Kirjaostoksilla: Tatu ja Patu, syömään!

Outolan pojat Tatu ja Patu ovat tuttuja, vaikken lastenkirjoista yleensä postailekaan. Luen niitä kyllä jonkin verran, mutten listaa lukemiisini. Pysykööt mukavina välipaloina ja mielenvirkistyksenä - pääosassa ei tässä ole niinkään se kirja, vaan lähilasten kanssa yhteinen lukuhetki tai luetusta juttelu.

Tatu ja Patu tuntuu uppoavan ikävuosiin laajalla haitarilla, 4 - 12-vuotiaille toimii hyvin. Aino Havukaisen ja Sami Toivosen yksityiskohtien runsaudella juhlivat, kiinnostavan laajat, mutta selkeät kuvat hassuine seliteteksteineen kiinnostavat lukutaidottomiakin. Hauska niitä on aikuisenkin katsella, sisältäväthän ne monenlaisia vitsejä ja oivalluksen aiheita, niin kuvallisia kuin sanallisiakin.

Ostokirjan päivän kunniaksi ostin 10-vuotiaalle kummitytölle sarjan uusimman kirjan, hänen nimenomaisesta toiveestaan. Tyttö on suuri Tatu ja Patu -fani, ja kirjakokoelma taitaa olla jo melko mittava. Kysyin kerran, oliko hän jo lukenut uusimman, juuri joululahjaksi saamansa kirjan. Oli lukenut, mutta tarkensi: kerran olen, mutta en vielä sillä tavalla ihan KUNNOLLA. Lausunto kuvaa hyvin kirjojen sisältöä, niissä riittää tutkittavaa ja uutta keksittävää moneksi kerraksi. Kiva ostaa sellainen lahjaksi, tuntee saavansa vastinetta hinnalle.

Tatu ja Patu, syömään! on ruokakäsikirja. Se kertoo, miten, mitä ja miksi syödään, eli ruokailutavat, eri ruoka- ja ravintoaineet ja ruuanlähteet sekä ruuanlaitto ja ruuansulatus tulevat käsitellyiksi. Samoin yleisimmät ruokailuun ja ruuanlaittoon liittyvät ongelmat (kuten allergiat tai se, että käyttää oravia aterimina), ja jopa siivous rätinkäyttöohjeineen! Tämähän on enemmän tietokirja kuin tarina! Hmm, toivottavasti tyttö tykkää kuitenkin. Itse olin vähän pettynyt koulukirjamaisuuteen, kun odotin hulvatonta seikkailua. Tosin myös aiempiin sarjan kirjoihin piilotettu runsaastikin opetuksia, mutta huomaamattomammin. Opettavaisuuden ja viihdyttämisen yhdistelmä ei ole ongelmaton. Tasapainosta tässä on kuitenkin huolehdittu: asiakohtien jälkeen ja väliin räväytetään aina jotain hölmön hassua, joten mielenkiinto pysyy yllä.

Minua kirja ei naurattanut yhtä paljon kuin aiemmat lukemani, seikkailulliset Tatut ja Patut. Mutta ei tarvitsekaan, kunhan lapset pitävät. Laadukasta luettavaa ja nautinnollista katseltavaa kirja silti on, takuuvarma valinta, ovathan tekijät rautaisia ammattilaisia, jotka hallitsevat niin piirrokset kuin tekstinteon ja tekevät niistä maistuvan ja hyvin sulavan ruokalajin Outolan tapan.

No, hihittelin kyllä muutamalle vitsille, kuten kokki Tatu "Tsyrkki" Tsukkulalle, joka rakasti äitinsä pinaattilettuja niin, että oli antanut tatuoida reseptin selkäänsä. Ja mummolalle, josta saattaa löytää ravinnoksi karjalanpiirakoita. Ja kihertäen nyökyttelin niskan kipeäksi luvulle "22 ainoaa hyväksyttävää syytä olla tulematta ruokapöytään heti kun kutsutaan." (Näitä syitä ovat mm. norsu seisoo varpaillasi, sinun ja keittiön välissä on Imperiumin iskujoukkoja tai olet suorassa tv-lähetyksessä.) Alkuosat 1 - 3 olivat minusta tylsimmät, mutta tiedän, että lapset tietyssä iässä rakastavat noita esine- ja anatomiajuttuja, tyyliin missä on kurkunpää ja "lautanen sijoitetaan ravinnon alle."

Ilolla näitä lapsille antaa, ja varmasti vielä suuremmalla he vastaanottavat. Toivon silti, etteivät Tatu ja Patu siirry ihan kokonaan opetuspuuhiin, vaan antaisivat välillä mennä ihan omia outoja reittejään.

Muualla: Sinisen keskitien Bleuella on perusteellinen kirjan esittely kuvineen. Hän turskahteli nauramaan kirjaa lukiessaan, lapsista puhumattakaan! Maijan mukaan tämä ei ole paras valinta iltasatukirjaksi, koska iltaunille ei oikein malta naurulta rauhoittua. Hemulin kirjahylly sanoo kirjaa loistavaksi ja tekstin ja kuvan pelaavan täydellisesti yhteen. Ja kummityttö tykkäsi kovasti, opettavaisuus ei siis yhtään haitannut, kuten pelkäsin.

Osallistun kirjalla kirjabloggareiden Kirjaostoksilla-haasteeseen.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu, syömään! Otava 2014.

Alkemistit II Taivaalliset häät

Tuurin kirjoista edellinen lukemani oli tämän kaksiosaisen sarjan ensimmäinen. Koska siitä ei ole kovin kauan, oli helppo hypätä mukaan toiseen osaan ja Carl Bergklintin seikkailuihin.

Kullantekoyritykset jatkuvat. Jatkuvasti rahapulassa oleva Vuorikapteeni onnistuu vielä kerran saamaan rahoituksen hankkeelleen, jossa Bergklint on hänen itseoikeutettu avustajansa ja luotettunsa, kun he perustavat uuden laboratorion Ruotsiin. Bergklint on tuttuun tapaan kiltti ja nöyrä apulainen, jonka intohimona on nousu Korkealle vuorelle Valoon; henkinen kehitys, onni, johon hän etsii tietä Emanule Swedenborgin teoksesta. Tämä tiedemies ja mystikko yhdisti hengellisen ja henkisen etsinnän sekä metallurgian ja antoi ohjeita, tarkkojakin, miten ihminen saavuttaisi tuon kaivatun henkisen huipun.

Bergklint lukee yhtä teoksista läpi koko Tuurin kirjan, ja siitä kerrotaan pitkiä pätkiä. Jos mystinen teosofia ei kiinnosta, tämä osuus kirjasta on melko tylsää luettavaa. Samoin kirjassa on paljon merenkulun kuvausta, joka omine termeineen jää minulle vieraaksi. Onneksi mukana on kuitenkin paljon Bergklintin arkisia murheita ja tapahtumia, joita Tuuri kuvaa rutikuivalla huumorillaan. Milloin mies on varma pikaisesta kuolemastaan merisairauteen, milloin nolostuu Vuorikapteenin naisenhimosta tai järjestää nokkelasti käytännön asioita huikentelevaisen isäntänsä puolesta ja eduksi.

Ajankohta 1700-luvun lopulla on myös kiehtova; Venäjä kovistelee Ruotsia, rajalla on kahakoita. Matkustustavat ovat alkeellisia, samoin maailmankuvan tuntemus. Taikausko jyllää ja magiaa harrastetaan, mutta yksi on pysyvää: naisen houkutus ja suuri vaikutus miesten elämään.

Bergklint on älykäs, kielitaitoinen ja sivistynyt, mutta ärsyttävän puhtoinen ja vakava: hän ei tartu edes kauniin Britan houkutuksiin, vaan on luvannut uskollisuutta taivaalliselle Katariinalleen. Vuorikapteeni taas ei kursaile, vaikka hänellä on entinen perhe Suomessa.

