Lyhytarviot: Mäntylä, Bruun, Haahti, Petrovskaja

Uutuuskirjojen tulvasta hetkeksi pää pinnalle ja lyhyitä mainintoja muutamasta.

Ehkä Esther

Esikoiskirjailija puhuu venäjää, mutta kirjoittaa saksaksi. Vuonna 1970 syntynyt Petrovskaja on iässä, jossa sukujuuret alkavat kiinnostaa, kovasti. Ja hänen taustassaan onkin selvittämistä: perhe on juutalainen, äiti on kotoisin Puolasta, isä Neuvostoliitosta. Isovanhempien sisaruksia ja heidän jälkeläisiään löytyy Wienistä, New Yorkista, Pariisista...  Kirjailija on itse syntynyt Kiovassa ja asuu nyt Berliinissä.

"Kun kysyin isältäni, kuinka oli mahdollista, että he rakastivat Puolaa niin antaumuksellisesti vaikkei Puola rakastanut heitä, hän sanoi ettei rakkauteen tarvitse vastata."

Kirja on omakohtainen, mutta jos niin haluaa nähdä, myös yleisemmäksi kasvava päiväkirjamainen ja kirjallisesti taitava kuvaus toisen maailmansodan seurauksista, suvuista jotka hajosivat, juurista jotka katosivat - eurooppalaista historiaa, ja siksi tärkeä. Ei ponnista juonella, vaan faktoilla, tarinanpätkillä ja kirjailijan omilla tuntemuksilla.

Kenelle: Sukujuurista kiinnostuneille. Eurooppalaisuutta ymmärtämään haluaville. Niille, jotka eivät kaihda sodasta kertomista.

Muualla: Jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa, sanoo Lukutoukka. Oppiiko ihminen jotain historiasta, kysyy Mari A.

Katja Petrovskaja. Ehkä Esther. Tammi 2015. Keltainen kirjasto. Suomennos Ilona Nykyri.

Mariaanien hauta

Taina Haahti kuvaa kirjoissaan naisen todellisuutta raa´an realistisesti, mutta trillerin keinoin; pidän etenkin hänen työelämää kuvaavista kirjoistaan, kuten Näkymättömän nimissä ja Koeaika. Hänellä on täysin oma genrensä. Tämän ajan nainen, jolla on ongelma.

Mariaanien hauta kurkistaa enemmän perhe-elämään, loukkuun, jonka haaveet omakotitalosta, kahden lapsen ikonisesta perheestä ja aikuisten uran menestyksestä, iskee kipeästi sormille. Entä jos haave ei toimikaan todellisuudessa? Jos avioliitto on helvettiä eivätkä rahat riitä kylppärin design-laattoihin?

Kirjailija käyttää hirveän paljon sanoja: suosin niukempaa ilmaisua, enkä jaksa toistoa. Sivuja on tuskastuttavan paljon! Aihe on ehdottomasti huomionarvoinen ja varmasti monelle kipeästi tuttu, ja Haahti on fiksu, kaunistelematon kirjoittaja (jos sanatulvaa ei sellaiseksi lasketa), joten oikealle lukijalle tämä varmasti kolahtaa lujaa. Eikä aiheen painavuutta voi kieltää kärsimättöminkään. 

Kenelle: Aikuistuville naisille. Haaveen ja todellisuuden erottamaan pyrkiville. Niille, joiden mielestä kaikki on mahdollista ja vain itsestä kiinni. Uran ja perheen tasapainoa tuskaileville. 

Muualla: Ei ole helppo, mutta hirvittävän tärkeä, sanoo Annika K arviossaan, joka sanoo kaiken tarpeellisen, ja yhdyn täysin hänen kommenttiinsa: "On hienoa Taina Haahtilta nostaa esiin näin arkinen ahdinko". Hemulin kirjahylly kaipaa myös miehen näkökulmaa, mutta piti valtavan paljon kirjan tunnelmasta ja kielestä ja ihaili hänkin kirjailijan uskallusta. Mari A piti tarinasta, joka rakentuu hitaasti eteenpäin.

Taina Haahti: Mariaanien hauta. Siltala 2015. (Kustantajan sivulla kirja esiintyy jostain syystä nimellä Mariaaninen hauta)

Kaikki mikä on sinun

Kirjan kansi on kuin upea eksoottinen lintu, hehkuvan pinkkeine kukkineen, vihreyksineen ja kultauksineen. Eksoottiseen maahan tarina meidät heittääkin, täältä katsoen: Bangladeshiin, USA:n kautta, jossa suomalainen Anna opiskellessaan tapaa Taufiqin.

Rakkaustarina, totta kai, ja nykymenossa tärkeä kädenojennus yli kulttuurien. Tosin Annaa ei niinkään Bangladesh kiinnosta, mies sitä enemmän. Suhde ei kehity salamana, vaan hitaasti, eikä Anna voisi kuvitellakaan muuttavansa tuohon outoon maahan, jossa Taufiqin suvulla on tärkeä asema niin politiikassa kuin liike-elämässä. Vuoden verran hän sentään lupaa maahan tutustua, ja niin vietetään häitä.

Kuinka käy, jääköön arvoitukseksi. Kulttuurien törmäys on tietysti väistämätön, muttei repivä, vaan rakentava. Pidin kirjan aiheesta ja modernista tulokulmasta sekä bangladeshilaisen elämän kuvauksesta, mutta kaunokirjallisia uskottavuuspisteitä laskivat tekstin sekaan ujutetut reseptit (en ymmärrä niitä), samoin hieman hapuileva vaikka rikas ja välillä hyvinkin oivaltava kieli, joka toistaa nuoren naisen puhe- ja ajattelutapaa, romantiikalla kyllästettynä. Anna on niin kaunis ja mukava, Taufiq komea ja unelmakäytöksinen nuori mies, ja hänen suvustaan Anna löytää muitakin mukavia persoonia. Kaikki ovat niin... no, kovin mukavia ja sivistyneitä, ettei pinkki repeile eikä kultaus karise. Johdonmukainen suoritus sinänsä. Makeudesta huolimatta yllättävää kyllä jälkimaku on melko neutraali, mikä on siis myönteistä, koska en ole suuri makean ystävä.

Kenelle: Romantikoille, erikulttuurisia liittoja miettiville, söpöilyä kestäville, vaaratonta liikuttumista kaipaaville.

Muualla: Bruun onnistuu parhaiten kuvatessaan paikkoja ja tapahtumia, sanoo Kirjakko ruispellossa. Kirjassa on paljon hyvää, mutta olisin kaivannut jotain lisää, miettii Hemuli. Bruun tuo hyvin esiin molemminpuoliset ennakkoluulot, sanoo Ulla.

Kristiina Bruun. Schildts & Söderströms 2015.

Audrey, rakkaani 

Pienoisromaani vie lukijan jazzintäyteiseen, pehmeään illantummaan ja haaveiden maailmaan. Tyylikkäästi vaikka hieman kotimaisen kulmikkaasti - mielessä häivähtävät Paul Austerin New York -trilogia ja kotimaisista Marco Kosonen, vaikkapa Ravintola Lopullaan. Mainitut kirjailijat varmaan rakastaisivat tätä kirjaa!

Nyt ei eletä synkeitä sota-aikoja, ei kärsitä perhedraamoista eikä itketä maailman puolesta. Vain nautitaan tästä hetkestä, musiikista ja tunteesta. Ne ovat vahvoja, ylitsekäyviä, hallitsevia - muuta ei ole. Eikä muuta tarvita. 

Kirja sopii etenkin heille (eikun meille), jotka hakevat tehoa ja tarkoitusta jokaiselle minuutille. Se on hyvä muistutus siitä, että järjen lisäksi ihmisessä on paljon muuta. Kirjallisena suorituksena ehkä huomautettavaa löytyisi, jos jaksaisi etsiä, mutta ajatus ja tunnelma ovat sen verran vahvoja, ettei jaksa. Tykkään ja peukutan.
  

Juha Mäntylä: Audrey, rakkaani. Reuna 2015.

Kenelle: Stressaantuneille, multitaskaajille, arkirealismin ulkopuolelle uskaltaville, unelmissa eläville tai sitä kaipaaville, jazzin ja vanhojen elokuvien ystäville.

