Optimisti

Tämä kirja on odotellut pitkään lukemistaan ja muistui mieleen, kun näin, että Rantalalta on tullut äskettäin uusikin kirja.

Optimisti on miesnäyttelijä, jolla on ikää ja kokemusta ja vakivirka teatterissa. Teatterinjohtajan vaihtuessa olot alkavat kuitenkin nopeasti muuttua; rooleja ei enää tule. Odotellessa näyttelijä yrittelee ulkopuolisia proggiksia, mutta kun sellainen olisi tarjolla, oma talo tarjoaakin töitä. Ja nehän on otettava vastaan, kun on kerran sopimus. Kumma kyllä, oman talon työt peruuntuvat aina viime hetkillä, jolloin näyttelijä on taas ilman töitä. Työpaikkakiusaaminen alkaa olla ilmeistä. Kirjan mukaan tämä ei ole tavatonta teattereissa.

Lopulta näyttelijä joutuu ulos talosta suostumalla tyhmyyttään kassakaappisopimukseen, jonka mukaan häntä ei irtisanota, jos hän irtisanoutuu itse kesken sopimuskauden. Näin teatteri säästyy sopimuskauden lopun palkanmaksulta.

Kun hän yrittää hakea työttömyyskorvauksia, paljastuu karu totuus vähitellen. Sopimuspaperia ei löydy - sehän on kassakaapissa - joten työsuhteen päättymispäivä on viranomaisten näkökulmasta epäselvä. Koska paperit eivät ole kunnossa, ei korvauksiakaan makseta.

Terveys reistaa miehellä yhä enemmän työtilanteen ja mielialan huonontuessa. Mutta sairauspäivärahojakaan hän ei juuri saa, ei edes peruspäivärahaa, koska asiat ja paperit ovat viranomaisten ja entisen työnantajan myllytyksestä sellaisessa sotkussa, ettei niistä selvää tule.

Tietysti hänen olisi itse pitänyt olla skarpimpi ja varovaisempi ja hoitaa asiansa fiksummin. Mutta aika inhimillistä on luottaa auktoriteetteihin ja siihen, että oikeudenmukaisuus toteutuu. Taiteilijaluonne ei ole välttämättä kovin taitava varautumaan tulevaan, vaan elää hetkessä, tunteella. Näin toimii myös näyttelijä, ja on lapsen tavoin ymmällään ja aseeton byrokratian edessä - byrokratian, joka saa absurdit Kafka-kasvot.

Kaikki menee pieleen. Terveys romahtaa. Kärsivällisesti auttanut ystäväkin - nainen - saa lopulta mittansa täyteen, kun pieninkään arkiasia ei enää hoidu ja viina lohduttaa. En ihmettele naisen ratkaisua; on raskasta, jos ei jopa mahdotonta, olla ykskaks toisen aikuisen huoltajan asemassa. Kuin tämä tosiaan olisi lapsi tai avuton vanhus. Vaikka sääliksi käy kaveria. Hän ei vain pärjää, ei ole eväitä.

Viestiksi tulkitsen sen, että Suomessakin voi käydä niin, että kukaan ei auta. Yhteiskunta ei aina pidä huolta heikoimmista. Ja jos läheisiä ei ole, on tuuliajolla, syrjäytyy. Näyttelijän tilanne on äärimmäinen, mutta ilkeä tunne on siitä, että yhä useampi tippuu pelistä ja jää ilman apua, kun arvot kovenevat ja jaettava niukkenee. Taloustilanne ei lupaa hyvää nytkään, joten kirja on edelleen hyvin ajankohtainen. Elämä ei ole reilua, sen oppivat yhä useammat.

Tekstinä kirja on näppärähkö ja sopivan niukka, raportoiva lähinnä, mikä tekee siitä tehokkaan. Kirja on omistettu kuolleelle näyttelijälle Antti Arolle, joka oli Näyttelijän hahmon esikuva, Rantala itse Ystävä. Etelä-Suomen Sanomissa kerrotaan kirjan perusteella tehdystä näytelmästä.

Raija-Sinikka Rantala: Optimisti. Like 2005.

Eläinten syömisestä

Anu Silfverbergin kynä oli terävä hänen kirjoittaessaan kirjaansa He eivät olleet eläimiä, joka on tehokas herättäjä miettimään lihansyönnin oikeutusta. Kirjassa viitataan usein Jonathan Safran Foeriin, joten tämän lukeminen on luonnollinen jatkumo pohdinnalle. Ei, en ole muuttunut kasvissyöjäksi tai vegaaniksi, mutta olen miettinyt lihantuotannon eettisyyttä - ja se on jo hyvä saavutus kirjalta.

Eläinten syömisestä on kirjoitettu nimenomaan herättäjäksi. Suuri osa ihmisistä ei käytä aikaa sen pohtimiseen, mistä ja miten tuotteet kaupan tarjouksiin tulevat, mutta herännäisten joukko kasvaa. Suomessa lähi- ja luomuruokatarjonta on jo tavallista ja tehotuotannon tuotteisiin suhtaudutaan yhä kriittisemmin. Maun lisäksi terveysseikat - niin syöjien kuin syötävien - ovat alkaneet merkitä enemmän kuin vatsan täyttäminen edullisesti. Mutta on myös niin, että asioita pohtii se globaalisti ajatellen pienenpieni hyväosaisten joukko, joilla on varaa vaihtoehtoihin. Safran Foerin ja kumppaneiden työsarka tuntuu toivottomalta. Kirja on kuitenkin hyvä yritys edistää ajattelua, ei lihansyöntiä vastaan vaan eläinten - ja ihmisten terveyden - puolesta.

Kirja on rakennettu huolellisesti kaikkien sääntöjen mukaan pitämään lukijan mielenkiintoa yllä ja välittämään asiansa kirkkaasti. Nykyisten oppien mukaan viestin läpimenoon tarvitaan tarina. Tarinoilla kirjansa aloittaa myös Safran Foer. Sen jälkeen hän yllättää lukijan, ainakin minut, perustelemalla, miksi ihmisten kannattaisi alkaa syödä koiranlihaa. Esteet ovat vain henkisellä puolella, liha on kuulemma hyvää ja sitä on helposti saatavilla runsaasti. Kirjailija opettaa meille myös alan termejä, kuten mitä on sivusaalis ja mitä oikeastaan tarkoittaa vapaana kasvanut.

Rankinta ydinasiaa ovat kuvaukset siipikarjan ja porsaiden tuotantolaitoksilta. Ne ovat karmeita. Kukaan järjissään oleva ihminen ei voi väittää, että ihmisellä on oikeutus tuottaa kärsimystä eläimille siinä määrin kuin kirjailija kuvaa tehotuotannon sitä aiheuttavan. Mikä pahinta, uskon häntä. Vaikka kirjassa on muutamia äärimmäisyyksiä, joiden poisjättäminen olisi tehnyt tarinasta vähemmän shokeeraavan mutta suomalaisille skeptikoille vakuuttavamman, uskon suurimman osan olevan totta. Me ihmiset olemme juuri niin julmia, ahneita ja itsekkäitä, ettei uskominen ole edes vaikeaa. Kuka hyötyy, kun ostamme halpaa possua ja tarjousbroileria?

Hieman helpottaa ajatus, että tuo kaikki tapahtuu kaukana Suomesta, suuressa Amerikassa. Mutta kirjaan on liitetty Salla Tuomivaaran katsaus suomalaisesta eläintuotannosta. Hyvä idea, tosin katsaus on lyhyt eikä oikeastaan tarjoa tietoa, vaan toteaa meidän olevan hyvää vauhtia menossa Amerikan malliin. Lasten astmat ja allergiat meilläkin ovat huimasti yleistyneet, minkä Safran Foer viittaa johtuvan antibiooteilla kasvatetusta lihasta. Emme voi tietää, mutta mietityttää.

Kun kirja saa ajattelemaan, on mahdollisuus, että ajatukset muuttuvat teoiksi. Ehkä lainsäädäntö laajenee ja tarkentuu niin, ettei eläinten kaltoin kohteluun ole tilaisuutta missään. Ehkä kuluttajat ohjaavat markkinoita niin, että tuotanto suuntautuu kysynnän mukaan. Ehkä koko tehotuotanto on vain lyhyt hullu vaihe, jota myöhemmin muistellaan, kuten kirjailija ennustaa:

”Me emme voi vedota tietämättömyyteemme, me olemme vain välinpitämättömiä. Nykyisin elävät ihmiset ovat niitä sukupolvia, jotka tietävät asiat paremmin. Me joudumme ja toisaalta myös saamme elää aikana, kun tehotuotantoa on alettu arvostella julkisesti. Me olemme niitä, joilta tullaan oikeutetusti kysymään: Mitä te teille saatuanne tietää totuuden eläinten syömisestä?”

Kirjaa on luettu blogeissa jonkin verran, ensin löytyivät Zephyr, Jori ja Anssi Kela.
 

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä. Atena 2011. Suomentanut Antti Immonen.

Nälkävuosi

Yltäkylläisen grillauskauden keskellä tuntui hurjalta lukea kuvausta nälänhädästä, johon kuoli 150 000 ihmistä 1860-luvulla. Siis vain reilut 150 vuotta sitten, Suomessa. Tätini tekemän sukututkimuksen mukaan toisen isoisäni isän perheestä oli kuollut monta lasta samoihin aikoihin - muita faktoja tai muistoja ei ole jäljellä, mutta arvattavasti nälkään tai tauteihin. Liippaa siis yllättävänkin läheltä. Meistä monen suku olisi toisenlainen, jos silloiset talvet eivät olisi olleet niin kovia ja satoa olisi saatu syötäväksi.

Aki Ollikainen on tarttunut tärkeään historialliseen aiheeseen, ja kertoo siitä hyvin. Nälän ja puutteen kuvaus tuo asian konkreettiseksi, iholle. Hänen ei tarvitse mässäillä kurjuudella, kirkas kuvaus Matleenan ja Marjan talvesta riittää. Silti lukijana oli vaikea lukea kaikkia rivejä, teki mieli hypätä yli ilkeimpiä kohtia, painaa pää pensaaseen. On silti hyvä tietää, millaista on ollut ei niin kauan sitten. Ja vaikka arjen haasteet nykyisin ovat toiset, on jokin pysyvää: ihminen on aina avuton luontoa vastaan taistellessaan.

Ollikainen toi tarinaan myös poliittisen perspektiivin. Koko maan tasolla tilannetta seuraa senaattori, jonka kautta kuullaan hyvinvoivan luokan ääntä. Lukijalle nämä osuudet eivät olleet niin koskettavia kuin köyhien kansalaisten kohtalot, mutta tekivät kirjasta jämäkämmän ja kiinnittivät tarinan maan historiaan.

Nopealukuinen kirja, pitkästi Ollikainen ei ole aiheesta revitellyt. En kyllä olisi enempää kaivannutkaan. Tässä on mukana kaikki tarvittava. Ripaus tulevaisuudenuskoa ja selviytymistarinakin reiluun sataan sivuun on saatu mukaan.  

Grafiikka on erittäin onnistunutta, viehättävän vanhahtava tyyli pitää linjakkaasti kansista tekstifonttiin asti. Huolella mietitty, tyylikäs kirja.

Kirsin tavoin mietin, miksei aiheesta ole kirjoitettu enemmän. Morre eli mukana ja Karoliina hämmästeli. Monen muun sivupalkista löytyvän bloggaajan sivuilla kirjasta puhutaan.



Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. Grafiikka Elina Warsta.

Juhannusvieras

Tämä kirja piti kerrata juuri nyt ihan nimen takia. Lukukokemuksena se ei juuri jättänyt jälkiä, kuten muistelen käyneen edellisenkin kerran, kun kirjan luin sen ilmestyttyä - en sen koommin muistanut sisällöstä muuta kuin että lapsuutta maalla siinä muisteltiin.

Sisustussuunnittelija Tuija palaa lapsuuden kesäperheensä maisemiin, menneitä muistuu mieleen ja käy ilmi kipeitäkin asioita, jotka lapsena näki toisin. Synkänpuoleisesti pohditaan, miten itse kunkin elämä nyt näin meni ja millaisia ihmisiä nyt oikein ollaan.

Härkönen on kirjoittanut hyvin erilaisia kirjoja, joten ei onneksi kannata päättää yhden perusteella hänen tyylinsä tehoa itseen. Parhaimmillaan hän on nokkelana sanailijana ja havainnoijana pilke silmäkulmassa. Sitä ei tässä kirjassa paljon nähdä, pilkettä siis.  Vakavien kirjojen kategoriaankaan tätä ei oikein voi laskea, koska kertomus jää sen verran pinnalliseksi. Juhannusvieras on siten poikkeus hänen tuotannossaan, suorastaan askel takaisinpäin. Mutta teksti on sujuvaa ja varmaan, kuten aina. Ja on ihailtavaa ja lahjakkuuden osoitus, että hän uskaltaa tehdä monenlaista eikä jumiudu vain yhteen tyyliin eikä edes yhteen taiteenlajiin, onhan hän ansioitunut myös näyttelijänä.

Tarina uhkuu maalaisnostalgiaa, johon jokaisen juuret maalla omaavan on helppo samaistua, mutta jostain syystä se ei silti kunnolla kolahda, ehkä asiat ovat liiankin tavallisia. Päähenkilökään ei ole täysin uskottava eikä ainakaan kiinnostava. Itsellinen aikuinen nainen (ei Paula Koivuniemi -mielessä), taantuu kovin lapselliseksi ja velloo minusta kummallisesti menneessä. Mutta se taitaa olla totta, että tietyssä iässä iskee lapsuuden muistelu, ehkä juuri aikuisuuden kynnyksellä, ennen siirtymistä seuraavaan elämänvaiheeseen. Kun ei haluaisi päästää irti kultaisista muistoista, vaikka tietää, etteivät ne vastaa todellisuutta. Kun haluaisi olla edelleen lapsi, turvassa ja huolettomana. Tämä kuvio on helppo ymmärtää.

Amman arvio keskusteluineen kertoo kaiken tarvittavan.

Toivotan Tuijalle hyvää jatkoa ja keskityn juhannuksena uusiin kirjoihin mökin rauhassa. Mukana on muun muassa Kirottu Istanbul ja Nälkävuosi, joka... no, myöhemmin lisää näistä. Hyvää juhannusta kaikille!

Anna-Leena Härkönen:  Juhannusvieras. Otava 1996.

Sisar

Pitkästä aikaa jännäri, ja tehokas sellainen! Huh. Lainasin kirjan kirjastosta ja ajattelin sen sopivan unikirjaksi, mutta siinä se ei toiminut parhaiten, sillä tarinaa ei olisi malttanut millään jättää kesken unien ajaksi.

Takakannen imelästä tekstistä huolimatta jutussa on oikeasti tehoa ja tunnetta. Beatricen Englannissa asuva sisar on kadonnut, ja hän ryntää New Yorkista etsimään tätä kaikin mahdollisin keinoin. Mukana ovat niin Tess-siskon työkaverit, ystävät kuin viranomaisetkin, ja lukijan pyöritys on hurja. Yllätys seuraa toistaan, mutta silti tarina ei ole mahdoton eikä liian mielikuvituksellinen, vaan melko perinteinen dekkari, jota on helppo seurata.

Epäperinteistä on Beatricen tunteiden ja ajatusten yhdistäminen rankkoihin tapahtumiin. Beatrice kuvataan uskottavasti, hän toimii luontevasti - oli se hullua tai ei. Hänen ajatuksiaan seurataan koko kirjan ajan, itse asiassa kirja on Beatricen juttelua, joko sisarelleen sinä-muodossa tai tapahtumien kertomista kuulijalle minä-muodossa. Siitä syntyy aitouden ja läheisyyden tunne, joka imaisee lukijankin mukaansa.

Beatrice mokailee, erehtyy, jatkaa sinnikkäästi. Häntä on pakko sympata, ja mokat iskevät lukijaa kipeästi sydänalaan, niin inhimillisiltä ne tuntuvat. Kukapa ei olisi kauhukseen huomannut itsessään piirteitä, joita ei olisi uskonut eikä missään nimessä toivonut itsestään löytyvän. Kukapa ei olisi joskus tullut huijatuksi tai vähintään narratuksi, tai pelännyt kuollakseen rakkaansa puolesta.  Siinä sitä jännitystä kerrakseen...  Taitavasti kirjoitettu trilleri, joka yllätti tiukalla koukullaan.

Paljon blogisavuja, joista kiinnostus heräsi. Kannen kauneutta kehuvat monet. Arvioijina muiden muassa Sanna, Marjis, anni.M  ja Minna.

Rosamund Lupton: Sisar. Gummerus 2012. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

11 kysymystä, haastevastaus

Kiitos Karoliinalle 11 kysymyksen haasteesta! Mielessä kaihertaa, että olen tainnut unohtaa vastata johonkin aiempaan haasteeseen - jos ja kun näin on, pyydän anteeksi ja paikkaan tällä. Ja haastan myös kaikki halukkaat vastaamaan Karoliinan kysymyksiin!

1. Kuka on vaikuttanut eniten siihen, että sinusta on tullut kirjojen ystävä?

Ei aavistustakaan. Kirjastotäti? Lukeminen tuntuu niin sisäsyntyiseltä, etten yhdistä siihen ketään. Olen lukenut aina = kuusivuotiaasta. En muista, luettiinko minulle sitä ennen, todennäköisesti äiti luki ja kipinän tartutti, ainakin vei kirjastoon, sen muistan. Eka kirjastokortti oli tapaus ja avasi minulle uuden, edelleen loputtoman maailman.

2. Nimeä yksi kirja, jonka haluaisit lapsesi (nykyisen/mahdollisen tulevan/kuvitteellisen) elämänsä aikana lukevan.
Sellaisen, jonka hän muistaa vielä vanhanakin, joka herättää tunteita, josta saa lohtua ja vahvan muiston. Ihan sama, onko se Harry Potter, Sinuhe tai Himoshoppaaja. Sellainen, josta hän äkkää, että itsen ja tämän konkreettisen maailman ulkopuolelta voi tulla jotain aivan muuta - hämmästyttävää, koskettavaa ja tärkeää.  Avartava kokemus nuorelle. Ja vanhalle.

3. Mikä on paras tänä vuonna tähän mennessä lukemasi kirja?

Jenni Linturin Isänmaan tähden on todella hyvä. Per Pettersson teki ehkä kuitenkin suuremman vaikutuksen. Koskettavia ovat olleet myös Murakamin Norwegian Wood ja Jussi Valtoset. 

4. Kuka on suosikkisi ulkomaisista naiskirjailijoista?

Carol Shields. Anne Tyler. Siri Hustvedt.  Margaret Atwood. Marian Keyes. ..

5. Entä ulkomaisista mieskirjailijoista?

Jose Saramago. Paul Auster. Orhan Pamuk. Peter Hoeg. Nick Hornby…

6. Entä kotimaisista naiskirjailijoista?

Maarit Verronen, Helmi Kekkonen, Anja Snellman, Elina Hirvonen. Eeva-Kaarina Aronen…

7. Entä kotimaisista mieskirjailijoista?

Markus Nummi. Kjell Westö. Bo Carpelan, Claes Andersson, Arne Nevanlinna. Tuomas Kyröstä tykkään, ja  Mikko Rimmisestä olen myös aina pitänyt. Arto Salminen. Käskekää minun lopettaa, eiväthän nämä listat lopu ikinä.

8. Odotatko erityisen kovasti jonkun syksyllä ilmestyvän kirjan lukemista? Minkä?

En erityisesti odota muuta kuin aina uutta Kjell Westöä, mutta sellaista ei taida olla luvassa. Syksyn kirjalistoilta jäivät mieleen Sami Hilvo, Paul Auster ja Karoliina Timonen. Olen niitä, jotka ruksivat Hesarin uutuuslistaa niin, että irtirepäisty sivu rypistyy ja rapistuu ahkerassa käytössä. Joten uskon luettavaa löytyvän vaikka kuinka paljon. Vaikka aina päätän lukea myös vanhempia kirjoja, syksy kuluu helposti uutuuksiin.

9. Antaako ympäristö esimerkkiä - onko perheessäsi (nykyisessä tai lapsuuskodissa) muita kovia lukijoita kuin sinä?

Sisarentyttäreni tunnisti kuulemiaan tekstejä jo vauvana, alkoi lukea itse 3-vuotiaana ja on siitä lähtien uppoutunut sujuvasti kirjaan milloin ja missä tahansa (nyt 8 v). Sama on geeni. Jostain kauempaa historiasta se lienee peräisin, koska muilla ei vastaavaa ole. Äitini lukee paljon, mutta ei niin suurella intohimolla kuin me, on siis enemmän tavislukija. Tytärpuoleni ei lue, mutta pienet lapsenlapset olen yrittänyt opettaa kirjojen ystäviksi.

10. Mainitse yksi kirja, joka yhdistyy mielessäsi vahvasti paikkaan/tilanteeseen, jossa sen luit. Kerro myös se paikka/tilanne. :)  

Kati Tervon Kesäpäiväkirja on mökkikirja numero yksi. Hirsimökki, räsymatot, järven liplatus, kaikki se perinteisistä perinteisin, ja mukava hyvän tuulen kirja = rentouttava kesäcocktail. Nuorempana luin kovia dekkareita etelän rannoilla. Nyt mennään lempeämmillä ja kotoisemmilla linjoilla niin helteen, maiseman kuin kirjojenkin suhteen.

11. Missä luet mieluimmin?

Sohvalla, joka on riittävän leveä ja riittävillä tyynyillä varustettu hyvää löhöasentoa varten.

Tarhapäivä

Tarhapäivä jatkaa Yösyötössä esitellyn Antti Pasasen ja hänen pienen poikansa Paavon kertomusta. Paavon äiti teki Antista yksinhuoltajan yllättäen suoraan synnytyslaitokselta, ja jutun juju olivat isän ja äidin roolien vaihtuminen. Miten mies pärjää hiekkalaatikon reunalla, päiväkotileipomusten ja naisellisten intiimialueiden kunnossapitoniksien viidakossa, kun muut tuntuvat puhuvan täysin vierasta kieltä? 

Nyt Paavo on jo viisivuotias miehenalku. Antin ystävä Enni joutuu onnettomuuteen, ja Antti joutuu hoitamaan myös tämän tytärtä Terttua.  Tälläkin kertaa teemana on vastakohtaisuus: pienten tyttöjen maailman outous raavaalle miehelle. Valkoiset kissannaamakuvat, pörröpampulat ja värikkäät sukkahousut tulevat tutummiksi kuin Antti olisi ikinä toivonut.

Kiva, lämmin ja arkihuumorinen kirja, joka on helppo ja nopea lukea. Lapsista pitäville jutut ovat liikuttavia ja maailma on tosi, jos ei itse juonta oteta huomioon (tuskinpa lasta annettaisiin tuttavan hoitoon noin vain).  Mutta mutkien suoristus annettakoon anteeksi sujuvuuden vuoksi.

Jotain häiritsevän muovista tarinassa silti on, ja mietin kovasti mitä: se on liiankin huolella sopivaksi mietitty. Vaikka tapahtumat ovat rankkojakin, ne vaikuttavat laskelmoiduilta niin, että lukijana kiinnitin jo enemmän huomiota tarinan tehokeinoihin kuin itse tekstin sisältöön. Kuten siihen, miten Hietamies kuvaa Antin persoonaa tämän tekemisten kautta. Tai miten harkitusti asioita annostellaan tai jätetään avoimiksi. Vai olisiko syy vaivaantumiseen Tiutiutakin häirinnyt pinnallinen käsittely?

Äidit eivät ole parhaimmillaan näissä kirjoissa, vaan isä joutuu kantamaan kaiken vastuun. Haetaanko vastakkainasettelua perinteistä ajattelua vastaan liiankin tarkoitushakuisesti? Ei kuitenkaan liene tarkoitus alkaa leikkiä muna-kana-leikkiä siitä, kumpi on parempi vanhempi, isä vai äiti, vaan järjestää lukijalle hauskoja hetkiä ”entäs jos ”-hengessä.

Joten valitus pois, kaiken kaikkiaan tarina on hauska ja viihdyttävä ikiaikaisella tavalla, perusasioiden parissa, vaikkei syvällisiin analyyseihin mennäkään. Lasten, Paavon ja Tertun, kuvaus on tässäkin Hietamiehen kirjassa parasta ja aidointa. Amma piti paljon.

Eve Hietamies: Tarhapäivä. Otava 2012.

P.S. En malta olla arvailematta mielessäni Eve Hietamiehen seuraavan kirjan nimeä: entisten mallin mukaan sisältää vuorokaudenajan ja liittyy terminä lapsiperheeseen. Nimivalintahan on selvä, kun lapsi vielä pari vuotta kasvaa: Yösyöttö. Tarhapäivä. Kouluaamu!

Vapaus

Alku oli takkuinen. En millään ymmärtänyt, miksi kirjaa on kehuttu vuolaasti jopa vuosikymmenen merkittävimmäksi. Keskiluokkaisten amerikkalaisten kermaperse-elämää, jossa aineellista hyvää ei puutu, ja haasteet ja arvot ovat sen mukaiset. Pitkästytti ja ärsytti, kuten vaikka Philip Roth tai American Beauty -leffa, jotka yhdistän samaan ympäristöön.

Päätin kuitenkin urakoida homman loppuun ihan yleissivistyksen takia. Puolessa välissä eli noin kolmannen sadan sivun kieppeillä aloin lämmetä. Ehkä jo pelkästään siksi, että aikaa oli vierähtänyt henkilöiden kanssa sen verran, että he alkoivat olla tuttuja.

Onhan Franzen taitava ja fiksukin, vaikkei minusta fania tullut. Aihe on amerikkalaiseen tapaan (muistellen fraasia kaiken suuruudesta Amerikassa) ylilyövä ja maailmoja syleilevä, vain nykyihmisen koko elämä, joten siinä riittää muistiinmerkitsemistä ja osoittelemista tarkkanäköiselle havainnoijalle, jollainen Franzen pyrkii olemaan.

Pääosassa ovat Patty ja Walter perheineen ja ystävineen. Heidän elämänvaiheensa, valintansa ja tekemisensä lapsuudesta pitkälle keski-ikään selostetaan pikkutarkan armottomasti. Niissä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, vaan erikoista on Franzenin kerronnan perusteellisuus ja viileä tarkkailukulma. Ihmiset eivät ole ihania, mutta realistisia. Walterista melkein pidin: hän on viisas, ymmärtää luonnon merkityksen ihmiskunnalle muttei haihattele, vaan tekee töitä ja elättää perheensä. Tunnollisena hänen on vaikea etsiä pelkkää omaa hyväänsä.

Ehkä kirja tosiaan jää historiaan erään elämäntavan kuvauksena ja päiväkirjana aikakaudesta, jossa on jo nähtävissä muutosten merkkejä. Tulevat lukupolvet lukevat sitä kaihoisina, vähän kuten me Mennyttä maailmaa tai vastaavia. Koska maailma on muuttumassa kovaa vauhtia (ja tässä yhteydessä maailma = Amerikka): amerikkalainen syntyperä on jo vähemmistö Yhdysvalloissa, taloudellinen määräysvalta on siirtymässä itään, Kiinan suuntaan. Maapallo ei kestä nykytahtista kulutusta. Rikkaat rikastuvat, kurjat kurjistuvat jne. Ainakin kirja sai monia ajatuksia risteilemään päässä, joten kyllä sillä jotain merkitystä on. Pelkkä ihmissuhderomaani tämä ei ole, vaikka sen voisi lukea sellaisenakin.

Kirjalla on iso nimikin, ja olkoon tekstinäytteenä kohta, joka kuvaa teemaa hyvin.

”Kaikki pyörii saman ongelman ympärillä – yksilönvapauksien”, Walter sanoi. ”Tähän maahan tultiin joko rahan tai vapauden takia. Ellei ihmisellä ole rahaa, hän pitää kahta tiukemmin kiinni vapauksistaan. Vaikka tupakointi tappaa hänet, vaikka hänellä ei olisi varaa ruokkia lapsiaan, vaikka mielipuolet tappavat hänen lapsiaan rynnäkkökivääreillä. Ihminen voi olla köyhä, mutta se mitä kukaan ei voi ottaa häneltä pois on hänen vapautensa pilata elämänsä juuri kuin haluaa.”

Kirjaa pitävät tärkeänä monet viisaat lukijat, ja hyviä perusteluja löytyy esimerkiksi Katjalta ja Karoliinalta.

Valkoisella Kirahvilla on hieno ja perusteellinen analyysi, myös Vapaus-nimen pohdintaa.

Booksy taas on varauksellinen.

Jonathan Franzen: Vapaus. Siltala 2011. Suomentanut Raimo Salminen

P.S. Olen lukenut myös Franzenin Epämukavuusalueen, jossa hän kertoo esseemuodosta lapsuudestaan, romaaneissaan kuvaamansa keskiluokkaisen perheen lapsena. Ajattelin sen auttavan näihin tiiliskiviin tutustumisessa. Rehellistä ja draamatonta kerrontaa, ilman suuria väristyksiä mutta fiksulla katsannolla tässäkin. Riemastuin sarjakuvista kertovista kohdista, kun itsekin olen - aika lähellä Franzenin ikäluokkaa olevana - lukenut lapsena paljon Tenavia ja Pulteria. Muuten ei kirjasta noussut mitään erityistä eikä mieleenjäävää, mutta ehkä se hieman toi taustaväriä romaaniin tutustuttamalla kirjailijaan.