Lina Wolff: Lihan aika

Ei ole kirja lihansyönnistä eikä teurastusta dekkaritapaan, vaan vie ajatukset perinteisemmin lihan ja hengen suhteeseen. Kumpi ihmistä määrää ja määrittää? Uskonnostakaan ei ole kyse, vaikka yksi keskeisistä kertojista sattuu olemaan nunna. 

"- Älä anna lihan sanella ratkaisuja, äiti sanoi. - Etsi ylevämpi päämäärä. Monilla ihmisillä lihan voima on suurempi kuin sielun, ja monille ihmisille elämä siksi on lihan aika eikä sielun. Lucia, varo lihan aikaa.
Olisipa äiti aavistanut, miten tunnollisesti noudattaisin hänen kehotustaan."

Ruotsalaisen maaseutulehden toimittaja saa apurahan Madridin matkaa varten. Ehkä matka toisi elämään sisältöä, jota nainen kiihkeästi kaipaa - ja ehkä niin käykin, mutta odottamattomilla tavoilla. Baarissa hän kuulee mieheltä nimeltä Mercuro uskomattoman elämäntarinan, johon nainen sotkeutuu, niin, lihan vai hengen vetämänä? 

Tarinan myötä lähdemme seuraamaan netin liveshow'ta, nimeltään Lihan aika, ja miestä, joka joutuu ohjelmaan pelastaaksen avioliittonsa julkisin tunnustuksin mokailuistaan. Kuka hullu lähtee suoraan lähetykseen kertomaan intiimejä asioitaan, ajattelin, kunnes muistin realitysarjat, joita tuutista oikeasti tulee jatkuvasti. Aika moni siis. Mercuron mukaan pakotti vaimo. 

"En ole pohtinut, kadunko vilpittömästi vai olenko tosiaan vain kauhuissani seurauksista. Sillä mitä vilpitön katumus edes on? Tajuan, että lähinnä minua todellakin hirvittävät seuraukset. Minulle sopisi oikein hyvin, jos voisin pitää uskottomuuden mutta vapautua seurauksista. Sisimmässäni olen tyytyväinen, etten tunne aitoa katumusta, koska katumus on mielestäni hyödytöntä. Pelolla, jota nyt tunnet, sen sijaan on ilmeinen funktio: seurausten pelosta syntyy halu tehdä parannus. Parempaan ei ihminen pysty."

Hauskasti kirjailija tuo esiin nykypäivän julkisten anteeksipyyntöjen onttouden. (Mieleeni tuli erään saarivaltion ex-prinssin kuuluisa BBC-haastattelu.) Mutta se on vain yksi ilmiöistä, joihin kirjailija tökkää kynänteränsä ihmisten räpiköinnissä mitenkuten kohti jotain, mitä he eivät itsekään osaa määritellä. Räpiköinti ei välttämättä vie mihinkään, mutta tarina vie surrealistisille rannoille, kun mies ei pääse eroon show'n tekijöistä ja pyytää lehtinaista auttamaan. Nainen, Bennedith, on omaa merkitystään etsiessään tutustunut Madridissa ihastuttavaan pariskuntaan. Sen rooli nousee yllättäväksi Bennedithillekin, ja hänen toimistaan kiinnostuu nunna Lucia. 

Terävä, tekstiltään taitava teos viihdyttää ja jättää häiritsevän olon - plussaa sekin. Langanpäitä ei solmita, joten selkeän juonivetoista hakevalle en suosittele. Mutta ajankohtaisen pohdiskelun ja ronskinpuoleisen proosan ystäville kyllä.

Lina Wolff kertoo itse kirjoistaan HelsinkiLit-tapahtumassa toukokuussa 2025, kiinnostavaa nähdä! 

Lina Wolff: Lihan aika. Otava 2025. Suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom. Kansi Jenni Saari.

Viihteestä viikonlopuksi

Jälleen on noussut keskustelua siitä, nolaako intohimoisesti lukemista harrastava itsensä ahmimalla viihdekirjoja. Ei tietenkään nolaa! Viihdekirjat ovat niin suosittuja mitä vain top 10 -listaa katsomalla, että hyvää seuraa porukassa riittää ja hauskaa on, jos osuu löytämään itselle sopivaa luettavaa. Rikoksia ja romantiikkaa kun etsijöille riittää.

