Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Minä-kertoja on mystikko- ja erakkoelämään taipuvainen mies, joka uskoo pian kuolevansa: hän on samanikäinen kuin äitinsä oli sairastuessaan vakavasti. Äiti elää edelleen mutta on menettänyt muistinsa ja mielensä valon, tämä tapahtui eräänä syyskuuna. 

"Tunsin eläväni jatkoajalla, olin kenties itsekin pelkkä laskuvirhe. Syyskuu voisi toteuttaa itsensä minä päivänä tahansa, en voisi sille mitään."

Mies haluaa jättää maailmaan jotain kaunista ja erityistä, ja siksi hän on päättänyt tehdä perhoskirjan vaivalloisella kuparipainatustekniikalla ja akvarellivärityksellä. Hän matkustaa Yorkshireen Englantiin tapaamaan perhostenkerääjäystäväänsä Sergeitä, jonka kokoelmasta saisi maalausaiheita. 

Jo kirjan ensi virkkeestä lukija tietää lukevansa Haahtelaa, jos on yhtään tämän tuotantoon tutustunut. Tutut elementit ovat heti mukana ja siirtävät lukijan kirjailijan omintakeiseen, unenomaiseen maailmaan, jossa maallisuus ja henkisyys limittyvät ja sekoittuvat välillä hämmästyttävästi, välillä lämpimän humoristisesti ja käytännöllisesti. 

Miehet keskustelevat taiteesta, kirjoista, kielestä, muun muassa. Sergein mielestä "olimme menettäneet alkuperäisen intuitiivisen tavan kommunikoida ja meille oli jäänyt vain epätäydellinen rikkinäinen kieli, yritys tavoittaa haparoivin sanoin jotain mitä emme koskaan enää voisi tavoittaa." Hän kertoo Neuvostoliitosta Eurooppaan paenneista "valkoisista emigranteista", joihin hänen perheensä kuului, entisten kreivien ja paronien kohtaloista taksikuskeina ja ovimiehinä, tapaamisistaan kirjailija Vladimir Nabokovin kanssa - myös tämä oli innokas perhostenkerääjä. Ja usein Sergein tarinoissa esiintyy Olga.

Kertoja-minä muistelee omia nuoruuden kokemuksiaan, etenkin Saaraa, johon hän tutustui jo lapsena ja kokee heillä olevan elinikäisen siteen; ei romanttisessa mielessä, vaan yhteydessä, johon toki saattoi joskus kuulua myös fyysistä läheisyyttä. Seksiä nuori mies haki aikanaan Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys -romaanin innoittamana lukuisista pikasuhteista. Myöhemmistä naissuhteistaan hän ei puhu, ehkä niitä ei ole, sillä on niin paljon muuta. Perhosten ja taiteen lisäksi koko luonto ja maailman maisemat puineen ja puutarhoineen. Ja vakaumus elämän pikaisesta päättymisestä. 

Mutta ennen kirjan loppua syödään hyvin: he valmistavat Sergein reseptillä vanhan venäläisen juhlaruuan: Veau Prince Orlov oli "todellinen menneiden aikojen ruokalaji". Venäläisistä Sergei esittää kiinnostavan, aikaan sopivan analyysin: ...venäläiset eivät koskaan antaneet yksilölle samaa arvoa kuin lännessä annettiin. Kuolema oli venäläisille vain yksi elämänmuoto, eikä välttämättä kovin huono sellainen. Ja alistuminen kuului äidinmaidossa imettäviin elämäntaitoihiin. Venäläinen ei koskaan määritellyt todellisuutta tosiasioiden pohjalta..." Ja Sergeillä on tähän myös selitys, joka on lyhyesti sanoen se, että maasta ei puuttunut vain demokratia vaan myös demokratiaa edeltävät vuosisadat valistuksineen tai filosofioineen. 

Lisäksi vieraillaan hautajaisissa, piipahdetaan muistoissa Punavuoressa ja maailman museoissa, mietitään uskontoja ja filosofioita ja pohditaan syviä. Jopa niin, että menetin loppupuolella hetkeksi fokuksen (ehkä se oli kirjailijan tarkoituskin?) enkä aivan pystynyt seuraamaan mukana: teksti on muutenkin niin tiheää, että se on luettava rauhassa. Nautiskellen, ajatellen. Haahtelan kieli tuo aina mieleeni raikkaan viileän veden, mikä sopii hyvin sadepäivään, jolloin tätä kirjoitan. Teksti sammuttaa janoa, jota ei edes tiennyt potevansa. 

