Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas ja Kaivosten kaupunki. Naistenviikko 2024.

Jenny muuttaa ystävänsä Hannan kanssa Kanadaan, kotimaan köyhyyttä, kehnoja töitä ja ahdistavaa sisällissodan jälkeistä ilmapiiriä pakoon vuonna 1927. Parikymppiset naiset ovat päättäneet pärjätä, vaikkeivat kieltä osanneetkaan. Jennyn veli Ensio oli mennyt edeltä ja vakuutti töitä löytyvän ja myös naisten pääsevän ansion syrjään kotimaata paremmin. Ja jossain Amerikan mantereella asuu myös Jennyn isä, josta ei ole kuulunut vuosiin mitään. 

Nopeasti töitä löytyykin, kotiapulaisina. Jenny viihtyy Torontossa, vaikka vapaa-ajan vähyys ja tiukat kotiintuloajat kismittävät. Hanna haaveilee maaseutumaisemista. Naiset kertovat tarinaansa vuorotellen minä-muodossa, osan saamme lukea kirjeistä kotiväelle. 

"Vaikka suostuinkin lähtemään Jennyn kaveriksi Kanadaan vastentahtoisesti, oli se parempi ratkaisu kuin jäädä kotikylään, missä menneisyyden haavat olivat pahasti auki. Minuun ne jättivät ikuisen turvattomuuden tunteen, ajattelin, että aina oli jossakin onnettomuus tai ilkeä ihminen vaanimassa. Milloin tahansa saattoi lähteä matto alta ja hartaasti rakennettu luottamus kadota."

Naisten taivas kuvaa realistisella otteella maahanmuuttajan arkea ja palkollisten töitä, iloineen ja suruineen. "Haalilla" käydään kielikursseilla ja tansseissa, ja kun nuorista naisista on kyse, tietysti tavataan myös miehiä. Mutta Jenny ei aio ihan vielä asettua, vaan kokea vapauden ja itsenäisyyden hurmaa, toisin kuin perheestä unelmoiva ystävänsä. Vaikka elämä on pulskempaa kuin Suomessa, muuttaja on usein yksinäinen, kertoo Jenny:

"...minulle riitti, että veli oli siinä ja toi omalla mutkattomalla olemuksellaan tuulahduksen entisestä kodistamme. Hänen läsnäolonsa sai minut tajuamaan, miten yksin jokainen siirtolainen pohjimmiltaan oli. Suomalaiset tulivat kuka mistäkin, eikä paikallisia päässyt lähestymään helposti. Haali oli maanmiesten kohtaamispaikka, mutta ei korvannut kotiseutua. Jokainen oli yksin oman yritteliäisyytensä varassa, ja juuri siitä syystä Ension läheisyys sai minut tuntemaan edes hetken ajan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota olin kaivannut."                                                                                                                                                                                                                                                  

Pörssiromahdus 1929 lamauttaa talouden ja tuhoaa työpaikkoja. Jatko-osassa Kaivosten kaupunki Jenny ja Hanna asuvat pohjoisemmassa, pienessä kaivoskaupungissa. Molemmat ovat edenneet unelmiaan kohti. Suuressa suomalaisyhteisössä toistuvat kotimaan poliittiset kaiut, onpa seudulle levinnyt Karjala-kuumekin, joka kummastuttaa Jennyä.  

"- Minä en kyllä ymmärrä, mikä niitä sinne Venäjälle vettää, ihmettelin ääneen. 
- Pelkkää potaskaa koko puhe maan ihanuuesta ja työläisten omasta valtiosta. Onhan tuo nähty siinä naapurissa.
- Sano se niille, joihin Karjala-kuume on tarttunu, ei ne usko. Ihan kun olisivat tulleet sokeiksi ja kuuroiksi ja kadottaneet järkensä. Vieläkö Ensio haikailee niiden matkaan?"

Kirjat ovat mukavan sutjakoita luettavia; kirjoittaja on kokenut etenkin lasten ja nuorten kirjojen tekijänä, joten selkeys on luontevaa. Arjen kuvailussa on tosielämän tuntu, kiintoisia yksityiskohtia ja hauskuuttakin, etenkin fingelska-kielen kanssa, josta löytyy pieni sanasto Kaivosten kaupungin lopusta.