Luin viimeksi Kate Atkinson Jackson Brodie -sarjan uusimman, Kuolema kulkee kartanohotellissa. Brittiympäristö tenhoaa, Jackson on kiinnostava hahmo, ja kirjailija revittelee juonen pyörityksissä niin hulvattomasti kuin britit parhaimmillaan osaavat, hullunhölmöön loppunousuun saakka. Kuin seuraisi jotain näytelmää; vaikutelma saattaa johtua siitä, että kirjassa vietetään rikosmysteeri-iltaa, jossa kirjan henkilöt, mysteerinäyttelijät, uhrit ja sankarit menevät vauhdikkaasti sekaisin. 

Ei onneksi niin mielipuolisen hullusti kuin Sadie Jones Kutsumattomissa vieraissa, mikä tuli tästä mieleen - sen luettuani olin pöyristynyt, tässä nauroin. (Ymmärtäisinköhän Jonesin mustan huumorin nyt paremmin?) Plussana Atkinsonille runsaat kirjalliset ja muut viitteet sekä mainio suomennos, nautin sanavalinnoista! Päätin ottaa listalle vielä lukemattomat Brodiet, joita on jokunen, olen kulkenut satunnaisessa järjestyksessä. Ehkä myös muut Atkinsonit, jotka ovat korkkaamatta.

Viime vuonna menehtyneen, unohtumattoman Himoshoppaaja-sarjan luoneen Sophie Kinsellan muistoksi luin pari Kinsellaa: toinen oli niin tavallinen romanttinen tarina, että nimi jo unohtui, mutta viimeisin julkaistu, Ihan lopussa, on kelpo kamaa. Se kertoo Sashasta, joka palaa loppuun liian ihanassa työssään (tuttua!) ja lähtee rauhoittumaan lapsuutensa lomahotelliin Englannin rannikolle, vaikkei ole edes rantasesonki.

Rapistunut hotelli kamppailee olemassaolostaan, Sasha miettii uranvaihtoa ja tietenkin tutustuu rannalla mieheen. Juoneen liittyy eräs taulu, surffaus, lehtikaali ynnä huruajatuksia, Sashan sanoin. Okei, burn outista tuskin toipuu niin nopeasti kuin kirjassa (jos se ei ole hyvin lievä), mutta muuten työuupumista kuvataan uskottavasti. Pidin kirjasta, joka kokoaa hienosti nuoren naisen pelkoja ja unelmia viihteelliseen pakettiin. Ja Kaisa Katteluksen pätevä suomennos jälleen! 

Lempparini tässä genressä on kuitenkin edelleen ja aina irlantilainen Marian Keyes, jolta ilmestyi syksyllä 2025 uusi suomennos, Paras virheeni, jonka luin aiemmin jo englanniksi malttamattomana. Suuri haaveeni olisi nähdä kirjailija livenä: voisivatko kirjamessut tai HelsinkiLit auttaa tässä...? 

Jännityspuolella australialaisen Sally Hepworthin trilleri Hyvä sisko piti myös hyvin mielenkiintoa yllä ja onnistui kääntelemään epäilyjä syyllisestä mainiosti eri asentoihin. 

Onko Matt Haig viihdekirjallisuutta? Tätä olen miettinyt aiemminkin. Jos on, mainittakoon, muttei myönteisessä mielessä ainakaan kirjan Mahdoton elämä kohdalla. Liian mahtipontista ja koreaa elämänfilosofointia makuuni, vaikka idea on tietysti hieno: "toivoa ja uusia alkuja", kuten esittelyteksti sanoo. Ibizan saarta kirja kuvaa kiinnostavasti. Haigin Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä. 

Tv-viihdettä olen kunnon kuluttajana kuluttanut. En ole nähnyt yhtään La Promesaa (jota kuulemma "kaikki" katsovat), uutta espanjalaista Castamarin keittäjätärtä katsoin kuusi minuuttia. Mutta sulavasti upposi norjalainen sarja Jouluksi kotiin, reippaan ronskia romantiikkaa ja mahtava pääosan esittäjä. Eikä norjalaisen Karin Smirnoffin kirjaan Lähdin veljen luo perustuva tv-sarja ole huono, vaikka tv-sarjasta puuttuukin kirjojen hätkäyttävä, rikolliselta tuntuva huumori. 