Kenelle: Henkisyyttä arkeensa hakeville, taiteen ystäville, mystiikkaan taipuvaisille, nojatuolimatkustajille, kauniin kuulaan tekstin ystäville.

Muualla: Hemuli sanoo kirjan kasvavan kokoaan suuremmaksi, ja kaikkea tekisi mieli googlata. 

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Otava 2023. Kannen maalaus James Abbott McNeill Whistler: Nocturne in blue and silver: The lagoon, Venice (1879-80). Kannen suunnittelu Päivi Puustinen.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Joel Haahtelan kirkas, kuulas kieli soljuu hienoimmillaan kolmen pienoisromaanin sarjan päättävässä kirjassa. Kertojamies saa kotiinsa Helsinkiin pyynnön hakea veljensä Ilja sairaalasta - Israelista! 

"En oikeastaan ollut yllättynyt kun sain puhelinsoiton Jerusalemista: samanlainen soitto olisi voinut tulla mistä päin tahansa ja milloin tahansa, sillä Ilja oli ihminen, joka ei kerta kaikkiaan sopinut muotteihin, joita maailma tarjosi. Mehän synnyimme tämän elämään villeinä yksilöinä, jossain määrin vaarallisina tapauksina, jotka tuli kesyttää ja muokata kollektiiviin sopiviksi, ja siksi meillä oli lastentarhat, koulut, tarinat, lait, vankilat, lääkitykset ja psykoterapiat. Vaikka maailmaan jäi silti ihmisiä, jotka lipsahtelivat yhteiskunnan sormista, takertuivat elämän reunoihin kuin ohdakkeet."

Kertoja katsoo tarpeelliseksi selitellä läsnäoloaan taksikuskille Jaffa-kadulla, sukulaista hakemaan. Taksikuski lausuu arvoituksellisesti: I once had a nephew, mutta vaikeni kesken lauseen. Tämä vie kertojan ajatukset aivan luontevasti ihmisyyden kautta kadonneeseen paratiisin, joka ehkä oli sijainnut juuri Jerusalemin kohdalla.

"Ja kaiketi meistä jokainen kaipasi paratiisia, ehkä se oli jotain, mitä jo ensimmäinen ihminen oli tuntenut kun hän oli kipeästi käsittänyt oman epätäydellisyytensä ja puutteensa."

Mies käy veljen luona sairaalassa - vielä pari päivää toipumista - ja asettuu asumaan tämän asuntoon. Katolla hän tapaa Miháilyn, vilttiin kääriytyneen naapurin. Kertoja on sosiaalisesti taitava, ja osaa solahtaa paikalliseen elämään sopivan kiinnostuneesti, avoimin mielin ja luottavaisesti. Se palkitaan, miehet ystävystyvät. Miháily antaa hänelle avaimen, jonka Ilja on jättänyt hänelle säilytettäväksi.

Lapsuuden ja nuoruuden muistot häilyvät läsnä, kun mies kotiutuu ja tutustuu paikallisiin. 

"Enkä muista milloin viimeksi olin joutunut sellaisen sydämellisyyshyökkäyksen kohteeksi, tuskin koskaan elämässäni."

Iljan lääkäri Elsiheva tekee mieheen vaikutuksen. "Jos ihmisillä tosiaan oli armonlahjoja, hänelle oli annettu sellainen." Veli pääsee sairaalasta. Molemmat vaikuttavat etsivän jotain: ehkä Jaakobin portaita, joista mies näki kartantapaisen veljensä papereissa. Isoisän vanhassa muistikirjassa oli myös oudon yksityiskohtaisia piirroksia kaikkein pyhimmän sisältävästä temppelistä Jerusalemissa - sen sanottiin olevan Jumalan olinpaikka ennen kuin hän päätti jättää maan ihmisineen. Kirja vilisee pyhien paikkojen nimiä ja ympäristön kuvausta. Oikealla Golgata, vasemmalla Öljymäki ja niin edelleen.

"Olin aina pitänyt vieraista kaupungeista, ja ehkä rakkauteni niitä kohtaan liittyi uuden alun mahdollisuuteen, vapauden toiveeseen."