Luulen, että näitä kirjoja pystyy lukemaan sellainenkin, joka ei jaksa paksuja opuksia eikä raskasta historiaselvitystä. Ajattelen nyt lähinnä heitä, jotka esimerkiksi korkean iän tai terveysrajoitusten takia etsivät sopivaa historialuettavaa, jota jaksaa pidellä, kuten kasikymppistä äitiäni. Nuorten naisten kepeiden kenkien jäljissä on helppo kulkea!  

Kirjoittaja kertoo tehneensä mittavan taustatyön ja saaneensa innoitusta ja apua Kanadassa asuvilta sukulaisiltaan. Kirjan henkilöt ovat fiktiota, mutta monet tapahtumat ja ajan henki on koottu ja muotoiltu tarinaan siirtolaisten haastattelujen ja muun lähdemateriaalin pohjalta, jota on listattu ensimmäisen kirjan lopussa. 

Muutosta rapakon taakse kotiapulaisen töihin samoihin aikoihin kertoo myös Sally Salminen muistelmakirjassaan Aikani Amerikassa. Tästä en ehtinyt postata ennen palautuspäivää kirjastoon, mutta vinkkinä aiheesta kiinnostuneelle. Sally asui New Yorkissa kuusi vuotta palvellen hyvin varakasta väkeä, ja siirtolaisen asema tulee siinäkin hyvin esiin arjen kautta. Palvelijaa ei juuri täysivaltaiseksi ihmiseksi noteerattu. Kun Katrina julkaistiin, nousi palvelijakin arvoasteikolla. Jennyssä ja Sallyssa on jotain samaa: seikkailumieltä, tervettä suomalaisjärkeä, taitoa pitää puolensa ja päättäväistä positiivisuutta ainakin. 

Marja-Leena Lempinen on tehnyt uran lasten- ja nuortenkirjailijana, ja vasta nyt myöhemmin alkoi kirjoittaa myös aikuisille, onneksemme. Sarjan kolmas ja viimeinen osa Siivet ja juuret ilmestyy 4.9.2024, eli ihan pian! Miten naisten elämä lopulta järjestyy? 

Kenelle: Helppoa historialuettavaa hakeville, muuttaneiden sukulaisille ja tutuille, siirtolaisten elämästä kiinnostuneille. 

Marja-Leena Lempinen: 

Naisten taivas, Icasos 2021
Kaivosten kaupunki, Icasos 2022

Kannet T. P. Kekäläinen.

Naistenviikon lukuhaastetta somessa vetää Tuijata. #naistenviikko2024 

Kirsi Pehkonen: 24 joulutarinaa

Jouluna julistellaan kaikenlaista juhlavaa ja luodaan tunnelmaa vaikka havunneulasesta. Ihan iisistikin voi aikaa viettää, vaikka rauhoittavan hyvän mielen lukemisen kanssa. 

Sellaista tarjoaa Kirsi Pehkonen 24 joulutarinallaan. Ne ovat sattumuksia, joita voisi tapahtua meistä kenelle vain, vaikka ovatkin merkillisiä. Kukapa meistä ei tuntisi vainoharhaista naapuria, toivoisi arpajaisvoittoa tai haaveilisi täydellisestä mekosta, jossa näyttäisi kauniilta? Hauskin tarinoista kertoo opettajasta, joka ottaa yllättävän palautteen vastaan aikuismaisesti ja hyvin jouluhenkisesti, arvostan!  Tonttumummo terveyskeskuksessa huvittaa lukijaa ja saa työntekijät ymmälle.  

"- Olisiko kuitenkin sosiaalitoimen asiakkuustilanne, Soilikki pohti.
- Pitäisikö varuilta näytteitä ottaa? Ossi sanoi. - Äkkiäkö tuikkaan pari reikää, että saadaan veret. Entä virtsa, EKG, verenpaine?
- Kannattaako tiukkoja resursseja käyttää asiakkaaseen, jolla ei näytä olevan fyysisiä vammoja, Soilikki tuhahti ja jäi mietteliään puremaan huultaan. Elina ja Ossi pysyivät vaiti. Soilikilla ei ollut tapana kuunnella muiden ajatuksia tai jos joskus kuunteli, niin vain voidakseen omia ne myöhemmin."