Jälleen brittiä: sarja No escape koukutti minut tehokkaasti arvoituksillaan ja paineisella tunnelmallaan. Sen verran ahdistavaa ja veristä, että montaa jaksoa ei voinut katsoa peräkkäin, mutta loppuratkaisuun piti päästä. Perustuu Lucy Clarken romaaniin The Blue, ehkä muitakin hänen kirjojaan pitäisi katsastaa. Ja iki-ihanan James Nesbittin tähdittämä sarja Verenperintö piti nähdä, epäuskottavuuksista ja hienoisesta imelyydestä huolimatta aivan katsottava, Nesbittin ansiosta. Vaikka loppupuolella eräs kuollut ja eräs elävä olisivat mielestäni saaneet vaihtaa paikkoja. Perustuu Harlan Cobenin romaaniin Run away. Tiedän ainakin yhden, joka riensi kirjakauppaan sarjaa katsottuaan, joten toimii lukemisen edistäjänä!

Uutta Bridgerton-kautta odotellessa (perustana Julia Quinnin kirjat) täytyy vielä tuijotella Emily in Paris -sarja tähänastiseen loppuunsa. Mainio sekin (ja Libelulle-kaverini kaupassa Helsingin Korkeavuorenkatu 4:ssä muuten myydään Ranska-tavaraa, kuten koruja ja samanlaisia kapteenihattuja kuin Emilyllä on), Emily- ja Pariisi-faneille tiedoksi. 

Kotimaisen viihteen kokemuksista kerrottakoon sitten vähän myöhemmin. Jutussa mainittuja kirjoja:

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa. (Death at the Sign of the Rook, 2024) Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2025. Kansi Anders Carpelan.

Sophie Kinsella: Ihan lopussa. (The Burnout, 2024). Suomennos Kaisa Kattelus. WSOY 2025. Kansi Richard Ogle, kuva Paul Thurlby.

Sally Hepworth: Hyvä sisko. (The Good Sister, 2020). Suomennos Oona Nyström. Bazar 2025. Kansi Christa Moffitt.

Marian Keyes: Paras virheeni (My Favourite Mistake, 2025). Suomennos Terhi Vartia. Tammi 2025. 

Mainintoja kotimaisista kirjoista: Quynh Tran, Johanna Valjakka, Kari Hotakainen

Quynh Tranin esikoiskirja Varjo ja viileys kuvasi vietnamilaistaustaisen perheen elämää Suomessa. 
Viileän fraasittomasti, tuoreella otteella. Hienon omaääninen kerronta jatkuu ja vahvistuu seuraavassa teoksessa, joka on esikoista eheämpi ja romaanimaisempi, fokusoidumpi. Vietnamilaissyntyinen Maggie asuu teinityttärensä Lanan kanssa Lundissa, Ruotsissa. 

Maggie emännöi suosittua kylpylää ja uppoaa töihinsä, Lana on teini, jolla riittää ystäviä, myös poikia, mutta nyt hän on pitänyt seurustelutaukoa. Peräti puoli vuotta! Omasta päätöksestään, sillä hän sai hommasta tarpeekseen edellisensä kanssa. Muut tytöt ihmettelevät. 

"Joskus kavereihin vain kyllästyy totaalisesti. Heidän pieniin, söpöihin naamoihinsa - niiden pelkkä ajatteleminenkin tökkii. - Etkö sä aio hommata poikakaveria jo kohta? Katarina kysyi, kun he näkivät viimeksi, ja irvisti perään inhoten ikään kuin olisi täysin poissa laskuista, että Lana voisi ikinä enää löytää ketään. Tungetteleva kysymys ja inhon ilme. Miten sellaiseen voi vastata? Olemalla hiljaa. Ja sen jälkeen menemällä kotiin ja kelaamalla ajatusta eteenpäin: mistä hän jää paitsi, kun hänellä ei ole poikaystävää? Toisinaan Lana ajattelee, että jos hänellä ei olisi ystäviä, hän ei välittäisi pojista pätkääkään." 