Ei aivan vapaalta vaikuta, historian ja kulttuurin painosta ainakaan! Mutta vastapainoksi tai täydennykseksi: mainittu on myös Lontoon Tate Modern ja Rothko, Billy Wilder, Dead Kennedys ja Bach. Ja veljesten isän kiintoisat tarinat historiasta, joita he edelleen muistelevat. Mereen vajonneeseen kuningaskunnat Atlantis, Caer Wyddno ja Tyno Helig! Ja niin, tietysti ne portaat, Jaakobin. Joiden sanotaan symboloivan ihmisen ja Jumalan yhteyttä, ehkä jopa johtavan siihen. Raamatussa ne taisivat olla tikapuut. Jotain niiden avulla kuitenkin etsitään. 

Hieno ja ehjä kokonaisuus moninaisuudesta huolimatta; kaunis kieli ja monet terävät, ajatteluttamaan jäävät ajatukset kiehtovat. En ole hengellinen tai uskonnollinen - siitä kiinnostuneille tapahtumapaikka tarjonnee paljon - mutta henkisyys ja jonkin arkista näkymäämme suuremman läsnäolon vihjaus vetoaa vahvasti.

Aiemmat pienoisromaanit: Adèlen kysymys, Hengittämisen taito

Muuta Haahtelaa: Mistä maaailmat alkavat

Kenelle: Kauniin kielen ystäville, henkisyydestä innostuville, kirjallisesti matkaileville. 

Muualla: Ihastuttava, koskettava, sanoo Mummo matkalla.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava 2021. Kansi Päivi Puustinen, kuva Kodin kuva-Raamattu.

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtelan kuulaan kaunis teksti ihastuttaa aina vain. 

Mies lähtee Kreikkaan etsimään isäänsä, jota ei ole tavannut sen jälkeen, kun isä otti ja häipyi pojan ollessa pieni. Pojan suuri kysymys on: miksi? 

Isä löytyy helposti, se ei ole ongelma. Hän asuu saarella pienessä hengellisessä yhteisössä, johon poika tutustuu pitkällä vierailullaan ja samalla selvittää, mitä menneisyydessä oikein tapahtui ja etenkin sitä, millainen mies isä on, millainen hän itse.

"Olen vaivihkaa asettunut saaren rytmiin. Kaikki tapahtuu kuuliaisena luonnolle, ja jokaiselle työlle on juuri oikea hetkensä, ei liian aikaisin, eikä liian myöhään. On oltava valpas, mutta samaan aikaan kärsivällinen."

Lukija saa paitsi turvallisen Kreikan-matkan kirkkaisiin, turkooseihin merimaisemiin myös kuvauksen erityisestä elämäntavasta. Luin paljon uusia sanoja. Skiitta. Kelja. Lokum. Ja sanoja, jotka ymmärrän mutta jotka eivät ole osa arkista kielenkäyttöä. Tuohus. Laakeripuu. Mantteli. 

Haahtelan tyyli tekee viehättävän vanhahtavan vaikutelman, mutta on oikeastaan ajatonta. Toisaalta ihan tässä ajassa ollaan, myös siitä tuttuja ilmiöitä, kuten Frasier, Kallion kirjasto ja Rytmi-baari mainittu. Yllättävän paljon kirja sisältää sivumääräänsä, 176, nähden!

"Mutta eniten pidin siitä, että kirjastossa jokaiselle kirjalle löytyi aina paikkansa, oli aihe miten eriskummallinen tahansa. Yksikään kirja ei jäänyt ajelehtimaan orpona, vaan hyllyt hyväksyivät takaisin jokaisen maailmaan eksyneen kodittoman."

Vaikka kirjassa harjoitetaan paljon uskontoa, sen voi lukea enemmän henkisenä kuin hengellisenä, kuten minä tein. Pohdintana perimmäisten totuuksien kaipuusta, rakkauden olemuksesta, anteeksiannon vaikeudesta; siitä, miten ihminen pystyy elämään - hengittämään. Kaunis, jopa harras kirja, joka antaa lukijalle lepotauon hälinöistä. 

"Meidän valitsemamme tarina on vain yksi mahdollinen tarina, ja samaan aikaan meidän elämämme voisi olla aivan toisenlainen, jos vain osaisimme poimia toisenlaiset muistot."

Kenelle: Rauhallisen ystäville, etsijöille, pysähdystä kaipaaville, kielen rakastajille. 

