Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva asui vallankumouksen aikaisessa maanpaossa perheineen, mutta poliittisten olosuhteiden järkkyessä jälleen he muuttivat 30-luvulla takaisin Moskovaan. Mies kaipasi kotimaataan ja oli opettanut myös tyttären, Aljan, sitä kaipaamaan. Eikä vain kaipaamaan, vaan myös toimimaan: isä ja tytär toimivat Neuvostoliiton salaisen poliisin raportoijina jo Pariisin-aikanaan. He halusivat olla mukana rakentamassa ihannevaltiota, jossa on yllin kyllin kaikille, tekniikka maailman edistyksellisintä: haaveissa siintelivät tulevat pilvenpiirtäjät ja mukavuuksilla varustetut asunnot, vahva Neuvostoliitto, joka huolehtii lapsistaan - koko uusi uljas yhteiskunta. Marina oli keskittynyt taiteeseensa, perhe oli tottunut hoitamaan käytännön asiat hänen puolestaan, Alja saa vastuuta pienestä pitäen. Tunteistaan elävä äiti ei huomannut tyttärensä rakkauden tarvetta, äiti jää etäiseksi, ja äidin ja tytön suhde on kuin ikiaikainen taistelu sukupolvien välillä. Äiti elää kirjoittamiselleen.
"Runous oli hänen vetensä, sieluun uurtunut musiikki joka oli vain käännettävä äänteiksi, säkeiksi, rytmiksi, sanoiksi ja kirjoitukseksi, ja kun se lakkasi kuulumasta, kun taivas oli vain taivas, kivi kivi, vuori vuori, hän jäi pohjaan makaamaan, mutaan, niin kuin täälläkin oli aluksi juuttunut, päivät eivät kuluneet, sanat eivät tulleet, ei vesi joka olisi nostanut hänet taas ylös, hänestä tuntui kuin hän olisi jäänyt kuivuneen joen pohjalle eläinten syötäväksi, eikä kukaan voisi nostaa häntä sieltä ylös."
Monimutkaisten järjestelyjen avulla tytär sai luvan matkustaa Neuvostoliittoon, isä, äiti Marina ja pikkuveli, jota äiti paapoi Aljaa huomattavasti enemmän, seurasivat perästä. Kirja kertoo vuodesta 1923 Marinan silmin, kun Alja oli vielä lapsi, ja vuodesta 1939 aikuisen Aljan näkökulmasta. Alja oli toimittaja, sujuva kirjoittaja hänkin. Hän rakastuu toimituksessa työkaveriinsa Muljaan.
"Se mies ei tee sinua onnelliseksi, Marina sanoi. Hän tulee tuottamaan sinulle pelkästään onnettomuutta. Nauroin. Tätäkään onnea sinä et minulle antaisi, kademieli, kuin sadun äitipuoli, mutta tämä on minun onneni, sitä et voi minulta ottaa pois.
Mikään ei ole totta sinun rakkaudessasi, hän sanoi. Niin Marina sanoi minulle."
Marina oli synkkä ja pessimistinen, ajatteli paljon kuolemaa. Käytännöllisempää Aljaa ärsytti äidin dramaattisuus, tunteella eläminen. Pelko alkoi kuitenkin tunkeutui jokaisen venäläisen elämään, ensin vaivihkaa, sitten suoremmin. Kiitos muun muassa Sofi Oksasen, tiedämme jo paljon mielipuolisen neuvostojärjestelmän kauheuksista, tässä ne vasta alkavat muotoutua. Ensin häviää työkaveri, huhutaan hänen tehneen itsemurhan. Sanojaan on varottava kaikkialla: apparaatin vakooja voi olla kuka tahansa, jopa perheenjäsen. Vaikka Alja on ollut tunnollinen raportoija itsekin, hän toteaa:
"Asiat jotka tapahtuivat olivat liian suuria käsitettäviksi, ne alkoivat hiljalleen muuttua epätodellisiksi, valtava mullistus tapahtui samaan aikaan omassa kehossani ja koko maailmassa."
Alja-parka. Hän ei saanut lapsena päänsilityksiä eikä rohkaisua omille kyvyilleen, joten hän oli helppo kohde järjestelmälle ja petoksille. Maataan rakastanut isä ei myöskään saanut tunnustusta työstään Venäjänsä hyväksi. Marina ei pystynyt rakastamaan perhettään kuten he olisivat tarvinneet, eikä valtava maa pystynyt huolehtimaan lapsistaan. Tässä pelissä ei ole voittajia.
Kirja ei ole helppolukuinen, vaan vaatii keskittymistä, jotta tunnelma tavoittaa lukijan. Se on surullinen, raskas ja venäläisenhaikea, samalla traaginen perhetarina ja pala historiaa. Historiapuoli kiinnosti minua enemmän, Tsvetajevan runoutta tunteville vaaka saattaisi kääntyä päinvastoin. Runoilijasta ei synny mairittelevaa ihmiskuvaa, päinvastoin. Kirjasta jää painostava olo, vaikka se on tekstinä hieno, näkökulmien ja kirjoitustyylien erot vaihtelevat uskottavasti, ja tuon ajan olot ja naisten erilaiset ajatukset avataan lukijalle taitavasti.
Rehellisesti sanottuna, jos Pelo ei olisi voittanut Finlandiaa, kirja olisi jäänyt minulta lukematta; vasta toisella kerralla maltoin pysähtyä sen pariin kunnolla, ja enemmän päättäväisyydellä kuin viehtymyksellä kirjan tyyliin upposin sen päällisin puolin hitaaseen, mutta sisältä kiihtyvään maailmaan, ja vasta puolen välin paikkeilla löysin sopivan rytmin ja lukufiiliksen sen kanssa. Mukaan upotetut runot myös vieraannuttivat, koska en ole runouden tuntija, mutta otin kirjan oppimiskokemuksena tältäkin kannalta.
Muualla: Jaana muistuttaa Pelon upeista metaforista, Valkoinen kirahvi sanoo Pelon tavoittavan slaavilaisen kirjallisuuden tunnelman tarkasti, Minna epäilee monen yksityiskohdan menneen häneltä ohi. Kaikkiin näihin voin hyvin yhtyä!
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos 2013.