Lana ei tunne isäänsä, mikä alkaa vaivata häntä. Miksei Maggie voi kertoa kahta lausetta enempää, ihmettelee lukijakin, joka saa kyllä tietää Maggien taustan ja tekemiset. Työteliäs, hiljainen, yksioikoinenkin nainen, joka osaa sopeutua olosuhteisiin. Ja olosuhde on nyt se, että hänen on elätettävä tyttärensä ja itsensä, saatava tytölle kaikki, mitä tämä tarvitsee. 

"Hän menee töihin ja tulee töistä kotiin. Kotona hän siivoaa tai laittaa ruokaa. Ei salli itselleen hetkenkään lepotaukoa. Lana näkee hänen yksinäisen vauhkoamisensa. Maailmassa täytyy olla hirveän paljon yksinäisiä äitejä, mutta onko Maggien pakko olla yksi heistä? Jos Lanan isä on sellainen kuin Maggie on kuvaillut (herkkänahkainen rotta), eikö korvaajan luulisi löytyvän helposti?"

Kerran hän lipsauttaa maininnan ensimmäisestä poikaystävästään, ennen Lanan isää. Kun tyttö kiinnostuu, 

"Maggie ei kuitenkaan haluaa jatkaa puhumista. Ainakaan itsestään. Mutta mitä Lanalle kuuluu? Onko kaikki hyvin? 
- Ihan hyvin, Lana vastaa. Tietenkin kaikki on hyvin, Maggie ajattelee. Ihan hyvin, niin kuin aina. Lana kasvaa nopeasti. Tytär on siinä iässä, jolloin tapahtuu paljon muutoksia. Silti heillä on kotona yleensä rauhallista." 

On rauhallista, kun ei puhuta! Vaikka molemmille tapahtuu paljon, myös miesrintamalla. Maggien työpaikka on vaarassa, ja hän tekee kaikkensa kylpylän rahoituksen säilyttämiseksi. Lana ajautuu nuorten yöllisiin draamoihin, joihin lomittuu rikoksia ja väkivallan uhkaa. Ja poikia, ihastumisia, räppäri-Jakob ja tapahtumia, jotka jännittävät myös lukijaa. 

Osuvan tarkka, vetävä ja ajankohtaisen tunnun luova tarina kahden sukupolven ja kulttuurin yhteensovittamisesta sekä ikiaikaisesta kysymyksestä äidin ja tyttären väleistä, naiseudesta ylipäänsä. Henkilöt tulevat lukijalle tosiksi, etenkin nuorten elämän raikas kuvaus viehättää. Tran ei osoittele eikä opeta, hän näyttää, ja tekee se kauniisti. Hän jättää lukijalle tilaa.  

Quynh Tran: Kun toiset nauttivat. Teos 2025. Ruotsista suomentanut Outi Menna.

Kannessa on Matilda Edengrenin maalaus Nimetön, kannen suunnittelu Tom Backström.

Johanna Valjakan Klinikka O on kuvaus unihäiriöisestä balettitanssija Esmestä, joka on ehkä-sveitsiläisellä luksusklinikalla hoidattamassa ongelmiaan. Klinikalla on tiukat säännöt ja asiakkailla henkilökohtaiset lukujärjestykset, sillä selkeä päivärytmi on unihäiriöistä kärsivän paras ystävä. Maailmanluokan kokkien gourmet-ruuasta ja muusta täydellisestä palvelusta huolimatta tunnelma on ahdistava, sillä Esmeä ei jätä rauhaan Ruger, otus, joka seuraa häntä öisin kaikkialle. Hallusinaatioiden vuoksi Esme pelkää menettävänsä todellisuudentajunsa lopullisesti. 

"Päivisin Esme siis koki olonsa normaaliksi? Ei, ei tietenkään. Esme koki ennemmin olevansa kastunut sukka, jotka elämä oli tarttunut molemmista päistä ja yritti vääntää kuivaksi. Öisin hän ei edes tiennyt, oliko sukka vai ei. Luulee... olevansa... sukka... Lääkäri puhui kirjoittaessaan ääneen kuin taidon vastaoppinut lapsi. Hän suositteli lampaiden laskemista ymmärtämättä, että lasketut lampaat putosivat suoraan Rugerin suuhun." 

Erikoista on sekin, etteivät asiakkaat saa käydä ulkona. Heitä varjellaan ulkoisilta ärsykkeiltä. TV:ssä esitetään vain yhtä ohjelmaa, aina samaa kokkishow'ta, päivittäin uusin jaksoin. Kanssakäyminen muiden asiakkaiden on niukkaa ja varautunutta, mutta Burnis muistuttaa ystävää. 