Muualla: Melankolian ja valon kirjallisuutta, sanoo Lumiomena. 

Joel Haahtela: Hengittämisen taito. Otava 2020. Kansi Päivi Puustinen.

Helmet-haaste 2020 kohta 38: kirjan kannessa on puu. Arvostelukappale. 

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Haahtelan kuulas ja kaunis kirjoitustapa soveltuu erinomaisesti kirjan uskonnollistaustaiseen aiheeseen. 1100-luvulla elänyt ranskalainen köyhä tyttö Adèle julistettiin pyhimykseksi, koska hän putosi korkealta jyrkänteeltä vahingoittumatta ja jakoi sen jälkeen ihmettä muillekin parantamalla lähiseudun ihmisiä.

Tarina kiehtoo päähenkilöä, joka lähtee Helsingistä tutkimaan taustoja ihmeen kunniaksi perustettuun luostariin Ranskaan. Isä Jeanin johtama munkkiveljeskunta ottaa hänet ystävällisesti vastaan, ja mies saa tutustua heidän arkeensa ja elämänrytmiinsä, joka on yksinkertaisen selkeä mutta täynnä mystiikkaa, ainakin ulkopuolisen silmin katsottuna.

"Ihmettelen tapaa, jolla veli Paul puhuu minulle, enkä tiedä mitä ajatella siitä. Kuin hän puhuisi vertaiselleen tai kaltaiselleen, hämmästyttävän avoimesti, ei lainkaan niin kuin vieraalle, joka pian lähtee pois. Näkeekö hän minussa jotakin mitä en itse vielä näe? Vedän syvään henkeä, mutta minusta tuntuu, etten saa keuhkoja kokonaan täyteen, vaikka kuinka hengitän. Jokainen hengenveto jää vajaaksi, ja niin on ollut jo vuosia."

Miehellä on takana avioero Vuokosta, jonka kanssa hänellä on aikuinen poika, Joonas. Luostarin hiljaisuudessa miehellä on tilaa miettiä menneitä, aina lapsuuteensa saakka. Sitä, miten hän on aina pyrkinyt rakentamaan itselleen ja perheelleen vakautta ja rauhaa. Mutta on pelännyt aina äkkipysähdystä, kaiken katoamista.

"Ehkä ongelma on minussa ja tavassani katsoa. Ihmeitä ei tapahdu, niin olen oppinut, se on hakattu sisääni. Että aina on syy ja seuraus, ja ne kulkevat maailman halki käsi kädessä, rakastavat toisiaan."

Rationaalinen kielitieteilijä etsii ihmeen selitystä - jotenkin liikuttavaa - mutta aina järkiselitys ei toimi, niin helpolla ihminen ei pääse, hän havaitsee. Veli Paul sanoo, ettei "luostarissa ole aina helppoa ja usein tulee vaikeita hetkiä, vaikka täällä luulisi pysyvänsä maailmalta suojassa. Lopullisen lähitaistelun meistä jokainen käy kuitenkin omassa sydämessään." 

Jälleen kerran Haahtelalta vahvatunnelmainen ja tyylikäs pienoisromaani, joka yhdistää niin henkisyyttä ja ikuisuuskysymyksiä kuin arkisia asioita. Edes luostarin vuosisataisessa rauhassa ei päästä taloushuolista ja elannon turvaamisen miettimiseltä.

"Huoneen pöydällä on MacBook Pro. Kun tuijotan sitä hieman ällistyneenä, isä Jean nauraa ja sanoo, että ilman tuota vekotinta hänkään ei tule toimeen. Veljestön suhteen tilanne on eri ja heidän internetin käyttönsä on rajattu tuntiin viikossa, vaikka monet jättävät senkin mahdollisuuden käyttämättä."

Kenelle: Pohdiskelijoille, kauniin kerronnan ystäville, tunnelmoijille.

Muualla: Tuijata laskee runollisen proosan suojauksensa Haahtelan kohdalla ja mainitsee myös monet kirjailijan tutut symbolit, jotka esiintyvät tässäkin kirjassa. Niitä voi tutkia Lumiomenan aina vain mainiosta Haahtela-bingosta.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys. Otava 2019. Kansi Päivi Puustinen.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela yllättää romaanillaan: se on paksu! Ei mikään laiheliini, vaan 300-sivuinen. Myös pienoisromaanien eteerisyys, aiheiden herkkä koskettelu ja katkeamaton ilmavuus ovat muuttaneet muotoaan. Olemme siirtyneet akvarelleista öljymaalauksiin. Nyt maalataan vahvasti, sankoin värein, vahvoin viivoin ja painavin lausein.