Kullanteko ei ole helppoa, ja kommelluksia kasaantuu. Lopulta miesten tiet eroavat, ja Bergklint tekee omat ratkaisunsa myös Vuorikapteenin perheen ja samalla oman elämänsä suhteen; onhan perhe hänelle lähinnä omaa.

Sujuvaa ja ammattitaidolla tehtyä tekstiä: Tuuri tuntuu löytäneen erittäin luontevan tavan kertoa noista(kin) ajoista, sopivasti vanhahtavaan tyyliin, mutta lukijalle helposti ymmärrettävästi. Hän on pikkutarkan täsmällinen, rauhallisesti, joskus jopa junnaavasti etenevä, mikä tuskastuttaa ja tekee hyvää nykyajan kiireiselle lukijalle. Voisin toistaa tässä Alkemistit I:n arvioni, niin samoja ajatuksia tästä herää. Ykkösen nimessäkin mainittu Maallinen rakkaus jää tässä tarinassa pois, kun taivaallisia tavoitellaan.

Kenelle? Historiahulluille, alkemiasta, magiasta ja metallurgiasta kiinnostuneille, vanhan ajan merenkulusta kuvauksia etsiville, rauhallisen tekstin ystäville.

Antti Tuuri: Alkemistit II Taivaalliset häät. Otava 2014.

Kissani Jugoslavia

Hankalaniminen kirjailija Pajtim Statovci on kirjoittanut kirjan, joka myös saattaa olla hankala. Tai sitten ei - lukijan mukaan. Kirja ei kuitenkaan päästä helpolla.

Kissani Jugoslavia on kertomus pakolaisuudesta ja sen myötä erilaisuudesta, perimmäisistä peloista sekä sopeutumisesta tai sopeutumattomuudesta. Ja muutamasta muusta asiasta.

Albaaniperhe muuttaa Suomeen, kun olot väkivalloin jakautuvassa Jugoslaviassa käyvät vaarallisiksi.

Tarina kertoo maahanmuuttajan "tavallisen" tarinan: kuinka kultuuri on toisenlainen, kuinka ennakkoluulot näkyvät ja vaikuttavat,  kuinka muuttaja on kotimaassaankin vierailija muutaman vuoden kuluttua - tämä kosketti minua erityisesti. Samoin kirjailijan tapa sukeltaa viiltävän syvälle näennäisen pintakeveyden kautta.

Fokus on perheen äidin, Eminen: hänen kasvatuksensa, avioitumisensa sekä perheenäidin ja vaimon roolinsa kuvataan tarkkanäköisesti. Toinen päähenkilö on Emilen vanhin poika, Bekim. Vaikka myös isä taustoineen selostetaan tarkasti, se ei herätä samaistumista, sillä kuva ei ole miellyttävä. Mutta jokaisen rooli on tärkeä.

Perheen sisäiset suhteet ovat universaaleja, vaikka maan tavat vaihtelevat. Jokainen ymmärtää hierarkian, vaikkei sitä noudattaisikaan. Onko se albaaneilla tiukempi kuin meillä totutusti - vaikea sanoa. Ainakin se on erilainen. Yksi kirjan kiinnostava anti onkin runsas albaanikuvaus; perinteet, rituaalit, ajattelutavat, jopa hygieniatottumukset kuvataan tarinan kautta.

Kirjailija maalaa kuvan lapsuudesta, jossa isä on julma. Poika näkee painajaisia käärmeistä ja isona hankkii lemmikikseen kuningasboan, Jonka hän lopulta surmaa säälimättömästi. Symboliikka on selkeää. On inhokkeja, on lemmikkejä.

Kissa on lemmikki. Se on myös rakastettu. Olio, joka häipyy, tai se, josta pitää pitää huolta. Se olet sinä itse tai kuka tahansa meistä. Kirjassa se on kumppani, joka joko jää tai sitten ei. Ehkä se on kokonainen maa?

Teksti leikittelee ihmistasolla, mutta myös muilla tasoilla. Kirjoittaja ei ole alunperin suomenkielinen, mutta taitaa kielen upeasti - kirja on kirjoitettu suomeksi. Ero natiiveihin ilmenee lähinnä vivahteissa ja sanavalinnoissa, jotka rikastavat kieltä ja tekevät siitä ilahduttavan raikasta.

Tarina on julma, mutta todenmakuinen. Hippunen huumoria ja fantasiaa sekoitettuna ankeaan arkeen, kuin pakona todellisuudesta. Lukijana kiteytän niin kirjan viestin kuin lukukokemuksen yhteen sanaan: avartavaa.

Kenelle? Maagisia elementtejä kaihtamattomille, pakolaisuudesta tietoa etsiville, ryhmäpainetta vastustaville, perinteiseen suomiproosaan vaihtelua hakeville.

Muualla: Tuija syttyi hitaasti, mutta lämpö pysyy. Ja muita blogiarvioita en hämmästyksekseni löytänyt. Toivottavasti niitä on tulossa.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Otava 2014.

Bongaa bloggarit! Kantsun kirjasto 30.9.

        

Kannelmäen kirjasto järjestää kirjablogiaiheisen keskustelutunnin tiistaina 30.9. klo 18.

Tuija Takala (oik.) blogista Tuijata. Kulttuuripohdintoja.  ja minä kerromme harrastuksestamme.

Kirjabloggaamisesta

Arja: Alun perin blogini piti kertoa elokuvista, teatterista ja mistä vain - kunnes tajusin realiteetit. Kirjat ovat minun juttuni. Blogista tuli lukemisen erottamaton lisäosa ja huonon muistin tuki. Ajatukset kirjasta säilyvät tallessa, ja olen aina pitänyt kirjoittamisesta.

Tuija: Minulle kirjabloggaaminen on elämänikäisen lukuharrastuksen lisämauste, väylä pohtia kirjakokemuksia. Joukossa on joskus juttuja taiteesta, draamasta ja musiikista. Jaan kirjavinkkejä ja saan niitä muilta, se on lisäbonus.

Arja: Aloin itse myös etsiä kirjasuosituksia blogeista, kun lehdissä kirja-arvosteluja on aika vähän. Bloggari ei korvaa ammattikriitikkoa, mutta jos lukee paljon, jostain on hyvä saada tietoa siitä, mitä kannattaisi lukea.

Miten kirjoitamme?

Tuija: Blogeja välillä parjataan juoniselosteista ja hehkutuksesta. Minusta blogeissa todella vaihtelevalla tavalla tartutaan luettuun, yleistää ei voi.

Arja: Se onkin blogien suola; jokainen pitää niitä omalla tavallaan. Lukijana kannattaa etsiä blogeja, josta itse saa eniten, koska valinnanvaraa on. Minä pyrin kertomaan kirjan herättämistä ajatuksista, myönteisistä ja myös kielteisistä, liittyvätpä ne kirjan sisältöön, aiheeseen tai tekstin tasoon. Otsikoinnissa käytän kirjan nimeä, jotta postaus olisi helpompi löytää. Lisäksi käytän kirjan kansikuvaa. Tietysti pyrin lukemaan sellaisia kirjoja, joista luulen pitäväni. Siksi painotus on myönteiseen suuntaan.

Tuija: Pyrin perustelemaan innostukseni, ja perustelen myös, miksi jokin juttu lukemassani kirjassa ei nappaa. Juonesta kerron joskus jopa vähemmän kuin kirjan mainostekstit. Otsikoin ja rakentelen postaukseni vapaasti, minulle ei ole niissä tiettyä sapluunaa. Luetun tunnelma vaikuttaa omaan kirjoittamiseen. Sen mukaan otan myös itse kirjakuvat – kuvaaminen on minulle lisäpiriste.

Arja: Tunnelma on tärkeä – jokin kirja vie mukanaan ja joku ei. Nimenomaan siitä pyrin sanomaan jotain. En anna kirjoille tähtiä enkä tee rankkausta, sillä hyvin erityylisiä kirjoja on minusta mahdoton verrata. Mo Yang vastaan Arne Nevanlinna? Antti Heikkinen vastaan Paul Auster?

Lukemisesta

Arja: Luen kaunokirjallisuutta, muistelmia ja tietokirjoja. Romaanissa monikerroksinen tarina, joka jättää lukijalle mielikuvituksen varaa, on parasta. Suomalaisista uutuuksista ilahdun erityisesti. Meillä on hienoja kotimaisia kirjailijoita, mistä olen todella iloinen.

Tuija: Minä luen eniten kaunokirjallisuutta ja etenkin proosaa. Tarinat ja ihmiskohtalot vetävät puoleensa. Odotan hyvältä proosalta kerronnalla ja henkilökuvauksella säväyttämistä. Jokusen runo- ja tietokirjan luen vuosittain. Postailen myös selkokirjoista.

Kuluvan vuoden kirjasuosikeista

Tuija: Olemme lukeneet kuluneen vuoden aikana aika paljon samoja kirjoja. Ainakin Donna Tarttin Tiklistä innostuimme molemmat. Siinä sekoitetaan häpeilemättä ja viihdyttävästi eri lajityyppejä.

Arja: Tikli ja Donna Tartt ovat huippuja! Niitä, joihin voi uppoutua kuin lapsena Anna-kirjoja ja Viisikoita lukiessa.

Tuija: Kate Atkinsonin Elämä elämältä teki myös suuren vaikutuksen. Mahdollisten maailmojen luominen antoi ajateltavaa. Kirjan teema ja rakenne yllätti, siksi ilahdutti.

Arja: Pidän näistä vähän kokeilevista kirjoista: ei niitä aina jaksaisi lukea, mutta välillä. Kotimaisista esimerkiksi Minna Lindgrenin Sivistyksen käsikirja oli sellainen aikanaan. Hän on muuten kirjoittanut mainiot Ehtoolehto-kirjat. Tuo vanhuusteema taitaa nyt olla aika tapetilla? 

Tuija: Tänä vuonna on ilmestynyt hienoja esikoisromaaneita. Vaikea on valita yhtä suosikkia, joten latelen neljä, joissa kaikissa on persoonallista ja taitavaa kerrontaa ja kiinnostava rakenne: Neljäntienristeys, Kultarinta, Kissani Jugoslavia ja Elävän näköiset.

Arja: Anni Kytömäen Kultarinta on minulle ollut vuoden paras kotimainen. Se sai minut katsomaan luontoa uudella tavalla. Jos Tuntematon herätti sodanvastaisuuden, Kultarinta näyttää, miksi luonto on suomalaisille tärkeä. Enkä minä edes pidä luontokuvauksista!

Syksyn odotetut

Arja: Syksyltä odotan Antti Heikkisen Juice Leskisen muistelmia. Asko Sahlbergilta, Tuomas Vimmalta ja Antti Tuurilta on syksyllä tulossa kirjat, jotka luen varmasti. Ja Per Pettersonilta! Anna-Leena Härkösen, Olli Jalosen ja Leena Lehtolaisen uusimmat olemme jo kummatkin lukeneet. Ja monta muuta on kirjastojonossa. Kiitos Helmetin, uutuudet saa nopeasti lukuun, kun varaa ajoissa.

Tuija: Kirjaston varaussysteemi on tosiaan loistava! Best seller -hylly on sekin kovassa kulutuksessa. Syksyn kirjoista odotan Haruki Murakamin ja Sirpa Kähkösen uutuuksia. Murakamissa minua viehättää arvaamaton reaalifantasia. Värittömän miehen vaellusvuodet sijoittuu osin Suomeen, ja se on ensimmäinen suoraan japanista käännetty Murakami, se lisää mielenkiintoa. Kähkösen Kuopio-sarja on komeaa kotimaista historiaproosaa, jossa yhden perheen kautta katsotaan itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenten elämää läheltä ja koskettavasti. Graniittimies vie rajan taa, eli aika käsittelemätön kaunokirjallisuusaihe Neuvostoliittoon loikanneiden kohtaloista kiinnostaa minua kovasti. Ja onhan muitakin odotuksia syksylle, varmasti joitain odottamattomia kirjoja!

Arja: Historia on alkanut kiinnostaa iän myötä, ja jopa sotakirjat. Äskettäin luin Antero Raevuoren kirjan Helsingin pommituksista.

Tuija: Kyllä, historia kiinnostaa, ja kiinnostaa myös oleva ja tuleva ja… Lukeminen ja bloggaaminen vie mahdollisiin ja mahdottomiin maailmoihin.


Tule kuulemaan lisää Kantsun kirjaston kulmahuoneeseen ensi tiistaina!

Kirjabloggaajia pääsee tapaamaan myös Helsingin kirjamessuilla 23. - 26.10.2014 Messukeskuksessa Boknäsin osastolla, jonka sohvalla päivystää messupäivinä aina joku noin paristasadasta kotimaisesta kirjabloggaajasta.

En suostu

Per Petterson on kirjailija, jonka töitä ei voi hutaisten ohittaa. Hänen lauseensa on niin painava ja intensiteettinsä väkevä, että lukija on pakko paneutua tekstiin huolella. Ja sen tekee ilolla ja halusta, sillä harvoin on lukeminen niin antoisaa kuin näiden parissa. Pettersoniin uppoutuu väkisin.

En suostu jatkaa tuttua linjaa. Tommy ja Jim ovat lapsuudenystävyksiä, naapureita pienessä kylässä, joka ei voita parhaan asuinalueen titteleitä. Ajassa liikutaan 1960-luvun ja vuoden 2006 välillä.

Tommyn isä on väkivaltainen, ja lopulta hän sisarineen joutuu huostaanotetuksi. Jimmyllä taas on aineellista hyvää, mutta ei isää, ei ole koskaan ollutkaan. Hänet kasvattaa yltiöuskonnollinen äiti, uskonnonopettaja ja kristillisen kansanpuolueen aktiivijäsen. Joskus Jim miettii, täyttäisikö isän olemassaolo hänen tuntemansa oudon kaipuun, mutta "toisaalta Tommy sai selkäänsä, eikä siinä ollut mitään kaipaamista."

Tommy ponnistaa huteralta pohjalta aikuiseksi ja menestyväksi mieheksi, jolla on hieno auto. Hän ei pohdi turhia, toisin kuin Jim, joka jää jumiin jumalalla pelotellun mielensä yksinäisiin syövereihin.
He tapaavat sattumalta aikuisina.

"- No voi helvetti, jopas nyt jotakin, pitkästä aikaa. Kaksikymmentäviisi vuotta. Kolmekymmentä. Ja sanoin: - Suunnilleen sen verran. Vähän enemmän. Hän hymyili. - Me lähdimme silloin kumpikin omille teillemme, emmekö lähteneetkin. Hän ei sanonut sitä tavalla eikä toisella."

Tapaaminen ei kuro välimatkaa umpeen eikä tarinasta tule satumaista, vaan molemmat jatkavat omaan vääjämättömään suuntaansa, joka Jimille on kohtalokas. Tärkeä henkilö kirjassa on myös Tommyn sisko Siri, johon veli liikuttavasti yrittää pitää yhteyttä heidän jouduttuaan eri kasvatuskoteihin. Sekin yhteys haipuu ajan myötä. Siri toteaa:

"Totta kai minulla oli häntä ikävä, ei se sitä ollut, mutta sillä ikävällä ei enää ollut muotoa, emme olleet parivaljakko niin kuin ennen, emme niin kuin Tommy halusi, mikäli hän sitä halusi, olimme nyt vanhempia, ja kaikki oli erilaista, enkä pystynyt katsomaan kahteen suuntaan yhtä aikaa. Siitä ei tullut mitään. Minun oli pakko mennä eteenpäin."

Pettersonin henkilöiden maailmat ovat tummanpuhuvia, ja niiden taustalla risteilevät monet kauhistuttavat tapahtumat, yksinäisyys, mielen järkkyminen - kaikki pohjoismaisen pimeyden ja kylmyyden synkimmät puolet. Pettersonin teksti on väkevää, vahvaa ja viisasta. Karussa yksinkertaisuudessaan ja mietityssä niukkuudessaan se on vaikuttavaa, eikä siitä heti pääse irti.

En suostu muistuttaa enemmän Kirottu ajan katoava virta -kirjaa kuin Hevosvarkaita. Samoja teemoja on mukana kaikissa kolmessa. Nuoret miehet, ystävyys, elämän satunnaisuus ja epäreiluus.

Kenelle? Vahvoja kokemuksia etsiville, kepeyttä kaihtaville, psykologisista romaaneista kiinnostuneille, laatuproosan rakastajille, niille, jotka eivät usko onnellisiin loppuihin.

Muualla: Hanna sanoo kirjan ansioksi henkilöiden sisäisen dramatiikan kuvauksen. Petterson on yksi Katjan suosikkikirjalija, jonka tekstiä hän sanoo viipyileväksi ja voimakkaaksi.

Per Petterson: En suostu. Otava 2014. Suomennos Katriina Huttunen.
Kustantajan lukukappale.

Mielensäpahoittaja-elokuva

Kyllä ihailen Mielensäpahoittajan konseptia ja brändiä, sanottuna markkinointikielellä; vaikka ne taisivat syntyä vähän sattumalta (kukapa meistä ei), kokonaisuus on osoittautunut huikean toimivaksi. Kuunnelmat, kirjat, romaani ja nyt elokuva.

Kyrö osuu niin suomalaisuuden ytimeen, että ihailulta ei voi välttyä. Mielensäpahoittajia löytyy varmasti niin läntisestä, pohjoisesta, eteläisestä kuin itäisestäkin Suomesta (josta oletan hänen olevan "oikeasti" kotoisin), ja jokaisella yli 20-vuotiaalla lienee tyypistä jonkinlainen kokemus. (Tai yli 30-vuotiaalla, jos puhutaan pääkaupunkiseutulaisista tai ainakin kriittisen Esplanadi-rajan eteläpuolisista).

Kuunnelmista pidin; mökillä (kas, Itä-Suomessa) kuuntelen radiota. Eikä idyllisessä järviympäristössä voi kuunnella kaupallisia kanavia, vaan paikallista ja Ylen asiaa. Kuunnelmien kautta löysin kirjat. Joten voi sanoa, että kasvoin brändin mukana, ja lienen siksi jäävi kommentoimaan elokuvaa, koska taustahälinää on jo liikaa. En pysty puolueettomuuteen.

Dome Karukoski on saanut maailmalta tunnustusta, ja elokuvaa jännäsin. Poistuessa oli hämmentynyt olo, sillä leffa oli jotain erilaista kuin odotin. Ohjaaja yhdistää Mielensäpahoittajan karun sysisuomalaisuuden uuteen elokuvailmaisuun. Kauneudessaan ja harkituissa yksityiskohdissaan elokuva välillä muistuttaa matkailumainosta. Sumu, joka multapellon päällä leijuu. Työkalut mietittyine, muka-autenttisine asentoineen. Karvahattu harkittuine kallistuksineen. Helsingin liikennevilinä ja maisemat. Venäläisyys ja ystävyys. Turhan osoittelevaa, sanoisin.

Mutta ne hahmot, ne henkilöt. Ne loistavat. Antti Litja ei näyttele, vaan on Mielensäpahoittaja. Tosin kuunnelmissa - anteeksi, kirjoissa - hän ei ole niin kärjistetyn häirikkömäinen tai jopa naurettavan ymmärtämätön kuin elokuvassa. Litjan taitavuuden me kuunnelmista aloittaneet jo tiedämme, eikä Litja petä odotuksia. Lättähattu, Ilkka Forss, on juuri niin "enerkiansäästölamppumaisesti" syttyvä kuin kirjoissa kuvataan - mutta elokuvassa hänessä on syvyyttä, jota kirjoissa ei pääse esiin. Upeita roolisuorituksia, joista voi vain nauttia.

Mari Perankoski on niin monessa nähty ja julkisuudessa uitettu näyttelijä, että on hieman vaikea mieltää hänet nyt äkkiä Miniäksi. (Siis tämä komedienneko? Miniäkö? Mutta eikös sillä ole miesjuttuja? Ja keikistellyt siellä täällä?) Mutta kelpoisasti hän suoriutuu roolistaan, joka on kovin kärjistetty ja rajallinen. Perankoski saattaa tulla tunnetuksi ja leimatuksi pahasuisena, kiukkuisena akkana, joka suoltaa kirosanoja siihen malliin, että lapsilta kielletty. Mutta hänellä ei liene mitään tuota vastaan, jos elokuva menestyy, kansallisesti tai kansainvälisesti.

Elokuvan juoni sisältää kohtauksia monesta kuunnelmasta, anteeksi, kirjasta. Mielensäpahoittajan haikeus emännän puhe- ja liikuntakyvyttömyydestä ja yksin jäämisestä on päällimmäinen, joten rakkaustarina saadaan mukaan isosti. Eikä siinä mitään pahaa, juurille mennään, mutta ylisentimentaalisuuden häive tässä väijyy. Vaikka totta, että moni katuu tekemisiään liian myöhään. Ja erittäin totta kuvatulle sukupolvelle tuo sitoutuminen; kun kerran on puoliso valittu, siinä pysytään. Vaikea näitä ilmiöitä on kieltääkään, vaikka Karukoski leväyttää ne julmasti ja kuvatulle sukupolvelle vieraasti auki, kaikkien nähtäväksi.

Lapsenlapsille olisin toivonut isompaa roolia, sillä eteenpäin niin Mielensäpahoittajan kuin meistä kaikkien on mentävä. Oppiihan ukko itsekin tablettia käyttämään muuhunkin kuin taudin hoitoon. Arvi Lind on ikuinen, kun Areenasta katsoo. Nuori poika, joka tämän ukolle opettaa, Stinde, jää hahmona elokuvassa hyvin ohueksi, kirjassa on isommin ja paremmin. Samoin ne lapsenlapset.

Vaikea arvioida elokuvaa elokuvana, kun tuntee kirjat ja taustat. Kaunista, taitavaa kuvausta ja henkilöohjausta, näyttelijäsuorituksista Antti Litja ja Ilkka Forss saavat Oscarit, jos minä saan päättää. Kärjistyksiä hieman liikaa, turhaa tiettyjen ominaisuuksien korostusta - katsojan omaan oivallukseen voisi luottaa enemmän. Mutta silti elokuva on vain pieni osa Mielensäpahoittajan maailmaa. Joka on taitavasti tuotteistettu ja markkinoitu, eikä siinä mitään pahaa, päinvastoin.

Vaikken ihan elokuvan imussa elänytkään, sen sysisuomalaiselle vieraan siloisen kauneuden ja tunteellisuuden vuoksi. Mutta uskon, että jos asiassa ei ole mitään aitoa, ei pelkkä markkinointi sitä kannattele. Kun itsekin on aiheessa mukana elänyt jo vuosia, jotain tässä on, suurempaa kuin yksittäinen kuunnelma, kirja tai elokuva.

Aika suuri juttu oli sekin, että elokuva pääsi Toronton elokuvajuhlille, joka on kävijämäärältään suurin elokuva-alan tapahtuma maailmassa ja Oscar-ehdokkuuksien lähtölaukaus, jos Solar-filmsiä on uskominen.

Kenelle? Elokuva on Mielensäpahoittajan ystävien must, muille ihan kiva ja kiinnostava katsaus suomalaiseen elokuvaan tänään, keski-ikäisille ja vanhemmille hupaisa pala nostalgiaa.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Idea, kuunnelmat, kirjat ja elokuvan käsikirjoitus.
Ohjaus: Dome Karukoski.

Miehiä ja ihmisiä

Miehiä ja ihmisiä esittelee nuorukaisen, 17-vuotiaan, joka elää käännekohtaa lapsuudesta aikuisuuteen kesällä 1972. Pojan nimeä ei sanota, mutta se alkaa O:lla; luonteva jatkumo kirjailijan omaan lapsuuteen perustuvalle Poikakirjalle.

Perheessä on rahavaikeuksia, ja poika päättää jättää lukion kesken ja mennä töihin. Duunariuralle innostaa hyvä kesätyöpaikka Lampisen peltifirmassa, jossa poika oppii konkareilta työelämän perustotuudet tekemällä ja tarkkailemalla. Vaikka poika on ahkeraksi kasvatettu ja monia käytännön asioiden tekemisen jo kotona oppinut - uusavuttomuutta ei vielä tunnettu - hän tuntuu jäävän hieman ulkopuoliseksi. Tuttu tunne nuorelle, mutta poika ei suinkaan eristäydy. Päinvastoin, hän tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, vaikka pitääkin monet asiat omana tietonaan.

Mutta ei elämä pelkkää työtä ole, kaverit ja harrastukset ovat tärkeitä. Tytöt yhä suuremmassa määrin, ja kypsyminen saa menestyksestä silläkin saralla uutta potkua. Ei silti, ei pojan itsetunnossa muuta vajautta ole alun perinkään kuin kokemuksen puute. Hän on harvinaisen kypsä 17-vuotias, joka osaa ottaa vastuuta niin työtekijänä, perheenjäsenenä kuin kaverinakin. Suorastaan ihmeteltävän paljon. Hän myös miettii asioita perusteellisesti ja ottaa opikseen koko ajan. Hieman jo alkaa epäilyttää, kuinka moni tuossa iässä olisi oikeasti noin fiksu?

Jalonen maalaa nykyaikaan verrattuna yksinkertaisemman, köyhemmän ja verkkaisemman 70-luvun elämänmenon lämpimän inhimisellä otteella. Poika on hyvin elävä ja todellinen, samoin muut henkilöt ja koko ympäristö, jossa he toimivat ja vaikuttavat. Kirjan voi lukea nostalgiana, mutta myös ikiaikaisena nuorukaisen kehityskertomuksena. Perusasiat eivät muutu, tapahtuu se missä tahansa ympäristössä. Itseluottamuksen, kokemuksen ja osaamisen kasvukäyrä on kuvattu hienosti ja uskottavasti. Poika kirjan - kesän - lopussa ei ole enää sama kuin sen alkaessa.

Kavereista Rekku, Reijo, on erityisen sydämeenkäypä. Hän on kehitysvammainen, mieleltään lapsen tasolla, ison miehen ulkonäöstään ja voimistaan huolimatta. Reijo on täysin muiden armoilla, eikä pysty ottamaan vastuuta edes itsestään. Monin tavoin siis kontrasti fiksuun päähenkilöömme, joka tykästyy Rekkuun ja auttaa tätä parhaansa mukaan.

Kuten aikuistumiseen kuuluu, omien vanhempien rooli muuttuu. Isä sairastelee, jää työttömäksi, ja poika kantaa vastuuta myös tämän puolesta. Alkaa jo huolestuttaa pojan puolesta; jos hän kantaa tuossa määrin jatkossakin kovin monen murheita, saattaa siitä seurata itselle vielä vaikeuksia - riittävätkö voimat? Kuka tukee häntä?

Pidin paljon kirjan elämänmakuisuudesta ja herkästä mutta tarkasta otteesta, jolla Jalonen henkilöitään kuvaa. Teksti on kekseliästä; ei tylsää mutta ei kikkailevaakaan, ja dialogi aidonoloista. Kirjaa on mukavan turvallista lukea silloin, kun ei halua mitään elämää isompaa; se ei sisällä katastrofeja, rikoksia tai muuta järisyttävää, vaan kuvaa arkista olemista ja nuorukaisen ajatusmaailmaa, tavallisen ja luonnollisen kehityksen keskellä. Kuin pala ruisleipää monenlaisten herkkujen keskellä. Erittäin hyvää ja laadukasta ruisleipää, luomujauhoista rakkaudella tehtyä. Jalosesta taitaa pikkuhiljaa muodostua yksi luottokirjailijoitani. Alussa vierastin, mutta enemmän tutustuttuani ammattimaisen tekijän arvostus on kasvanut.

Kenelle? Kasvukertomuksista kiinnostuneille, perisuomalaisen elämänmenon ja aikakauskuvausten ystäville, tavallisuuden arvon ymmärtäville, perusasioissa pysyville, rankkoja tarinoita välttäville.

Muualla: Jonnan oli helppo kuvitella teoksen miljöö, vaikkei hän täysillä hurmaantunutkaan. Ilselän Minna sanoo Jalosta täydellisen lauseen mieheksi. Bleue pitää kirjan tunnelmaa todella tyylikkäänä. Anneli sanoo romaanin maailmaa perimiehekkääksi ja muistuttaa sen Steinbeck-taustasta. Tuija oppi ajasta, työstä ja ihmisistä.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Otava 2014.

Kakkua, kiitos!

Vanhuusteema on nyt pinnalla, paitsi poliittisessa keskustelussa hoitotyön järjestämisessä, myös kirjallisuudessa. Ja hyvä niin, aihe hyvinvointivaltion vanhusten vaipanvaihtojen ja ulkoilujen tiheydestä, elämisen mielekkyydestä ja arvokkuudesta puhumattakaan, on polttava
- jokaisella meistä on vanhemmat tai isovanhemmat, eikä kukaan itsekään ole nuorenemaan päin.

Ruotsalainen Catharina Ingelman-Sundberg on kirjoittanut hulvattoman tarinan palvelutalo Timantissa asuvasta Märthasta, joka ystävineen saa tarpeekseen jatkuvista säästöistä ja järjettömistä säännöistä niiden myötä - ei enää kahvipullaa, kahdeksalta nukkumaan ja sitä rataa - ja päättää, että jotain täytyy tehdä. Viimeisiä vuosia ei kannata kuluttaa kituutellen!

Tv-dokumentti vankeinhoidosta on ystävyksille viimeinen pisara. Vangit pääsevät ulkoilemaan joka päivä, heillä on käytössään kuntosali, ja ateriatkin vaikuttavat houkuttelevilta palvelutalon niukkaan linjaan verrattuna. Mieluummin siis vankilaan kuin palvelutaloon. Sinne pääsemiseksi tarvitaan vain sopiva rikos. Ja sen suunnittelu tiimiltämme onnistuu näppärästi.

Pääsevätkö vanhukset vankilaan ja millaiseksi olot muodostuvat? Sillä ei ole niin väliä lukijalle, koska kekseliäs tarina seikkailuna on hauska, eikä pelättyjä vaivaannuttavia hetkiä tule. Kirjailija kuvaa henkilönsä herkullisesti ja mukavan sopivalla tarkkuudella. Lukija löytää niistä sukulaisensa tai voi kuvitella jonkun heistä tutuksi (miksei omaksi itsekseen, lukijan iän mukaan). Vaikka kirja on nautittavaa viihdettä, olin löytävinäni siitä syvän sanoman: vanhus ei muutu tyhmäksi iän myötä, jos hän ei nuorenakaan ole sellainen ollut. Personalliset piirteet toki saattavat vahvistua.

Märtha ei ainakaan tyhmisty, eivätkä hänen ystävänsäkään. Taidevarkaus - tai, kuten he sanovat, kidnappaus - Tukholman kansallismuseosta onnistuu helposti. Kukapa epäilisi rollaattorilla kulkevaa, sekavan oloista vanhusta.

Pahimmat kliseet vältetään, vaikka tietyiltä perustotuuksilta ei voi välttyä. Nekin tarjotaan kokeneen ihmisen ymmärtäväisestä näkökulmasta.

"Jotkut halusivat heittää poliitikot virumaan niihin palvelutaloihin, joista olivat tehneet edullisimman tarjouksen, mutta sitä pidettiin sittenkin vähän liian kovana rangaistuksena."

Viihdyin kirjan parissa; ammattimaisesti tehtyä viihdettä, josta ei mikään tökkää silmään, niin sanotusti. Hyvin ruotsalaista siis? Sitä ihmettelin, miten pitkän tarinan kirjailija sai punottua; lähes 400 sivua on minusta aikamoinen suoritus tästä aiheesta, ja huitoo jo rajaa, jossa vähempikin riittäisi.

Väistämätön vertailu: Minna Lindgren on kirjoittanut vastaavaa tarinaa jo kahden Ehtoolehto-kirjan verran, ja kolmas on luvassa. Liekö Ingelman-Sundberg saanut tästä innoituksensa, mutta suomalainen versio ei todellakaan häpeä tämän rinnalla. Se on astetta napakampaa, suorempaa ja terävämpää - sopii suomalaiselle. Mutta aiheesta kiinnostuneet eivät varmasti pety tämänkään kirjan kanssa.

Kenelle? Vanhuusteeman vaivaannuttamille, fiksun viihteen ystäville, ruotsalaisuuden ihailijoille, vanheneville tai vanhenevien perheenjäsenille.

Muualla: Hilpeää ja nokkelaa luettavaa, sanoo Norkku. Krista valitsi kirjan kannen perusteella eikä katunut. Ninan mukaan kirjaan kannattaa tutustua.

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos! Schildts & Söderströms 2914. Suomennos Outi Menna.

Edda

Edda oli alunperin Etta, Etta Roos. Hän asui Helsingin Töölössä 1950-luvun lopulta alkaen. Silloinen niukkuus ja sodan läheisyys näkyivät kaikessa. Leikit, vaatteet, kotikuri - jotain historiallista, mutta kuitenkin meitä lähellä.

Etta, salanimeltään Eetu, ja hänen paras ystävänsä Aatu. Aatu ei puhunut, mutta ymmärsi kaiken, ja viestitti liitutauluun kirjoittamalla. Tuohon aikaan lapsia oli paljon, pihaleikit suurimittaisia, ja kerrostaloissa kaikki tiesivät toistensa asiat. Lasten maailma oli toinen kuin aikuisten.

Edda lukee paljon, ja hänellä on sekä hoksottimia että mielikuvitusta. Jo lapsena hän oli joukon johtaja, mutta ei ymmärtänyt valtaansa. Saagojen lumoaman Eetun ja viisaan Aatun erottava kipeä kasvupiste, tragedia tutuilla pihoilla, tuttujen ihmisten kesken, kääntää lapsuuden huolettomuuden turvattomuudeksi ja tuskaksi, jonka edessä Edda on ymmällään. Ehkä jokaisen lapsen elämässä tulee tuo piste, josta ei ole enää paluuta, käännekohta lapsesta kohti jotain muuta, mutta ei aina näin dramaattisesti.

Eddalla se johtaa yksinäiseen aikuisuuteen. Hänestä kasvaa persoona, johon suhtaudutaan ristiriitaisin tuntein. Menneisyydestä hän ei pääse irti koskaan. Hän pukeutuu 1950-luvun asuihin. Taitavana ompelijana hän osaa suunnitella ja tehdä asut itse, asusteiden ja meikkien ollessa huolellisesti samaa, oikeaa ikäkautta. Isona, arvelen ajankohdaksi 1990-lukua, Edda on töissä Helsingin kaupunginmuseossa, tarkemmin, koulumuseossa - siinä puutalossa Hietaniemen torin liepeillä, kuvan maisemissa.

Helsingin kaupunginmuseo, Börje Dilén

Nyt museo oikeasti on säästösyistä suljettu. Näyttely on siirretty osaksi Sederholmin talon lastenmuseota, joka on remontissa.

Mutta Edda teki parhaansa museon puolesta. Hän järjesti näyttelyn, joka ratkaisi museon kohtalon. Näyttävästi, tarinoiden ja visuaalisuuden avulla, kuten hänen tapansa oli jo lapsena muiden mukaan houkuttelussa. Myös aikuisena liiallinen mielikuvitus voi olla vaaraksi. Näyttelystä muodostuu tarinan aikuisen tason kulminaatiopiste.

Arosen maalaama elämäkerta kahden ajan kuvauksineen on  äärettömän taitavasti punottu psykologinen romaani ja aikakausikuvaus. Eddan lapsuudessa tapahtuu asioita, jotka määrittävät hänen tulevaisuuttaan monin tavoin. Helsingin jo kadonneista paikoista ja arkisista asioista monet ovat riemastuttavasti tuttuja pääkaupunkilaisille, joten myös Helsinki-tarinana tämän voi lukea. Aion kirjan innoittamana käydä pian kävelyllä Leppäsuon seutuvilla - paikka on ollut aina epämääräisen toiminnan täyttämä, oudon unohtunut, pelottavakin piste kantakaupungissa, ja oikeastaan vasta nyt rakentumassa normaaliksi osaksi kaupunkia. Nerokas valinta tapahtumapaikaksi.

Arosen Kallorumpu on huima, lumoava ja yllättävä kirja. Edda on samanlainen; se kietoo outoon seittiin, josta lukija ei pääse irti, mutta on sen sisällä täysin tyytyväinen. Aronen kirjoittaa älykästä, omaperäistä proosaa, joka vie lukijan johonkin aivan muualle, paitsi ajassa, myös mielenmaisemassa. Hän onnistuu sekä lapsen että aikuisen maailman kuvauksessa kiehtovasti niin, että lukija ahmii tarinaa henkeä pidätellen. Ihaillen ja ihmetellen mietin, mistä kumpuaa tuo hieno mielikuvitus ja tekstinpunomisen taito. Olen niin ylpeä upeista kirjailijoistamme!

Tätä tekstiä ei ollut helppo tehdä. Panttasin sitä pitkään; jälleen kerran tunsin oman kirjoittamiseni vajavaisuuden ja huolen siitä, osaanko välittää kirjan herättämiä ajatuksia ja tunnelmia niin, että lukija ymmärtää kyseessä olevan poikkeuksellisen hienon teoksen. Sillä sitä tämä on.

Mutta koska HS julkaisi tänään arvion kirjasta, laitan minäkin postauksen julki, jotta saatte vahvistusta asialle: Edda on hurmaava kirja.

Muualla: Karoliina ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.

Juttu ja kuvia jo suljetusta koulumuseosta Kasvatus ja aika -sivustolla.

Kenelle? Laatuproosan ystäville, Helsinki-friikeille, menneisyyttä miettiville, lapsuuden vaikutuksia pohtiville, mielenmaisemien katselijoille, lumoutumaan haluaville.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Teos 2014.
Kustantajan lukukappale.

Sukupuu

Kati Tervon sukujuuret juontavat Saksaan, ja suvut Schumacher ja Hukkanen yhdistyvät kirjailijan isovanhempina. Adele Schumacher avioitui Johannes Hukkasen kanssa 1912, eikä liiton alku ollut helppo. Adelen anoppi Liisa ei hyväksynyt ulkomaista miniää, ja antoi sen näkyä kaikin tavoin.

Tarinan kertojalla Heidi Hukkasella on Adelesta omia muistoja, joista kirja käynnistyy. Heidi on kirjan lopussa olevan sukupuukuvan mukaan syntynyt 1953. En tiedä, onko hän oikea henkilö vai Kati Tervon (s. 1954) alter ego. Jos jälkimmäistä, niin miksi - onhan Tervo kertonut julkisuudessa kirjoittavansa omasta sukupuustaan? Kirjassa Heidi lähtee tutustumaan isovanhempiensa kotipaikkoihin Dresdeniin.

Kirja on kokoelma muistiinpanoja ja ajatuksia suvun vaiheista, etenkin muutamasta vahvasta naisesta. Todellisten tapahtumien sekaan on ympätty fiktiota eri henkilöiden silmin kerrottuna - en tiedä, missä määrin kirjailijalla on ollut todellista tietoa ja mikä on itse lisättyä. Vaikka aihe on kiinnostava, ajassa kuljetaan matka 1900-luvun alusta tähän päivään ja paljon historiaa ehtii syntyä, ei toteutus silti muodosta varsinaisesti draaman kaarta, jossa lukija voisi elää mukana, kuten romaaneissa yleensä on totuttu tapa. Siksi kirja jää melko etäiseksi, hajanaiseksikin, sukupuun oksalta oksalle hypähteleväksi.

Luulen sen puurakenteen lisäksi johtuvan siitä, että kertoja kertoo tapahtumia kaukaa. Kerrontaan ei juuri liity tunnetta, tai se on huolellisesti siivottu pois, ehkä liian imelyyden tai nostalgisuuden pelossa. Tapahtumat alkavat Heidin lapsuudesta, eikä lapsen näkökulmasta kertominen ole helppo laji. Se ei tässäkään suju ongelmitta. Korostetun lyhyet, tiiviin napakat lauseet tuntuvat töksähtäviltä ja hankalilta lukea. Uskon niiden olevan tarkkaan mietittyjä ja hiottuja, ehkä liikaakin. Niistä ei muodostu sujuvaa jatkumoa, joka houkuttelisi vaivatta eteenpäin. Vaikka Tervolla älykkäänä ihmisenä on kirkkaita ajatuksia ja nasevia oivalluksia, ne eivät nouse esiin ansaitsemallaan tavalla kerronnan kuoppaisesta pellosta.

Vaikka sai kirja kyllä jälleen kerran miettimään sodan vaikutuksia monen perheen ja ihmisen nykytilaan. Tästäkin suvusta moni katosi taisteluiden melskeissä tai kuoli keskitysleireillä, ja paljon muuta järkyttävää tapahtui. Kirja vaikuttaa henkilökohtaiselta pesänselvitykseltä, jolla lienee suuri merkitys kirjoittajalle itselleen, mahdollisesti myös vastaavanlaista sukututkimusta tekeville ja taustoistaan kiinnostuneelle. Subjektiivinen lukukokemukseni jäi nyt kuitenkin melko vaisuksi.

Pidän kovasti Tervon Kesäpäiväkirjasta, jonka lämmintä, arki-ironista linjaa on myös Jääkaapin hengessä. Se on kirjailijan omin laji ja tyyli, jota toivon hänen jatkavan tulevissa kirjoissaan. Ensimmäiseen Tervon romaaniin en siis syttynyt, mutta odotan jo seuraavaa, joka ehkä liikkuu enemmän kirjailijan oman piirin ulkopuolelle.

Muualla: Hesarin Helena Ruuska pitää kirjaa taitavasti piirrettynä sukupuuna. Rva Varis pitää lyhyistä, mutta ilmeikkäistä lauseista.

Kati Tervo: Sukupuu. WSOY 2014. Kauniin syksyisen ja puuhun viittavat päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen (kuvat kuvapankeista).

Väliaikainen

Väliaikainen on kokoelma lyhyitä, teräviä, ilkeän hauskoja ja nasevia kertomuksia kolmeen jaettuna: (maailmanselitys à la Liksom): on pohjoinen, ja on muu maailma, ja Kaspar Hauser.

Muu maailma on mitä vain tästä muusta maailmasta. Kaspar Hauser on mitä vain, omasta laatikosta katsottuna. Pohjoinen kertoo pohjoisella murteella, usein iäkkäämpien ihmisten näkökulmasta, arkisen dramaattisia tapahtumasarjoja.

Tarvitseeko sanoa, että pohjoinen on hersyvin ja nauratti eniten.

"Tytär tuli Pukarestista käyhmään kotona minun yheksänkymmentäyksivuotispäivänä, järjesti juhlat ja sinne kuttuma kaikki kyläläiset. Meitä oli yhteensä viis ihmistä."

Juuri Mielensäpahoittaja-leffan katsoneena olen sopivasti virittynyt tähän maailmaan, muutamaa vuosituhatta nähneen näkökulmaan. Lenkuramakkaraa ja punaista maitoa juodaan tässäkin. En tiedä, miten kolahtaisi, jos olisi ihan nuori. Eivätkä takuulla tiedä Liksomin henkilötkään, eivätkä vähemmän välittäisi. Vaikka ajassa ollaan; kirkkoherra viittaa ja plokkaa, ja vanhuksella on 3 203 kaveria veispuukissa. Iipotia näplätään ja työhulluudesta kärsitään, sijoitusneuvojia ja muita onnettomia ammatinharjoittajia tavataan. Kuntia yhdistellään miten sattuu, kahvihifistelyä tirvaistaan. Peräkammarin poika suuttuu, ja uskon nimissä rakastetaan, fyysisesti, vaikka lapsia. Liksom ei kuopaise syvältä, mutta terävästi. Sen verran, että veri tirskahtaa.

Vaikka pohjoisuus soljuu kirjailijalta luontevimmin, nautittavia ovat myös muiden osien tarinat. Ei niillä ihmisillä hyvin mene, mutta ei heitä huolineen ja murheineen moitita. Nauretaan, jos on naurettavaa, ja aika usein on, tai oikeastaan aina. Mitäs ovat. Mitäs olemme. Liksom kuvaa äärimmäisyyksiä, eikä niistä tästä ajasssa ole pulaa. Huomautuksena, että kannattaa lukea tarkasti. Yksi ainoa sana saattaa olla jutun juju.

Joskus aamulla työmatkalla kuuntelen heviä, jotta virittyisin sopivan aggressiviiseen tunnetilaan päivän haasteisiin siirtyäkseni. Liksomin kirja toimii samalla tavalla. Heviä kamaa, sopii parhaiten pieninä annoksina. Ei unikirjaksi, ei uppoutumiseen, koska tekee terävänä epämukavaa. Pieninä annoksina nieltävää ja virkistävää. Vähän kuin lääke tai vahva viina.

Kenelle? Ajan älyttömyyksiä ihmetteleville, pohjoisesta perääntyneille, lyhytproosaa likettäville, pienestä hätkähtämättömille, makeita välipaloja välttäville.

Muualla: Linnunmaitoa sanoo jee! Lapin kirjastojen blogissa lauletaan vähän väärin sanoin: Väliaikaista kaikki on vain. (Eikös se oikeasti ole vaan eikä vain?)

Rosa Liksom: Väliaikainen. Like 2014.

Suojaton

Helmi Kekkonen on herkkä ja tarkka kirjoittaja, jonka vahvuus on kauniin kielen lisäksi tunnelman luominen; tunnelman, joka on hieman utuinen ja hämärä, petollisen kevyeltä näyttävä, mutta syvyyksiä luotaava.

Suojaton kertoo Isasta, tytöstä, jolla jo taaperona ei äidin mielestä ollut kaikki kunnossa. Eikä hän suostu puhumaan kuten muut. Isä ja neuvolan tädit rauhoittelivat: Meitä on monenlaisia, Isa on omanlaisensa. Äitiä, Hannelea, huolestutti silti. Ja syystä.

Isalla ei tosiaan ole kaikki kunnossa. Hän ajautuu ajatuksiin ja tekoihin, jotka tuhoavat häntä itseään. Miksi hän ei onnistu kasvattamaan kuortaan? Miksi hän jää suojattomaksi? Pitäisikö ihmisen suojan tulla ulko- vai sisäpuolelta?

Tarinan tunnelma on surullinen, pahaa enteilevä. Isan mieleen mennään liiankin syvälle; silti en saanut lopullisia vastauksia, eikä niitä kukaan voinekaan antaa. Kysymyksiä herää koko ajan lisää: Miksei Isa puhu? Olisiko perhe voinut toimia toisin? Vaikka nautin lukemisesta, jäin ymmälleni ja vähän ärtyisäksi; asiat jäivät turhan hämyisiksi, katosivat siihen utuun, joka leijailee koko kirjan läpi.