"- Mitä teille kuuluu?
- Fantastista, kaikkihan on täällä aivan ensiluokkaista, Burnis vastaa ja elehtii asuunsa, klinikan univormuna toimivaan pellavapukuun. - Parasta on, ettei tarvitse pohtia, onko asuni tarpeeksi business casual.
- No, sehän on mukava kuulla, hoitaja vastaa ja syventää hyväksyvää hymyään."

Onko kaikki Esmen harhaa vai jotain outoa todellisuutta? Ovatko asiakkaat potilaita vai vankeja? Missä raja kulkee? Esme ei tiedä, mutta hänen aivojaan on sanottu teräviksi. Kun hän vain saisi nukuttua. 

"Hän vain tahtoisi olla normaali, mutta normaalius on joustava käsite, ja kuten Esme on huomannut, niin on todellisuuskin." 

Tarina on tumma ja hätää täynnä, mutta trillerimäisesti jännittävä, vangitsevakin (sopii teemaan).

Johanna Valjakka: Klinikka O. Kosmos 2025. Kansi Hanna Kahranaho.

Vihdoinkin jotain hauskaa! Paitsi että onko? Nimi on hauska, odotin kunnon kurmotusta kirja-alalle ja meille liepeilijöille. Sadoittain kirjailijahaastatteluja nähneenä arvelen materiaalia riittävän pelkästään tästä aiheesta. Mutta Hotakainen menee ymppäämään hommaan mukaan tavoilleen uskollisena niitä suhteita ja sotkuja, joissa "ihmisen osa" astuu päärooliin (jolloin yleensä tapahtuu se inhimillinen, mitä haastattelullekin kirjan nimen mukaan). Ollaan siis kirjamessuilla kirjailija Mikael Taustajoen haastattelussa, jonka vetää Salla Joenperä. Luen näytelmäkäsikirjoitusta. 

Ei silti, parissa kohtaa nauroin: ensimmäisen kerran, kun haastattelijasta tuli mieleen todellinen, usein messuillakin kuultu haastattelija, ja muutamassa osuvassa kirja-alaa riipovassa sanailussa, kuten siinä, että kirjan aiheina "jos läheisiä sattuisi kuolemaan, ehdottomasti se surupuuro kannattaa keittää". 

Kirjailijasta tuntui hyvältä...

"Saada sydän-emojeita! Niitä vilisi silmissä, kun suloinen kulttuuriväki riensi paikalle ja avasi sanattoman arkkunsa. Sydämiä, jaksuhaleja, ihku-ihania tsemppiviestejä. Somehan on joskus teurastamo, toisena päivänä hieromalaitos."

Nykyilmiöiden kuvauksessa Hotakainen on armoton, ihmisille lempeä mutta ketään säästelemätön, kirjailijoitakaan. Olemmehan kaikki yhtä naurettavia tai mahdollisesti "heijastuksia toistemme ikkunoissa". Ja kyllä, Jumala ilmestyy myös, uutuuskirjojen seassa.

Uskon, että näyttämöllä toimii tekstiä paremmin ja humoristisemmin, kun näyttelijöiden karisma ja ammattitaito rikastavat kerrontaa. Taustajoki itsekin oli todennut aiemmasta kirjastaan: "Teosteni vahvan tunnelatauksen saavat parhaiten esiin juuri nämä viehättävät naisnäyttelijät." Hyvää harjoitusta näytelmäkäsikirjoitusten lukemiseksi, ja kiitettävän maltillisen pituisena. Hotakais-faneille täsmäisku. 

Kari Hotakainen: Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä. Siltala 2025.

Liz Moore: Metsien jumala

Vetävä lukuromaani on amerikkalaisen Liz Mooren Metsien jumala. Vaikkei nyt sentään ihan Donna Tarttiin verrattavissa siitä huolimatta, että hänet mainitsee joku suosittelija takakannessa. 

Intoilin äskettäin Anna Hopen Albionista, ja kas, tässä on paljon samoja, kiehtovia elementtejä. On valtava sukutila, jolle on ollut keksittävä nykyaikaan soveltuvaa uutta käyttöä; on salasuhteita, perheen keskinäisiä kahnauksia ja kauheita tapahtumia, kuten lapsen katoaminen; on jopa tiluksista kartta. 

