Pekka Hiltunen: Syvä valhe

Kovin veristen dekkarien ystävä en ole, enkä juuri innostu kansainvälisistä terrorismikuvioista tai huumekartelleista raakoine toimintatapoineen, mutta fiksu, ihmisiä painottava ja ajankohtaisia aiheita käsittelevä teksti toimii minulle rikostarinassakin. 

Sellaisia kirjoittaa Pekka Hiltunen, jonka Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan ahmin innolla. Uutuuskirja aloittaa Valheentappajat-sarjan, jossa on paljon samaa kuin Studiossa: joukko älykkäitä ihmisiä, jotka tekevät työtä epätotuuksia ja rikoksia vastaan. Päähenkilö on Miko, pienen Riston yksinhuoltajaisä, joka työskentelee Verum-faktantarkistusyrityksessä Dublinissa.

Faktantarkistaja, haluaisin heti olla tällainen! Yritykset ja organisaatiot tilaavat heiltä palveluja esimerkiksi varmistaakseen markkinointimateriaaliensa tai muiden käyttämiensä tietojen paikkansapitävyyden, mikä on olennaista vaikkapa pörssiyhtiöille tai sijoittajille. 

Sen tietää Verum, joka joutuu mukaan kummalliseen tapahtumaketjuun. Yksi Verumin työntekijöistä, Jeffrey, murhataan, joten jonkun arkaan paikkaan on tutkimuksissa osuttu? Vai onko kyse miehen omista hähmäisistä kuvioista? Toisaalta, paikan omistaja ja pomo Mega-Bob vaikuttaa hänkin toimivan erikoisesti. Firma tuntuu vetelevän viimeisiään, kun isoja asiakkaita alkaa murhan myötä kaikota. 

"Kirjailija George Orwell seurasi 1930-luvulla, miten Espanjan sisällissodassa levitettiin valheita ja kuvitelmia maailmalle totuuksina, ja hän kirjoitti esseessään: koko objektiivisen totuuden käsite on katoamassa maailmasta.
Siitä on pian sata vuotta. Mitä luulette noiden vuosien tehneen totuudelle?"

Mikon ja Riston elämästä ei vauhtia puutu, kun tapahtumat alkavat vyöryä. Hommaan nivoutuu suuryrityksiä ja pienempää bisnestä, joiden hämäryyksiä tai sokeita kohtia Miko kollegoineen pyrkii löytämään ja samalla selvittämään, kuka tai mikä taho Verumia mahdollisesti uhkaa ja miksi. Kun faktat ja valheet sekoittuvat, joku on väistämättä vaarassa.

Jotta pelkäksi työksi ei menisi, on mukana myös mutkikkaita ihmissuhteita. Miko ihastuu Deciin, josta myös Risto pitää, eikä lapsi tai kukaan muukaan Dublinissa kyseenalaista kahden miehen suhdetta: Dec on kotoisin pikkupaikkakunnalta, jossa oli ollut hankalampaa. Mutta Decin ammatti poliisina saattaa olla ongelma, tosin siitä on hyötyäkin - ja saamme tutustua myös Dublinin poliisipiireihin. 

Miko käy Riston kanssa myös Suomessa ja piipahtaa rapakon takanakin työasioissa (saamme viihdyttävän tuulahduksen luksuksesta upporikkaan asiakkaan yksityislennolla). Verum pitäisi saada kuntoon ja työpaikat turvatuiksi - tuttua aikalaisasiaa tämäkin, pelko työn menetyksestä - mutta asiaan kytkeytyy yhtä yhtiötä suurempia kuvioita, kuten ympäristöasiat ja energiantuotanto. Hyvin todentuntuista asiaa esimerkiksi voimalaitoksen rakentamisesta! 

Päähenkilöitä on rakennettu huolella, ja vaikka heitä on monta, jokainen on persoona. Tosin on niitäkin, jotka vain vilahtavat tekstissä, sarjan jatkon kannalta oletan näillä olevan merkitystä. Lapsen läsnäolo tuo tarinaan sydämellisyyttä, leikkisyyttä ja lapsiarjen haasteita; aikuisten välit, niin rakkaudelliset, ystävyydelliset kuin kollegiaaliset, tuovat syvyyttä ja inhimillisyyttä, moninainen tieto ja ajankohtaiset ilmiöt autenttisuutta. Taustatyötä on varmasti vaadittu paljon. 

Vaikka kirja sisältää paljon tarkasti ilmaistua asiaa, teksti rullaa sutjakasti ja jännitys kohoaa loppuun saakka. Dialogia on runsaasti, ja Jeffreyn jälkeensä jättämät tekstit faktantarkistuksesta kuvaavat työn olennaisuutta. On pelottavaa tietää, että tosiasioiden sijaan pelataan mielipiteillä ja valheilla, joilla jopa johdetaan kansakuntia, sytytetään sotia ja vaikutetaan maailmanpolitiikkaan ja -talouteen. Journalistina Hiltunen tuo mukaan myös median osuuden muuttuvassa ympäristössä. Fakta, katoava luonnonvara? Ei, jos Miko ja muut sen voivat estää. 

Tämä on niitä kirjoja, joiden lukeminen oli niin fiksua viihdettä, että sivujen loppuminen harmitti, mutta onneksi lisää on luvassa. 

"On paljon parempi tietää olevansa oikeassa kuin luulla olevansa oikeassa."

Pekka Hiltunen: Syvä valhe. WSOY 2026. Päällys Sami Saramäki.

Lempeitä dekkareita: R&R: Vainajat vailla armoa; Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia

Herkullista rikostarinaa lempeään tapaan, jos niin voi dekkarista sanoa. Cozy crimessa ei väkivallalla juhlita, mutta joku kuolee ja joku selvittelee, mitä tapahtui. Lajissa valtteja ovat nokkelat juonet, persoonallinen ote tekstiin ja kiinnostavat henkilöhahmot sekä tapahtumien sijaintipaikat ja -ajankohdat. Molemmissa seuraavissa kirjoissa kaikki valtit on käytetty hienosti.

Oikeuslääkäri Viola Kaario ja rikosylikonstaapeli Ville Karila nousevat keskushenkilöiksi, kun Helsingin Tähtitorninmäeltä löytyy ruumis. Käy ilmi, että kuolema herättää hämmennystä muistisairaiden hoitokodissa, jonne poliisien käynnit alkavat tihentyä. Ja ammattilaiset alkavat saada selville yllättävyyksiä hoitokodin asukkaiden elämästä sekä Violan omista salaisuuksista. 

"Vaikka kuinka varovainen yritti olla, kertoa kuinka vähän tai kuinka valikoituja asioita tahansa, aina oli ihmisiä, joille muuttui pienenkin avautumisen jälkeen avoimeksi kirjaksi. Sellaiset ihmiset osasivat lukea ilmeitä, aistia tunnemia ja vetää johtopäätöksiä. Niin kuin esimerkiksi Ville Karila ja Erkki Laine osasivat." 

Dekkari on nautinnollista luettavaa, sillä se ei keskity vain actioniin, vaan ruotii rauhassa henkilöidensä persoonia ja ajatusmaailmaa. Tapahtumat selkenevät pikku hiljaa, ja kaiken ohessa myös lenkki naisia huijanneen auervaaran ympärillä kiristyy: hänet tavattiin jo sarjan aiemmissa osissa. Samalla  tutustumme muistisairaiden elämään Manderley-hoitokodissa, joka vaikuttaa ihanteelliselta: olisipa se oikeasti olemassa! Laitoksen johtaja Sulo Salomaa sanelee muistiinpanojaan ahkerasti nauhalle, joten lukija pysyy hyvin kärryillä paikan tapahtumista. Vai pysyykö sittenkään...

"Pidettäköön väkivaltaiset kuolemat ja murharyhmän konstaapelit kaukana Manderleysta. Tätä harrasta toivetta koskien minulla on pieni suunnitelma."

Yllätyskäänteitä, perhesalaisuuksia, lievää mystiikkaa Violan ruumiinavaustyössä (hän "kuuntelee" kuolleita asiakkaitaan), pelkojen selättämistä ja romantiikkaa, kaikkea löytyy. Kirja on sarjan kolmas osa, mutta sen voi lukea itsenäisenä, sillä paljon kerrataan ja asioita toistetaan, jopa samojen kansien välissä. Ehkä lukijan työn helpottamiseksi siltä varalta, etteivät kaikki käänteet pysy muistissa koko pitkää matkaa. Mutta rauhallinen, silti tapahtumantäyteinen juoni etenee koko ajan kiinnostavasti ja tuo mieleen jopa parhaat klassiset brittidekkarit.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat vailla armoa. Mortuí non silent #3. Siltala 2025.  Ulkoasu Elina Warsta.

Laventelimurhat-sarjan kolmas osa vie aina kiehtovaan Lontooseen 1930-luvulla. Osassa 2, Vierge Moderne, tutustuimme sisar Kerstiniin, joka on nyt lähtenyt Helsingin Diakonissalaitokselta opiskelemaan lisää sairaanhoitoa St. Thomasin sairaalaan Thamesin varrella. Innoituksen tähän hän sai samaisen opiskelun suorittaneelta Sophie Mannerheimilta, jonka koulutus on historiallinen fakta, samoin opiskelupaikka. Kenraalin sisar uudisti merkittävästi lasten sairaanhoitoa Suomessa ja perusti omilla varoillaan Lastenlinnan, joka toimi alkuun turvakotina, sittemmin lastensairaalana myöhemmin perustetun Mannerheimin Lastensuojeluliiton alaisuudessa. 

Mutta tämä kirja ei kerro siitä, vaan Kerstinistä ja hänen ystävistään Lontoossa. Piirit ovat epäperinteiset sateenkaarevuudessaan, enkä välillä edes muistanut mainittujen henkilöiden sukupuolta, sillä nimistä sitä ei voinut päätellä - vaikka joitakin olin jo "tavannut" Airaksisen aiemmissa kirjoissa. Mutta niin pitäisi ollakin: rakkaus vie ihmisiä yhteen sukupuolesta riippumatta. Toisaalta tuohon aikaan se vei helposti myös tekemisiin poliisin kanssa, jos lainrikkomuksia tai "epäsopivaa käytöstä", kuten miesten ehostusta, oli syytä epäillä. Tiettyihin yökerhoihin tehtiin ratsioita eivätkä putkayöt olleet ennenkuulumattomia. Sen kokee Kerstinin Suomesta käymään tullut ystävä Freddy.