Muualla: Jonna Lukunurkkauksessaan sanoo kirjaa pieneksi kirjaksi, jossa on suuria asioita. Kirjakaapin kummitus -Jonna viehättyi. Kaisa Reetta sanoo kirjaa oudoksi linnuksi, josta jäi todella hyvä mieli.

Tummempaa tuolla puolen

Mietin joskus kirjajuttua, jossa kertoisin parhaista kirjojen aluista ja lopuista. Koska ne ovat kiinnostavimpia teoksessa kuin teoksessa, ja usein niiden mukana kirja joko nousee tai kaatuu.

Jutun molempiin osiin - alkujen ja loppujen kuvaukseen - sopisi pohjanmaalaisen Kaj Korkea-ahon kirja. Se alkaa huiman vauhdikkaasti ja mukaantempaavasti. Benjamin saa kuulla sisarensa Sofian kuolleen. Ja samoihin aikoihin tapahtuu muutakin outoa, kuten se, että pappi Simon fuskaa juoksukilpailussa. Erehtymisestä ei voi olla kyse, mutta ei kai pappi sentään voi toimia vastoin sääntöjä? Paikallislehti Jakobsbladet toteaa:

"Tutkimuksia Järvijuoksun väitetystä vaikeuttaa se, ettei epäiltyä ole onnistuttu tavoittamaan. Järjestäjien mukaan tosiasiat puhuvat kuitenkin selvää kieltään."

Mikä oli mysteerin takana? Ja miltä Simonista itsestään tuntuu? Korkea-ahon - ja erinomaisen suomentajan - kieli on rikkaan kuvailevaa.

"Päänsärky oli kuin huurteinen kruunu päälaella, ruumis tuntui käyttökelvottomalta ja sitä paleli lakkaamatta, kun Simon laahusti huopa viitan tavoin ympärilleen kiedottuna vessan ja keittiön väliä. Hän oli sairaiden kuningas..."

Lisäksi on paljon muuta väkeä, kuten änkyttävä radioääni Luke sekä Cristoffer, melkein-puolisoineen.

"Homo joka tulee kaapista, mutta pyytää sitten kaikilta anteeksi ja menee takaisin kaappiin."

Kirja on jännittävä, mutta myös viisas oivaltavine havaintoineen. Joillain ei homotutka toimi. Tai ehkä kyse on vain psykologisesta kieltämisestä.

"Tässä meillä oli mies, joka työskenteli tilintarkastajana ja pystyi silmänräpäyksessä löytämään minimaalisia laskuvirheitä isojen yhtiöiden kirjanpidosta, mies, joka erotti pajunlinnun, keltasirkun ja urpaisen siinä missä useimmat näkivät vain pikkulintuja --- mutta kun kyse oli hänen omasta pojastaan, jolla yhtäkkiä oli kihlasormus vasemmassa nimettömässä, hän oli täysin sokea."

Tapahtumien taustalla kummittelee myyttinen hahmo. Chistoffer tekee kansanrunouden gradua asiasta. Siitä tummasta.

"Musta, läpeensä musta. Otus jonka silmät saattoivat välähtää pimeydessä ja saada veren jähmettymään jääksi."

"Raamt-myytissä oli todella jännittävän romaanin siemen."

Ystävykset - suomenruotsalaiset, jos sillä on merkitystä ja totta kai sillä on kirjan luonteeseen - joutuvat outojen tapahtumien äärelle. Niitä selvitellään porukalla, ystävyyden vahvassa nosteessa.

Kirja päättyy riemukkaisiin kalaaseihin, kuten odottaa saattaa. Hieno alku, hieno lopetus! Miinuksena jörölle kantasuomalaiselle on se, että väkeä on pilvin pimein, kaikki Per-jotain-tyypit alkoivat mennä jo sekaisin. Loppupuolella on vatvomista, eikä Raamt-hahmo tuntunut enää uskottavalta, vaikka sillä on selkeä roolinsa tarinassa. Erilaisuus voi saada monia ilmenemismuotoja.

Kiinnostava, hieman erilainen ja kieleltään erinomainen romaani: tämän jälkeen Korkea-ahon uutuus, Paha kirja, on paha jättää väliin.

Kenelle: Fiksua ja veretöntä jännitysromaania kaipaaville. Kotimaisen modernin romaanin ystäville. Kummaa kaihtamattomille.

Muualla: Kirsi sijoittaa kirjan suomikumman genreen. Lue, ihminen -bloginpitäjän kirjastotäti on puolestaan läntännyt kirjaan leiman "kauhu", mutta bloggari itse katsoo laajemmin ja sanoo: "Kirjan ihmisellä on hyvä tahto, mutta heikko mieli, eikä se ominaisuus liene kaukana meistä kenestäkään." Mari A  suosittelee ja listaa lisää blogilinkkejä.

Kaj Korkea-aho. Teos & Schildts & Söderström. Suomentanut Laura Beck.

Kakkua, kiitos!

Vanhuusteema on nyt pinnalla, paitsi poliittisessa keskustelussa hoitotyön järjestämisessä, myös kirjallisuudessa. Ja hyvä niin, aihe hyvinvointivaltion vanhusten vaipanvaihtojen ja ulkoilujen tiheydestä, elämisen mielekkyydestä ja arvokkuudesta puhumattakaan, on polttava
- jokaisella meistä on vanhemmat tai isovanhemmat, eikä kukaan itsekään ole nuorenemaan päin.

Ruotsalainen Catharina Ingelman-Sundberg on kirjoittanut hulvattoman tarinan palvelutalo Timantissa asuvasta Märthasta, joka ystävineen saa tarpeekseen jatkuvista säästöistä ja järjettömistä säännöistä niiden myötä - ei enää kahvipullaa, kahdeksalta nukkumaan ja sitä rataa - ja päättää, että jotain täytyy tehdä. Viimeisiä vuosia ei kannata kuluttaa kituutellen!

Tv-dokumentti vankeinhoidosta on ystävyksille viimeinen pisara. Vangit pääsevät ulkoilemaan joka päivä, heillä on käytössään kuntosali, ja ateriatkin vaikuttavat houkuttelevilta palvelutalon niukkaan linjaan verrattuna. Mieluummin siis vankilaan kuin palvelutaloon. Sinne pääsemiseksi tarvitaan vain sopiva rikos. Ja sen suunnittelu tiimiltämme onnistuu näppärästi.

Pääsevätkö vanhukset vankilaan ja millaiseksi olot muodostuvat? Sillä ei ole niin väliä lukijalle, koska kekseliäs tarina seikkailuna on hauska, eikä pelättyjä vaivaannuttavia hetkiä tule. Kirjailija kuvaa henkilönsä herkullisesti ja mukavan sopivalla tarkkuudella. Lukija löytää niistä sukulaisensa tai voi kuvitella jonkun heistä tutuksi (miksei omaksi itsekseen, lukijan iän mukaan). Vaikka kirja on nautittavaa viihdettä, olin löytävinäni siitä syvän sanoman: vanhus ei muutu tyhmäksi iän myötä, jos hän ei nuorenakaan ole sellainen ollut. Personalliset piirteet toki saattavat vahvistua.

Märtha ei ainakaan tyhmisty, eivätkä hänen ystävänsäkään. Taidevarkaus - tai, kuten he sanovat, kidnappaus - Tukholman kansallismuseosta onnistuu helposti. Kukapa epäilisi rollaattorilla kulkevaa, sekavan oloista vanhusta.

Pahimmat kliseet vältetään, vaikka tietyiltä perustotuuksilta ei voi välttyä. Nekin tarjotaan kokeneen ihmisen ymmärtäväisestä näkökulmasta.

"Jotkut halusivat heittää poliitikot virumaan niihin palvelutaloihin, joista olivat tehneet edullisimman tarjouksen, mutta sitä pidettiin sittenkin vähän liian kovana rangaistuksena."

Viihdyin kirjan parissa; ammattimaisesti tehtyä viihdettä, josta ei mikään tökkää silmään, niin sanotusti. Hyvin ruotsalaista siis? Sitä ihmettelin, miten pitkän tarinan kirjailija sai punottua; lähes 400 sivua on minusta aikamoinen suoritus tästä aiheesta, ja huitoo jo rajaa, jossa vähempikin riittäisi.