Rikas Van Laarin perhe pitää tilallaan lasten kesäleirejä, jo vuosikymmenien mittaisin perintein. Kertojana on alkuun Tracy, yksinäinen 12-vuotias, joka saa yllättäen huonekaverikseen ja pian ystäväkseen itse Van Laarin perheen vesan, itsevarman Barbaran. Mutta tapahtuu traaginen käänne: Barbara katoaa. Kertojaksi vaihtuu yksi leirin vetäjistä, Louise, ja hänen jälkeensa tilan työntekijä Carl.

Myös Barbaran äiti Alice kertoo omaa tarinaansa, samoin rikostutkija Judy sekä muutama muu. Vaikka henkilöitä ja aikatasoja on runsaasti, yllättävän selkeänä juoni etenee lukijan silmin. Arvailin ja jännitin, jouduin harhaanjohdetuksi, ja taas sai jännittää. Judy tutkii sitkeästi tapausta ja vetää mukaan myös perheen toisen lapsen, vanhan herra Laarin lapsenlapsen, katoamisen aikanaan. 

"- Ei sanaakaan pojanpojastani, herra van Laar sanoo. - Älkää edes mainitko hänen nimeään.
Herra van Laar poistuu. Vaimo seuraa perästä.
Judy jää istumaan yksin suureen keittiöön. Edellisenä iltana näyttää olleen juhlat. Työtasolla lojuu ruoka-astioita, jotka olisi pitänyt siirtää jääkaappiin. Salaatteja, suklaajälkiruokia.
Judy katsoo muistiinpanojaan. Hän viivaa yli sanat 'Käytös hermostunutta'.
Hän kirjoittaa: 'Käytös vihamielistä.'"

Tytöt tekevät tyhmyyksiä, mutta niin tekevät naiset ja miehetkin. Pieni nillitys sinänsä erittäin hyvin toimivaan suomennokseen: eivät lehdet, kirjat tai kuvat ole suomeksi hiirenkorvilla, vaan koirankorvilla. Ja minua häiritsee usein tässä ja monessa muussa käännöskirjassa käytetty ilmaus kamalan jotain. "Minun käy kamalasti sääliksi perhettä." Sanooko joku niin tosielämässä? Emmekö ole hirveän väsyneitä, kauhean nälkäisiä, todella sääliviä tai jotain muuta kuin kamalaa? 

Jännittävä, polveileva ja monisyinen trilleri uppoutumaan haluaville, arvoituksia ratkoville ja koukuttuville.

Liz Moore: Metsien jumala. (The God of Woods.) Tammi 2025. Suomennos Aleksi Milonoff. Päällys Grace Han. 

Trillereitä onko heitä

Heitä on, paljonkin, mutta taso vaihtelee suuresti, trillereissä siis. Välipalakirjoiksi etsiskelen säännöllisesti koukuttavaa jännittämistä, mutta ongelma bloggaamisessa on se, että harva jää mieleen, kun tarkoitus ei ole muu kuin hetken viihtyminen. Sama koskee dekkareita, mutten puhu nyt selvitettävistä rikostarinoista, vaan silkasta jännityksestä, johon voi sotkeutua poliisi tai sitten ei.

Aloitan helpoimmasta eli mieleen jääneestä: Martta Kaukosen repäisevästi alkanut trilogia Irasta, sarjamurhista ja psykoterapiasta sai kolmososansa Poissa. Ensimmäistä upeaa osaa tämä ei voita, mutta vauhtia ja käänteitä riittää tuttujen henkilöiden parissa. Ja jonkinlainen lohtukin on lukijalle (ehkä?) luvassa.

Juonta ei passaa paljastaa, mutta Iraa mietityttää varhain kuolleen äidin tarina, ja hän saa selville tämän taustasta uusia tietoja. Arto-isä yrittää tukea tytärtään, minkä omilta ongelmiltaan taitaa. Yllätys on se, että he asuvat nyt yhdessä, isä ja tytär. 

Aiemmista osista tuttu poliisi Kerttu Leppäkorpi saa ison roolin, sillä hän kuolee hoitokodissa ja jättää omaisuutensa Artolle sekä tehtävän selvittää eräs vanha rikos jätetyn aineiston avulla. Tapauksesta kerrotaan Kertun sanoin melko perusteellisesti.