Eivätkä jauhot poliisien pussissa olleet välttämättä puhtaita, saa Kerstin todeta. Hän oli luvannut selvitellä tuttavansa Rosen kadonneen sisaruksen Jimmyn olinpaikkaa Lontoossa. Ja se selviää, vaikkei odotetusti; samalla käy ilmi kaikenlaista hämärää. Myös Kerstin itse joutuu vaaratilanteisiin. 

Mutta on hänellä rentoutumisenkin hetkiä turvallisessa yhteisössään, jonka seurapiirit ovat värikkäitä ja juhlat riehakkaita. Kuhiseva kaupunki luo omaa huumaansa, mutta kaiken yllä leijuu kielletyn lumo ja paljastumisen pelko, hieman hysteerinen elämästä nauttiminen. 

Saattaa johtua ihmisten ja yksityiskohtien (puvuista ruokiin ja juomiin, paikoista ajan muotivirtauksiin) suuresta määrästä, että kokonaisuus jäi hajanaisemmaksi ja tunnelman intensiivisyys hennommaksi kuin sarjan aiemmissa osissa. Tai ehkä syy oli se, että Kerstin on vaimea päähenkilö, eikä hänen ihmissuhteissaan juuri tapahdu. Viihdyttävää ja tyylikästä luettavaa silti, ja odotan jo sarjan jatkoa! Sarjan kirjoissa on ainutlaatuinen atmosfääri. Arvostan myös taustatyötä historiallisten faktojen ja paikkojen osalta ja tekstin kielellistä virheettömyyttä.

Heidi Airaksinen: Vaarallisia unia. Laventelimurhat osa 2. Siltala 2025. Hieno, tyyliin sopiva kansi Jenni Saari. 

Liitän jutun osaksi kirjasomen haastetta Dekkariviikolle 2026, jota vetää Tuulevin lukublogi. Logon suunnitteli Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat. Dekkariviikko on Kirjakauppaliiton valtakunnallinen, vuotuinen kirjanedistämistempaus dekkarien suuren suosion innostamana.

Påskekrim!

Hyppäsin norjalaisten kirjamarkkinoijien keksimän hauskan termin matkaan minäkin: påskekrim on jo yli sata vuotta kuulunut Norjan lukuperinteeseen. Harmillista, ettei suomen kieli taivu yhtä napakkaan ilmaisuun, pääsiäisdekkari ei kuulosta ollenkaan samalta, pääsiäisrikos vielä vähemmän. Ja dekkarimainen arvoitus sesongin maitopurkeissa, mainio idea! Miten olisi, Valio ja WSOY, yhteistyön paikka? (Tämän vuoden purkkiarvoitus löytyy netistä paikallisen "Valion" Tinen sivulta. Teemakuva yllä on oslolaisen kaverini Les! Lue! -blogista luvalla lainattu, kiitos Reeta siitä ja purkkilinkistä!) 

Aloitan kuitenkin kotimaasta: Matti Laineen Kovaset-sarjan kakkososa Verilinja vie mukanaan vauhdikkaaseen rikosten selvittelyn maailmaan Oulusta Berliiniin ja muuallekin. Rene ja Kata Kovasen jokseenkin olematon isä-tytär-suhde alkaa kehittyä suorastaan luottamuksen tasolle ainakin hetkittäin, mitä hämmästyksellä ja ilolla seurasin. Lappiin erakoitunut Rene auttaa satunnaisesti tytärtään tämän työpaikan, Armadillo-järjestön,  operaatioissa, joilla suojellaan maalitettuja toimittajia ja muita vaikuttajia. 

Monet maalitetut ovat hengenvaarassa paljastettuaan asioita, joita lain pimeällä puolella kulkevien mielestä ei pitäisi. Eräs uhkauksia saanut henkilö päätetään viedä turvataloon, mutta operaatio epäonnistuu ja kohde kuolee. Sinnikäs Kata ei jätä hommaa sikseen, vaan alkaa tutkia taustoja auttaakseen rikostutkija Olivia Sutta murhaajan selvittämiseksi.

Mutta tämä on vasta alkua, niin monenlaista kierrettä tarinaan mahtuu. Komeasti ollaan nykyhetkessä paitsi maalitusteemalla myös vieraiden valtojen vaikutusyrityksinä muiden politiikkaan ja teknologisen kehityksen rikollisina hyödyntämisinä. Uskon näiden aiheiden todellisuuden olevan tarua ihmeellisempää, myös Armadillo-järjestöä tarvittaisiin tosielämässäkin. Tutkimuksissa paljastuu lisäksi kytköksiä Kovasen perheen henkilökohtaiseen historiaan, joka ei ole suinkaan selkeä, saa Kata todeta. 

Hyvä kun kirja kädessä pysyi, niin hurjaksi vauhti yltyy - ja huippukohtaukset on helppo nähdä mielessään elävänä kuvana, mikä on tv-käsikirjoituksia tekevän Laineen kerronnalle ominaista. Vauhdikas, runsas ja kirjasarjan ensimmäistä osaa jäntevämpi ja hiotumpi (myös kieleltään, ei tarvitse nillittää!) dekkari toiminnan ystäville. Tekeillä olevaa tv-sarjaa ja seuraavaa kirjaa odotellessa. 

Matti Laine: Verilinja. Bazar 2026. Kansi Kristiina Kaksonen.

Lontoo! Aikamatkustus! Historia! Lempiaiheitani kirjoissa, joten Elly Griffithsin uusi Ali Dawson -dekkarisarja on kuin minulle tehty. Ali on rikosylikonstaapeli, joka värvätään brittihallinnon ylimmän johdon alaiseen huippusalaiseen yksikköön tutkimaan menneisyyden murhia. Matkustamalla ajassa.

Kuten tiedetään (ainakin aikamatkustuksesta lukeneet), menneisyydessä ei saa muuttaa mitään, joten matkaajat voivat vain havainnoida tapahtumia. Olen epäluuloinen idean suhteen, sillä aikaikkuna menneeseen on kovin lyhyt, tunnista kahteen. Miten tutkija onnistuu saapumaan paikalle juuri oikealla hetkellä? Mutta jos ei anneta tylsien loogisuusseikkojen häiritä, kokeneen kirjailijan ammattitaitoinen teksti juoksee kuten kuuluu, sujuvasti lukemaan houkutellen ja kiinnostusta herättäviä elementtejä mukaan tuomalla. Taiteilijanimiä. Outlander-tyyppistä sukupolvikokemusta ja 1800-luvun elämää. Vilautetaan jopa outoja voimia, joita paraskaan teknikko - eli Jones, aikamatkailutekniikan keksijä ja Alin kollega - ei pysty selittämään. 

Aliin on mukava tutustua: hän on keski-ikäinen yhden lapsen äiti, joka suhtautuu mutkattomasti haasteisiin, kuten elatuksen ja koulutuksen hankkimiseen lapselleen aikanaan yksinhuoltajana, siivoojan töillä. Nyt Finn on aikuinen ja hyvässä työssä peräti parlamenttitalossa, ministerin avustajana. Selviteltävän historiamurhan vuoksi Ali joutuu tutustumaan Finnin työnantajaan lähemmin kuin toivoisi. 

Vaaratonta historian penkominen ei ole, vaan se johtaa kuolemiin myös nykyajassa. Ali kollegoineen saa selvitettyä asioita, mutta jotain jää auki, kakkososaan, jossa päästäneen syvemmin itse toimintaan, kun keskeiset henkilöt on ykkösessä saatu esiteltyä. Historiallisen Lontoon kuvaus oli minulle kirjan kiintoisin anti, kuljin mielessäni samoja katuja kuin Ali. Ja jännityksellä odotan, miten tarina jatkuu ja sarja kehittyy. 

Ellen Griffiths: Kuolema ei katso aikaa (The Frozen People). Suomennos Riina Vuokko. Tammi 2026.  Päällys Tuomo Parikka.

Islanti-dekkareista kuultiin Helsinki Noir -tapahtumassa, jossa mukana oli muiden muassa Skúli Sigurdsson. Hänen esikoiskirjansa Isoveli palkittiin Islannissa vuoden 2022 parhaana dekkarina. Jos miehen esikuvia ovat Alistair McLean ja Raymond Chandler, tietävät dekkarien ystävät jo, minkätyyppisistä rikostarinoista on kyse. Rosoa, suorasukaista väkivaltaa, selkeitä hyvis-pahis-asetelmia. Rikostutkija Hédinn ei silti ole ylivoimaisen ylevä, vaan inhimillisen virheellinen ihminen, töissä Reykjavikissä kansallisessa rikospoliisissa, pomonaan tunnollinen Markús. Jonka toimiin ministeritaso yllättäen puuttuu.  

"- On aika iso asia jos poliisi jättää tapauksen tutkimatta, etenkin, kun kyse on murhasta.
- Ymmärrän sen, Markús, ymmärrän sen, Júliús sanoi ja vaikka hän tosiaan tuntuikin ymmärtävän, hän ei piitannut. - Mutta olosuhteet ovat aivan erityiset."

Olosuhteet tarkoittavat sitä, että natsien johtohahmoja epäillään piileskelevän Islannissa. Kirjan nykyhetki on 1970-luvun loppu, mutta tarina alkaa vuodesta 1941 ja taistelusta Neuvostoliitossa, jossa lääkäri Mengele pelastaa erään saksalaissotilaan hengen. Tiedämme, miten sota eteni ja miten natseja sen jälkeen pakeni ainakin Etelä-Amerikkaan. Onko mahdollista, että heitä olisi livahtanut myös Islantiin? 

"Hän otti Viceroy-pakkauksensa pöydältä; savukkeita oli enää jäljellä viisi. Hédinn päätti, että hän polttaisi ne kaikki ennen kuin hänet tapettaisiin, ja häntä nauratti tämä yrityksensä hallita olosuhteita."

Suoraviivaisen sujuvaa kerrontaa ja yksityiskohtaista poliisitoiminnan kuvausta, mausteena todellinen natsihistoria ja Islannin maisemat. 

Skúli Sigurdsson: Mies varjoista. Docendo 2025. Suomennos Marjakaisa Matthíasson. Kansi Justine Florio, Taittopalvelu Yliveto.

Ja vielä on pakko mainita norjalainen kirjasarja Jo Nesbøn Harry Hole, jonka Veritimantit-kertomuksesta tehty 9-osainen tv-sarja Netflixillä on tehokas ja jännitettä loppuun asti nostava. Sarja on niin synkkä ja paineinen, etten voinut katsoa sitä kahta jaksoa enempää yhteen putkeen, vaikka kokonaisuus on hienosti ja linjakkaasti toteutettu. Harrya esittävä Tobias Santelman (alla) on nappivalinta rooliinsa, eikä muussakaan osajaossa tai puitteissa ole valittamista. Pelottava, komea ja tummantumma sarja. Kuva Netflixin sivulta. 