Mistä maailmat alkavat kertoo Visasta, pojasta, joka vietti lapsuuttaan Helsingin Luotsikadulla 1950-luvulla äitinsä kanssa. Hän löytää jo nuorena piirtämisen ilon, ja viisas äiti kannustaa lahjakasta poikaa. Visa lumoutuu van Goghista ja muista vanhoista mestareista, tuntee olevansa kotonaan. Pian hän alkaa opiskella piirtämistä ja maalausta Vapaan Taidekoulun vahvojen opettajien johdolla.

"- Dynamiikka, kontrastit, hiljaisuus ja melu, valo ja varjo, pidätte sen mielessä, Pusa sanoi."

Taideopiskelijan arjen kuvaus on herkullista. Visan epävarmuus, haaveet ja kokeilut törmäävät todellisuuteen, hyvässä mielessä, vaikka välillä tuntuu, että opiskelijat kuin savea, jota opettajat ja opiskelijakollegat muotoilevat. Taiteilijan, hänen taiteensa ja tekemisensä kehittymistä on nautinnollista seurata, samoin tapahtumia opiskelijaelämässä, opettajapersoonien otteita sekä kaikkien loputtomia keskusteluja taiteesta; keskustelijoissa on niin todellisuudenpohtijoita kuin romantikkoja, Visa toteaa. Brondan vintistä muistan kuulleeni tarinoita ennenkin. Visaa opettavat oikeasti olemassaolleet taiteilijat, kuten Unto Pusa ja Torger Enckell.

Visan paras ystävä on synkkyyteen taipuvainen Tapio, joka pukee sinisen liinan kaulaansa halutessaan olla taiteilija.

"Jos Chagall oli positiivi, Tapio oli hänen negatiivinsa. Jos Vincent oli negatiivi, Visa itse oli hänen positiivinsa, nyt, melkein sata vuotta myöhemmin."

Tapion sisaresta Helmistä muodostuu Visalle - hieman yllättäen - tärkeä ihminen. Mutta ei taiteen edellä: Visa lähtee Italiaan opintomatkalle, opiskelemaan taidetta ja elämää.

"Miten arkipäiväisiltä tuntuivatkaan sillä hetkellä Helsingin kadut, miten kaukaiselta Vapaan Taidekoulun piirustussali."

Joskus on palattava. Ainakin Visan: jääköön jokaisen itsensä luettavaksi, miten hänen uransa ja ihmissuhteensa kehittyvät. Sillä ne kehittyvät, suuntaan tai toiseen, kuten on tapana. Kehityskertomus sinänsä ei ole erikoinen. Visa kerää kokemusta, vanhenee, katsoo toisin silmin kuin lapsena, jolloin kaikki oli täynnä ihmettä. Ja taidetta. Ja sitä, mikä on tärkeintä, juuri sinulle, juuri nyt, koskaan. Ollaan lähellä sitä, mitä sanotaan elämän tarkoitukseksi.

Kuten eräs opettajista sanoo (ja tämä on kirjan hienoin ja tärkein lause): Tulee hetkiä "jolloin tunsi saavuttavansa sen mitä ei voinut saavuttaa, tai ainakin hipaisevansa sitä. Niin tapahtui hyvin harvoin, tuskin koskaan, mutta yksikin sellainen hetki riitti, ja toisaalta: jos ihminen ei kokenut sellaista hetkeä koskaan, elämällä ei juuri ollut merkitystä. Vain sellainen hetki toi meille toivon."

Haahtelan kirjat ovat - rajallisen kokemukseni mukaan - täynnä kauniita ja merkityksellisiä lauseita. Kuvataideaihe anekdootteineen ja havaintoineen pitää kiinnostusta yllä.

Pohdinta on tärkeintä, vaikka on selkeä juonikin, Visan ja hänen taiteensa kasvutarina. Jotenkin kirja on aiempia raskaampi, kaikessa runsaudessaan, eikä tämä ole pelkästään huono asia. Mutta se tekee lukemisesta haastavampaa, kun mietittäviä lauseita, asioita ja faktoja on niin paljon. Pitäisi tutkia niin paljon tuon ajan taiteilijoita ja heidän töitään, mainituista klassikoista puhumattakaan... Lukija alkaa tuntea itsensä riittämättömäksi.

