Ruumiinkulttuuria

Ainoa liikuntamuoto mitä hellesäällä voi ja haluaa tehdä on pyöräily. Ja se on ihanaa. Mikä mukavampaa kuin sujutella läpi aamunraikkaan Keskuspuiston ja ajella Töölönrannassa tai muualla veden ja puistojen äärellä. Ja mikä ärsyttävämpää kuin ajaa Mannerheimintietä Kansallismuseolta Erottajalle. Laskin tänä aamuna: kahdettoista (12) valot. Lisätään siihen pyörätielle eksyvät jalankulkijat ja kuljetus- ym. autot, niin soppa on valmis ja ainakin jotain alkaa kiehua. Iltapäiväruuhkassa menenkin usein takaisinpäin Annankatua tai Fredaa autojen virrassa, muttei se aikaa säästä, ehkä hermoja.

Pyöräteitä onneksi on jo lähes joka paikassa. Ja minulla on pyörä, joka kulkee melkein itsekseen. Peltiratsua saa lähinnä jarrutella, kun se innostuu villisti laukkaamaan. Entisen hybridin jälkeen 21-vaihteinen retkipyörä on unelma, nyt kun olen vihdoin oppinut käyttämään käsijarrua. Leveärenkaisella hybridillä pyörä eteni tasan sen polkaisun verran ja pysähtyi sitten kuin seinään, jos uutta voimaperäistä polkaisua ei tullut. Tämä nykyinen taas ällistyttävästi vain lisää vauhtia ja kulkee kevyesti ja kulkee vieläkin, ja vähän vielä...

Hyvät elokuvat harvassa

Harmitti kun en saanut aikaiseksi hankittua lippuja Musen konserttiin. Mutta sitten kummipoika tulikin kaupunkiin samana iltana eikä enää harmittanutkaan yhtään. 10-vuotissynttäreiden kunniaksi käytiin katsomassa Shrek 4, kun Risto Räppääjän aikataulu ei sopinut.

Tuttua taattua tavaraa ja aika meni mukavasti, josko tasapaksun yllätyksettömästi. Eiköhän jo riittäisi tätä laskelmoitua lajia, ettei tarvitse nähdä Shrek 12 -rollaattoriversiota. Tai Shrekin lapset, osat 1-3 (olihan Tarzanillakin poika). Hyviä elokuvia odotellessa. Myös aikuisille.

Muunmaalaisten silmin

Japanilaisia turisteja näkyy tänä kesänä Helsingissä paljon. Heidän innostuneisuutensa ja hyväntuulisuutensa on tarttuvaa − aamullakin hymyilytti, kun naisryhmä ihmetteli silmät pyöreinä marjanmyyntikojua ja kommentoi sitä kovaäänisesti toisilleen, huudahdellakin piti vähän väliä.

Ja tietysti ottaa kuvia: yksi tädeistä sai myyjältä luvan mennä kojun sisäpuolelle, missä hän osoitteli eri marjalajeja ja hymyili samalla kun puolenkymmentä kameraa surrasi ikimuistoisen tapahtuman tallentajina. Toinen innosta tärisevä (kirjaimellisesti totta) joukkio kuvasi toisiaan Finlandia-talon nimikyltin alla. Ja kahvila Suomessa japanilaisia on edelleen tupa täynnä, vaikka Ruokala Lokin tekemisestä siellä on jo monta vuotta.

Pakkomielle taulusta

Minulla on pakkomielle taulusta. Eikä mistä tahansa taulusta, vaan aivan tietystä: Inari Krohnin Koivikko-työstä, jota olen ihaillut jo ainakin kolme vuotta eri paikoissa, näyttelyissä ja gallerioissa. Nimikin kolahti, kun oma mökkitontti on samanniminen − ja kuvan mielenmaisemakin voisi olla eteläsavolainen. Työ on selkeän yksinkertainen, mutta puhutteleva. Siitä on olemassa eri versioita, eri vuodenaikojen värityksin. Kauniita kaikki! Nyt vihdoin päätin, että kuva vaivaa mieltä niin paljon, että hankin sen omaksi. Koivikko kevätvalossa loistaa pian seinällä Kannelmäessä.

Salmelan salaisuus

Salmelassa käynti kuuluu kesään. Vaikkei mitään muuta taidetta koko vuonna näkisi, se tehoaa pahimpaan taiteen nälkään rautaisannoksena ja vitamiinipistoksen tavoin saa aikaan virkistyneen olon... jotenkin vain jalka on kevyempi hetken sen jälkeen.