Risto Isomäki: Krakenin saari

Olisipa tämä kirja ollut olemassa jo ennen nuoruuden Teneriffan-matkaa. Nyt tiedän, miten merkittävä paikka saaren rannikko on maailman ekologialle. Siellä on tavattu erittäin harvinaisia meren eläviä, ja Isomäki tuttuun tapaansa kertoo asioista niin uskottavasti ja tieteeseen pohjautuen, mielikuvituksellaan ja kannanotoillaan tarinaa maustaen, että jälleen kerran lukija on ällikällä lyöty.

Meribiologi Martti Ritola työskentelee Azorin saarilla ja iloitsee ammatinvalintaansa.

"Häntä olivat aina kiehtoneet kaikki ne muut elävät, tuntevat ja ajattelevat olennot, jotka jakoivat planeetan ihmisten kanssa. Jotka kaikki aistivat ja hahmottivat saman tilan aivan eri tavalla kuin ihminen."

Seitivalasta Martti pitää hetulavalaiden kuningatterena. 

"Seiti- ja sillivalas olivat joka tapauksessa varmaankin kaikkein hirvittävimmät ja tehokkaimmat maapallon biosfäärin koskaan tuottamat tappokoneet. Ne olivat musertavan nopeita ja ylivoimaisia suhteessa saaliseläimiinsä..."

Rausku on yksi lajeista, joilla ei ollut mitään tekemistä ihmisten kanssa. Se voisi yhtä hyvin olla kotoisin vaikka toisesta galaksista, miettii Martti.

"Oudosta ulkönäöstään huolimatta rausku vaikutti uteliaalta, älykkäältä ja ystävälliseltä. Sitä oli hyvin vaikea ajatella kalana. Rauskut olivat ennemminkin kuin suunnattomia, monen sadan kilon painoisia lintuja, ja oli jonkin verran todistusaineistoa siitä, että ne saattaisivat olla lähes yhtä älykkäitä kuin linnut. Vaikka kaloja ne tietysti silti olivat. Se oli hyvä muistutus siitä, miten vaarallista eläinten yksiviivainen luokitteleminen tiukkiin kategorioihin oli."

Mutta Martin miellyttävä mietiskely katkeaa äkisti, kun hän saa naisystävältään, merivoimalaitoksia kehittävältä Camillalta kutsun saapua heti Portugaliin. Sillä Teneriffan rannikolla on tehty merkillisiä havaintoja. Ja tästä alkaa seikkailu! Siihen liittyy sukellusveneitä ja kilometrien syvyisiä sukelluksia, kansainvälisiä tutkijoita - kuten meksikolainen Isabella, Martin ex-tyttöystävä, joka saa Camillan kihisemään mustasukkaisuudesta - huipputekniikkaa, uudenlaisia energiantuotantomuotoja, mafiaa ja kyllä, tuntemattomia lajeja. 

Jos olet lukenut Isomäen Con ritin, tiedät jo jotain siitä, millaiset oliot ovat kirjailijaa viimeksi tarinoihin innostaneet. Myyttiset tai ehkä sittenkin todelliset merihirviöt, joista kirjan esittely sanoo:

"Jättiläiskalmari eli viikinkien Kraken on ensimmäisen kerran kuvattu lajina juuri siellä, ja suurin osa kaikista maailman jättiläiskalmareita koskevista havainnoista tehdään edelleen joka vuosi juuri Teneriffalla."

Onko tosiaan niin, että maapallon biosfäärissä on eniten elämää valtamerissä? Ainakin se on totta, ettemme tunne kaikkia eläinlajeja tai valtamerien ekosysteemejä vimmaisesta teknologisesta kehityksestämme huolimatta, joten syvyyksissä voi elää mitä vain. Martti sanoo siellä olevan toisen todellisuuden,

"...jota emme koskaan kohtaa. Mutta joka voi olla, monella eri tavalla mitattuna, vielä kovin paljon suurempi ja merkittävämpi kuin oma maailmamme. Ikään kuin maapallon hallitseva todellisuus.
Camilla katseli rannan valomerta. Valot tuikkivat ja elivät, ilma väreili lämpöä ja kosteutta, vaikka aurinko oli laskenut kauan sitten.
- Maapallon...hallitseva todellisuus? hän kysyi.
Martti nyökkäsi.
- Mitä sinä tuolla tarkoitit?
Martti ei vastannut suoraan vaan heitti Camillalle oman kysymyksensä.
- Jos joku kertoisi sinulle, että hei, me olemme erehtyneet, ihminen ei taida ollakaan maapallon runsaslukuisin suurikokoinen eläinlaji, vaikka me olemme aina luulleet niin... mitä sanoisit?
- Sanoisin että ihminen, joka väittää jotakin sellaista, on päästään vialla.
- Niin minäkin olisin vielä jokin aika sitten ajatellut, myönsi Martti. - Mutta, niin epäuskottavalta kuin se ehkä kuulostaakin, ihminen joka sanoisi niin... olisi todennäköisesti oikeassa."

Ehkä sittenkin hyvä, ettei kirjaa ollut matkani aikaan tehty. Uiminen olisi saattanut olla liian jännittävää! Loppusanoissa Isomäki kertoo tarkemmin tietolähteistään ja siitä, mikä kirjassa perustuu todelliseen tietoon ja miten meriä maailmalla suojellaan tai pitäisi suojella: Azoreilla tämä on hoidettu hyvin. Ekoturismistakin puhutaan. 

Kenelle: Luonnon ystäville, merta rakastaville, matkustaville, seikkailusta nauttiville, faktan ja fiktion sekoitusta sietäville, jännitystä etsiville, tieteen saavutuksia ja sen ideoita ihaileville.

Kirja on yksi vuoden 2025 Johtolanka -palkinnon ehdokkaista. Voittaja julkistetaan 3.2.2026.

Risto Isomäki: Krakenin saari. Into 2025. Kansi Jussi Karjalainen.

Kesällä 2025 luettujen dekkareiden pohdintaa ja nillitystä kustantajille

Dekkaritulva jatkuu, turvallisesti koettu pahuus kiinnostaa ihmisiä aina vain. Muutamia tänä kesänä lukemiani alla - niitä, jotka jäivät mieleen. Kaikki eivät jää.

Arttu Tuomisen Alec on varman totista tykitystä hyvisten ja pahisten maailmassa. Oikeastaan Aleciin tutustuminen herättää miettimään, onko raja noin suoraviivainen. Pohjois-Suomen Sallassa itärajan tuntumassa alkaa tapahtua ikäviä. Paikallispoliisi joutuu ennenkokemattomiin tilanteisiin, ja vakaan sulavasti etenevään juoneen kytkeytyy paljon, kansainvälisestä huumekaupasta kylähulluun, korruptiosta kuolemiin ja ystävyydestä syviin pettymyksiin. 

Hienosti kirjailija pitää runsaan sisällön kasassa. Ruumiita nähdään paljon, samoin taistelu- ja takaa-ajokohtauksia, jotka sopisivat mainiosti elokuvaan; ehkä sitä on ajateltukin kirjoittamisessa. Toimintaa kaipaavat ja Tuomisen tyyliin tutustuneet eivät pety kirjaa lukiessaan; ammattimainen kirjoitusote vain tiukentuu. Olen lukenut aiemmin Delta-sarjan, ja Alec aloittaa uuden Kide-sarjan, jota tuskin voin olla seuraamatta jatkossakin.  

Myös takuuvarmaa dekkaria mutta letkeällä otteella tarjoaa JP Koskinen, jonka sarjaa Murhan vuosi seurailen. Kullekin kuukaudelle on oma kirjansa ja itsenäinen tarinansa, joissa Arosuon suvun etsiviksi ryhtyneet setä Kalevi Arosuo ja sisarenpoika Juho Tulikoski selvittävät paikallisia rikoksia. Lukija saa kulkea mukana Hämeenlinnan maisemissa ja nauttia nokkelasta (ainakin henkilöiden omasta mielestä; huumorin tyylilaji puree kyllä minuunkin) sanailusta ja kieltämättä varsin luovasta etsiväntyöstä. Samalla suvun omia salaisuuksia keritään auki, ja vuoden täytyttyä vihdoin selvinnee, mikä piilotettu kuvio taustoista löytyy. Luin viimeksi syksykuukausien kirjoja, ja kirjastovarauksessa on uusin, Marraskuun murhaavat myrskyt. 

Saman kirjailijan Ted Bundy - Sarjamurhaaja vailla omatuntoa ei ole dekkari, vaan tietokirja: se kertoo todellisesta rikollisesta Amerikassa 1970-luvulta. Nimihenkilö murhasi ainakin 30 naista, mutta lähi- ja tuttavapiiri piti häntä tavallisena, jopa mukavana ja älykkäänä miehenä. Koskisen mukaan sana sarjamurhaaja keksittiin Bundyn tapauksesta, kun media innolla hehkutti tapahtumia. Uskomatonta, miten mies onnistui viettämään murhaavaa kaksoiselämää niin, ettei edes morsian aavistanut pitkään aikaan mitään outoa. Lopulta paineita ja ruumiita alkoi olla liikaa jopa Bundylle, ja poliisi oli sinnikäs. Hämmästyttävä ja pelottava tapaus, joka Koskisen kokoamana kronologiseksi tarinaksi yksiin kansiin on napakka kuvaus sarjamurhaajan toimista ja psyyken toiminnasta. 

Media kertoi juuri yhdysvaltalaisen Caroline Fraserin kirjasta Murderland: Crime and Bloodlust in the Time of Serial Killers. Kirjailija esittää teorian, jossa sarjamurhaajailmiö olisi syntynyt lyijystä tekijöiden aivoissa, sillä heitä esiintyi paljon alueilla, joissa oli lyijypäästöjä tupruttaneita teollisuuslaitoksia. Bundy asui Tacomassa lähellä sellaista, kuparisulattamoa, samoin ainakin kaksi muuta saman sarjan rikollista. Brittitutkimuksen, johon Fraser viittaa, mukaan lyijyaltistus on yksi tekijä, joka voi aiheuttaa monelta sarjamurhaajalta löydetyn kaltaisen aivovaurion. Altistus saattaa olla yksi syy 1970-luvun väkivalta-aaltoon, joka laantui ajan myötä, kun päästöt vähenivät ja esimerkiksi autoissa siirryttiin lyijyttömään bensiiniin. Fraserin kirjaa en ole lukenut, teoria on hurja mutta vaikuttaa järkeenkäyvältä.