Aihe ei ole helppo, ja tasapaino ihmisen ja teeman kuvauksen välillä on vaikea löytää. Mutta taiteen viehätys on ikiaikaista ja tarttuu lukijaan kuin öljymaalaamisen hajuhaitat lähiympäristöön. Haahtela on taitava kirjoittaja eikä petä fanejaan kirjallisissa maalailuissaan. Luin nautinnolla, vaikka vähän vaikeasti ja hitaasti. Koin teoksen odotetun laadukkaaksi, mutta kaukaiseksi. Ehkä siksi, etten osannut päättää, keskittyäkö henkilöön vai taiteen tekemisen kuvaukseen, eikä minua lukijana siihen ohjattu. Kumpikaan ei tullut liki, kauniista kerronnasta huolimatta. Kuin katsoisi jotain tärkeäksi tietämäänsä ja komeaa, mutta kaukaa.

Kenelle: Kuvataiteen ystäville. Hitaan ja vakavan proosan ystäville. Ei työmatkakirjaa etsivälle eikä ihmis(suhde)kuvausta kaipaavalle. Merkitystä hakevalle. Taiteilijuutta pohtivalle.

Muualla: Tuijaa sävähdytti Morandi. Ulla odotti paljon, sai jopa enemmän. Kaunis ja viisas kirja, sanoo Kirjasta kirjaan Hannele. Sinisen linnan kirjaston Maria ei löydä sanoja sille, miten paljon kirjaa rakastaa. Voihan vihveli, mikä viehko teos, tuumii Mummo matkalla.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava 2017. Kansi: Päivi Puustinen.

Tähtikirkas, lumivalkea

Tarina alkaa vuodesta 1889, kun nuori mies on muuttanut Helsingistä Pariisiin. Hänen on ollut pakko, käy pian ilmi.

Kunnianarvoisa setä järjestää siistin nuorukaisen töihin lennätintoimistoon sähköttäjäksi. Ammatissa vaaditaan käden kestävyyttä ja morseaakkosten lukutaitoa. Eivätkä hoksottimetkaan ole haitaksi. Vaikka nuorukainen onkin taipuvaineen haaveiluun ja melankoliaan, hän oppii ammatin nopeasti, samoin ranskan kielen, ja tutustuu kaupunkiin ja sen houkutuksiin.

Ajan politiikka arkkiherttuan murhineen sekä muut ilmiöt ja taide on huomioitu: nuorukainen lukee (Victor Hugon Kurjat oli äskettäin ilmestynyt), näkee paljon elokuvia ja näytelmiä ja kuuntelee musiikkia. Ja pääsemme elävästi mukaan jopa maailmannäyttelyyn! Ja taidetta, Vermeeri, ja myös Degas: impressionistit ovat juuri raivaamassa tietään julkiseen tietoisuuteen. Mies itse harrastaa maalausta, vakavastikin. Ja kirjoittaminen ja sanat, ne ovat myös yksi henkireikä.

Työkavereita ja ystäviä on, mutta läheiseksi ei nouse kukaan, eikö Clarakaan? Nuorukainen on joukossakin yksin, vaikka viehättää naisia. Ja vaipuu välillä itsesääliin:

"Setä on niitä ihmisiä, jotka astelevat kengänmitan muita edellä. Tuuli työntää heitä eteenpäin ja avaa edestä kaikki ovet. Minä taas saavun paikalle myöhässä, ja orkesteri on jo lopettanut."

Aika kuluu, ollaan vuodessa 1913. Työ on vienyt miehen Berliiniin kirjeenvaihtajaksi. Edelleen hän on yksinäinen, hieman sivullinen kaikesta.

"...on ehdittävä raapustaa muutama juttu ja tehtävä vierailu toimistossa. Kello löi juuri neljä ja ikkunalaudalle lennähti perhonen. Taitaa olla kesän viimeinen, ihan eksyksissä, siipi on revennyt rikki. Mutta siinä se vielä räpyttelee niin kuin jo itsekin ymmärtäisi."

On ollut terveysongelmia. Ja kuten eräästä sivulauseesta käy ilmi, myös avioliitto. Nyt on Margaret, laulajatar, mutta melankolia jatkuu ja jopa syvenee.