Toinenkin opettaja, rehtori oikein, repäisee kunnolla joululoman alkaessa. Lähikauppias näkee vaivaa asiakkaidensa puolesta, ja mökinvuokraajalle tapahtuu asia, josta monet unelmoivat. Trendikkään yhteisöllisen asumisen vaateet saattavat yllättää miehen, joka etsii perheelle täydellistä kotia. Ja leskeksi jääneen naisen, joka luulee tekevänsä hyvää joulupostin jakajana.

"- Mieluummin laitetaan somessa postaus tai lahjoitetaan postimerkkien hinta hyväntekeväisyyteen,  Enni jatkoi. 

- Paitsi minä. Tykkään vanhanaikaisesta tavasta."

Jouluhenkeen eli myönteiseen mieleen laskeutumiseen sopivaa harmitonta luettavaa. Suositus heille, jotka eivät hae mitään ihmeellistä, vaan innostuvat arjen sattumuksista. Ikäluokka 50+ saattaa olla kovinta kohderyhmää: me osaamme jo arvostaa jokapäiväisen elämän ihmeellisyyttä. 

Muualla: Mukavia, sydäntälämmittäviä joulutarinoita, sanoo Kirjarouva ja esittelee kirjailijaa tarkemmin: Pehkonen on kirjoittanut Jylhäsalmi-sarjan ja monia muita aikuisten ja nuorten kirjoja.

Kirsi Pehkonen: 24 joulutarinaa. Icasos 2023. Kansi T. P. Kekäläinen. 

Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita

Kun etsit mahdollisimman tavallisen naiselämän taitavasti kerrottua kuvausta, tutustu Tiaiseen: hän on alan mestari. Normicoreksi nimesin tämän genren, jossa hän kertoo naisista, yleensä jo kypsistä aikuisista, työ- ja kotielämässään. Otollisin kohderyhmä näille ovat naiset 50+. 

Puhdas lajinsa edustaja on myös uutuusteos, jonka ajankohta on 1990-alku, paikka itäinen Suomi ja päähenkilö 60 vuotta täyttävä Annamari. Siinäkin iässä voi elämä mullistua: hän jäi juuri leskeksi ja muuttaa maalta kaupunkiin. Pienen paikkakunnan kirot tulivat iholle aiemmin, kun aviomies, pankkikiho, jäi kiinni väärinkäytöksistä, menetti työnsä ja asemansa yhteisössä. 

"Eljaksen tehtyä talousrikoksen yhteydenpito oli katkennut kuin seinään. Muutkin ystävyyssuhteet olivat kariutuneet. Eljas oli menettänyt maineensa, ja samaan viemäriin olivat menneet Annamarin ystävyyssuhteet. Heille ei tullut enää kutsuja syntymäpäiville, lakkiaisiin eikä Pappilanniemen perinteisiin vappupirskeisiin."

Nyt, miehen kuoltua, Annamari haluaa pois entisestä ympäristöstä, kaipaa jotain uutta. Ja mikäpä estäisi. Tyttäret ovat jo aikuisia ja omillaan, onpa Annamari päässyt jo mummoksikin. Rakas veli Seppo on lohtuna, mutta jälleen saapuu kuolinviesti, kun Seppo menehtyy äkillisesti. Jäämistöä setviessään Annamari löytää asioita, joita hän ei ollut veljestään tiennyt. Nythän aletaan mennä lähes trillerin puolelle! Mutta hyvin turvallisesti. 

Tarinaan liittyy salasuhteita, asuntokauppoja, vanhoja ystäviä ja tietysti kissa. Kiinnostava on Annamarin harrastus, josta hän saa rahaakin: hän nimittäin kirjoittaa romanttisia juttuja viihdelukemistoihin. Kirjoittaminen on hänelle henkireikä ja väylä käyttää omaa ajatteluaan ja taitojaan. Ihailen häntä myös tästä, mutta etenkin itsevarmasta, kypsästä otteesta elämään, jossa hän oppii ottamaan oman paikkansa ja asettamaan terveen itsekkäästi itselleen tärkeät asiat etusijalle. 