Islantilaista dekkaria edustaa Yrsa Sigurðardóttir, jonka sarjasta Musta jää satuin lukemaan osan kaksi, Näen sinut. Maa ja maisemat ovat läsnä mutteivat korostuneesti. Juoni esittelee melkoisen joukon väkeä, jotka joutuvat kohtaamaan hätkähdyttäviä, menneisyyteen hautautuneiksi luultuja asioita. Kun entinen opiskelijaporukka tapaa toisensa pitkästä aikaa taannoisen ystävänsä hautajaisissa, epämiellyttäviä totuuksia tai kuviteltuja sellaisia alkaa nousta esiin. Kirjailija hallitsee lukijan hämäämisen ja yllätyskäänteet. Fiksusti hän myös hyödyntää aikuistuneiden ihmisten intoa muistella nuoruuttaan, vanhojen kavereiden tapaaminen saattaa herättää lukijoiden uteliaisuuden.

Islannista on mainittava myös Satu Rämö, jonka dekkareiden maakuvaus, kiinnostava ja aina uutta paljastava henkilögalleria sekä Suomi-yhteydet ovat kiinnostaneet niin minua kuin muitakin ja siivittäneet hurjaa suosiota näytelmiksi ja tv-sarjaksi (ks. jäljempänä) saakka, käännösoikeuksien ja myytyjen kirjojen määristä puhumattakaan. Olen pari kirjaa jäljessä sarjan seuraamisessa, mutta aion ottaa kiinni! Haluan nähdä, miten jännite pysyy yllä ja miten kirjoitustapa kehittyy uusien osien myötä. Yksi lukijan "työn" mielenkiintoisimpia puolia on seurata kirjailijan uraa alusta saakka. Myös ulkokirjallisesti: ihailen Rämön määrätietoista työtä ja energiaa, jolla hän on sarjaansa markkinoinut. Ei hän tietenkään ole ainoa, mutta harvoin näin hyvin tuloksin "kaikilla mittareilla", kuten hänen kustantanjansa on todennut. Mittarit lienevät määrällisiä, eikä laadullisissakaan lie valittamista silloin, kun kirjat yleisöä kiinnostavat ja genressään toimivat.

Matti Laine on rikosmiehiä, urasta päätellen: hän on sekä kirjoittanut dekkareita että näytellyt lukuisissa rikossarjoissa ja -elokuvissa ja kirjoittanut niihin käsikirjoituksia, muun muassa vaikuttavan Paratiisi-sarjan, jossa Riikka Havukainen loisti pääosassa. 

Viimeisin Laineen dekkari, Isänsä tytär, kertoo Kovasista: ex-poliisi Rene Kovasen aikuinen tytär, fiksu ja toimelias Kata on keskiössä, ja tapahtumissa liikutaan Berliinistä Suomen Lappiin. Vauhdista ja toiminnasta ei Laineen menossa koskaan ole pulaa, ja rikoskuviot kiertyvät kansainvälisiksi, aiheina muun muassa maalittaminen ja korruptio. Ajassa ollaan siis. 

Sarja saa jatkoa vuonna 2026, ja siitä on tekeillä tv-sarja Kovaset, jota kirjailija tietysti käsikirjoittaa itse. Lisäksi hän on pääkäsikirjoittaja vuonna 2026 julkaistavassa Satu Rämön Hildur-dekkarisarjaan perustuvassa tv-sarjassa. 

Vankasti Suomeen sijoittuvien dekkarien tekijän Elina Backmanin kirjoissa pidän siitä, että  tapahtumapaikat tutustuttavat lukijaa eri paikkakuntiin. Päähenkilöiden, poliisi-Janin ja toimittaja-podcastaaja Saanan, suhde on kehittynyt hienon aidonoloisesti, vaikka olen ollut koko sarjan ajan hieman skeptinen dekkareissa jo kovin kuluneen ammattiyhdistelmän uskottavuudesta (voisivatko he todella toimia niin, ettei toinen tiedä?). Mutta viimeisimmässä, Kuka pimeässä kulkee, voidaan alkaa puhua jo rakkaudesta eikä uskottavuus nouse kynnykseksi. Murhia ja erään kadonneen naisen mysteeriä tutkitaan tällä kertaa Helsingissä ja Teijon Mathildedalin kylässä. 

Tuire Malmstedtin dekkareiden jotenkin suomalaisen rauhallista ja tervejärkistä esitystapaa arvostan. Henkilökuvaus, jossa ihmiset tuntuvat tunnistettavilta, on myös etu. Rauhallisuus ja järki eivät tarkoita sitä, etteikö kirjoissa tapahtuisi paljon tai etteikö niissä olisi myös mystisiä viitteitä, kuten Lintusielussa. Itse asiassa sen tapahtumat ovat karmeita, lasten sydäntäsärkevät kohtalot etenkin.

Aiemmista sarjan kirjoista tutut tutkijat, Matilda Metso ja Elmo Vauramo, joutuvat paiskimaan töitä monella rintamalla vetääkseen langat yhteen ja selvitäkseen itse eteenpäin. Kirjailija vie lukijan mukaan tarinaan kuin huomaamatta, taitavasti. Sisältö on huolella mietityn tuntuista. 

Sarja kuulemma päättyy tähän, mitä seuraavaksi? Fiktiota vai faktaa? Malmstedtilta on tänä vuonna ilmestynyt tietokirja uskonnollisista kulteista Suomen historiassa. Se vasta pelottava onkin! 

Kaikki valta maan päällä listaa herätysliikkeitä vaiheineen: on vaikea uskoa, että todelliset ihmiset ovat olleet niitä ylläpitämässä ja kannattamassa. Miten se onnistui ja miksi jäsenet suostuivat hurjiinkin sääntöihin, kirja (ja lukija) pohtii. Pelottavinta onkin se, että tarinat ovat tosia. Kuuluisin tapaus lienee Maria Åkerblomin ympärille syntynyt herätysliike, jonka johto härskisti käytti hyväkseen ihmisten uskoa ja asetti nämä käytännössä orjikseen. Åkerblom joutui lopulta vankilaan, mutta vielä sieltä pois päästyään hänen manipuloimansa uskolliset palvelivat häntä. Kultin voima voi olla tappavan suuri. 

Miksi kirjoissa on paljon kirjoitusvirheitä?

Pieni nillitys kustantamoille: muutama tässä mainittu teos on jäänyt kesken editoinnin ja oikoluvun osalta. Vielä yksi korjauskierros olisi nostanut laatuluokan selkeästi ylöspäin, kun turhat virheet tai simppelit kömpelyydet olisi oikaistu. Niitä jää jokaiselle kirjoittajalle, sillä omia virheitään ei näe, jos ei ole todellinen konkari, eikä kaikilla ole luotto-oikolukijaa.

Jostain syystä viimeistelyvaihe, jota ammattilaisen ja amatöörin väliseksi eroksi ennen sanottiin, on usein viime aikoina pettänyt niin kirjoissa kuin medioissa. Kiire ja resurssipula eivät voi olla selitys: jos asiakas ostaa täysihintaisen tuotteen, hän odottaa myös täyttä vastinetta virheettömänä tuotteena.  Inhimillisiä mokia esiintyy aina, mutta kymmeniä virheitä yhdessä kirjassa on jotain muuta. Kuten olen ennenkin verrannut, ostaisitko takin, jonka sauma repsottaa auki tai vetoketju menee melkein kiinni?

Suomen kielen kielioppi on säännönmukaista, ei ylivoimainen hallittavaksi, ja vastuullisilta henkilöiltä on lupa vaatia sen osaamista. Tai ainakin oikolukuohjelman käytön osaamista. Useimmat lukijat virheitä tuskin huomaavatkaan, mutta niille, jotka huomaavat, lukeminen on hankalaa, kun huomion vie muu kuin juoni. 

Ja asiaan liittyy myös suurempi kuvio: suomen kielen kunnioitus ja säilyminen. Jos emme itse pidä siitä huolta, ei sitä tee kukaan. Jos sääntöjä eivät osaa edes ammattilaiset, keiltä sitä voi odottaa, keiltä  katsoa mallia? Puhumme lukemisen tärkeydestä, mutta ehkä pitäisi alkaa puhua ensin oikean kielen tärkeydestä, jotta voidaan edellyttää luottamusta lukijoilta. Luottamusta siihen, että nämä osaavat, näistä kannattaa olla kiinnostunut, tätä on suomen kieli. 

Kustantamot ovat tässä paljon vartijoita, ja niiden tulee varmistaa osaamisensa. Keinoja löytyy. Kirjailijoita kehotan vaatimaan ammattitaitoista kielenhuoltoa teoksiinsa kustantajaltaan. On järjetöntä heittää ajattelu- ja kirjoitusrupeama, ulkoasun suunnittelu ja muu kirjaan liittyvä työ osin viemäriin viimeistelyn puutteen vuoksi. Tarkistettu kieli on eduksi niin kirjailijalle, kustantajalle kuin lukijalle. Laatu-, brändi- ja myyntimielessä - jos ei juuri nyt, niin jatkossa. 

Jostain syystä dekkareissa puutetta tapaa useammin kuin peruskaunossa - dekkarit menevät kaupaksi muutenkin? - ja isot (myyneimmät) kirjailijanimet ovat virheettömämpiä kuin muut. Arvostan kustantajien näkemyksiä myyntipotentiaalista, mutta ehkä muutkin pärjäisivät myynnissä paremmin, jos ne olisi viimeistelty kunnolla? Lukijoita aliarvioimatta. Muuten, miksi englanninkielisten kirjojen myynti on kuulemma kasvussa? Ovatko ne virheettömiä vai eikö virheitä nähdä ei-äidinkielestä? (Luen itsekin melko paljon englanniksi, enkä tosiaan ole bongannut virheitä.) 

Hampurilaismallilla nostan vielä esiin sen, että meillä on huipputekijöitä kirjallisuuden alalla, niin kirjailijoissa (kuten edellä mainittuja) kuin muissa alan toimijoissa. Olen heistä ylpeä ja kiitollinen. Mutta alan ei ole syytä itse latistaa pihviä, kun sen voisi pitää kuohkeana, laadukkaana ja herkullisena varsin helposti, uskon. 

Jutussa mainitut kirjat:

Arttu Tuominen: Alec. Otava 2025. 


JP Koskinen: Murhan vuosi -sarja. (Kuvassa osa 11). CrimeTime 2025.

JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja ilman omaatuntoa. CrimeTime 2025.

Satu Rämö: Hildur-sarja. Hildur vuonna 2022, jatko-osat Rósa & Björk 2023, Jakob 2023, Rakel 2024, Tinna, 2025. Kirjojen kannet on suunnitellut Ville Laihonen.