Suosikki tänä vuonna oli Kristian Krokfors, kaupunkinäkymineen, kattoja, ikkunoita, valoja... En kyllä voinut välttyä kaupalliselta ajatukselta, että tässäpä oivia sponssikohteita jollekin energiayhtiölle. Terhi Kaakisen patsashahmot hykerryttävät, ja Johanna Häiväojan työn jälki on sanalla sanoen kaunista. Ja paljon muutakin hienoa ja ällistyttävää - kömpelöstä kotikutoisuudesta ei ole tietoakaan, ovat niin kansainvälisiä ja koulutettuja nämä nykytaiteilijamme. Suomalaiskansallisuutta on myös turha hakea, mutta se ei nyt tässä ollutkaan ideana. Kyllä se suomalaisuuskin sitten taas tulee esiin kun sitä tarvitaan, uskon.

Tuomas Hoikkala ottaa itse vieraita vastaan ja jutustelee ja saattaa vaikkapa lurauttaa saksofonisoolon, jos joku pyytää, mikä on myös plussaa. Johto on aidosti mukana ja haluaa aistia tunnelmat koko ajan.Varmasti yksi Hoikkalan ja sitä kautta Salmelan menestyksen ja taidevainun salaisuus.

Kaupunkikulttuuria

Pyörähdin parissa kirja-alessa. Mitä pitäisi ajatella siitä, että romaani nimeltä ”Onnellisen avioliiton reseptejä” on myynnissä Scifi ja fantasia -kyltin alla? Onko sijoittelu kauppaketjun virallinen kannanotto vai kumpuaako se myymälänhoitajan omasta elämänkokemuksesta? Mutta miten mahtavan tarinan Johanna Sinisalo saisikaan teemasta irti. Hän jos kuka osaa hahmottaa todellisuutta toisin.

Riemastuin, kun näin Punavuoressa näyteikkunassa kyltin ”Pesua ja silitystä”. Mitä, vieläkö sellaistakin palvelua saa pikkuliikkeestä? Koska silitys ei ole lempipuuhiani, näin jo mielessäni raahaavani tänne kassillista silitettäviä vaatteita ja suunnittelin, miten paljon voisi kerralla pyörällä tuoda. Tarkempi tarkastelu osoitti kuitenkin, että kyseessä oli parturikampaamo, joten ilmeisesti vintage-kyltissä viitattiin humoristisesti päänsilittelyyn. Mukavaa sekin, silti jäi oudosti vähän pettynyt olo.

On vaikea ymmärtää, miten Signe Brander pystyi 1900-luvun tekniikalla luomaan niin hienoja valokuvia kuin ne ovat - vielä elokuun Hakasalmen huvilassa täällä näytteillä. Etenkin panoraamat ovat upeita isoina vedoksina.

Signen kuvissa ihmiset ovat kuin kuvia varten buukattuja malleja, asennot ja ilmeet mietittyjä ja harkittuja kuin parhaissa mainoskuvissa ainakin - vaikka oikeastihan hän vain pyysi paikallaolevia poseeraamaan jos otollisia henkilöitä kohdalle sattui.

Kiva katsastella kuvia ja yrittää sijoittaa näkymä tähän päivään. Jos ei onnistu, voi luntata apuja: kaupunginmuseo on tehnyt iloksemme multimediesityksen, jossa ennen- ja nyt-kuvat näytetään peräkkäin ja vierekkäin.

Näyttelyn jälkeen kotimatkalla istuin Töölönrannan kahvilassa luomulimulla, tuijotin Villa Kiveä ja kuuntelin Pinkin konsertin viritttelyä. Kai tämäkin lasketaan kulttuurin harrastamiseksi?

Kulttuuri, kukoistaako

Kesällähän se vasta kukoistaakin - ken jaksaa kesätapahtumat läpi kahlata tai lomalla keskittyä vaikkapa lukemiseen. Oma aktiivisuus toistaiseksi noudatellut linjaa mökki-tv ja Särkänniemen delfinaario. Onneksi Kannelmäen kirjasto on taas auki remonttien jälkeen, heti huomaan että lukuharrastuskin elpyy kummasti. Omaksi kirjoja ei kannata kasapäin ostaa - hyvin pian on ongelmia säilytyksen kanssa. Mihin ihmeeseen ne kaikki mahtuisivat? Onko tähän vinkkejä?

Divarit eivät ota kuin muutamia suosituimpia. Tiedän sen karvaasti viime kesän kokemuksesta, jossa raahasti kassikaupalla mielestäni erinomaisia kirjoja toiveikkaasti euronkuvat silmissä vilkkuen lähidivareihin. Joista jokainen sanoi, ettei tilaa ole eikä muka kysyntääkään ja ottaisi vain Stieg Larssoneita (jotka muuten möin jo ratikkapysäkillä neljälle eurolla kappale kaverille, joka sattui huomaamaan kantamukseni ja alkoi kysellä kirjojen kohtalosta. Bisnes never stops.) Sydän verta valuen pitäisi siis roudata rakkaudella - tai ainakin suurella kiinnostuksella - kasatut kirjakasat roskikseen, niinkö?

Onneksi työkaveri pelasti tästä pulasta ja otti kassit lopulta haltuunsa.