Väistämätön vertailu: Minna Lindgren on kirjoittanut vastaavaa tarinaa jo kahden Ehtoolehto-kirjan verran, ja kolmas on luvassa. Liekö Ingelman-Sundberg saanut tästä innoituksensa, mutta suomalainen versio ei todellakaan häpeä tämän rinnalla. Se on astetta napakampaa, suorempaa ja terävämpää - sopii suomalaiselle. Mutta aiheesta kiinnostuneet eivät varmasti pety tämänkään kirjan kanssa.

Kenelle? Vanhuusteeman vaivaannuttamille, fiksun viihteen ystäville, ruotsalaisuuden ihailijoille, vanheneville tai vanhenevien perheenjäsenille.

Muualla: Hilpeää ja nokkelaa luettavaa, sanoo Norkku. Krista valitsi kirjan kannen perusteella eikä katunut. Ninan mukaan kirjaan kannattaa tutustua.

Catharina Ingelman-Sundberg: Kakkua, kiitos! Schildts & Söderströms 2914. Suomennos Outi Menna.

Kello

Mainio historiallinen dekkari Kellari sai itsenäisen jatko-osan. 1700-luvun lopulla Ruotsi-Suomea hallitsee kuningas Kustaa, Venäjää tsaari Paavali. Kustaa III oli kuollut hänen mukaansa nimetyssä, juuri päättyneessä sodassa maiden välillä. Osa suomalaisista toivoi Suomen eroa Ruotsista, osa pelkäsi Venäjään liittymistä. Mutta nyt kuuluu kummia: Kustaan on määrä mennä kosimaan Venäjän suurruhtinatarta Alexandraa.

Luutnantti Wennehielm asuu 1700-luvun lopun Turussa kaikessa rauhassa, kun hän saa korkealta taholta kehotuksen osallistua erään kenraalin kadonneen pojan, majuri Swanstrålen, tapauksen ratkaisemiseen. Vastaan ei ole jupisemista, kun kosiomatkalla kulkeva kuningas käskee miehen mukaansa Pietariin, vaikkei luutnantti ole ihastunut ajatukseen matkustaa edes Hämeenlinnaan tai Mikkeliin. Mutta ei auta, matkaan on lähdettävä, ja lukijan onneksi; saamme arvoituksen selvittelyn ohella tutustua paikkoihin ja reitteihin niin omassa maassamme kuin Venäjän-reissullakin. Historiantuntemus kasvaa roimasti, kun Heino kuvaa ajan tapoja ja ilmiöitä.

Mäntyharjulla

Tutkimustensa lisäksi luutnantti tutustui Mikkelissä Porrassalmen taistelupaikkaan, jossa venäläiset on menestyksekkäästi pysäytetty äskettäin. "Kuusisataa ylvästä savolaista ja porilaista linjassa kymmenkertaista ylivoimaa vastaan!" kertoo oppaana toimiva kersantti. Piipahtaapa luutnantti minulle rakkaassa Mäntyharjussakin, jossa tuolloin asusteli eräs armeijasta eronnut ja liikemieheksi ryhtynyt - siis hyvinkin epäilyttävä - herra, joka liittyy Wennehielmin ratkottavaksi annettuun tapaukseen.


Tuttuja hahmoja

Majuri oli kotoisin Hyrsylän kartanosta, jonka oli ostanut kuulu alkemisti Otto von Clinck. Ja nyt kilisevät kellot kovaa lukijan päässä: tämän minä tunnen! Tai ainakin Antti Tuurin version tuosta kuningas Kustaalta rahoitusta saaneesta kullantekijästä ja hänen apulaisestaan, jotka ovat mukana myös Heinon tarinassa, tosin tässä muutetuin nimin.

Tuttuja ovat myös jo Kellari-kirjasta luutnantin ystävä Appengren,sekä luutnantin taloudesta ja monesta muustakin asiasta huolehtiva viisas mamselli Mannelin, joka pitää isäntänsä kurissa ja nuhteessa.

Dekkari vai lukuromaani?

Heinon tapa kirjoittaa on asiantunteva ja perusteellinen, ja hänellä on henkilöihinsä huumorilla kuorrutetun lämmin ote. Pidän hänen tyylistään, mutta veikkaan, että dekkareiden hevilukijalle kirja on liian viihteellinen. Itse arvoitus ei ole suurensuuri, eikä jännitys kohoa tappiin Kellarin huipennuksen tavoin. Vaikka ruumiisiin törmätään, varsinaista pelkoa ei tarvitse tuntea. Ja vaikka historialliset faktat ovat varmasti kohdallaan, uskottavuutta hakeva lukija saattaa löytää huomautettavaa: ajan kurjuutta ja todellisia oloja ei korosteta, ja Wennehielm tekee välillä kiusaannuttavan nokkelan nopeasti johtopäätöksiä, jotka johtavat hänet oikeaan suuntaan. Toisaalta virkistävää vaihteeksi näin päin; yleensä lukija tietää pitkään enemmän kuin kirjan henkilö.

Toivon sarjan jatkuvan edelleen, Heino osaa rakentaa mukavaa luettavaa; laadukasta viihdettä historiatiedon höystein - tai toisinpäin. Niiden, jotka kiinnostuvat Heinosta, kannattaa aloittaa Kellarista.

Kenelle? Historiafriikeille, kevytdekkarifaneille, viihteen varjolla tietoa hakeville.

Muualla: Suketus viihtyi miehisessä seurassa, Maria on historiahullu, MarikaOksa ei viehättynyt yhtä lailla kuin Kellarista, Henna piti vähintään yhtä paljon.

Jyrki Heino: Kello. Schildts & Söderströms 2014. Ulkoasu Anders Carpelan.

Schroder

Hankala nimi kirjalla, pikavilkaisulla ei tajua, kuka on kirjoittaja ja mikä on kirjan nimi. Outoja minulle molemmat, mutta mökkimatkalla sopivasti käteen osui, joten tuli luettua.

Alun outouden jälkeen teksti alkoi vetää mukaansa. Kysessä on kirje, jonka Erik Schroder kirjoittaa vankilasta vaimolleen Lauralle. Ex-vaimolle, tarkkaan ottaen, sillä asumuserosta kaikki alkoi. Kuusivuotias tytär Meadow jää äidilleen, ja pian isä huomaa, kuinka vähän hänellä on oikeuksia tyttöön ja kuinka harvoin hän saa tätä tavata. Ikävä on suuri, joten Erik ottaa käyttöön oman käden oikeuden ja lähtee tytön kanssa luvattomalle matkalle. Puolivahingossa oikeastaan, ilman suunnitelmaa.

Erikin elämä ei ole siihen astikaan kulkenut tavanomaista latua. Hänen isänsä loikkasi pojan kanssa DDR:stä Bostoniin, kun Erik oli pieni. Toistaako hän tajuamattaan oman lapsuutensa kuviota?

Kirja on alkuun jännäri, mutta laajenee psykologiseksi tutkielmaksi Erikin mielestä ja motiiveista. Perheistä, taustoista ja pärjäämisestä. Muut henkilöt, jopa rakastettu ja ikäisekseen hieman epäuskottavan älykäs Meadow, ovat sittenkin sivuseikkoja, kun mies taistelee omia menneisyyden kasvattamia demoneitaan vastaan. Hän on perusyksinäinen, suuri identiteettivalhe - joka on hänen vaimolleenkin yllätys - on erottanut hänet muista niin, ettei hän itsekään tunne itseään, vaan heiluu kaikkivoipaisuuden ja surkeuden välillä kuin lastu laineilla. Onko Erik hullu, olosuhteiden uhri vai vain mies, joka yrittää selvitä, pärjätä tuossa menestyjiä yli kaiken arvostavassa maassa? Murtuuko Erikin rakennelma kuten Berliinin muuri ikään?

Vetävää jännitystä, ei liian rankkaa herkillekään, enemmänkin pohdiskelevaa ja ajatuksia herättävää. Lukija saa miettiä niin elämänvalheita, menestyksen edellytyksiä kuin isän oikeuksia lapseen erotilanteessa. Alaviitteitä käytetään tehokeinona kerrankin toimivasti, vaikka joitakin turhiakin niissä on. Viihdyttävää ja fiksua kesälukemista. Mukava yllätys.

Muualla: Karoliina haastatteli kirjailijaa itseään, joka sanoo Erikistä: "Hän kertoo omasta mielestään totuuden. Ihminenhän voi olla valehtelija, vaikka puhuisi mielestään totta." Lukuneuvoja suosittaa kirjaa vetävistä kesäkirjoista, vanhemmuudesta ja amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneille.

Ja bingossa rasti "tänä vuonna julkaistu" -ruutuun.

Amity Gaige: Schroder. Schildts & Söderströms 2014. Suomennos Jaakko Kankaanpää.
Kustantajan lukukappale.

Elämä elämältä

Kate Atkinson vie lukijan viime vuosisadan alun Englantiin, jossa Sylvie synnyttää kolmatta lastaan. Surullista kyllä, vauva syntyy kuolleena. Ei sittenkään, pieni tytär selviytyy napanuorasta kaulan ympärillä, elää onnellisen lapsuuden mutta hukkuu. Ei, vaan kuolee vähän isompana kulkutautiin. Ei, vaan putoaa katolta. Ei sittenkään, vaan...

"Miten rauhallista talossa olikaan. Miten pettävää sellainen rauha joskus oli. Kaiken saattoi menettää yhdessä silmänräpäyksessä, yhdessä jalanluiskahduksessa."

Kirja kertoo siitä, miten olisi voinut käydä. Miten pienestä ovat kiinni suuret asiat, jopa se suurin, elämän ja kuoleman kysymys. Jos olisi käynyt näin, olisi Ursula elänyt onnellisen lapsuuden. Jos olisi käynyt noin, olisi hänelle tapahtunut jotain hirvittävää 13-vuotiaana. Jos taas niin ei olisi käynyt, hän kasvaisi aikuiseksi ja saisi kehnon miehen mutta oman tyttären. Tai sitten hän eläisi yksin, uranaisena, vanhuuteen saakka.

"Oli totta, ettei hän useinkaan tiennyt, mikä oli todellista ja mikä ei. Entäs sitten kauhea pelko - pelottava kauhu, jota hän kantoi mukanaan. Pimeä maisema hänen sisällään."

Ursula tietää olevansa erilainen, mutta oppii jo pienenä peittämään sen. Hän näkee outoja unia - vai ovatko ne déja vu -näkyjä entisistä elämistä - ja pelkää, että ne käyvät toteen. Mutta jotain tarttuu mukaan jokaisesta kokemuksesta. Lopulta Ursula elää toisen maailmansodan aikana Saksassa ja tapaa itsensä Hitlerin.

Tarina vie lukijaa hurjista tilanteista toiseen hengästyttävästi mukaansa kiskaisten. Samoja tilanteita, mutta eri elämissä. Vaikka teksti on taitavaa, aihe on sen verran rankka, ettei lukijankaan osa ole helppo. Se jatkuva kuoleminen... ja pommitukset. Välillä oli pakko siirtää kirja syrjään, sillä sota alkoi raivota jo unissakin. Harvoin, jos koskaan, olen lukenut näin elävää kuvausta siitä, millaista on elää pommitusten alla. Suorastaan tunsin sen hirvittävän paukkeen ja talojen tärinän. Ja pelon, jonka armoilla kuolema saattoi tuntua helpotukselta.

Tutustumme myös Ursulan perheeseen ja läheisiin. Heidänkin kehitystään on kiinnostava seurata. Ursulan elämä kietoutuu historiallisiin tositapahtumiin sen verran, että lukijan mielikuvitus pääsee kunnolla laukkaan. Millaista Euroopassa olisi nyt, jos Hitler olisi kuollut vauvana? Entä, jos joku olisi ampunut hänet ennen juutalaisvainoja? Joku, joka tiesi tulevasta ennen sen tapahtumista?

Pelottavaa, ja samalla oudon lohdullista. Mitä pieni ihminen voi isoille asioille, kun kaikki on niin sattumanvaraista? Vai onko kaikella tapahtuneella jokin tarkoitus ja päämäärä? Vakavaa, vakavaa... Silti teksti ei ole raskas, nautin kovasti suomennoksen kielestä, sen ajanmukaisuudesta sekä laajasta ja nokkelasta sanavarastosta.

Älykäs, brittityylikäs teksti ja erittäin vaikuttava tarina (vieläkin kylmää selkäpiitä), mutta varoituksen sana: aiheensa vuoksi ei vaivatonta lököilyluettavaa. Kaikkea ei selitetä, lukijalle itselleen jää kutkuttavasti pohdittavaksi monia yksityiskohtia.

Kenelle: Sattuman varaan vannoville, asioita liikaa suunnitteleville, Downton Abbeyn ystäville, elämä kerrallaan eläville.

Muualla: Saran arvion perusteella kirjasta kiinnostuin. Hänelle tuli mieleen leffa Sliding doors, josta pidin paljon. Karoliina oli huippuuden äärellä. Hän on itsekin kirjoittanut toistuvista elämistä. Liisa kuvaa osuvasti kirjan sisältävän katkeransuloista menneen maailman tuntua ja linkittää paljon muita arvioita.

Bingorasti ruutuun "Yli 500 sivua". Ja osa Ihminen sodassa -haastetta.

Kate Atkinson: Elämä elämältä. Suomennos Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms 2014.

Kaunein on se jota rakastaa

Yksi hienoimmista kirjan nimistä ikinä! Pakkohan siihen oli tarttua. Ja kirjailijan suhteen olin utelias, onhan hän tunnustettu tekijä, ja yksi hänen kirjoistaan, Jumala, HS:n  lukijoiden sadan parhaan kirjan listalla.

Wahlström sijoittaa kursailematta erikoisia hahmoja yllättäviin ympäristöihin, olen ymmärtänyt, vaikken ole aiemmin häntä lukenut. Niin on ainakin tässä: päähenkilön ammatti ei ole ihan rekrytointi-ilmoitusten peruskamaa, vaan Martin Green on papyrologi. Hän kollegoineen alkaa tutkia kissamuumiota, tai oikeastaan puolta kissaa. Tämä eksentrinen joukko löytääkin jotain tiedemaailmaa - tai ainakin tätä pientä piiriä - järisyttävää kissaan kiedotuista papyrussuikaleista: antiikin runoilijan Sapfon aiemmin tuntemattomia runonpätkiä.

Mutta juoni ei ole aivan niin yksinkertainen. Pian tarina muuttuu jännityskertomukseksi, jossa osaansa näyttelevät niin kreikkalainen upporikas laivanvarustaja, taloudenhoitaja, luopiotutkija kuin kissakultin nimiin vannovat. Jumalia ja kirouksia unohtamatta. Ilman ruumiita ei selvitä. Mutta ei myöskään ilman yllättäviä romansseja. Välillä Sapfo punoo säkeitään kreikkalaisten jumalien maailmassa, välillä Greenin ystävä laatii uutta mullistavaa tietokoneohjelmaa. Kähmintää, rikoksia ja rakkautta - muutaman vuosituhannen aikajanalla.

Hämmentävä ja riemastuttava tarina, jonka lukee sujuvasti ja (hyvällä tavalla) ihmetellen, mutta sen loputtua ei oikein tiedä, mitä ajattelisi. Antiikin runouden ja historian tuntijalle kirja tarjoaisi varmasti enemmän, mutta tavislukijalta menee paljon ohi. Olisiko tämä jonkinlaista kreikkalaista teatteria nykyajassa - iloittelua, älyllisyyttä ja ruumiin nautintoja? Wahlström hyppäyttää lukijaa keveästi  aiheesta ja ajasta toiseen. Mielikuvituksellisuutta ei puutu, ja traagisista elementeistä huolimatta tarina on ehdottomasti komediaa, perinteisine parinmuodostuksineen mutkien kautta.

