivuuttamaan itsensä ja omat tarpeensa. Sellaisen täytyi kasvattaa ihmistä.
Minkä ympärillä minun elämäni pyörii? Napani? Mikä oli elämäni tärkein prioriteetti? Minä itse?"
Arvostan vilpitöntä asian tutkimista ja ajattelua, joka ei sääli itseään, vaan pyrkii aidosti eteenpäin. Autofiktioksi kuvailtu teksti on todenoloista. Ammattilaisena Erkka Mykkänen osaa rakentaa tekstin rytmityksineen lukijaystävällisen sujuvaksi ja kiinnostavaksi. Sympaattinen sukellus miehen maailmaan, mistä kiitos!
Kenelle: Sitoutumiskammoisille, häipyviä poikaystäviä ihmetteleville, lasten tai lastenlasten yksinäisyydestä huolestuneille, parisuhteen eri muotoja pohtiville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti