HelsinkiLit - enää vuosi seuraavaan

HelsinkiLit on tältä vuodelta ohi, ja kuten aina suuren innostuksen jälkeen, mieleen hiipii hiljainen alakulo - tälle tunteelle on varmaan jokin hieno nimikin olemassa, posthypetystrauma tai jotain?

Tapahtuma tuo hienosti ja lajissaan ainutlaatuisesti kansainvälistä kirjapöhinää Savoyn lavalle suomalaisten lukijoiden nautittavaksi. Perjantai-iltana tapasin muun muassa Linda Boström Knausgårdin, jonka tiivistä ja latautunutta tekstiä ihailen. Lavalla hän jäi hieman ystävänsä Märta Tikkasen varjoon, Juha Itkosen keskustelussa.



Laurent Binet (Tuomas Nevanlinnan haastattelussa), jonka kirjoja en ole vielä lukenut, osoittautui mainioksi esiintyjäksi ja innostuneeksi puhujaksi vilkkaita käsiään myöten - kuten muuten useimmat kirjailijatähdet, mitä jaksan hämmästellä. Stereotypia nurkkaan vetäytyvästä ja puhumattomasta kirjailijasta räjähtää atomeiksi näitä kuunnellessa!

Kuten Pettina Gappahia, jonka karisma, huumori ja sanavalmius on valloittavaa. Kirja Zimbabwesta on kuulemma vakavin hänen tuotannostaan. Häntä haastatteli Sirpa Kähkönen, samoin kuin ruotsalaista Aris Fioretosta, jonka kirja alkoi kovasti kiinnostaa. Sympaattinen britti Andrew Michael Hurley (alla), haastattelijana Antti Tuomainen, täydensi illan ulkomaisen vieraskokonaisuuden.



Lauantaina nähtiin lisää ruotsalaisia: Malin Persson Giolito keskusteli Elina Hirvosen kanssa, ja he löysivät kirjoistaan ja toisistaan paljon yhteistä, kuten huolen yhteiskunnan kehityksestä ja ihmisen pärjäämisestä siinä. Tom Malmqvist (oik.) kertoi vaimonsa kuolemasta ja tyttärensä syntymästä kertovasta koskettavasta tarinastaan.




Brittiläistä neurokirurgia Henry Marshia (vas.) haastatteli Merete Mazzarella.

Äärettömän mielenkiintoista kuvausta aivoista ja niiden parissa työskentelystä! Sekä sairaaloiden byrokratiasta, joka ei tosiaankaan aina potilaan parasta huomioi.

Tauon jälkeen kirjastaan kertoi Garth Greenwell: mies on jo puolitoista vuotta kiertänyt puhumassa, joten asiat ovat hioutuneet ja pitkälle mietityt. Hänen puheenvuoronsa ovat painavia, pitkiä ja vaikuttavia, kuin pieniä puheita. Jari Tervo esitti hänelle kinkkisiä kysymyksiä alkaen siitä, mitä seksi maksaa.

Ja illan lopuksi hän, jota eniten odotimme, itse Orhan Pamuk - joka ainakin minulle oli alunperin syy ostaa liput tapahtumaan (vanhoja Pamuk-postauksia mm. tässä ja tässä). Enkä pettynyt: hän hallitsi lavaa suvereenisti, konkarin otteella. Tuskin maltan odottaa, että pääsen lukemaan uusinta kirjaa Kummallinen mieleni, jonka päähenkilö kuulemma muistuttaa paljon kirjailijaa itseään.

Pakko näyttää vielä tämä Nobel-tason hymy, jonka ystäväni sai nimmaria hakiessaan. Hyville mielin jäätiin!

Siitä puheenollen, perjantai-illan konsertti Kaj Chydenius, piano, Antti Holma, laulu, oli mukava idea ja pituuskin sopiva (puoli tuntia), mutta lauluvalinnat hämmästyttivät. Otsikot ovat tyyliä Mun itkeä suokaa ja When I´m dead. Ei ihan pirtsakin perjantai-illan piristys - eikä toivottavasti kannanotto suomalaisen tai kansainvälisen kirjallisuuden tasoon?

Tapahtuma oli loppuunmyyty: kolmas kerta toden sanoi, ja kuulemma saamme ensi vuonna uuden HelsinkiLitin. Jes! Kaikki haastattelut löytyvät Yle Areenasta. Esityksiä voi seurata suorana Teemalta, joten välttämättä paikan päällä ei tarvitse olla - toki tunnelman vuoksi, ja kirjailijoiden sekä kirjanrakastajatuttujen tapaamisen vuoksi se kannattaa. Kahden päivän lipun hinta oli 28 euroa, mielestäni varsin kohtuullinen kaikesta annista.