Kenelle? Kissoja palvoville tai inhoaville, antiikin aikojen ystäville  - mutta ei historiaa tai tiedettä tuiki vakavasti ottaville, yllätyksellisistä ja erikoisista tarinoista nauttiville.

Muita blogiarvioita en löytänyt, mutta pääsen lisäämään kirjailijan Koen 13 kotimaista 2013 -listalleni.

Erik Wahlström: Kaunein on se jota rakastaa. Schildts et Söderströms 2013. Suomennos Jaana Nikula.

Vaskivuorentie 20

Köyhyys ei ole historiaa, vaan monen todellisuutta - yhä useamman, kun työpaikat vähenevät ja sosiaaliset erot kasvavat. Mathias Rosenlund kertoo omasta elämästään köyhyydessä, tänään, Vantaan Myyrmäessä.

Luulin kirjaa nimen ja kannen perusteella lähiötarinaksi Anu Juvosen Lähiöoksennuksen tapaan.  Tässä ei paikka sinänsä ole niin merkityksellinen, vaan sosiaalinen tilanne ja rahan puute. Tosin Rosenlund näkee yhteyden kahden tuntemansa lähiön välillä: hän on syntynyt Tukholman Fittjassa, köyhien maahanmuuttajien keskellä, jossa hänen vanhempansa sinnittelivät pienillä palkoillaan elättääkseen perheensä. Myös Myyrmäessä asuu maahanmuuttajia. Mutta myös paljon muita, joten lähiön yhdistäminen köyhyyteen harmittaa minua Myyrmäen puolesta. Mutta se on Rosenlundin todellisuutta, tai kirjamarkkinoinnin miettimä tehokeino.

Jälkimmäistä ajattelin siksi, että Fittjan jälkeen perhe muutti Vaasaan, josta ajasta ei kerrota mitään. Rosenlund muutti pääkaupunkiseudulle yo-kirjoitusten jälkeen. Ja suurin piirtein siitä hän katsoo joutuneensa jälleen fittjatyyppiseen ympäristöön, rahanpuutteeseen, jatkuvaan huoleen ja kikkailuun saadakseen itselleen ja nuorena hankituille vaimolleen ja kahdelle lapselleen edes peruselintarpeet. Harrastusvälineistä tai huvipuistoista voi vain haaveilla, nuudeleita syödään päiväkaupalla.

Rosenlund haluaa kirjailijaksi, ja kirjoittaminen on ainoa asia, joka häntä kiinnostaa ja kantaa, kuten hän kertoo. Henkireikä, itseilmaisun väline, mielenterveyden tae, pakottava tarve. Hän haluaa opiskella kirjallisuutta, mutta se tietää pitkää ja kallista opiskeluaikaa, pätkätöitä ja satunnaisia tuloja, jatkuvaa epävarmuutta. Tukiviidakon nurja puoli näyttäytyy tylynä: jos töitä ja tuloja onnistuu vähän saamaan, vähenee tuki saman tien. Ulosottoon menneiden maksujen vuoksi on mahdotonta saada tuloja ja menoja edes suurin piirtein täsmäämään. Hän tietää tehneensä tyhmiä valintoja, mutta se ei auta perhettä nyt, kun lapsilla on nälkä joka päivä.

Hän taistelee jatkuvasti dilemmassa, jossa toisessa vaakakupissa on perheen hyvinvointi ja toisessa hänen oma opiskelunsa ja kirjoittamisensa. Maisterintutkinnon myötä hän toivoo tilanteen muuttuvan. Suuri - mielestäni suurin ja miehelle raskain - tragedia perheelle on vaimon sairastuminen mielenterveydeltään. Mies joutuu hoitamaan lasten lisäksi myös vaimoaan, opiskelujen ja töiden ohella. Lääkkeet ja hoidot maksavat. Kuka ei masentuisi tuossa tilanteessa? Tosin vaikuttaa siltä, että Rosenlund on ollut masentunut jo pitkään, ehkä lapsesta saakka. Köyhyys on hirviö ja painajainen, jota hän ei saa ajettua pois, eikä lopulta edes jaksa keksiä tepsiviä keinoja. Kirjoittaja on peloissaan ja väsynyt.

Hyvin ahdistava tarina, vaikka ei ottaisi kantaa köyhyyden syihin tai Rosenlundin pärjäämiskeinoihin. Yhteiskunta ei kannattele, vaikka hän sitä peräänkuuluttaa - mutta tämän me valitettavasti jo tiedämme. En haluaisi olla kyyninen, mutta taidan olla kuitenkin. Silti, jos joku vielä kuvittelee, että tuilla elää mukavasti tai ettei oikeasti köyhiä Suomessa ole, kirja voi avata silmiä. Sydäntä särkee lasten puolesta, jotka jo pienenä tuomitaan kakkoskansalaisiksi, koska heillä ei ole mitään parempiosaisten mahdollisuuksia.

Puhtaasti kaunokirjallisena teoksena tarkasteltuna kirja on kohtalainen, aitoutensa vuoksi koskettava hieman Knausgård-tapaan, mutta tekstissä on paljon toistoa ja junnaavuutta, joka välillä tuskastuttaa. Se on hätääntyneen ihmisen puheenvuoro, toistoissaan ja ajatuksenvirtamaisuudessaan. Välillä teksti on avunhuutoa, välillä pyrkii liiankin juhlalliseksi vaikkapa luontohavainnoissaan. Sekin kertoo kirjoittajan ailahtelevista tunnetiloista. On vaikea arvioida kirjan "hyvyyttä" kirjana, kun aihe on noin vakava ja omakohtainen. Ja varmasti vielä vaikeampi kirjoittaa samoista syistä.

Marjatta sanoo kirjaa yhteiskunnalliseksi pamfletiksi. Kirjailijan haastattelu Vantaan Sanomissa.

Kirja kasvattaa myös Koen 13 kotimaista 2013 -listaani.

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20. Schildts et Söderströms. Suomentanut Ulrika Enckell.

Ihon alla

Marianne Peltomaa on kirjoittanut ruotsiksi romaanisarjan Anna Enbergistä, joka adoptoi kaksi lasta Kolumbiasta. Kirjassa Matka Anna käy hakemassa vanhemman lapsista, Noran, ja seuraava teos (Oikea perhe) tuo perheeseen Pablo-pojan.

Ihon alla -kirjassa vanhempi lapsi, Nora, on jo teini, ja kirja keskittyy ikäkauden haasteisiin, niin tytölle itselleen kuin aikuisillekin. Haastekerroin on normaalia suurempi, kun lapsi ei ole biologinen ja ymmärtää jo miettiä taustaansa, eikä ympäristökään sitä anna unohtaa, kun ulkonäkö poikkeaa normista.

Noran ystävätär Maria, myös adoptoitu, on yhdessä pääroolissa. Hänen kauttaan käydään läpi monia vaikeita asioita syömishäiriöistä päihderiippuvuuksiin, ja tyttöjen vanhempien kautta aikuisten huolia ja kysymyksiä, joiden eteen he adoptiovanhempina joutuvat. Peltomaa kuvaa tilanteita kärjistetysti, jopa pelottelevasti. Lapsi voi joutua ongelmiin, joita adoptoija ei osaa ennakoida. Oma tausta voi hämmentää niin, että mielenterveys järkkyy. Marialla on vaikeaa, ja Nora yrittää tukea häntä. Huomaavatko vanhemmat oikeasti, mitä lasten elämässä tapahtuu? Osaako aikuinen kaataa kulissit omasta mukavasta elämästään? Pystyykö hän ymmärtämään nuoren tuskaa tai auttamaan?

Ei hyvän mielen kirja, mutta kiinnostanee adoptiolasten lähipiiriä – ja ehkä teinien, sillä monet asiat ovat kuitenkin universaaleja syntyperästä huolimatta: uhmat, salaisuudet ja kivulias kasvu. Kuivanpuoleinen ja tosiaan lähes pelottava kuvaus meille muille, joille teemat eivät ole ajankohtaisia. Peltomaan ote on ehkä turhan valistava ja huumoria kirjoista on turha etsiä, mutta hänen vahvuutensa on se, että hän pyrkii kertomaan asioista sekä lapsen että aikuisen kannalta, molempien osapuolten tuntemuksia ja ajatuksia tasapuolisesti.