"Margaret sanoo, etten osaa rakastaa ketään todella, siis aidosti. Miten hirvittävästi, miten musertavasti sanottu. Siinäkö yksinkertaisuudessaan koko ongelma? Siinä syy tähän ainaiseen pakenemiseen, imitoimiseen."

Usko maailmaan vaihtelee tarmonpuuskista väsymykseen. Lopulta auttaa vain perusteellinen maisemanvaihdos: mies lähtee laivamatkalle Aasiaan. Hän kuvaa taitavasti 20-luvun alun Bangkokia ja Siamia, samoin kuin matkalla tapaamiaan henkilöitä, kuten perhostutkija Brunnerin ja muita maailmanmatkaajia.

Loppunäytös: takaisin Saksassa. Päiväkirjamerkinnät lyhenevät, harhailevat. Löytääkö mies lopulta rauhan? Mitä hän oikein etsii? Yksi vastaus löytyy aivan kirjan lopusta, joka sitoo yksityiskohtia yhteen tehokkaalla tavalla. Ahaa! Tekee mieli lukea kirja heti uudestaan, nyt uusin silmin.

Kirja tuo mieleen kiehtovan Carlsonin William N:n päiväkirjan. Siinäkin kuvataan yksinäisen miehen mietteitä ja terveydentilaa. Myös siinä lukija voi päätellä paljon enemmän itse kuin mitä merkinnät kertovat. Haahtelan teksti on yhtä kaunista kuin aina, veden lailla soljuvaa, nautinnollista lukea. Ehkä enemmän kuitenkin romaanimaista kuin runollista tällä kertaa, jo tekstin pituuden vuoksi.

Kulttuuriset ja historialliset viitteet tarjoavat paljon täkyjä tiedostavalle lukijalle. Ja bingolappu täyttyy moneen kertaan. Paljon jää kuitenkin kirjoittamatta, ehkä jopa ne kaikkein tärkeimmät seikat? Ehkä juuri niistä päiväkirjamerkintöjä ei ole jäänyt jäljelle. Tai, kuten itse luulen syyksi, silloin kun hyvin menee, ei ole tarvetta kirjoittaa. Muutamaan lukemaani Haahtelaan verrattuna tämä on hyvin täysi kirja, jopa värikäs. Tunnelmissa mennään äärestä toiseen, tähtikirkkaasta sysimustan kautta lumivalkeaan. Tuttu melankolia, vieraus ja ulkopuolisuus, on kuitenkin pohjavireenä.

"Ei maailma koskaan pysähdy, joskus vain aavistuksen hidastuu. Ja on sentään kesä, huonomminkin voisi olla. Voi olla, etten vähään aikaan ehdi kirjoittaa, vaikka sanojen luona on aina turva; jopa silloinkin kun tuntee, ettei tule mistään eikä ole matkalla mihinkään. Mutta miten monta kertaa ihmisen on aloitettava alusta? Ja miten uupuneeksi minä tunnen itseni tänään."

Muualla. Kirjan on lukenut Sinisen linnan Maria. Poplaariin upean tiivistyksen on tehnyt Pekka, lisää runollista muotoa Haikuarvioista.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea. Otava 2013.

Lukutaitokampanjan tulokseni!

Viikon ajan kirjabloggaajat keräävät rahaa lukutaidon edistämiseksi. Lahjoitan jokaisesta 6. - 13.9. lukemastani ja postaamastani kirjasta euron keräykseen. TULOKSENI: olen blogannut viikon aikana peräti kymmenestä kirjasta! Muutaman olin lukenut jo aiemmin, joten ihan noin hurja lukutahtini ei ole, aika hurja kuitenkin. Oli mukava kokeilla urakointia maratonhengessä; miten monta kirjaa ehtii lukea viikossa, montako arviota on mahdollista kirjoittaa, laskeeko kirjoitusten taso tahdin tihentyessä? Itse olen tyytyväinen, mielestäni luin kirjat perusteellisesti vaikka nopeasti ja vaikka arviot ovat aika pitkiä eivätkä niin tiivistettyjä kuin tavallisesti - pelkistys vie aikaa, pitkä on helpompi tehdä. Mutta nyt palaan normitahtiin urakan jälkeen.

Koska siemenraha on vitonen, lahjoitan keräykseen 15 euroa. Paljonko Sinä?