Ohjelmaa jotkut kanssavieraat toivoivat keskustelevammaksi, suoraviivaisen kysymys-vastaus-asettelun sijaan. Jotkut haastattelut olivatkin sitä - kuten Persson Gioliton ja Hirvosen keskustelu - mutta asia ei riipu välttämättä keskustelun vetäjästä, vaan myös vieraista. Ja tuntuisi hassulta väkisin työntää esiin vaikkapa kotimaista kirjaa, jos keskustelun teema liikkuu ihan muualla. Vaikka oletan, että haastattelijat ja haastateltavat on valittu jollain tavoin heitä yhdistävin kriteerein, muutenkin kuin kirjailijan ammatin puolesta. Viime mainittu seikka on mainio idea ja luulen, että se houkuttelee saamaan esiintyjiä: kollega keskustelukumppanina varmasti tietää taustat ja ammatilliset erityispiirteet. Kotimaiset haastattelijamme suoriutuivat hommastaan  mallikkaasti, jopa henkilökohtaisesti heittäytyen: tähän suuntaan enemmän jatkossakin. Kiitos hienosta tapahtumasta järjestäjille, seuraavaa odotellen!

Ulkomaisia uutuuksia lyhyesti

Hylätty ranta

Merenranta Luoteis-Englannissa: kolkko, tuulinen ja vaarallinen. Sinne kuitenkin haluaa harras katolinen äiti uskovan yhteisönsä viedä viettämään pääsiäistä, kuten ennenkin on tehty. Teinipoika Tonto kertoo tarinaa, jonka keskiössä on hänen veljensä Henny. Jumalalta odotetaan ihmettä: saada mykkä Henny puhumaan paikallisen pyhän lähteen veden avulla, ja siksi suoritetaan rukoukset ja muut rituaalit pilkuntarkasti.

Paikka ei kuitenkaan ole samanlainen kuin ennen. Oudot, levottomuutta herättävät tapahtumat varjostavat ryhmän keskittymistä asiaansa. Äiti, joka yllättäen nousee kirjan kiinnostavimmaksi henkilöksi, ei pidä muutoksista, etenkään uskonasioissa. Sen saa tuntea myös uusi pappi, isä Bernard.

Tunnelma on vahva, uhkaava, vaikuttava. Meren rannan voi nähdä silmissään; luontoa kuvataan paljon, liikaakin, minun makuuni. Tarinankerronta etenee verkkaisesti, jälleen, hieman liiankin, kärsimättömälle lukijalle. Kieli ja käännös ovat kauniita!

Kenelle: Tunnelmanrakastajille, verkkaisesta jännityksestä nauttiville,

Muualla: Monella tavalla äärimmäinen teos, sanoo Annika. MarikaOksan saivat rantafiilikset jatkamaan lukemista, Ullan piti mukana kaunis kieli. Hienovaraisen kylmäävä tarina, sanoo Kirjakaapin kummitus. Susa koukuttui. Lukemisen arvoinen, sanoo Lumiomena.

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta. WSOY 2016. Suomennos Jaakko Kankaanpää.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Kovasti kiehtova nimi kirjalla! Ja kuvaava: juuri tuosta on kyse. Nuori Simon joutuu onnettomuuteen ja aivokuolee (onkohan tämä oikea lääketieteellinen termi?). Hänen elimensä toimivat kuitenkin edelleen, joten lääkärit ehdottavat niiden luovutusta niitä kipeästi kaipaaville, vielä eläville.

Elinsiirrot on hämmästyttävä kirjanaihe, jota kirjailija kuvaa sekä luovuttajan perheen, Simonin vanhempien, että vastaanottajan näkökulmasta. Ja lisäksi lääkärien ja lääketieteen näkökulmasta. Miksi elimiä luovutetaan ja milloin sen voi tehdä, mitkä asiat ovat esteenä?

Koskettava kuolemankuvaus ja perheen kokemus, kliinisen tarkka lääketieteellisten toimenpiteiden kuvaus (niin tarkka kuin tavislukija voi ymmärtää, alan termeihin ja detaljeihin ei sentään mennä), sekä filosofista että käytännön pohdintaa elinsiirroista. Tyylikäs teksti on kirkasta kuin leikkauspöydän valossa, pitkät - jopa toista sivua - lauseet soljuvat luonnollisesti ja ohjaavat lukijaa tunteesta järkeen ja takaisin, käytännöstä teoriaan ja takaisin, ja muodostavat selkeän kokonaisuuden, joka on tummuudestaan huolimatta valoisa.

