Anne Swärd: Vera

Luin - en lukaissut - Veran, jonka olin merkannut lukulistalle heti kirjasta kuultuani:  ruotsalaisen Swärdin vahva kerrontatapa kiehtoo. Vaikka kirja on nimetty toisin, se oikeastaan kertoo Sandrinesta, rutiköyhän ranskalaisäidin tyttärestä, jonka äiti päättää viedä Euroopan suursotaa pelätessään turvaan, pois maasta. Äiti ja kolme tytärtä lähtevät autonrähjällä Itä-Eurooppaan, josta perheen isä on kotoisin. Päätös on monin tavoin onneton, tulemme huomaamaan. Sillä natsit valtaavat Puolan ensimmäisenä.

"Miten monta kertaa äiti olikaan muistuttanut meitä: Älkää herättäkö kenenkään huomiota, teittepä mitä tahansa. Muuta hän ei ollut pyytänyt. Mutta mitä olin tehnyt? Täsmälleen päinvastoin. Sen sotilaat pian kertoisivat äidille." 

" - Usko pois, ei ole mitään pahempaa kuin omien pelkääminen. Se on totta, heitä minä pelkään. Pelko lamauttaa minut niin, etten kykene enää ajattelemaan." 

Varsinaisia sotatoimia ei kuvata. Kaukaisessa vuoristokylässä ne eivät suoranaisesti jyllää, mutta sota on olosuhde, joka mahdollistaa kirjan tapahtumat. Sandrinen on paettava jälleen. Vuonna 1945 tapaamme hänet yllättäen Tukholmasta, varakkaan Cederin perheen miniänä, komeista häistä, omistaan. Mitä tapahtui?

"Miksi paeta kuolemaa niin kauas ja sitten vain kahlata suoraan sitä vastaan? Vastasin jotain välttelevää, syytin unettomuutta, sanoin etten ollut nukkunut aikoihin, olin sekapäinen... Mutta juuri sitähän minä en ollut. Pikemminkin kylmäpäinen ja selkeästi ajatteleva."

Kirjan tunnelma on intensiivinen, juoni jännittävä ja yllätyksellinen. Vera venyttää rajoja, monella kiinnostavalla tavalla. Rakenteeltaan, joka on erikoinen mutta taitava. Genreltään, joka leviää perusproosasta psykologiseksi trilleriksi ja kasvukertomukseksi. Sisällöltään, joka kulkee köyhyydestä äveriäisyyteen, väkivallasta rakkauden eri asteisiin, sikiön ensi sydämenlyönneistä julkisiin teloituksiin.

"On turha kamppailla sellaista vastaan, mikä on paljon vahvempi, siinä vain tuhlaa voimansa nopeasti. Sen sijaan on liu'uttava virran mukana, kunnes se lakkaa kiskomasta ja vetämästä, vasta silloin siitä voi selvitä."

Fyysisyys leimaa Sandrinen kokemuksia maailmasta. Melko mielikuvituksellisista käänteistä huolimatta uskoin kertojaan. Uskottavuuden kannalta mietin erityisesti erästä matkalaukkua ja erästä heräämätöntä tunnetta (joista en voi spoilaamatta tarkemmin kertoa), mutta sain harkinnan jälkeen nekin selitetyksi itselleni. Surullista muuten, miten ihmisten julmuuteen on yllättävän helppo uskoa. Sillä tarina on julma. Naisten ja lasten asema poikkeustilanteissa on suojaton. Luottamus ihmisiin ja elämän kantamiseen on helppo tuhota. Eikä sitä rakenna aineellinen vauraus.

Elin Sandrinen mukana ympäri Eurooppaa, kasvoin viattomasta tytöstä rikkoutumisten kautta aikuiseksi; jännitin, surin ja vaikutuin pitkäksi aikaa. Swärdin tapana on jättää sanoittamatta osia, jotka lukija voi itse kuvitella - ja sehän on tehokkain tapa vaikuttaa tekstillä. Kirjailijan Viimeiseen hengenvetoon sisältää paljon samoja elementtejä kuin Vera.

Kenelle: Tiiviin tunnelman ystäville, ihmismieltä ihmetteleville, pohjoismaisen laatuproosan lukijoille.

Muualla: ...liukuu kaiken aikaa elämän ja kuoleman ohuella rajalla, sanoo Leena Lumi. Kuohuttava, korskea romaani, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Main kirja sai hengästymään, ahdistumaan ja ihastumaan.

Anne Swärd: Vera. Otava 2018. Suomennos Jaana Nikula.

Viimeiseen hengenvetoon

Sukellus syvälle tunteiden ja aistien vietäväksi, sitä tämä kirja on. Aistillinen on sana, joka nakuttaa takaraivossa kirjaa miettiessä. Tunto, hajut, maut, äänet… kaikki ovat vahvasti mukana.

Päähenkilö on tyttönen Lo, joka kasvaa pikkutytöstä aikuiseksi ja rakastaa koko ajan samaa miestä. Rakastaa, tai on jopa riippuvainen, joka tapauksessa suhde määrää Lon tekemisiä vuosikausia, ehkä aina.

Lon pään sisäinen maailma on synkänpuoleinen ja hänellä on paljon pelkoja. Mies, Lukas, on omalla tavallaan nyrjähtänyt. Molempien taustaa valotetaan sen verran, että syitä voi päätellä. Ruotsalainen yhteiskunta ei tällä kertaa tartu tilanteeseen terapiainnostuksineen. Muutenkaan arkirealismin ei anneta tunkeutua liikaa tarinaan, jossa leijuu hieman salaperäinen, uhkaavakin tunnelma. Tuli on elementti, joka on vahvasti läsnä ja jonka äärellä he myös tapaavat ensimmäisen kerran. Tulipalon hajun ja kuumuuden voi melkein tuntea.

Teksti etenee kuvailevasti, rauhallisesti, viipyillen, kaltaiselleni kärsimättömälle lukijalle hieman liiankin. Mutta teksti on kaunista ja harkittua, ja pidin siitä, että kaikkea ei selitetä auki. Ja siitä, etten tiennyt alkuun, missä päin maailmaa ollaan (en taaskaan ollut lukenut lievettä) ja arvuuttelin paikkaa mielessäni ensin jonnekin Amerikan mantereelle, sitten eteläiseen Eurooppaan, kunnes tajusin, että ollaan Etelä-Ruotsissa. Kaikki mielikuvat vähän muunsivat käsityksiä päähenkilöistä, hauska havainto muuten.

Vaistoillaan Lo ymmärtää myös sen, milloin on aika tehdä muutoksia. Hän toimii nuoren tytön tavoin tunnepohjalta, tulevaisuutta tai muita ihmisiä miettimättä, ja repäisee itsensä irti Lukasista. Hieman eläimen tavoin, julmasti, kuin kyse olisi eloonjäämistaistelusta, ja oikeastaan onkin. Lukas jää, mutta henkinen suhde ei koskaan täysin katkea.

Epätavallinen ja vakava nuoren tytön kasvukertomus, joka jätti jälkeensä painavan, surullisenkin tunnelman. Kun kirja päättyy, henkilöiden hyväksi ei ole mitään tehtävissä. Tarina on kerrottu ja nyt se on loppu. Slut.

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon. Otava 2011.