Isoja aiheita, paljon sanottavaa, eikä perustu tositarinaan, kuten voisi luulla. En osaa arvioida, onko tarina todenmukainen, vähän liian koulukirjamainen sellaiseksi? Tilanteita lienee niin monta kuin adoptoitujakin, tyypillistä tuskin löytyy.

Naivistisesta kansigrafiikasta en pitänyt: luulen ymmärtäväni symboliikan – Intia, erilainen iho, samanlainen sisältö, teinityttökäsialaa muistuttava fontti – mutta se antaa minusta väärän viestin kirjan sisällöstä. ”Aikuisempi” ja tyylikkäämpi vaikutelma olisi tuonut kirjalle lisää uskottavuutta isoista asioista puhuttaessa.

Arvio myös Mari A:lla.

Marianne Peltomaa: Ihon alla. Schildts & Söderströms 2007. Suomentanut Salla Simukka.

Koppava kloppi

Stephen Fry, tuo osa Englannin kansallisaarteistoa, on suomalaisillekin niin tuttu, että Pihtiputaan mummokin hänen naamansa tv:stä tunnistaa. Sanallinen lahjakkuus ja jäljittelyn jalo taito on tehnyt hänestä näyttelijän, koomikon, toimittajan, ohjaajan - ja mitä kaikkea hän on tehnytkään. Ainakin kirjoittanut muutamia kirjoja, kuten Virtahevon, josta en näköjään kovin innostunut.

Koppava kloppi sisältää elämänkaaren aina Fryn ensimmäisistä lapsuuden muistikuvista siihen asti, kun hän tulee täysi-ikäiseksi ja hankkii ensimmäisen työpaikkansa. Aikuisuuden kynnykselle pääseminen ei ollut hänelle helppoa, eikä hänen perheelleen, sillä kirjan nimelle on perusteensa.

Elämänpiiri, josta Fry on kotoisin, tuntuu niin kaukaiselta, että sitä on jopa tällaisen parkkiintuneen lukijan vaikea kuvitella. Juutalaiset sukujuuret, huippuälykäs isä, joka tekee keksintöjä ja uppoutuu työhönsä, rakastava mutta kaukaiseksi jäävä äiti - ja koko brittiyhteiskunnan hierarkkinen luokkajärjestelmä, etenkin koululaitos, joka tuntuu mustekalamaisen monimutkaiselta. Sisäoppilaitoksien tuntemukseni rajoittuu kirjoihin Jenningseistä (muistaako joku?) alkaen, mutta tässä kuvataan raadollisemmin brittikoululaisten todellisuutta 1960- ja 70-luvuilla.

Fry on älykäs, mutta hänen oli vaikea sopeutua sääntöihin. Toisaalta hän fiksuna tiesi, miten niitä voi kiertää ja käyttää hyödyksi - kykyään selviytyä sisäoppilaitoksen kiemuraisissa sosiaalisissa peleissä hän pitää hyödyllisenä muissa yhteyksissä. Lyhyesti, hän sai kenkää monesta opinahjosta; taipumus varasteluun oli ongelma, joka lopulta ryöstäytyi käsistä ja johti poliisitoimiin; onnekkaasti hän kuitenkin sai vielä viimeisen mahdollisuuden ja tajusi sen itsekin sellaiseksi, ja loppu on historiaa, fraasi-ilmaistuna.

Koulussa solmitut ihmissuhteet olivat tärkeämpiä kuin varsinainen koulunkäynti, kuten lapselle kuuluukin - etenkin, jos hän asuu sisäoppilaitoksessa seitsemänvuotiaasta. Jo varhain hän tiedosti sen, etteivät tytöt kiinnostaneet samalla tavalla kuin pojat, ja ensimmäinen suuri rakkaus sai pään sekaisin aivan kuten kenellä tahansa teinillä. Kohde ei kyllä koskaan tiennyt olevansa kohde.

Kirja kuvaa poikaa, joka mielellään näpäyttää säkenöivällä älyllään tietämättömämpiä ja nautiskelee nokkeluudestaan eli on siinä mielessä aika tavallinen teini. On alueita, joilla Frykään ei loista, kuten laulaminen, ja näitä pohditaan pitkästi: itseinho ja -rakkaus vuorottelevat. Hän sanoo kokeneensa itsensä aina ulkopuoliseksi ja vaivautuneeksi, mutta löytää hyviä puolia myös näistä tuntemuksista: niiden ansiosta hän sanoo löytäneensä muun muassa kirjallisuuden maailman.

Kirja kertoo sekä pieniä että suuria tapahtumia, kepposia, mokailuja ja synkkää katumustakin. Helpolta hänen elämänsä itsensä kanssa ei vaikuta, vaikka kerronnassa onkin humoristinen sävy, totta kai, jos P.G. Wodehouse on yksi suurista idoleista. Tekstinä kirja on paitsi hauska myös hyppelehtivä, tapahtumat toistuvat, aiheet ja ajankohdat vaihtuvat nopeasti, välillä jaaritellaan, mutta se tuo jutustelevan vaikutelman, aivan kuin hän tosiaan juuri nyt muistelisi menneitä. Räväkät kielikuvat, reipas itselle ja toisille irvailu ja ronski kerronta sopivat tyyliin, jossa ei sievistellä - vaikka turhamaisuuttakaan ei kätketä, muun muassa nenän vinoutta pohditaan pitkästi.

Hugh Laurie mainitaan usein; ehkä Fry haluaa kaverillekin nostetta kirjan myötä tai kiltimmin tulkittuna he ovat niin läheiset, että tämä tulee usein mieleen, kun tekemisiä muistelee. Tässä kuitenkin päästään vasta työelämän alkuun, joten maailman tuntemat suoritukset ovat vasta tulossa.

Maija Kirjojen keskellä kuunteli tämän äänikirjana. Se olisikin ollut hyvä idea, varmaan mahtava Fryn itsensä lukemana - upeaa brittienglantia, voin kuvitella.

Stephen Fry: Koppava kloppi. Schildts & Söderströms 2012. Suomennos Titia Schuurman.

Jää

Ulla-Lena Lundberg kirjoittaa siitä, minkä hän läpikotaisin tuntee, omasta elinpiiristään ja alkukodistaan: merestä, saaristosta, suomenruotsalaisista pienessä kylässä, pappisperheestä. Vaikka Jää ei ole suoranainen muistelmateos, se on niin todenmakuinen kuin romaani voi olla. Tämän luulen olevan yksi syy siihen, miksi kirja on tehnyt suuren vaikutuksen lukijoihin Finlandia-palkinnon valitsijaa myöten. Toinen syy on se, että kirja on viisas ja vaikuttava parhaan tarinankerronnan perinteen hengessä.

Nuori pastori Petter vaimoineen ja tyttärineen saapuu Luodoille kirkon virkaan. He perustavat kodin, kotiutuvat ja juurtuvat. Kirja kuvaa tarkasti sotien jälkeisen ajan elämänmenoa saaristossa: niin venematkat ja vierailut mantereelle, perhe- ja kirkkojuhlat kuin elannon hankkimiseen liittyvät toimet selostetaan yksityiskohtaisesti. Säätä seurataan koko ajan tarkasti, ollaanhan Luodoilla luonnon armoilla - ja Jumalan.

Kirkko ja uskonto ovat isossa roolissa, samoin yhteisö: yhteisöllisyys onkin yksi suuri kirjan teema. Suomenruotsalaisilla sen sanotaan olevan muutenkin vahva, ja täällä luonnostaan, jo maantieteen takia. Petteristä ja Monasta on helppo pitää. He ovat myönteisiä, fiksuja ihmisiä, jotka eivät valita, eivät tuomitse ketään eivätkä ole ylimielisiä, vaan pyrkivät hoitamaan työnsä ja perheensä parhaalla mahdollisella tavalla. Perhe elää ruuhkavuosiaan, mutta he osaavat olla kiitollisia, huomioida kanssaihmiset ja toisensakin kaiken kiireen keskellä. Työ ja velvollisuudet otetaan vakavasti, opiskellaan ja opitaan tosissaan, mutta myös elämästä nauttimista suvaitaan ja rohkaistaan. Nyt puhutaan yhteisöllisyyden noususta; Petter ja Mona naapureineen ja sukulaisineen elivät sitä käytännössä jo tuolloin.