Hieman hankala oli välillä hahmottaa, kuka henkilöistä puhuu, samoin rikoksen juonenkäänteet viuhuivat niin vikkelästi, että lukija sai pitää rystyset valkoisina sivusta kiinni pysyäkseen mukana. Sillä kirjailija myös tarkoituksella hämää, mikä on tietysti yksi kirjan kiehtova juju. 

Toinen minua huvittanut juju ovat henkilöiden sukunimet, jotka Kaukonen luo omalla tyylillään. Paljon on tuttuja nimiä Kuopion seudulta Petosesta Rahusenkankaaseen!  

Suosittelen siis erityisesti hänelle, joka on lukenut aiemmat teokset, joka ei pelkää tulevansa huijatuksi ja joka tuntee pohjoissavolaista paikannimistöä. Poliisityökin saisi kiinnostaa, ja ihmissuhdekuviot.

Irasta kertovan trilogian kaksi ensimmäistä osaa:

Terapiassa

Hengissä

Muuta Martta Kaukoselta:

Sinun varjossasi

Rikas elämä - parempaa arkea hidastamalla, kirjoitettu Leila Saarivirran kanssa.

Martta Kaukonen: Poissa. WSOY 2025. Kannen suunnittelija Perttu Lämsä.

Kansainvälisestä tarjonnasta luin kaverin suosituksesta brittiläisen Alice Feeneyn trillerin Kivi, paperi, sakset. Titteli hämäsi hieman, sillä samanniminen teos ilmestyi jo ysärillä, kuten Kirjasampo kertoo (en ole lukenut kylläkään, soitteli vain kelloja). Mutta suora käännös, tällä mennään. 

Kuten kaveri sanoi, viihdytti mainiosti lukemisen ajan, mutta käänteet eivät jääneet mieleen. Hääpäivästä oli kyse, ja häälahjaksi saaduksi Skotlannin matkasta. Mikä sen ihanampaa? 

Kuka matkan lahjoitti ja miksi? Amelia ja Adam joutuvat kummalliseen kostonäytelmään, mutta kuka on viaton ja kuka ei, siinä kysymys.

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset. (Rock, Paper, Scissors). Gummerus 2025. Suomennos Outi Järvinen.

Kanadalainen Nita Prose ihastutti kirjansa Huonesiivooja päähenkilöllä. Mollyn edessä on laskettava kaikki aseet, niin suoraa ja vilpitöntä on hänen ajattelunsa, joka lääketieteessä varmaan sijoitettaisiin sille kuuluisalle "kirjolle". (Toistan itseäni: kuten Forrest Gump.) 

Molly ei ole tyhmä, päinvastoin, hänen mietteensä ja tekonsa vain kulkevat hieman eri reittejä kuin on totuttu, mutta aina tuloksellisesti. Kyvyt on huomattu luksushotellissa, jossa hän on kohonnut hierarkiassa. Kun hotelliin majoittunut kuuluisa kirjailija löytyy kuolleena, joutuu Molly sekaantumaan tapauksen selvittelyyn. Samalla hän hoksaa asioita lapsuudestaan, tuntemattomaksi jääneestä äidistään ja rakkaasta mummistaan, joka kasvatti tytön. Molly tajuaa, että tapahtumien takana on ollut seikkoja, joita hän ei ole tullut ajatelleeksikaan - ne kun eivät ole olleet konkreettisesti esillä. Molly aikuistuu?

Joitakin lukijoita Molly on ärsyttänyt. Minä kuulun ihailijoihin, tai vähintään sympatiseeraaviin. Kirjailija osaa taitavasti välttää ilmeisimmät imelyydet.

Nita Prose: Hotellivieras. (The Mystery Quest.) Bazar 2025. Suomennos Katariina Kallio. Kansi Eija Kuusela ja Ellie Game. 

Saattaa olla, että pian etsin uutta jännitettävää: olisikohan jotain uutta tullut Clare Macintoshilta, Paula Hawkinsilta tai Freida McFaddenilta? Tai ketä suosittelisit? 

Bloggauksissa siirryn lähiaikona dekkariosastoon, jossa on minun lukuikkunassani tapahtunut enemmän.