Kirjan nimeen voisi tehdä pienen lisäyksen: ...ja Välimeren aaltoja. Sillä myös matkoja kuuluu Annamarin uuteen kuvioon, jossa luonnollisesti herää uuden, hyvän ja luotettavan suhteen tarve, ehkä toteutuskin. On vain uskallettava.

Kirja on täsmälahja iäkkäälle naissukulaiselle ja miksei miehellekin. Annamarin elämä on samastuttavaa siten, että tapahtumat voisi kuvitella naapurilleen tai jopa itselle, mutta silti niin kuohuttavaa, että tarina onnistuu herättämään kiinnostuksen ja pitämään sen mainiosti yllä kirjan mitalta. Myös antelias riviväli ja fonttikoko suosivat seniorilukijaa. 

Lisää kirjailijan teoksia:

Sydänystäväni Kirsti

Lauantaitanssit, jossa linkkejä muihin kirjoihin

Marja-Leena Tiainen: Jäämeren vettä, Laatokan laineita. Icasos 2023. Kansi T. P. Kekäläinen. 

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit

Maija on ollut kotirouva vuosikymmeniä, asunut itäsuomalaisessa taajamassa miehensä Juhanin ja
kahden nyt jo aikuisen lapsensa kanssa. Kun Juhani jää työkyvyttömyyseläkkeelle, tämä haluaa muuttaa lapsuudenkotiinsa, mutta kun kuopus muuttaa kotoa pois, Maijalla alkaa kyteä ajatus: Olisiko vihdoin hänen aikansa tehdä jotain muuta kuin palvella perhettä? Onko pakko muuttaa miehen mukana peräkylille? 

Maijan haave on liikuttava, vaatimaton ja tosielämästä kumpuava. Marja-Leena Tiainen kirjoittaa kirjoja, joissa kuvataan naiselämää todella tavalla, normicorea, kuten aiemmin sanoin. Tunnistan monia asioita äitini kautta, vaikka Maija on häntä iäkkäämpi. Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle, josta kirja piirtää todenmukaista ajankuvaa. Ruuat, harrastukset, tv-ohjelmat, Ruotsin-risteilyt ja naapurussuhteiden hoito riemastuttavat tuttuudellaan kasaria elänyttä.  

"Minä tylsistyn, jos en ala jotain, Maija ajatteli."

Koska Maija on aikansa lapsi ja emäntäkoulun käynyt nainen, hän hallitsee kotitaloustaidot. Siksi kahvilayrittäjä Asta pyytää häntä avukseen tilaisuuksien järjestämiseen ja kahvilan pyörittämiseen. Mutta miten se onnistuisi niin, että Juhani ajatuksen hyväksyisi? 

"Miten avuton mies minulla onkaan, Maija ajatteli seuratessaan tyttöjen nukkeleikkejä. Se oli hänen omaa syytään. Hän ei ollut koskaan laskenut Juhania keittiöön. Ruuanlaitto, siivous ja pyykinpesu olivat taitoja, joita Juhani ei osannut. Olisiko edes halunnut?"

Ero nykyisiin perheenisiin on onneksi valtava, edistytty on, kaikkien eduksi. Vaikka toki oli edelläkävijöitä, ei kertomuksen aikoina maaseudulla usein kouluttamattomien keski-ikäisten naisten kuulunut toivoa omaa uraa ja rahaa. Mies antoi ne markat, mitä raaski. Eikä tunteista juteltu eikä niitä näytetty. 

"- Meidän liitossa Juhani on pitänyt jöötä, ja minä olen totellut. Paitsi viime aikoina olen alkanut pitää puoliani. - Rakastatko sinä Juhania? - Kysymys tuli Tuijan suusta luontevasti, mutta Maija hätkähti silti. Hän antoi kiertelevän vastauksen: - En minä halua siitä erota. Me ollaan kasvettu yhteen."