Lapset tuovat iloa; etenkin esikoisesta Sannasta puhutaan paljon, hän lienee kirjailijan omakuva: Lundberg on haastatteluissa kertonut perheen tarinan pohjautuvan omaansa, jossa isä toimi pappina Kökarilla. Muuten tuskin tuona aikana lapsilla olisi niin suuri rooli - tai ehkä perhe oli edelläkävijä tässäkin mielessä.

Idylli tuntuu suorastaan liian täydelliseltä, vaikkei henkilöitä kuvatakaan pyhimysmäisiksi. Kerrotaan myös ristiriidoista ja arjen hassuista sattumuksista.Vakavampiakin suruja tavataan muun muassa lääkärin, Neuvostoliitosta tulleen Irinan, myötä. Sota seurauksineen on vielä kovin lähellä, vaikka elämää halutaan rakentaa nyt uusin voimin, uudella motivaatiolla, tulevaisuuteen tarmokkaasti tähdäten. Kohtalo näyttää kuitenkin myös nurjan puolensa nuorelle perheelle ja koko yhteisölle.

Rehellisyyden nimissä; tuskin olisin kirjaa lukenut, jos se ei olisi voittanut Finlandiaa. Sen enempää kirkko kuin saaristolaiselämäkaan ei kiehdo, eivätkä polveilevat, runsaat sukutarinat. Yhden Lundbergin kirjan olen aiemmin lukenut pikakelauksella, kun en jaksanut paneutua verkkaiseen kerrontaan ja henkilöiden mietiskeleviin pohdintoihin. Jää sisältää myös nämä, mutta ainakin minulle sopivammin annosteltuna, siis helpompilukuisena. Paneutumista se silti vaatii - on maltettava antaa tarinan viedä, vaikka etenkin alussa se tuntui, no, junnaavalta, ja teki mieli hyppiä kärsimättömästi eteenpäin. Keskittyminen kuitenkin palkitsi: kun lukee tarkkaa kuvausta jostain arkisesta toimesta, vaikka muuttamisesta, ruuanlaitosta tai kirkonmenoista kaikkine detaljeineen, pääsee ajan tunnelmaan ja tilanteisiin kiinni konkreettisesti, vaikkei meno sähäkkää olekaan. Se luo jonkinlaista levollisuutta ja lohtua, tuttuutta, ehkä muistojen häiveitä - yllättäviä tuntemuksia kaiken keskellä. Viisaus on sana, joka nousee mieleen; ajattomuus, liepeessä käytetty "ikiaikaisuus"; tarkoitamme varmaan kaikki samaa asiaa. Vilahdusta jostain ihmistä isommasta ja pysyvämmästä.

Kenelle sopii? Saaristolaiselämää ja merta rakastaville, sukusaagojen suosijalle, runsaiden tunnelmien ja koskettavien, kestävien tarinoiden ystäville, menneestä kertovien lukuromaanien ahmijoille. Ei nopeille silmäilijöille, erikoisuuksia hakevalle eikä perinteitä vieroksuville.

Blogiarvioita löytyy runsaasti ja blogeissa lisää linkkejä: Sinisen linnan kirjasto oli etujoukoissa, samoin Lumiomena, Luetut ja lukemattomat löysi tämän äskettäin, Kirsin kirjanurkka ja Lukutuulia Finlandia-palkinnon selvittyä.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Schildts & Söderströms 2012. Suomennos Leena Vallisaari.

Kätilöstä Kansalliskirjaan

Kuuntelin Kätilön äänikirjana, 9 CD:tä tuntui pitkältä. Arvelin jo aiemmin, ettei tämä kolahda, ja oikeassa olin. Uteliaisuus kaiken hälinän jälkeen sai silti kirjan ”suorittamaan”. Sota-ajan romanssi saksalaismiehen ja lappilaisen naisen välillä tai rehevä kieli, josta verta, hikeä ja muita eritteitä ei puutu, jossa lihallisuus löyhyää ja sudenmarjat kukkivat suolla, eivät minua kiehtoneet, mutta tarina on väkevä ja persoonallisesti kerrottu. En osannut eläytyä aikaan tai paikkaan, en kokenut todeksi. Pidän pienemmästä, viitteellisemmästä ilmaisusta, mielikuvitukselle enemmän vapautta jättävästä, impressionistisemmasta, keveämmästä viivasta. Tämä on maalattu vahvoin vedoin ja voimakkain värein, paksulla maalilla.

Blogiarvioita on tukuittain, katso vaikkapa Lily tai Lukuisa. Ja sitten tietysti tämä.

Vieraus vaivasi myös Peter Sandströmin novelleissa. Suomenruotsalaisen kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos on laadukas teos, mutta henkilöt liikkuvat minulle tuntemattomissa kulttuureissa: Turku−Pohjanmaa-akselilla ja suomenruotsalaisuudessa siellä. En ymmärtänyt näitä ihmisiä eikä teksti puhutellut, vaikka se sisältää viisaita asioita ja havaintoja pojan kasvusta mieheksi. Monet asiat tietysti ovat universaaleja: juodaan kaljaa, urheillaan, mittaillaan voimia ja rohkeutta, seurustellaan, kaivataan rakkautta.

Mutta sitten siellä on salonkeja ja kukkia kasvattavia miehiä. Miehiä, jotka matkalta lähettävät äidilleen kortin, jossa on aina samat asiat, kuten suurimman paikallislehden nimi ja poliittinen kanta. Isiä, jotka kirjoittavat kirjoja ja pitävät rakastajatarta… no, näin lueteltuina yksittäin asiat tuntuvat ymmärrettävämmiltä kuin tekstissä, jossa koko ympäristö ja puhetapa tuntuivat vierailta.

Paitsi se riemastuttava kohta, jossa mies asui kasvihuoneessa, jonka kattoon hän oli kiinnittänyt hirttosilmukan. Koska on hyvä iloita, ettei siellä tarvitse itse riippua, ainakaan vielä. Tämän filosofian ymmärtää itäsuomalaistaustainen (mielensäpahoittaja) hyvin.  

Sandströmin kirjasta en löytänyt blogiarvioita nopealla haulla.

Ja vielä yksi, joka ei lainkaan tuntunut omalta: Turkka Hautalan Kansalliskirja. Nippu lyhyitä kertomuksia, joihin en päässyt lainkaan mukaan. Luin ja pinnistelin, mutta ohi valuivat kuin vesi hanhen selästä, muutamaa hauskaa havaintoa lukuun ottamatta. En löytänyt erityistä, oivaltavaa, ajatuksia herättävää. Arkista suomalaisuuden kuvailua kyllä, vähän kuin katsoisi tv:stä alueuutisia, ilman uutisia. Olen yrittänyt niin Saloa kuin Paluutakin ja laittanut kirjat kiertoon tuloksetta. Kun ei nappaa, niin ei nappaa, enkö vain ymmärrä länsisuomalaista mielenlaatua? Muistin tämän lukiessani Aamuvirkku yksisarvisen arviota.

Mutta monet, monet pitävät, kuten Susa. Oma arvioni kirjoista, näistäkin, on täysin tunnepohjainen ja subjektiivinen, ainakin sitä tavoittelen, kertomista kirjan herättämistä ajatuksista ja tuntemuksista. En pyri osoittamaan, mikä on ”hyvä” tai ”huono”. Laatutyötä kaikki nämäkin ovat. Eivät vain omia suosikkejani.

Katja Kettu: Kätilö. WSOY 2011.

Peter Sandström: Sinulle, joka et ole täällä. Schildts&Söderströms 2012. Suomentanut Katriina Huttunen.

Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus 2012.

Virtahepo

Stephen Fry, tuo väsymätön brittihuumorin sanansaattaja, on monessa mukana: hän on käsikirjoittanut ja näytellyt teatterissa, tv:ssä ja elokuvissa, tehnyt dokumentteja ja äänikirjoja, kirjoittanut kolumneja ja useita kirjojakin, jotka tuolla taustalla kiinnostavat varmasti kaveriin eri yhteyksissä törmänneitä, ainakin minua. Romaani Virtahepo vuodelta 1994 suomennettiin vasta viime vuonna, ja nyt tiedän, miksi.