Hieno, epätavallinen kirja, josta ei löydy kliseitä eikä tavanomaisuuksia, ei seksiä eikä väkivaltaa, ei hyssyttelyä eikä hengellistä tai moraalista kauhistelua tai suoraan lausuttua kannanottoa puolesta tai vastaan. Mutta ihme on, jos lukija ei tämän jälkeen ala elinluovutustestamenttia omalla kohdallaan miettiä. Se taas ei ole ihme, että kirja on kahminut kotimaassaan Ranskassa lukuisia kirja-alan palkintoja.

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Siltala 2016. Komea suomennos: Ville Keynäs ja Anu Partanen.

Kenelle: Tietoa kaunokirjallisen nautinnon lisäksi etsiville, lääketieteestä kiinnostuneille, äkillistä kuolemaa miettimään uskaltautuville, ranskalaisen modernin proosan arvostajille, tyylin ja laadun ystäville.

Muualla: Lukuneuvojan mielestä yksi vuoden hienoimpia. Otti ja kouraisi sydänjuurista asti, sanoo Mummo matkalla. Ompullakin sattui sydämeen. Ulla oletti kirjan vaikeammaksi luettavaksi kuin se oli.

Kuin kohtaisi satakielen

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen sai Pulitzerin ja on yksi Yhdysvaltojen eniten myytyjä kirjoja, osin siksi, että se kuuluu useiden koulujen opetusohjelmaan. Se on käännetty 35 kielelle, kokonaismyynti noin 40 miljoonaa kappaletta. Ikonisen kirjan kirjoittanut Lee ei koskaan julkaissut toista romaania; Kaikki taivaan linnut julkaistiin postuumisti. Lee inhosi julkisuutta ja hälinää, mutta suunnitteli kirjoittamista jatkuvasti. Salaperäisyys on ruokkinut tarinoita, luuloja ja huhuja, joita amerikkalainen toimittaja Marja Mills kirjassaan oikoo kertomalla siitä, millainen Lee ihmisenä on ja millaisesta todellisuudesta menestyskirja syntyi.

Mills sai erikoisen tilaisuuden tutustua Leehen ja tämän sisareen Aliceen toimittajan työnsä ansiosta ja paneutui asiaan niin, että muutti jopa asumaan sisarusten kodin lähelle Alabaman Monroevilleen, kaupunkiin, joka oli Satakielen tapahtumakaupungin esikuva. En epäile hänen aitouttaan tai kunnioitustaan noita kirjallisesti äärimmäisen sivistyneitä sisaruksia kohtaan. Kirja sisältää paljon kiinnostavaa tietoa Leen kirjan ihailijoille, mutta toteutus jättää jonkin verran toivomisen varaa.

Kokonaisuudessa on paljon toistoa ja sekavuuden tuntua, mikä saattaa johtua myös siitä, ettei toimittaja ollut terve kootessaan kirjaansa; häntä vaivaa vaikea neurologinen autoimmuunitauti. Kirja on tietomäärästään huolimatta enemmän henkilökohtainen päiväkirja ja Leen palvontakirja kuin kirjallinen taide- tai tietoteos itsessään. Priorisointi ontuu; isot ja pienet asiat esiintyvät sekaisin. Kirjailija selostaa turhan tuntuisia yksityiskohtia pitkästi, mutta kuittaa merkittäviä seikkoja hätäisesti.

Myös lähteiden ja henkilöluettelon puuttuminen sekä muutamat toistuvat suomen kielen virheet korostavat keskeneräisyyden tuntua. Luin silti uteliaana loppuun saakka ja opin jotain etelävaltiolaisesta elämäntavasta, klassikon synnystä ja kirjasivistyksestä, vaikka vaikutelmaksi jäi, että Millsin keräämällä informaatiomäärällä olisi joku toinen saanut koottua huomattavasti napakamman ja ammattimaisemman henkilö- ja miljöökuvauksen. Kiinnostava teos joka tapauksessa aiheen ystäville.

Kenelle: Harper Leestä kiinnostuneille, Amerikan etelävaltioiden elämään tutustuville, julkisuuden henkilöiden ongelmia pohtiville.

Muualla: sydän.fi-sivu sanoo kirjan sivujen huokuvan jonkinmoista jäykkyyttä.

Marja Mills: Kuin kohtaisi satakielen. Minerva 2016. Suomennos Sirpa Saari.