Kirja on aikamatka 1980-luvulle ja maalla asuvien äitiemme ja isoäitiemme tarina ajasta, jolloin miehet määräsivät mutta jolloin roolit alkoivat hitaasti muuttua ja naisten tekemä työ piirtyä näkyväksi. Pääkaupungissa alkoi nousukausi ja juppiaika, maalla taloudellinen menestys näkyi vilkkaana rakentamisena ja yritysten ja yrittäjien pärjäämisenä, kuten Astan kahvilan. Ihanaa ja tärkeää Maijalle on se, että lapset pärjäävät elämässään. Mutta miten käy Maijan ja Juhanin natisevan avioliiton? 

Maija miettii veroilmoitusta täyttäessään sanan "kotirouva" ammatin kohdalle: "Tuloja nolla, arvostus sama." Fiksuna naisena Maija osaa tehdä päätöksensä, jotka eivät ole ehkä niitä, joita lukija arvailee. 

Muuta kirjailijalta:

Sydänystäväni Kirsti aloitti kolmen kirjan sarjan, josta Lauantaitanssit on kakkososa.

Kanslian naiset

Kenelle: Naisten työelämätarinoista ja tasa-arvosta kiinnostuneille, lähihistoriasta hullaantuville, maaseudusta kiinnostuneille, äitinsä tai mummojensa elämästä kiinnostuneille.

Mahtaako kirjasta tulla Savonia-palkintoehdokas 2022? Se saadaan tietää marraskuussa Kirjakantti-tapahtumassa.

Lue lisää Marja-Leena Tiaisen tuotantoa naiselämästä:

Sydänystäväni Kirsti
Kanslian naiset

Marja-Leena Tiainen: Lauantaitanssit. Icasos 2022. Kansi T. P. Kekäläinen.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

Sirkka ja Kirsti ovat olleet parhaita ystäviä vuosikymmeniä.
Nyt he alkavat olla kuusikymppisiä kypsiä naisia, edelleen tiiviisti yhteydessä. Toiselle voi tilittää kuulumiset, ilot ja harmit aina kun siltä tuntuu. Naiset käyvät yhdessä matkoilla ja nähtävyyksiä ihailemassa. Mutta sitten kaikki muuttuu. 

Kirstin äkillinen kuolema järkyttää Sirkkaa enemmän kuin hänen miehensä Pentti, lapsensa ja muut ystävyyden ulkopuoliset tajuavat. Hänen jatkuva haudalla vierailunsa nostattaa kulmakarvoja:

"- Puhelet siellä itseksesi ja naureskelet, Pentti jatkoi vaivautuneena. - Onko se tolkun ihmisen hommaa?"

Jopa töissä sattuu virheitä yleensä tarkalle tekijälle. Sirkka on ikäluokkaa, joka on tottunut tekemään paljon töitä niin elääkseen kuin vapaaehtoisestikin, vaikka urheiluseuran hyväksi. Tunnollinen puurtaja, joka pyöräyttää pullat ja syntymäpäiväkakut tarvittaessa, muistaa merkkipäivät, vaihtaa haudoille istutukset vuodenajan mukaan ja lenkkeilee. Sirkan paineita lisäävät aikuisten lasten asiat ja "välivouhkana" toimiminen miehensä ja lasten kesken. Lapsenlapsista hän saa toistaiseksi vain haaveilla. Kaiken kaikkiaan, tilanne vaikuttaa kauniin seesteiseltä ja normaalilta. Perhesuhteet ovat hyvin lämpimät ja Sirkka on onnellinen, mutta silti hän uupuu monien muutosten keskellä.

Mediassa puhutaan nykyään paljon nuorten naisen jaksamisesta (ja syystä); Tiainen nostaa esiin vanhemman ikäluokan. Sydänystäväni Kirsti on kolmas teos sarjassa, jonka parasta kohderyhmää on ikäluokka 50+. Me varmasti löydämme kirjasta paljon tuttua omasta tai vanhempiemme elämästä, arkisista tavoista ja tavasta suhtautua asioihin. Eivät ne ole vain nuoret, jotka uupuvat. Aiemmin vain asiasta ei ole puhuttu niin kuin nyt. Olemme näkymättömiä. 