Tekstissä takerruin lillukanvarsiin: En pidä pitkistä kursivoinneista, ne hankaloittavat lukemista, eivätkä toimi tehokeinona. Isa nimenä on myös hankala, erikoinen ja siksi hieman outo - ehkä juuri se on syy nimen valinnalle. Luin sen usein sanaksi isä, mikä harmitti. Varsinkin, kun isä jää tässä taka-alalle, äidin omine ongelmineen opimme tuntemaan paremmin.

Pidän silti Helmi Kekkosen tyylin herkkyyden ja painavuuden yhdistelmästä, vaikkei tämä Valinnan kaltainen täysosuma minulle ollutkaan. Valinnassa on kaikki kohdallaan, sopivasti annosteltuna. Suojattomassa annostelusuhteita ja jopa ainesosia on osin muutettu, mutta tuttuakin on. Kuten teemat sukupolvet perheessä, lapsuuden vaikutukset, aikuistumisen karikot, päätökset, joilla on kauaskantoiset jäljet, vastuut. Isoja asioita jälleen pienessä sivumäärässä. Ja kaunis ulkoasu!

Luulen, että luen tämän vielä uudestaan, sen verran auki jääneet asiat jäivät kaihertamaan. Ehkä ymmärrän paremmin kypsyteltyäni. Siis vaikuttava, tunteita herättävä lukukokemus, joka jää mieleen, vaikka sitten vaivaamaan.

Kenelle? Sukupolvitarinoiden ystäville, psykologisten pienoisromaanien lukijoille, heille, jotka ovat herkkiä tunnelmille ja mielenliikkeille, kauniin kielen ystäville.

Muualla: Suketus ei kaivannut lisää, ei löytänyt turhaa. Karoliina puhuu enemmän äidistä kuin tyttärestä. Katja viipyy kauniissa kielessä. Kristalle teos kävi sydämeen. Lumiomena ajattelee sadetta.

Helmi Kekkonen: Suojaton. Siltala 2014. Ulkoasu: Satu Ketola.
Kustantajan lukukappale.

Kuusi kohtausta Sadusta

Jos rakastaa tarinoita ja teatteria, on mahdoton olla kiinnostumatta Leena Lehtolaisen uutuuskirjasta. Se nivoo kirjan ja näytelmän yhdeksi kiehtovaksi kokonaisuudeksi, ja tekee sen taidolla.

Satu Savinainen on taiteilija, joka ei urallaan tunnusta rajoja. Hän ei halua leimautua, vaan ilmaisee taidettaan niin novelleina, runoina, performansseina, installaatioina kuin videoinakin, monen muun väylän lisäksi. Luonnollisesti suuri persoona herättää ihailun lisäksi myös kateellisia ja ilkeitä kannanottoja. Sadun mies, Heikki, päättää kertoa totuuden ja tehdä Sadun elämästä näytelmän. Juuri, kun näytelmä on tulossa ensi-iltaan Aleksanterin teatteriin, Satu kuitenkin mystisesti katoaa.

Lehtolainen saa kulissit pystyyn ja näytelmänsä eloon niin näppärästi, että jo sivulla 16 olin täysin myyty ja jännittämässä sitä, miten näytelmä etenee. Uskottava aloitus, eikä kertaakaan myöhemminkään mieleeni tullut, että tosiaan, luen tässä kirjaa näytelmänteosta, niin mukaan tapahtumiin lukija tempautuu. Toden - siis kirjan toden - ja teatterin sekoitus on erittäin vakuuttava, vaikka kuvio voisi helposti olla sekava. Rajojen rikkominen Lehtolaisen tavalla siis toimii.

Samalla kun seuraan näytelmää sen ensi-illassa, saan selville Sadun elämänkaaren pääpiirteet. Niitä katsotaan niin Sadun elämän oikeiden ihmisten, kuten tyttären, parhaiden ystävien ja entisen miehen silmin. He reagoivat kukin tavallaan näytelmän tapahtumiin, jotka heille olivat kipeän todellisia aikanaan. Ohjaajan ja käsikirjoittajan Heikki Sirviön näkemys on välillä hämmentävän todenmukainen, välillä täysin väärä, onhan miehellä omat intressinsä pelinsä Sadun nykyisenä kumppanina ja suurena rakkautena, jollaiseksi hän itsensä antaa ymmärtää.

Myös näyttelijät tuovat tarinaan omia lisävärejään, tosin päähenkilö on heille useimmille vieras, joten katsanto rajoittuu lähinnä omaan työhöön ja rooliin suhtautumiseen, joka vaihtelee kunnianhimoisesta ammattitaidosta leipätyön tekoon. Nuori Aino esittää Satua, Heikki Sirviö itseään ja tämän sukulaispoika Sadun lapsen isää. Castingia ei juuri kehuta.

Näytelmän teko irvailee taiteen tekemisen kliseille ja arkkityypeille alan sisällä. On Runoilija, on Kriitikko, on Toimittaja (joka tietenkään ei ymmärrä taiteesta yhtään mitään, vaan kysyy juuri ne väärät kysymykset). Ja tietysti nettikansa. Hykerryttäviä hahmoja, joskaan eivät uusia - itse suuresta Sadusta puhumattakaan. Taitelijaelämään kuuluvat julkisuustemput, itsekeskeisyys, kateus ja alkoholi. Herkullinen sivallus osuu myös taidemaailman vanhanaikaisiin sukupuolirooleihin.

Todellinen tarina Sadusta putkahtelee esiin näytelmän lomassa. Hän ei kuitenkaan tule kovin liki lukijaa ja antaa itsestään melko ristiriitaisen kuvan. Se kertonee siitä, että henkilöä ei koskaan voi täysin tuntea julkisuuden kautta. Oletan, että tarinan tarkoitus on kuvata ilmiöitä enemmän kuin henkilöitä. Julkisuuspeli on raadollista.

Jännitysmomentti päähenkilön katoamisen suhteen jää lopulta melko vaisuksi. Lehtolaisen kirjataustalla mysteeriltä olisi ehkä odottanut hieman enemmän. Fokus on kuitenkin tällä kertaa muualla. Tuttua Lehtolaista puolestaan on pieneltä paikkakunnalta Itä-Suomesta kotoisin oleva päähenkilö, joka kuunteli 80-luvulla punkia ja haikaili Helsinkiin, opiskelemaan ja muuttamaan mailmaa. Kuvaus sopii niin kirjailijaan itseensä kuin Maria Kallioonkin.

Kiinnostuin tarinasta (tai pitäisikö sanoa Sadusta) viimeistään silloin, kun kirjailija kustantajan järjestämässä esittelyssä kertoi aina rakastaneensa teatteria ja mainitsi muun muassa Koirakiven mainion kesäteatterin. Meidän mökkikesäteatterimme! Kesäteatterissa, jos missä, hahmot kärjistyvät ja sekä intohimo alaan että ammattitaito tai sen puute pääsevät valloilleen. Haluan kuitenkin uskoa, ettei kirjan pahin piikittely kohdistu suinkaan teatterinharrastajiin, vaan siitä uransa tehneisiin.

Onko tämä kirja vai teatterikappale? (Siihen pohdintaan, onko tämä taidetta, en todellakaan halua lähteä, nautin vain.) Tietysti kyse on kirjasta. Mutta jos mietit, lähtisitkö illalla teatteriin vai lukisitko kirjan, tämä voisi olla kompromissi, ja viihdyttävä ilta on taattu. Asetu siis mukavasti tuoliin ja ala seurata näytelmää. Muista sulkea puhelin.

Muualla: Amma sanoo kirjan tasoista tärkeimmäksi julkisuuden ja yksityisyyden rajapinnan. Hallittu hysteria odottaa uusia Maria Kallioita, vaikka sanoo loman olevan kirjasarjalle hyväksi. Tuijata julkaisee oman arvionsa yhtä aikaa kuin omani, hauska nähdä, miten samaa tai eri mieltä ollaan!

Kenelle: Teatteri-ihmisille, alalle haikaileville, viihdyttämistä vaativille, rajojen rikkomisesta riemastuville, taiteilijaelämää taivasteleville.

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta. Tammi 2014.