"Minua kiehtoi valtavasti, kuinka kukaan voi henkisesti selvitä sellaisesta kokemuksesta kuin keskitysleiri tai sota."
Sana kiehtoa tuntuu tässä väärältä, liian myönteiseltä, vaikka ymmärrän, mitä hän tarkoittaa: suurta kiinnostusta ja tiedon etsimisen tarvetta. Ja sitä hän totisesti osoittaa koko kirjan ja uransa mitalta.
Siinä missä Ville Kivimäki komeasti esitti meille sodassa murtuneita mieliä vuonna 2014, Kirves pyrkii positiivisempaan katsantoon, mikä on tervetullut näkökulma. Ei hän sotakokemuksista hyviä tee eikä niitä vähättele. Silkkaa kauheutta sotiminen on, ihan kaikille osapuolille.
Mutta on myös totta, että suuri osa palasi sodista ja jatkoi elämäänsä, josta saattoi tulla hyvää.
"Kaikki eivät kuitenkaan ajaneet perhettään kirveen kanssa humalassa hankeen vaan olivat kelpoihmisiä ja riittävän hyviä vanhempia."
Tätä todistavat faktat: Suomessa alkoi ennennäkemätön jälleenrakentamisen ja taloudellisen nousun kausi. Korvaukset piti maksaa, syntyivät suuret ikäluokat, konkreettinen hyvä alkoi olla arvossaan - materialismi nosti päätään, sanoo Kirves - kun lapsille haluttiin luoda parempi elämä. Vapaampi, varakkaampi, fiksumpi. Helpompi kaikin tavoin, kuten koulutuksen kautta. Sekin vaati rahaa ja uhrauksia.
Ketkä sen tekivät? Nimenomaan sodasta palanneet, joille ei jäänyt aikaa surra traumojaan, kun oli hankittava töitä ja tuloja, perustettava perhe, rakennettava sille ja itselle koti. Jälleenrakennusta vaati niin ihmisten oma mieli kuin valtio. (Muistuma Anni Kytömäen kirjaan perheen perustamiseen painostuksesta.)
Vuosia sodassa olleilta olivat normaalielämän rutiinit hukassa tai niitä ei ollut ehtinyt ikinä syntyä. Armeijan käskytys vaihtui vastuuseen itsestä ja perheestä, joka oli tärkeä selviytymisen ja tekemisen motiivi. Perheellisille luvattiin tontti ja muuta avustusta, muut jäivät omilleen (yleistän). Valtio teki emämokan siinä, että nuorimmat joutuivat suorittamaan varusmiespalveluksensa, vaikka olisivat olleet oikeassa sodassa viisi vuotta. Se tuntuu todella epäreilulta.
Vielä isompi ja laajemmin koskettavampi epäreiluus oli se, ettei sodasta selvinneitä suinkaan kehuttu. Häviäjät! Sotahullut! Parhaat makaavat sankarihaudoissa, luuserit palasivat! Uskomaton asenne, mutta Kirveen mukainen yleinen heti sodan jälkeen, ennen veteraanien ylistysvaihetta. Aivan kuin sotineilla olisi ollut mahdollisuus valita. Kieltäytymisestä tai karkuruudesta seurasi vankeus tai jopa teloitus.
Yleinen asenne varmasti lujitti työtahtoa ja näyttämisen halua, mikä edisti jälleenrakennusta. Puhua ei osattu eikä haluttu, sanoja vaikeille tunteille ei ollut ja lapsia haluttiin suojella kuulemasta hirveitä. Vihat ja pahat mielet saattoi upottaa fyysiseen työhön, ja väsymyksestä vapisevat lihakset toimivat tehokkaasti traumojen purkamisessa, Kirves kertoo. Ihmiset osasivat luontaisesti toimia itseään eheyttävästi! Sitä paitsi, mikä tahansa oli parempaa kuin sodan kauheus oli ollut.
"Veteraanit olisivat vain olleet tyytyväisiä, jos heitä ei olisi suorastaan syyllistetty sotimisesta. Lähinnä oltiin kuitenkin iloisia, että oli käynyt sellainen onnenkantamoinen, että oli vältytty luodin osumalta."
Iloa ei riittänyt kaikille: moni hukkui pulloon tai kuoli ruumiin tai mielen sairauksiin, joita pitkäkestoinen stressi ja kehnot olot olivat aiheuttaneet. Mutta moni myös selvisi vanhaksi saakka. Siinä auttoivat rintamalla aseveljien lisäksi kirjeet, jopa kirjat, joita kuulemma nykysodissakin kulutetaan. Jotain elämää suurempaa haetaan, kun kuolema kurkkii olkapäällä. Kirves painottaa kulttuurin tärkeyttä, raamatusta rillumareihin, ja ryydittää tekstiään runonpätkillä, joissa osataan sanoittaa vaikeita tuntemuksia, ja sodankäyneiden kirjailijoiden sitaateilla. Kiintoisa veto kirjailijalta! Kalle Päätalon tuotanto on Kirveen tärkeä lähde ja innostaja.
Ja vielä yksi oma havainto: monessa kohtaa mieleeni tulivat nykyajan yt:t eli "muutosneuvottelut". Irtisanomiset aiheuttavat samantyyppisiä oireita kuin sota, vaikka pienemmässä, hengelle välittömästi vaarattomammassa mittakaavassa. Kuten kauhistuminen, turtuminen, jatkuva stressi ja pelko, syyllisyys selviämisestä, suru lähtevien puolesta. Päättäjät voisivat ottaa oppia siitä, mitä Kirves kertoo asioista, jotka saavat ihmiset selviytymään, ehkä vielä nousemaan entistä ehommiksi ihmisiksi ja työntekijöiksi. Kuten yksilönä kohtelu, ei tykinruokana. Aseveljeys eli ihmiarvoa ylläpitävä syvä ystävyys. Yhteinen naureskelu johdolle ja pokkuroinnille. Hauskanpito, kirjat ja musiikki. Perheen merkityksen huomiointi. Muutamana konstina.
Kirja on helppolukuinen, osin jopa jutusteleva. Sopii luettavaksi kenelle vain aiheesta kiinnostuneille. Vaikka voin kuvitella, että kulttuurin vahva mukaanveto saattaa jonkun mielestä tuntua kevyeltä, kun olemme tottuneet järeämpiin, konkreettisesti näkyviin ja tuntuviin aiheisiin sekä juhlallisempiin puheisiin sota-aiheista.
Kuten sanottu, ei kirja sotimisesta hyvää tee, mutta muistuttaa, että siitäkin on mahdollista selvitä. Ihminen voi olla yllättävän sopeutuvainen olio.
"Sota vei paljon, mutta elämisen vimmaa ja iloa se ei saanut miehiltä nitistettyä. Miehet tiesivät, että onnellisuuteen ei paljoa tarvita. Riitti, että mikään ei tuntunut enää aivan erityisen sietämättömältä."
Liittyy aiheeseen: Ville Kivimäki, Murtuneet mielet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti