Sauna Paradis

Pirjo Hassinen on kirjoittanut tummanpuhuvan romaanin siitä, mitä muistamme menneisyydestämme. Kenties niistä tapahtumista, jotka ovat olleet ratkaisevia loppuelämämme kannalta.

Lauri ei muista, mitä hänen isälleen tapahtui pojan ollessa lapsi, ja tuntee siitä tunnontuskia vielä keski-iässä. Ikätoveri, tänään reilusti nelikymppinen Anne on kirjailija, joka kirjoissaan kuvaa heidän yhteisen lapsuutensa maisemia ja ihmisiä. Siksi Lauri pyytää Annelta apua muistaakseen.

Anne on epäluuloinen, eikä alkuun lainkaan innostu ajatuksesta, mutta suostuu lopulta. Sillä Lauri lupaa palkkioksi kertoa puolestaan Annelle tämän elämästä jotain, jota nainen ei tiedä. Annen isän yleinen sauna, Sauna Paradis, oli myös Laurille lapsena tuttu paikka.

Kirja kertoo kahta tarinaa: muistelijoitten nykyisyyttä ja Laurin lapsuutta. Sanojen kautta kiertyy esiin tapahtumaketju, joka yllättää heidät molemmat. Onko muistoja mahdollista jakaa?

"Mutta kotikatu oli hänen. Hänen lapsenymmärryksensä oli käynyt aikoinaan koskettamassa jokaista talonkulmaa, hänen katseensa, josta oli ehkä puuttunut se järki ja suurpiirteisyys, jolla aikuinen katsoin mutta jossa sen sijaan oli ollut loputtomasti innostusta ja uteliaisuutta, oli ollut yhtä kuin hän, Anne Horni. Jokin hänessä, se jota riitti ja riitti, oli käynyt sirottautumassa kadun ylle, merkitsemässä sen paikaksi, joka erosi kaikista muista paikoista maailmasa, kaikista muista elämänvaiheista, kaikkien muiden ihmisten elämismaailmoista. Ja se, että se ainutkertainen kotikatu nähtynä hänen silmiensä kautta oli nyt jaettavissa Lauri Kovasen kanssa - se oli ihmeiden ihme."

Kirja muistuttaa muistin petolllisuudesta ja valikoivuudesta. Ja myös siitä, että aikuisen katsanto on aivan toinen kuin lapsen. Sama tilanne näyttäytyy kymmenien vuosien kuluttua aivan toisin. Mutta lasten oivalluskykyä ei pidä aliarvioida; he voivat huomata jotain, mikä jää muilta huomaamatta. Se herättää miettimään, mitä omia lapsuudenmuistoja oikeastaan voi uskoa - olenko ymmärtänyt jotain täysin väärin?

Vahvatunnelmainen pienimuotoinen psykologinen, trillerin piirteitä kurotteleva tasokas kertomus, joka on ammattitaidolla tehty. Mutta se ei laajenna henkilöitä nykyasetelmistaan, vaan pysyy jämptisti muistelussa kuvaamatta seurauksia tai selittelemättä, mikä jättää kummastuneen olon; tässäkö tämä oli? Toisaalta Hassinen on niin kokenut kirjoittaja, että tälle on varmasti syynsä. Ehkä hän haluaa antaa lukijan omille ajatuksille ja muisteluille tilaa.

Yleinen sauna tärkeänä tapahtumapaikkana on omaperäinen valinta ja kuvaa hyvin aikakautta, 1960-lukua. Näin Hassinen saa myös mukaan hänelle ominaisen ruumiillisuuden, ihmiset toistensa edessä aidoimmillaan ja alastomimmillaan. Joulusaunaa odotellessa!

Kenelle? Ongelma ja sen ratkaisu -tarinaa hakeville, nopealukuisten psykologisten romaanien ystäville, muistin ominaisuuksia miettiville, lapsuuden traumoja tutkiville.

Muualla: Voimakas ja tinkimätön romaani, sanoo Kirjakaapin kummitus Jonna. Muistojen, salaisuuksien ja mielikuvituksen kokoelma, sanoo Lukukauden Jaana. Suketusta hieman ärsytti, mutta jokin myös vaikutti.

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis. Otava 2014.

Kevyttä joulua!



kuva: kortti.net 

Jos tämä olisi ruokablogi, otsikon alta löytyisi kalorivajaan näköisherkun resepti, mutta koska tämä on kirjablogi, tarjolla on jotain muuta. Sillä ainoa oikea keventäminen joulun aikaan ei liity syömiseen, vaan lukemiseen.

Kevyeen kirjavalioon voi kuulua vaikka Regina Rask, joka kirjoittaa chick-lit-tyyppisiä viihderomaaneja keski-ikäisistä naisista. Olen viihtynyt niiden kanssa, ja jostain syystä Rask tuo minulle aina mieleen Hanne-Vibeke Holstin, vaikka on arkisempi. Holstin Therese-sarjasta pidin myös, mutta mainintaa tarkempaa arviota ei ole valitettavasti tarjolla, luettu ennen blogikautta.

Mutta Raskista piti sanoa, että joulumarttyyrimaisesta, touhukkaasta Eevasta kertova Jouluihminen  ei ole hänen parhaitaan, joten kannattaa ilman muuta tutustua aikaisempiin. Jouluihmisen arvio Norkulta ja Susan kirjastosta.

Pirjo Hassisen Jouluvaimo on tummempi eikä taida olla kevytkään. Aloitus on iskevä: ”Eräänä lokakuisena päivänä, kun olin yksitoistavuotias, äiti opetti minulle orgasmin." Hassisen kyvyt tunnelmanluojana ja isojen asioiden moniäänisenä kertojana ovat läsnä, tarina polveilee ja sisältää paljon, jos lukija jaksaa pysytellä mukana. En itse aikoinaan kunnolla jaksanut, mutta Popula on sen verran kiinnostava, että olen ajatellut tutustua paremmin Hassisen muihinkin kirjoihin.

Kirja on esiblogiaaliselta ajalta, eikä postauksia löydy. Goodreadsissa kirja on saanut kaikkea yhden ja viiden tähden väliltä, ja eräs kommentoija sanoo: ”Pirjo Hassinen ei huonoa kirjaa kirjoita, siihen voi aina luottaa.” Lupaavaa!

Joulusta tuli vielä mieleeni Päivi Alasalmi, etenkin Onnellisia ihmisiä. Joka ei myöskään naurata, mutta hiukset saavat näppärästi juurihoitoa pystyyn noustessaan. Alasalmi on mestari herättämään lukijassa pienin keinoin kummallisen hermostuttavia ajatuksia, kuten että pakastimessa voi olla muunkinlaista lihaa kuin kuin kinkunjämiä...

Ja kun nyt lihalliselle osastolle mentiin, niin. Fingerpori esitti kirjabloggarille oivaksi esimerkiksi tiiviin arvion ominaiseen tapaansa, pöntöllä istuskellen: "Keriytyy auki kehämäisesti, kerroksia on, mutta ytimeltään jää pahviseksi ja ontoksi." Vessapaperirullasta.

Hyvää joulua!


P.S. Jos joku ei ole hokannut kirjabloggaajien hillittömän kirjallista joulukalenteria, vielä ehtii viimeisiä luukkuja availemaan. Katso vaikka Hannan eilinen luukku kirjailijoiden lukuvinkeistä, ja tänään Sara vie lukijat Prinssi Edwardin saarelle.

Regina Rask: Jouluihminen. Otava 2011.
Pirjo Hassinen: Jouluvaimo. Otava 2002.
Pertti Jarla: Fingerpori. HS 20.12.2012

Popula

Popula tarkoittaa väkijoukkoa. Pirjo Hassisen kirjassa se on nimi oikeistopopulistiselle puolueelle, jonka karismaattinen vetäjä ja selkeä poliittinen linja - mamut ulos - saa helposti mukaan laajoja joukkoja tavallisesta kansasta, lähiöistä, pimeiltä kujilta, syrjäytyneiden parista.

Perttu on yksi heistä; työttömäksi jäävä iso ja lihaksikas portsari. Pertun naapuri Pirjo on ikääntyvä rouva, joka asuu yksin, harrastaa maalausta ja haaveilee. Molemmat ovat yksinäisiä, pettyneitä ja hukassa, ja he yrittävät omilla keinoillaan saada kiinni elämän syrjästä. Perttu ja Pirjo saavat toisiltaan jotain tarvitsemaansa, mutta kuvio mutkistuu, kun Perttu löytää paikkansa  puolueen johdon palveluksessa.

Pirjon tytär Rita on naimisissa, mutta ei ongelmitta. Hän etsii itseään ja rooliaan kivuliaasti leskimiehen vaimona, äitipuolena ja Pirjon tyttärenä, etenkin miehen adoptoituun teinityttäreen, Tuuliaan, on vaikea suhtautua. Tuulia nousee tarinassa tärkeäksi hahmoksi, johon monen henkilön tunteet peilautuvat, sekä hyvässä että pahassa.

Kirja liikkuu yhteiskunnan mustissa ilmiöissä, mutta ei ole mikään arkirealismin esimerkki (toivon). Paremminkin se tuo lukijan eteen reuna-alueita ja ääri-ilmiöitä, joista ei haluaisi tietää mitään, ei edes myöntää niiden olemassaoloa. Väkivaltaa, rikollisuutta ja hyväksikäyttöä, sekä henkistä että fyysistä. Mutta ne ovat - sille emme voi mitään, eikä silmien sulkeminen niitä poista.

Pirjo Hassisen kirjat eivät ole helpoimmasta päästä; ainakin minulla on käsitys, että niitä täytyy lukea huolella, jotta saa ajatuksen irti joskus täysin omia omalaatuisia reittejään retkeilevistä kappaleista. Persoonallinen tyyli sopii hienosti tähän kirjaan ja aiheeseen, ja pidin tästä enemmän kuin aiemmista lukemistani.

Vahva tarina on mustanpuhuva, mutta siinä on myös synkän huumorin pilkahduksia ja mainioita havaintoja. Hurja kirja ja ajankuva, joka vaikuttaa.

Pirjo Hassinen: Popula. Otava 2012.

Arvioita myös: Mari A. ja Ilselä.