Traumbach

Jochen lähtee työmatkalle etsimään herra Traumbachia haastatellakseen tätä. Käy ilmi, että herra T työskentelee rakennusvirastossa, josta Jochen alkaa miestä etsiä.

Käy ilmi monenlaisia muitakin asioita matkan varrella, haahtelamaiseen tapaan kauniisti ja yllätyksellisesti esiintuotuna ja tekstiksi muutettuna. Viisaita ajatuksia ja huomioita on ripoteltu lukijan iloksi. Milloin ajattelijana on kertoja, milloin Jochen itse, milloin hänen kohtaamansa henkilöt, kuten poliisi, joka on pohtinut, mistä ihmisen vaikeudet kumpuavat (jatkuvasta uusien kokemusten tavoittelusta) ja menee mietinnöissään aina luomiskertomukseen saakka.

”Ihmisellä kun on tapana muodostaa yksityisistä ja yksittäisistä ongelmista yleismaailmallisia teorioita.”

Itseäni huvitti suuresti viraston vahtimestari, jonka elämänfilosofian – joka ärsytti Jochenia – jaan täysin:

”Suunnittelu on elämän perusta, vahtimestari sanoo opettavaiseen sävyyn. Suunnittelu, ennakointi ja toteutus. Jos asiat tekee siinä järjestyksessä, maailma pysyy raiteillaan ja elämässä säilyy järki ja mieli.”

Kirjan henki on arvoituksellinen, jopa scifimäisen mystinen outouksineen, mutta ei synkkä. Jochen on toiveikas etsinnässään. Ja hän myös rakastuu. Viraston sihteeri rouva Zuckmayer, ”jonka nimessä on muuten kärpäspaperimaista tahmeutta” saa Jochenin ”hermoston kiihtymään ja ajautumaan unelmiin.” Vaikka ikäeroa on rutkasti.

”Ai miten helposti jalka nousee, kun edessä on jotain enemmän ja paremmin, sellaiseen on mukava uskoa. Jestas miten ihminen tarvitsee uskoa. Tarvitsee niin paljon kuin syliin ikinä mahtuu, ja enemmänkin.”

Löytyykö Traumbach? Sen verran voin paljastaa, että etsintä on lopputulosta tärkeämpi, kuten elämässä yleensä. Kirja on entistä Haahtelaa keveämpi, huumoripitoisempi, eikä se ole lehdiltä saanut huippuarvosteluja, mutta minulle se jätti jälkeensä yhtä tyytyväisen ja riemastuneen olon kuin aiemmatkin. En silti toivo, että hän lähtee kisaamaan huumoriromaanien saralle jatkossa, siellä on jo omat tekijänsä. Tällainen hiljainen ja viisas huumori käy kyllä laatuun.

Arvioita muun muassa Mari A:lla ja Karoliinalla.

Joel Haahtela: Traumbach. Otava 2012.

Perhoskerääjä

Joel Haahtelan tekstin lukeminen on kuin joisi raikasta lähdevettä. Aitoa, kirkasta, puhdasta − yksinkertaisen kaunista. En ole perusteellisten (luonto)kuvailujen ystävä, mutta Haahtela kuvaa ympäristöä niin, että sitä on nautinto lukea.

Perhoskerääjä on mies, joka jättää omaisuutensa perhoskokoelmineen perinnöksi kirjan päähenkilölle, miehelle, jonka nimeä ei kirjassa taideta edes mainita. Mies ei tunne perinnön jättäjää, ja alkaa selvittää arvoitusta. Kuka lahjoittaja oli, miksi hän toimi kuten toimi?

Jäljet johtavat miehen Itä-Saksaan ja Kreetalle, ja lopulta arvoitus saa ratkaisunsa, ehkä. Kirjassa ei tapahdu paljon (paitsi muutaman ihmisen elämä, mutta ilman action-elementtiä), eikä siinä ole paljon henkilöitä, vaan nautitaan tunnelmasta, joka on rauhallinen, hieman surumielinen ja haikea. Muistellaan menneitä, kuunnellaan ja kuulostellaan, yritetään ymmärtää. Viisas, hieno pieni tarina, hyvin persoonalliseen Haahtelan tapaan.

Muutkin pitävät ja puhuvat Haahtelasta juuri nyt: Poplaarissa arvotaan ja arvioidaan.

Joel Haahtela: Perhoskerääjä. Otava 2006.