Matti Laine: Isänsä tytär. Bazar 2025. Kansi Kristiina Kaksonen. 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. Otava 2025. 

Tuire Malmstedt: Lintusielu. Aula 2025. 

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Kymmenes osa Vargasin takuuvarmaa Adamsberg-sarjaa: hänen toista sarjaansa, Evankelistaa, en ole (vielä) lukenut. Adamsbergiin olen tutustunut pikku hiljaa kaverin suosituksesta, ja oikeassa hän oli. Jos dekkarilta kaipaa muutakin kirjallista antia kuin suoraviivaista rikosta ja sen selvittelyä, sitä Adamsberg tarjoaa.

Miksei dekkareissakin voi olla nautinnollista kieltä ja yllätyksellistä, rikoksen ylittävää ajatuksen aihetta lukijalle? Hyvin voi, osoittaa Fred Vargas. Ranskalaisena ja arkeologina madame Vargas varmasti tuntee kulttuurinsa juuret ja hyödyntää tietämystään teksteissään lukijan iloksi. Hänen teksteistään tulee mieleen toinen mestarikertoja, Pierre Lemaitre: yhteistä ovat persoonalliset hahmot ja toimintatavat sekä käänteet, joita lukija ei voi arvailla, ja ripaus hienovaraista huumoria.

Varjojen tallaajat on tuhti ja mehevä pakkaus Adamsbergin ja hänen tiimistään, joiden jäsenet olen jo oppinut tuntemaan. Ihailen ja kadehdin Danglartin uskomattoman laajaa yleissivistystä, mutta enemmän samastun Mercadetiin, jonka on otettava kolmen tunnin nokoset säännöllisesti, oli juttu kesken tai ei. 

Adamsbergiin en edes uskaltaisi vertailla itseäni, niin suurta vastuuta ja vakavia rikoksia hän joutuu käsittelemään, ja ohimennen tulee hoidettua pienempiäkin juttuja. Miehistö on tottunut hänen omalaatuiseen toimintatapaansa, mutta lukijaa se jaksaa hämmästyttää. Mies vaikuttaa apaattiselta, mutta on kaikkea muuta. Sillä hänellä on tapana ajatella, mieluiten yksin ja rauhassa, tekemättä näennäisesti mitään - paitsi antamalla hiilihappokupliksi nimittämiensä ajatusaavistusten nousta mielensä syövereistä.

"Adamsberg torkahti odottaessaan kipulääkkeen vaikutusta ja silloin hän huomasi yllättävän kuplan nousevan hitaasti ja vaivalloisesti lammen pohjamudista kohti tietoisuutta. Liikkumatta ja valppaana hän antoi kuplan raivata tietään kämmenet valmiiksi kuppeina rinnan päällä ottamassa sen vastaan sitten kun se pääsisi pintaan. Kupla oli raskas, sillä se sisälsi epämääräisiä ainesosia, kuten takaisin kotipensaiden alle palanneen siilin, Gaëlin viimeiset sanat, Joumot'n ja lääkärin kuvat, kananmunan ja sanan sydämellinen."

Tällä kertaa Adamsberg johtaa joukkonsa Louviecin kylään, jossa on tapahtunut murha. Mutta Adamsberg epäilee muutakin. Paikallinen komisario Matthieu oli ennestään tuttu, ja tunsi kollegansa menetelmiä. "...jos Adamsbergin tapauksessa ylipäätään saattoi puhua 'menetelmistä'..."

Ainakin miehellä oli loistava näkömuisti ja "merkityksettömien yksityiskohtien" havaintokyky. Vaikkei se toimi aina sanojen ja kirjainten kanssa, tosin ne askarruttavat usein, vaikka tässä hän on huoleton:

"- Kuljenko siis majataloon kilpikonnamuodostelman suojissa? Onpa aika ylenpalttinaista, eikö sinusta?
- Ylenpalttista, Adamsberg. Ei 'ylenpalttinaista.'"
- Miten haluat. Ei sillä taida enää olla niin väliä."

Retancourt, tuo suuri ja väkivahva poliisi, joka voimillaan pääsee irti vaikka käsiraudoista, herättää vastapuolissa pelkoa ja muissa ihailua, kuten paikallisen majatalon pitäjässä Johanissa. Johan saa ilokseen ruokkia ja majoittaa muualta tulleet poliisit. Keskustelu Retancourtin kanssa nauratti:

"- Pitää vain keskittyä siihen mitä tekee, ei siinä sen kummempaa. Voit kutsua minua etunimeltä, Johan.
- Mikä etunimesi on?
- Violette.
Orvokki, pieni herkkä kukkanen."

Murhia alkaa tapahtua lisää nopeaa tahtia, eivätkä poliisit etene. Jotenkin inhimillistä, että hekin tekevät virheitä. Jääkö kerrankin jotain selvittämättä? Sarjamurhaaja jättää omat tunnusmerkkinsä, mutta ne ovat käsittämättömiä. Kuten murhattujen käsiin aseteltu kananmuna. 

Nautin kielestä, yllätyksistä, persoonista ja vauhdista. Tosin jälkimmäistä oli vähän liikaakin, sillä henkilöitä ravasi mukaan niin paljon, etten enää pysynyt kärryillä nimistä (oli omat nimet, rikollisnimet, kutsumanimet...). Tai kuka oli missäkin minkäkin murhan aikaan ja oliko alibia, mutta yksityiskohtien sumeus ei haitannut varsinaisen kertomuslinjan, rikoksen selvittelyn, tai herkullisen henkilökuvauksen seuraamista.

Fred Vargas: Varjojen tallaajat. (Sur la dalle). Gummerus 2025. Suomennos Marja Luoma. 

Dekkariviikko 2025: Tuomas Niskakangas: Kotka

Toimittaja, kirjailija Niskakangas ilahdutti jännityksen ystäviä esikoiskirjallaan Roihu vuonna 2021. Jostain syystä en päässyt kiinni toiseen osaan, Miekkaan (liian monimutkaisia poliittisia kuvioita?), mutta kolmas, Kotka, on roihumaisen vetävä.

Leo Koski on Suomen entinen pääministeri, jolla on korkean tason tuttavia. Hän pyrkii elämään Washingtonissa rauhassa ja sivussa politiikasta, mutta se ei onnistu, sillä hänen pieni tyttärensä siepataan alhaisissa aikeissa: jos Koski ei vaikuta Yhdysvaltojen päätökseen erota Natosta, tyttö uhataan surmata. 

Miehen ei auta kuin astua jälleen maailman päättäjien piirin ytimeen. Yhdysvaltojen presidentti, mahtipontinen ja arvaamaton Chester Tyler yritetään surmata, ja Koski joutuu selvittelemään asiaa saadakseen tyttärensä takaisin. Vaakakupissa painaa myös Naton säilyminen, sillä Venäjä on valmis hyökkäämään Suomeen heti, kun amerikkalaiset jättävät puolustusliiton. 

"Kun Putin murskasi Venäjän orastavan demokratian, hän loi pelikirjan yksinvaltiutta janoaville johtajille."

Varoittivatko tiedustelupalvelut tosiaan päättäjiä Venäjän aikeista jo ennen Ukrainaan hyökkäystä, kuten kirjassa tapahtui, miettii lukija. Ja moni muu kirjan kohta nostattaa hiuksia pystyyn: voisiko tämä olla oikeastikin mahdollista?

Hurjan pelottava ja vielä ajankohtaisempi trilleri nyt kuin ilmestyessään viime keväänä, ilmeisistä syistä. Vauhdikas meno vetää tehokkaasti mukaansa, ja Washingtonin kaupungin ja maan hallinnon toimien kuvailu on kiinnostavaa.

Sarjan aloittanut teos Roihu.

Tuomas Niskakangas: Kotka. Otava 2024. 

Kirjablogien Dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka. 

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi, Anu Patrakka: Ihailija

Hurjasti myynyt norjalaiskirjailija Jørn Lier Horst on entinen rikostutkija, mikä näkyy dekkarissa selkeästi: poliisityö kuvataan tarkasti ja todesti, yksityiskohtia myöten (hieman huvitti poliisin rengaskansioiden numeroinnin kuvaus). Mutta pitkäveteistä teksti ei ole, dialogia, vauhtia ja tapahtumia riittää.

Lähtöasetelma on genrelle ominainen: kokenut ja väsynyt poliisi, jonka lähipiirissä on toimittaja. Tässä ne ovat komisario William Witting ja hänen tyttärensä Line. He joutuvat mukaan kesämökkimurtojen selvittelyyn, sillä Wittingin oma mökki on Norjan Stavernissa, jossa murtoja on havaittu. Tapaus osoittautuu luultua monisyisemmäksi, kun yhdeltä mökiltä löytyy ruumis. Ja outoja alkaa tapahtua, ruumis katoaa, mökkialueelle tippuu kuolleita lintuja... 

Tutkimukset laajenevat ja monimutkaistuvat; lopulta ne vievät Wittingin Liettuaan. Hän yllättyy Vilnan siisteydestä ja mukavista näkyvistä päiväsaikaan, mutta pinnan alla on paljon köyhyyttä ja siitä aiheutuvaa rikollisuutta, joka heijastuu muualle Eurooppaan. 

"Iltahämärissä kadut näyttivät aivan erilaisilta. Hänen ohitseen käveli tyylikkäitä miehiä ja kevyesti pukeutuneita, mutta raskaasti ehostettuja naisia. Toisaalta jalkakäytävillä istui kerjäläisiä odottamassa ystävällisiltä sieluilta lanttia tai muuta avustusta."

Witting oli tekstin mukaan tutkinut tietoja Liettuasta "tietosanakirjasta". Mahtoiko olla noin, vai onko kääntäjä tulkinnut esimerkiksi wikipedian omalla tavallaan? Oslolaisen poliisin tiedot maasta olivat myös kummallisen heikot, lähinnä rikollisuuden värittämät. Tosin siihen on pohjaakin tilastojen valossa. Witting pääsee myös näkemään valtavat käytettyjen ja varastettujen tavaroiden fyysiset markkinat: "Se oli kuin ulkotilassa oleva Claes Ohlson, Biltema ja Ikea - kaikki kolme yhdellä kertaa. --- Tämä on ostoskeskus niille, joilla ei ole varaa hankkia vaatteita tai ruokaa tavallisista kaupoista." 