Kirja kertoo vanhasta lontoolaisesta miehestä, Ted Wallacesta, joka lähtee kummityttärensä pyynnöstä selvittämään erään perheen outoja tapahtumia brittiläiseen aateliskartanoon. Tuttua kunnon brittiläistä luokkakuvausta siis, veijaritarinan näyttämönä.

Myös Tedissä on bertiewoostermaisia piirteitä, mutta hän on paljon alaluokkaisempi, ronskimpi, fiksumpi ja elämäänsä pettyneempi. Siksi hän käyttää alatyylistä kieltä aika lailla, tai sitten Fry haluaa hätkäyttää lukijan, näin rohkeita meillä ollaan – lukekaa jos uskallatte. Kieli edustaa enemmän uutta ruumiintoimintoihin keskittyvää brittihuumoria, jota on nähty tv-sarjoissakin viime vuosina, kuin sitä kuivempaa, sanaleikkeihin, väärinkäsityksiin ja nokkeluuteen perustuvaa, jollaiseksi minä brittihuumorin aiemmin mielsin. Ted on runoilija ja potkut saanut toimittaja, joten hänellä on myös kirjasivistystä, jota Fry, anteeksi, Wallace, pääsee esittelemään monessa kohtaa.

Aineksia on, mutta lopputulos on pettymys. Juoni on kovin köykäinen, vaikkei se olekaan pääasia, Jeeves-kirjojen tapaan. Silti siltä olisi odottanut hieman enemmän. Loppuratkaisu ja Wallacen kaikenkattava viisaus (taas jeevesmäisesti) ovat kyllä ennalta-arvattavia. Tarina on helppolukuinen ja vetää niin, että kirjan jaksoi kyllä lähes harppomatta lukea loppuun, mutta ne jatkuvat alapään asiat (olen kuin voidemainoksesta) alkoivat kyllästyttää, ja outo historiajakso – perheen isän juutalaista taustaa – keskellä tuntui päälle liimatulta ja kokonaisuus epätasaiselta. Henkilöt jäävät paperinukeiksi, eivätkä Fryn nokkeluudet tässä keitoksessa pääse täysin oikeuksiinsa. Käännöstyö ei ole ollut helppo, luulen, mutta se on hyvää työtä, lopputulos on luonteva, eivätkä kirjan puutteet ole suomennoksen vika.

Stephen Fry: Virtahepo. Schildt, 2011. Suomentanut Titia Schuurman.

Naisten Helsinki

Lähtökohtana ”naisten” jotain tuntuu yhtä vähän houkuttelevalta kuin ”miesten” jotain, sovinismia sekin. Helsingin historia kuitenkin kiinnostaa aina. Ja täytyy muistaa myös se naisten 80 senttiä, joten ehkä kirjalle on kuitenkin paikkansa, arvelin. Tosin tasa-arvon pahimmat esteet lienevät tätä nykyä muualla kuin sukupuolten välillä, mutta ääripäiden karatessa kaikkialla ei mitään kannata pitää itsestään selvänä.

Kun olin saanut itselleni teeman perusteltua ja pääsin lukemisen alkuun, nousi uusi este. Kirja alkoi toimivalla siirtymällä vanhan ajan Helsinkiin, jota emme maisemassa edes tunnistaisi nykyään, kun meri ja saaretkin ovat eri paikoissa. Tarina Elisabet Larsdotterista, joka kapinoi kirkon istumajärjestystä ja patriarkaalista hierarkiaa vastaan istumalla itsepäisesti muutaman rivin edempänä kuin lupa oli, oli myös mainio ja loi odotuksia: kohta tulee lisää suomalaista naisenergiaa, tervettä järkeä ja saavutuksia tieteissä, taiteissa ja muilla elämänaloilla.

Ällistys oli suuri, kun alettiinkin puhua ”tilan haltuunottamisesta” graffitien avulla. Siis mitä. Eikö aikuisilla, koulutetuilla ja fiksuilla suomalaisilla tytöillä ja naisilla ole muuta tapaa jättää jälkiä yhteiskuntaan kuin töherrellä seiniin? Siinäkö on helsinkiläisten naisten kulttuurihistoriallisen kehityksen tulos ja huipentuma?

Ymmärtämätön asenne graffiteihin voi johtua siitä, että monesti olen joutunut kuvetta kaivamaan, kun niitä kotitalon seinistä pesetetään pois. Ehkä töhryily on jonkinlainen hätähuuto ja ”reaktio tai kommentti”, kuten toisaalla kirjassa sanotaan, ja sillä nimenomaan halutaan ärsyttää omien vanhempien ikäluokkia, koska sellainen kuuluu nuorten toimenkuvaan, mutta ääri-ilmiönä asettaisin sen muualle kuin kulttuurihistoriaan.

Muita naisten elämän aloja kyllä kiitettävästi kirjassa käsiteltiin, kun asiaan päästiin. Ja löytyi todellisia saavutuksia, kuten nopeus ja määrätietoisuus, jolla äänioikeus Suomen naisille järjestettiin. Kerrotaan sairaalalaitoksen synnystä ja naisten koulutuksen kehityksestä. Ei voi kuin ihailla viime vuosisadan alun ja sitä edeltävän vuosisadan lopun naisia, jotka silloisissa olosuhteissa (ja lain mukaan miehen määräysvallan alla) loivat kansainvälisiä kontakteja, väittelivät tohtoreiksi ja ajoivat monenlaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, tekivät taidetta ja politiikkaa.

Kirja tarjoaa erityyppisiä artikkeleita ja hyviä havaintoja. Perheen ja uran yhdistämisen muuttumisesta mahdottomasta mahdolliseksi. Toimistotyöstä, virkanaisista. Maaltamuutosta, lähiöistä, jopa katuvaloista. Perheettömän köyhän naisen ahdingosta. Taiteesta käsitellään kirjoittajia, näyttelijöitä ja kuvataiteilijoita, vieraita mutta kiinnostavia nimiä ja kirjoituksia mainitaan. Ei keskitytä siihen valtaväylään, jonka ”kaikki jo tietävät”, vaan tuodaan asiaa sivuilta ja laidoilta. Tietysti puhutaan myös shoppailusta, tavaratalojen synnystä.

Naisasialiike Unionista kerrotaan paljon, samoin lesbokulttuuria ja -ravintoloita esitellään. Heterobaareja ei mainita, eivätkö ne kuulu naisille? Rajauksia on varmasti ollut vaikea tehdä. Unionista kertovalla aukeamalla oli listattu homobaareja ja -ryhmiä sekä liiton toimintatiloja vuosien varrella, ja listassa oli mukana myös muutama Helsingin lukio. Niissäkö Unionin asioita erityisesti opetetaan? Miksei Setaa mainita? Lukija ei tunne olevansa tarpeeksi inessä ymmärtääkseen kaikkia kirjan yhteyksiä.

Asiaa on runsaasti, mutta jos jotain lisää toivoisi, niin enemmän tietoa naisten ammateista ja niiden muutoksesta ajan myötä. Samoin harrastuksia, kuten liikuntaa, mainittiin tuskin lainkaan, vaikka se on iso osa naisten elämää, ainakin nykyisin. Voimistelu mainitaan, samoin pyöräilyn alkuajat, kun ”velosipeedivalkyriat” alkoivat liikuskella Helsingin kaduilla. Ehkä graffitiasia hämmensi siksikin, että on nostettu esiin yksi pieni nykyajan ilmiö, kun moni yleisempi (kuten vaikka ne kuntosalit tai baarielämä tai musiikki) jää kokonaan pois. Ja muissa asioissa on pitäydytty historiassa nykyaikaa kommentoimatta.

Pisteet kuitenkin monipuolisuudesta ja helposti lähestyttävästä ulkoasusta. Kirjaa selaa mielellään, ja samalla tiedonhaluinen ihminen löytää siitä kaikenlaista.

Naisten Helsinki. Kulttuurihistoriallinen opas. Schildts 2010.