Huumekauppaan ja rikollisjengeihin kiertyvät tämänkin tarinan kuviot. Eivät minulle kiinnostavinta luettavaa, odotin enemmän kesämökkipuolelta, sillä se koskettaa omaa elämää. Mutta tunnustusta on annettava tekijälle: lukijalle heitellään taitavasti täkyjä, epäilyjä ja yllätyksiä, ennen kuin homma saadaan päätökseen. Tiukan poliisityödekkarin ystäville täsmäluettavaa.

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi. Otava 2025. Suomennos Tiina Sjelvgren. Kansi Elina Salminen.

Nelson Monteiro, portugalilainen poliisi Porton henkirikosyksiköstä, vie tyttöystävänsä, suomalaisen Emilian, Lissaboniin pitkäksi viikonlopuksi. Kovin hitaasti vaikuttaa heidän suhteensa etenevän, mutta matkalla se saa uusia käänteitä. 

"Jotakin puuttui, jotain mikä yhdistäisi heidät ja pitäisi heidän kiinni toisissaan. Mielessään Nelson näki heidät ajautumassa erilleen, eikä hän tiennyt miten sen estää."

Yhdessäoloa haittaavat oudot kuolemantapaukset, joita Nelson joutuu selvittelemään entisessä kotikaupungissaan. Kyse on vieläpä lapsuudentutuista, kuten vanhasta Maria Glóriasta, joka oli aiemmin tunnettu fadista, fadolaulaja, joka vieläkin laulaa julkisesti. Emilia hurmaantuu fadomusiikista ja osaa viettää aikaa yksikseenkin kaupungilla, kun Nelson hoitaa asioitaan. Kypsän oloinen suhde siis.

Maria Glória asuu yhdessä Rosan kanssa, jonka Nelson myös muistaa lapsuudestaan. Kahden iäkkään naisen välit vaikuttavat tylyiltä, ja lukija saa tietää taustoja takautumilla heidän nuoruuteensa. Rakkausasioista tietenkin on kyse, mutta kuinka vakavista ja keiden välillä? 

Kuten lajiin kuuluu, tunnemme etsivän perheasioita enemmänkin: Monteiron lapset ovat jo aikuisia, vaimo on ex, ja dementoitunut isä Portossa vaatii jatkuvaa hoitoa. He jäävät kuitenkin pieneen sivuosaan. Ehdin jo ajatella, että kirjasarjassa saisi olla Nelsonin lisäksi joku vastapaino-päähenkilö, jotta kuvio täydentyisi ja juoni rikastuisi, pahiksella tai jollain muulla kierteellä. Emilia on liian läheinen. Mutta kuin ajatukseni olisi luettu, Nelson menee tapaamaan vuosien jälkeen äitiään! Ehkä Beatriz on kaipaamani vastapaino? 

"Hänen olisi pitänyt käydä äitinsä luona aiemmin, Emiliakin oli sanonut että pelot on kohdattava, jotta niiden yli pääsi. Ja hän jos kuka tiesi mistä puhui."

Kuulostaa jännittävältä, jään seuraamaan jatkoa. Kuten aina Patrakkaa lukiessa, Portugalin matkahaave heräsi, mutta nojatuolimatka kirjan parissa on aina hyvä vaihtoehto.

Nelson Monteirosta aiemmin:
Arvoton
Kiusaaja

Anu Patrakka: Ihailija. Otava 2025. 

Kirjablogien kesäkuista Dekkariviikkoa vetää tänä vuonna Kirsin kirjanurkka. 

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku

Kirja on Mullvaldsin murhat -sarjan viides osa, mutta toimii myös itsenäisenä: en ole lukenut aiempia, mutta hyvin viihdyin tarinan parissa. Mullvalds sijaitsee Gotlannissa, jonne juuri suunnittelen kesäreissua, vieläpä lapsenlasten kanssa (ks. jäljempänä). Täsmäosuma minulle siis, vaikka kirjassa odotetaan joulua surkeassa säässä, joka äityy myrskyksi.

Anki Karlsson on paikallinen asukas, jolla on marplemainen tapa sekaantua paikkakunnan rikostapauksiin. Hän harrastaa islanninhevosia ja on tartuttanut innon lapsenlapseensa Majaan, joka viihtyy usein saarella mumminsa luona ratsastamassa. 

Saarelle matkustavat myös turistit Tomas ja Nils, sillä Tomas haluaa tehdä sukututkimusta: hänen isotätinsä, lähetyssaarnaajana Kongossa toiminut Dagny, on oudosti kadonnut Gotlannissa puhekierroksellaan noin 80 vuotta sitten. Ehkä hän saisi selville jotain tädin vaiheista?

Runsas lumentulo saarella ei ole pikkujuttu; se lamauttaa kaiken liikenteen. Huoli siitä, pääsevätkö jouluvieraat perille, kutistuu sen rinnalla, että turistit saattavat tietämättömyyttään hölmöillä. Mutta niin näköjään saattavat paikallisetkin, kuten yli-innokas Anki, jonka ystävä Tryggve joutuu pelastamaan pulasta tuon tuostakin. Samalla saadaan selvyyttä saarella tapahtuneisiin rikostapauksiin.

"- Anteeksi, Tryggve sanoi. - Asia vain on niin, että pitäjään saapunut sukututkija katosi eilen. Et kai ole nähnyt häntä missään? 
Birgit seisoi Kentin vierellä, ja Putte nuuski molempien lahkeita. Siskokset vilkaisivat toisiaan pikaisesti. - Katosi? kysyi Kent. - Tässä säässäkö? Kuulostaa hengenvaaralliselta." 
- Se todella on hengenvaarallista, ja siksi etsimmekin häntä, Tryggve vastasi kuivasti. - Onneksi meillä on tässä telamaasturi apuna. 
- Eikös Kajpe Kviarissa ole ennustajaeukko, kysyi Birgit. - Luulen kuulleeni puhuttavan häneästä. Ja jättäkää hemmetti soikoon koira kotiin! 
- Ennustajaeukko, huudahti Kent. - Kuinka epäkristillistä!"

Gotlannin-vierailu oli viihdyttävä ja suorastaan rauhaisa dekkariksi, ruumiin löytymistä sai odotella pitkään hevosten ja koirien seurassa sekä toistuvilla kahvitteluhetkillä. Saaren elämä poikkeaa mantereesta monin tavoin, ja pieni yhteisö on omanlaisensa. Nähtävyyksiä ei esitellä, mutta niihin voi tutustua paikan päällä tai netissä. Kirsin Book Clubin dekkari-illassa pohdittiin, onko saaren sää tosiaan noin vaarallinen talvisin, eikö lumiaura auta? 

Henkilöitä ja tapahtumia on maltillisesti, joten tarinaa on helppo lukea ja eläytyä eri-ikäisten elämiin, kuten Majan poikaystäväpulmiin. Sopii hyvin siis myös teinien lukemistoon, isovanhempien lisäksi. Perussujuvaa cozy-tyyppistä dekkaria, ei veristä eikä varsin pelottavaa vain lievästi jännittävine tapahtumineen, joita ei tosiaan ole liikaa. Melkoinen mummodekkari, sanoisin.

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku. (När sista strofen klingat ut.) Mullvaldsin murhat -sarja. Otava 2025. Suomennos Riie Heikkilä.

Kansi Emmi Kyytsönen, sarja-asu Tuuli Juusela. 

Varjon maa. Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia.

Valtaisaksi räjähtänyt dekkarigenre on vaikea ottaa haltuun: tarjontaa on niin paljon ja sarjamuotoinen julkaiseminen lisää tekijöiden ja teosten määrää niin hurjaa tahtia, että perusteellinen seuranta on mahdotonta. Otavan ja Kirsin Book Clubin järjestämässä lukupiiri-illassa saimme tutustua moniin uutuuksiin ja keskustella dekkaritrendeistä, joista meille kertoi Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo. Kiinnostavan keskustelua odotellessa hyppäsin mukaan tanskalaisten toimittajien Kim Faberin ja Janni Pedersenin dekkarisarjaan sen neljännessä osassa, ja kokemus oli yllättävän nautittava.

Voimalaitoksessa tapahtuu onnettomuus. Dementoituneiden vanhusten hoitokodissa sattuu epätavallisen paljon kuoleman- tapauksia. Ministerin poika tapetaan. Poliisit Juncker ja Kristiansen kollegoineen saavat töitä enemmän kuin tarpeeksi hajautuessaan tutkimaan tapauksia, joten priorisointiakin on tehtävä, ajan tapaan. 

Ihailen kirjoittajien napakkaa otetta lukuisten juonilinjojen ja rönsyjen koossapitämiseksi. Vaikka tapahtumia on paljon, kokonaisuus ei tunnu sekavalta. Tarina etenee niin huumejengien, sotaveteraanien, luontohörhöjen kuin poliisien läheisten kansoittamassa ympäristössä hämmästyttävän luontevasti, ja lukija voi luottaa määrätietoisen etenemisen johtavan johonkin. 

Mukana ovat tutut peruselementit, tai kliseet, voisi sanoa: perheistään vieraantuneet uranrakentajat, homouttaan piilottelevat, eriuskoiset sukupolvet, influensserit, sosiaalityöntekijät, viranomaisten toiminta harmaalla alueella, huumekauppa, aseteollisuus... mutta myös epämääräisesti kasvava pelon tuntu, mikä tekee dekkarista dekkarin. 

Aiempiin sarjan kirjoihin viittaillaan sen verran, että jotkut tapahtumat selittyvät, vaikka henkilöt jäävät osin vieraiksi, kuten Signe Kristiansen, joka on siirretty Junckerin Vaarallisten rikosten osastolta Järjestäytyneen rikollisuuden osastolle. Sarjaa seuranneet tietänevät tästäkin paljon enemmän:

"Hänelle on arvoitus, miten hän ylipäätään sai nykyisen virkansa. Toki hän on taitava poliisi, sen hän tietää hyvin. Mutta hän on ajan saatossa myös uhmannut monia käskyjä, joten hän oli varautunut siihen, ettei hän koskaan nousisi järjestelmässä korkeammalle kuin ylikonstaapeliksi. Ehkä hän onkin saanut potkut ikään kuin ylöspäin. Ehkä joku oli laskeskellut, että häntä on helpompi hallita, kun hän on johtotehtävissä."

Junckerin poikaa uhataan, jolloin hänen on puhuttava ex-vaimonsa kanssa - tämä on lähestynyt entistä miestään viime aikoina epäilyttävän usein. Onko hänellä toimittajana omia tarkoitusperiä? 

"- Sinä et kyllä hitto vieköön ole ihan viisas, Catherine sähähtää.
- Kasper on aikuinen mies, Jucker yrittää puolustella itseään. - Emme voi sekaantua siihen, miten hän elää elämäänsä. 
Hän kuulee itsekin, miten typerältä se kuulostaa. Charlotte pudistaa alakuloisena päätään, ja kyyneleet valuvat hänen poskilleen. 
- Hän on meidän poikamme, Martin, ja hän on sitä aina riippumatta siitä, miten vanhaksi hän tulee tai miten vanhoja meistä tulee."

Tapahtumien aikajänne on viikko, johon sisältyy paljon. Hieman liikaakin, ainakin ihmisiä, sillä kaikkien rooli tai motiivit eivät jää mieleen. Vauhtia, jännitystä ja aikakauden ilmiöitä riitti. Tavaraa oli niin paljon, että yhteiskunnallisuus jäi lähinnä ilmiöluetteloksi vanhustenhoidon ongelmista ilmastonmuutokseen. Kritiikkiä tai ratkaisuja ei esitellä, maailma on mustavalkoinen. Rikkaat ovat julmia, köyhät kilttejä tai muuten epäilyttäviä, poliisit ylettömän hienokäytöksisiä, vaikkeivat jauhot heidänkään pusseissaan puhtaita olisi, kuten viittaillaan. Mutta kaikesta vyörytyksestä huolimatta luin kirjan innolla ja uteliaana loppuun saakka ja ihailin ammattikirjailijoiden taitoa pitää kokonaisuus kasassa ja edistää sitä vauhdikkaasti. Voisin kuvitella lukevani sarjan muitakin osia, jos aikaa riittäisi.

Kirjojen alussa olevia mottoja en usein osaa yhdistää itse teokseen, joten olen päätellyt niiden olevan merkityksellisiä lähinnä kirjailijalle itselleen. Mutta tässä motto iskee mojovasti. Kertoo myös klassikkokirjailijoiden ajattomasta viisaudesta (ja hienoisesta mahtipontisuudesta kirjailijoiden taholta):

"Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyksen aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaisteen uuntaan." 

Charles Dickens

Varjon maa. Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia. Like 2025. Suomennos Jaana Palanterä.

Kuvat lukupiiri-illasta (se ”kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika”, josta Kirsi Ranin puhuu Lukupiiri-kirjassaan, oli läsnä) otti Kirre Ranin. Keskikuvassa esittelen dekkaria, alimmassa Sini Paloheimo.

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema

Kirjailijan viimeisin ja dekkaritrilogian päättävä osa on ilman muuta sarjan paras. Rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen pohtii uransa jatkoa ja haaveilee rauhaisasta yhteiselosta Annan kanssa. Mutta ihan vielä ei hän pääse lekottelemaan, sillä yllättävä kuolema tuo säröä ja töitä joulun viettoon vastoin suunnitelmia.

Tapahtumat sijoittuvat Kotkan liepeille, kuten aiemmissakin sarjan osissa. Nyt saaristoon haluaa avata huippuhotelllin Agata Holmberg, joka on kutsunut paikalle koeasukkaita jouluksi, ennen tulevia avajaisia. Agata on vakuuttunut, että suomalainen luonto ja saariston rauha vetävät varakkaita asiakkaita, kun sana leviää. Ainoa harmi on se, ettei saareen ole virallista ja säännöllistä venekuljetusta, vaan kyydit on hoidettava itse. Saarelaiset eivät ole ihastuneita ajatukseen väen ramppaamisesta asuntojensa ja mökkiensä lähellä.

Koeasukkaaksi saavat kutsun myös Anna läheisineen, joten paikalle on tulossa Veikon lisäksi myös Annan poika, Amerikkaan koripalloammattilaiseksi lähtenyt Teemu. Ei kuitenkaan luksuksen perässä, vaan nuoren miehen toive liittyy erääseen nuoreen naiseen, Eeviin, jonka nykyinen miesystävä ei ilahdu Teemun tulosta, toisin kuin Anna, joka haaveilee pojalleen hyvää perhe-elämää, onhan tällä jo pieni poikakin, Kuutti, joka tietysti on myös mukana joulun vietossa. Paikalla on myös Agatan kaksoisisko Filippa ja muita sukulaisia ja tuttavia. Ja pian myös poliisi Jami, Veikon luottokollega, sattuneesta syystä. 

Asetelmassa on räjähdysherkkyyttä alun alkaenkin, mutta kuolema yllättää silti kaikki. Miksi juuri hän, jonka pois raivaamisesta ei ole kenellekään mitään etua? 

Puitteet ovat kiehtovat, hotellin ruokakuvauksista tulee nälkä, vaikka paikallaolijoiden ruokahalua ja jouluiloa hillitsevät tehokkaasti kuolemantapaukset - sillä ne eivät jää yhteen. Ja muutakin outoa ja pelottavaa tapahtuu.

"Kukaan vieraista ei viittaa juhlaan sanallakaan, ei edes Kuutti, joka on siihen mennessä puhunut joulupukista ja lahjoista joka päivä."

Sään vuoksi saarelta ei pääse pois, ennen kuin lumisade ja myrsky tyyntyy. Karmiva ajatus (en pidä risteilyistäkään tästä syystä)!

"Ensimmäistä kertaa rikosylikonstaapeli tajuaa, mitä saarella asuminen todella on. Vapauden lisäksi se voi tarkoittaa myös vankilaa."

Kirjailija ripottelee juonen sekaan havaintoja niin ihmisluonnosta kuin ajan ilmiöistä. Moni meistä tunnistaa varmasti tämän, saarella asuvan Ramin ajatuksen:

"Aikaisemmin työ oli ihmistä varten. Nykyään ihminen on työtä varten. Kaiken mitä teet vapaa-ajalla on kehitettävä sinua paremmaksi työntekijäksi. Vapaa-ajalla on kasvatettava kuntoa tai palautettava kehoa ja älliä, että jaksat taas painaa töissä." 

Vetävä teos: vaikka kirjailija on vielä uran alkutaipaleella. Niin rakenne kuin henkilöhahmot ovat kolmessa kirjassa nopeaa tahtia vankistuneet, kokonaisuus selkeytynyt. Yksi suurimmista iloista pitkän linjan kirjabloggaajana ja lukijana on seurata kotimaisten kirjoittajien urakehitystä alusta saakka. Olen seurannut ja seuraan monia, niin tasaisen varmoja tekijöitä kuin yllättäjiä, poikkeuksellisiä tekijöitä sekä kuin itsestään selvästi tähdeksi nousseita - joista tulee mieleen Pajtim Statovci viimeaikaisen huippumenestyksen ansiosta, mutta nimiä voisin luetella kymmenittäin - ja jokainen on äärettömän kiinnostava lukijan kannalta. Ja niitä löytyy blogista. Kiitos, ja jatkattehan, minä seuraan!

Johanna Savolainen kertoi kirjamessuilla jatkavansa kirjoittamista ja että tulossa on jotain ehkä erilaista. Jään odottamaan! 

Johanna Savolainen: Kylmempi kuin kuolema. Kustannus Mäkelä 2024. Kansi Samppa Ranta.

Dekkariviikko 2024. Anu Patrakka: Kiusaaja

Kun on matkakuume, Anu Patrakan kirjat hieman helpottavat: ne vievät mukanaan Portugaliin, Porton seutuville. Pidän Patrakan kirjoissa monesta, kuten sujuvuudesta ja selkeydestä, henkilöiden aitoudesta ja kirjailijan tavasta liittää luontevasti murhatarinaan arkisia asioita ja havaintoja ajankohtaisista ilmiöistä. 

Kiusaajassa on kyse paitsi nuorten opiskelijoiden toistensa kiusaamisesta myös ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, joihin monet saattavat vielä luottaa. Rikollisuudesta, joka on ylikansallista, kuten huumekauppa, ja jota paikalliset poliisit Nelson Monteiron johdolla pyrkivät pitämään kurissa. Ja tietysti ihmisistä: inhimillinen ote tekee Patrakan kirjoista houkuttelevia. 

Edellinen teos, Arvoton, on täydempi, monine suurine teemoineen pakolaisuudesta ja halpatyövoimasta yhteiskunnan kahtiajakoon täysin osattomien ja hyvinvoivien välillä. Kiusaajan aihealue on ehkä suppeampi, mutta lukeminen yhtä sutjakkaa. Kun kiusaaja Ruben löytyy kuolleena, löytyy heti kiusattu henkilö, Lucas, joka tunnustaa murhan. Mutta selitys ei ole niin simppeli kuin Lucas luulee.

Monteiro ja hänen alaisensa saavat vaivata aivonystyröitään, joskus lihaksiaankin. Arvottomassa alkanut suhteenpoikanen Monteiron ja suomalaisen, Portugalissa etätyötä tekevän Emilian välillä väreilee. Rikoskomisariolla on työn lisäksi huolenaan dementoituva isä, joka oli yksi syy hänen aiemmalle muutolleen Lissabonista Portoon. 

Monet kerrat olen googlannut paikkoja Patrakan kirjoja lukiessani. Herkullista todellisuuspakoa ja eteläeurooppalaisuutta, suomalaisille tutulla asiallisuudella ja puhetavalla. Suosittelen lukemaan ilmestymisjärjestyksessä, jotta ihmissuhteiden kehittymisestä saa kaiken irti. Tunnustan, että vaikka nautin lukemisesta, en ole ihan vielä sinut Monteiron kanssa: en esimerkiksi osaa kuvitella häntä henkilönä silmissäni. Mutta tutustunen jatkon myötä. Patrakan aiemmasta sarjasta, jossa pääosassa oli Rui Santos, olen kirjoittanut aiemmin. 

Anu Patrakka: Kiusaaja. Otava 2024. Päällys Mika Tuominen.

Vanhasta postauksesta löysin Patrakan lisäksi Elly Griffitsiä; myös ihmisläheistä ja ihmissuhteisiin keskittyvää dekkaristia, väkivallan sijaan. Ruth Galloway -sarjasta tuttu kirjailija aloitti uuden, Lontoossa ja sen liepeillä tapahtuvan sarjan, jossa päähenkilönä toimii intialaistaustainen rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur. Ensimmäinen osa on Muukalaisen päiväkirjat, seuraava, jonka luin nyt, on Murhan käsikirjoitus. 

Mutta voi, mikä väärä valinta minulle! Olin juuri lukenut Richard Osmanin mainiot teokset, ja tämä muistutti niitä aivan liikaa. Senioriyhteisö, iäkkäät päähenkilöt, murhaan sotkeutuvat ystävykset. En pystynyt keskittymään, sillä Osmanin vastaavat henkilöt elivät vielä mielessä. Mutta sopivaan hetkeen varmasti toimivaa luettavaa. 

Reunahuomiona: Ehkä dekkareissa ja muussa viihdekirjallisuudessa ovat nyt pinnalla niin iäkkäät ihmiset kuin sateenkaarevatkin, heitä on paljon tässäkin kirjassa. Alkaa tuntua, että jopa hieman tarkoitushakuisesti. Onko trendi "laita mukaan vanhus ja homo", niin kaupaksi käy? Eipä siinä, etteikö heitä saisi tehdä näkyviksi, ainakin vanhusten joukko vain kasvaa, eikä kaapissa tarvitse enää olla.  

Elly Griffits: Murhan käsikirjoitus. Tammi 2024. Suomennos Riina Vuokko. Kansi Markku Taina. 

Luin viikon aikana myös ensimmäisen suomennetun korealaisen dekkarin. Piruparka ei ole tainnut nousta otsikoihin, koska kohtasin sen kirjaston poistohyllyssä. Ja hyvä niin, sillä kuvaus sairaasta mielestä ei ole kaunis. Melko hypnotisoiva kyllä, jos psykopaattisuus kiinnostaa. Nuori mies Yu-Jin herää aamulla oudoissa olosuhteissa muistamatta yön tapahtumia. Kunnes ne alkavat selvitä karmealla tavalla. Paljon verta ja mielipuolisuutta, jota ei toivoisi kenenkään kokevan saati matkivan tai samastuvan. Pelottava. 

You-jeong Jeong. Piruparka. Like 2019. Suomennos Kirsi Luoma.

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka.

Tiina Raevaara: Uinuva solu

Vuoden 2023 Johtolanka-palkinnon pokkasi tänään dekkaristi Kale Puonti, onnea! Hänen kirjojaan en ole lukenut, mutta mielessä on ollut ehtiä niidenkin pariin, ja nyt entistä vahvemmin. 

Jännitystä ei puutu Tiina Raevaarankaan trillereistä. Hänellä on kiehtova ote monessa teoksessa, tiede ja tieto, ja niiden yhdistäminen fiktioon. Eerika Hämeranta -sarjan neljäs osa kertoo bioterrorismista. Tappavat virukset tahallisesti levitettyinä ovat omiaan luomaan kauhua (vaikka tämä ei varsinainen kauhukirja olekaan, niitä Raevaara on ansiokkaasti tehnyt useita), ja salaliittoteorioita voi hyödyntää, sekä todellisia tieteen viime aikojen keksintöjä.

Geenitutkija Eerika ajautuu entisen opiskelukaverinsa Mikaelin kautta tutkimaan hämäriä laboratoriopuuhia Otaniemen kampukselle, Aalto-yliopiston biotuotteiden ja biotekniikan laitokselle. Mikael on bioteknologian professori, joka vetää suurta tutkimusryhmää, eikä kaikki ole laitoksella kunnossa, Mikael epäilee. 

Raevaara luo tarinalle uskottavat puitteet ja tunnelman. 

"- Miettikääpä tätä, Mikael sanoo juuri silloin mikrofoniin. 

- 1900-luku oli fysiikan kulta-aikaa, mutta 2000-luku on biologian. Kykenemme muuttamaan elämän perusominaisuuksia, elämän ydintä. Teknologia ja biologia yhtyvät, syntyy uusia elämänmuotoja. Ihmiskunta pystyy rakentamaan ja muokkaamaan elämää. Voiko olla suurempaa voimaa? Modenilla, koko ajan kehittyvällä biotekniikalla voidaan ratkaista vaikkapa ruokapula tai hiilidioksidin sitomisen ongelmat. Biotekniikka vapauttaa ihmiskunnan ongelmistaan."

Mutta kaikkea, mitä ihminen keksii, on mahdollista myös käyttää väärin. Sekin on fakta ja asian pelottava puoli. Lopulta ajaudutaan hengenvaarallisiin tilanteisiin.

"Alan huomaamattani pidättää hengitystäni. Pakokauhu ilmoittaa läsnäolostaan. Onko nyt se hetki, kun vastamyrkkyä tarvitaan? Aikovatko he tappaa poliisit - sekä minut ja Mikaelin - jollakin kaasulla tai vastaavalla? - Apua, huudan tietämättä, onko se lainkaan järkevää."

Vauhdikas, selvärajainen ja jännitystä kirvoittava tarina normidekkaria älyllisemmissä kuvioissa. Huumoria ei ole lisätty tummaa tunnelmaa pilaamaan, mikä on hyvä: se ei vain sovi kaikkialle, vaikka monissa dekkareissa se toimii mukavana kevennyksenä. Vetävin toistaiseksi Raevaaralta lukemani trilleri - kulkee kuin luotijuna, eikä keskeyttämistä voisi kuvitellakaan.

Tiina Raevaara: Uinuva solu. Like 2023. Kansi Timo Numminen.

Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi. Thomas Erikson: Kehnot pomot ympärilläni.

Pikalainahyllyltä nappasin dekkarin, jolla on monia kiehtova nimi, uskon. McMasters-akatemia on "opinahjo kiinnijäämistä kaihtaville murhaajille". Murhaopas ei kehota surmaamaan ketään, edes pomoa, kevein perustein, vaan jo perehdytyksessä käydään läpi kysymykset, jotka tulee harkita ennen toteutusta. 

Kaikkitietävä kertoja on entinen akatemian ohjaaja, joka tuntee laitoksen toiminnan hyvin ja on kerännyt tietoa opiskelijoilta, värvääjiltä ja agenteilta. Kirja kuvaa opetustapoja ja niitä lukuisia aloja, joita akatemiassa opitaan, myrkyistä kiristykseen ja valeasuista väärentämiseen. Opiskelijoiden edistymistä valvotaan ja raportoidaan tarkasti:

"Hän on omaksunut McMastersin metodiikan, muovannut sen persoonaansa ja tavoitteisiinsa sopivaksi ja keskittynyt ihailtavalla tarmolla päämääränsä saavuttamiseen."

Kirjassa seurataan erään kurssin etenemistä aina osallistujien lopputyöhön saakka. Arvaatte varmasti, mikä on lopputyönä. Erityisesti tarkkaillaan Cliff Iversonia, jonka päiväkirjaa pääsemme myös lukemaan, ja hänen pomonsa, inhan Fiedlerin, murhan suunnittelua aina toteutusvaiheeseen asti. Kieltämättä Iversonilla vaikuttaa olevan hankkeelleen vankat perusteet, mutta asia tietysti mutkistuu. Onnistuuko Cliff kurssikavereineen suorittamaan lopputyönsä suunnitellusti? 

Herkullinen tietokirjamainen ote pysyy tiukasti kirjan alusta loppuun. Raportteineen, päiväkirjaosuuksineen ja lyhyine lukuineen se on helppo ja vaihteleva luettava. Nokkelat murhajuonet yllättävät, vaikka hieman kikkailun makuisesti. Ja loppupuolella, ennen suurta finaalia, aloin väsyä - opas on turhankin pitkä, 480-sivuinen. Viihdyttävä idea ja kelpo toteutus silti komeine kansineen ja sujuvine suomennoksineen. Sopii mainiosti pomoharmitustilanteeseen. 

Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi. McMastersin murhaopas osa 1. (Murder Your Employer. The McMasters Guide to Homicide.) Bazar 2023. Suomennos Elina Salonen. Kansi Nic Oxby. 

Edellinen kirja toi mieleeni oikean tietokirjan ja Thomas Eriksonin, joka singahti kuuluisuuteen Idiootit ympärillämme -kirjallaan vuonna 2014. Hän esitteli värimallin, jonka mukaan ihmiset voi luokitella neljään ryhmään persoonallisuuden mukaan ja siten oppia ymmärtämään paremmin erilaisia käyttäytymisen eli viestinnän tapoja. Sietämään jopa työkavereita ja pomoja, vaikka he vaikuttaisivat vain raivostuttavilta. 

Tuskin oli toimistotyöpaikkaa, jossa ei olisi värejä mietitty sen jälkeen, ainakin omaa väriä (olen sininen), kenties siitä on ollut hyötyäkin. Vähintään se toi oivalluksen siitä, ettei hankala ihminen ehkä tahallaan ärsytä, vaan toimii vain parhaalla omalla tavallaan. 

Kehnot pomot ympärillämme - Miksi hyvä johtaminen on niin vaikeaa? oli sarjaksi kasvaneen kirjaidean kolmas teos, joka johdattaa ymmärtämään erilaisia persoonia johtajina. Tai ainakin sietämään, jotta ei tarvitse turvautua McMastersiin. Pomoille siinä on osio nimeltä Laiskat alaiset - Miksi jotkut työntekijät eivät tunnu saavan mitään aikaiseksi.

"Koska johtaminen on viestintää, on helppo ymmärtää miten asiat voivat mennä pieleen, jos esimies ei ymmärrä näistä asioista mitään. Ja johtajilta, jotka kulkevat vain omia polkujaan miettimättä, millaisia nuo polut ovat, menee jotain olennaista ohi. Esimieheltä on sinisilmäistä ja joskus suorastaan tyhmää olla käsittelemättä työntekijöidensä eroavaisuuksia. Se kuuluu keskeisesti johtamiseen, ja jos esimies ei siihen ryhdy, hän ei välttämättä ole oikealla paikalla."

Aika on ajanut esimies-termin ohi, nykyisin käytettäisiin sanaa esihenkilö. Ehkä se päivitetään tuleviin painoksiin, jos niitä tehdään. Muuten sisältö on ajankestävää peruskäsitteineen ekstro- ja introverteistä ja työelämän haasteista.

Onneksi olen saanut koko työurani saanut nauttia erinomaisista pomoista, koska olen itse heidät (työpaikan) valinnut - tosin joskus organisaatio on muuttunut äkkiä niin, että esihenkilöksi on tullut joku yllätys, mutta niistä tilanteista onneksi on päässyt nopeasti, jos se on tuntunut tarpeelliselta.

Viihdyttävää ja vetäväksi muotoiltua luettavaa tämäkin, eikä tee pahaa miettiä perustavanlaatuisia eroja ihmisten välillä. Tai kerrata, jos asiat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä. Tietenkin kirja yksinkertaistaa rankasti monimutkaisia psykologisia kuvioita, mutta perusidea on selvä. Kaikki, mikä edistää kanssakäymistä, on mielestäni hyvästä, niin hyvinvoinnille kuin työn sujumiselle.

Muualla: Samaa mieltä oli Lily-blogisti Out of office. 

Thomas Erikson: Kehnot pomot ympärilläni. Atena 2019. Suomennos Tiina Ohinmaa. Graafinen suunnittelu Anders Timrén.