Pentti on hyvä mies, vaikka Sirkkaa tuskastuttaa tämän vaiteliaisuus. Vain kalassa miehestä sukeutuu vilkas. Vanha äiti on ärtyisä Sirkalle, mutta paapoo lapsenlapsiaan, etenkin Sirkan nuorinta, Samia. Sami valitsee sivaripalveluksen intin sijasta, mikä saa hänen isänsä synkäksi, ja muutenkin poika pakottaa vanhempien sukupolvien ajattelua uudistumaan. Sirkan kaksi tytärtä ovat hyvin erilaisia keskenään, ja äiti on jatkuvasti huolissaan siitä, miten he pärjäävät, oli syytä tai ei.

Voisiko oman miehen kanssa tehdä lomamatkan, Lappiin, sillä Penttiä ei muualle saisi? Sirkka päättää kokeilla, eikä hän pety, vaikkei Euroopan metropoleihin tällä kertaa päässytkään, vaan Tenolle. Yllättäen hän itsekin kiinnostuu joella soutamisesta ja nauttii olostaan.

"Rauha ja kauneus, sanat tiivistyivät Sirkan mielessä. Matka oli alkanut hyvin. Sää oli suotuisa, ja he olivat saaneet kalan heti ensi yrityksellä. Sirkan mieleen nousi hyvänolontunne hänen muistellessaan saalistushetkeä. Saman tunteen Pentti ja muut lohenkalastajat halusivat kokea kerta toisensa jälkeen. Siihen jäi koukkuun." 

Kirja on ammattitekijän sutjakkaa tekstiä, ja arkisine havaintoineen tulee lähelle. Sävy on haikeahko, rauhallinen ja jotenkin ylettömän kiltti, dramaattisten kohtaloiden vastapainona. Siinäpä se koukku ja viesti: kiltit ja tekeväiset ovat tavallisia ja näkymättömiä, eivätkä saa sitä arvoa ja kiitosta, mikä heille kuuluisi. Jos ei löydy tv-mäistä kärkeä, väkivaltaa ja kirkumiskiroilua, nämä ihmiset jäävät pimentoon. Huomio kiinnittyy vain äänekkäisiin. Mutta suurin osa oikeasti on tätä muuta laitaa. 

Näkökulmia avautuu ajoittain huumorillakin, kuten jatkuva kahvinkeitto ja vierasvarasta huolehtiminen. Kalastuspuolta on lopussa omaan kiinnostukseeni liikaa, mutta mieheni on tuota lajia, joten täytyy yrittää ymmärtää. Kirjassa on tavallisuuden taikaa, maaseudun rauhaa, harmonian hakua sekä Lapin kuvausta. Ja kotimaanmatkailuhan on nyt mitä ajankohtaisinta.

Ei ole draamaa, on tasaista. Kuulin jostain, että vaatemuodissa suositaan "normcorea"; kaiken yksilöllisyyden ja huomionherättämisen jälkeen suuntaus korostaa jopa liioitellusti tavallisuutta. Voi hyvin olla, että trendi näkyy myös kirjallisuudessa, kun kaipaamme normiaikoja ja niiden kuvauksia. Olkoon normicorea siis! 

Kenelle: Tavallisuutta kaipaavalle ja sitä arvostaville, rauhallista toivoville, pitkän liiton tunteville, suomalaista luontoa arvostaville.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti. Icasos 2020. Kansi T.P. Kekäläinen.

Helmet-haaste 2020, kohta 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan. (Paljon!)

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset

Edelleen Kuopiossa, Kähkösen Muistoruohon tavoin 1970-luvun alussa, mutta toisessa yhteiskuntaluokassa ja tilanteessa. Tiainen kertoo kaupunginkanslian virkanaisista ja heidän elämästään. Komeassa kaupungintalossa toimivassa kansliassa on useita osastoja, niillä jokaisella johtonsa ja varsinaiset tekijänsä, kanslian naiset.

Seuraamme pääosin kolmea naista, erilaista ja eri-ikäistä, nuoruuden levottomuutta elävää Eeva-Liisaa, perheenäidiksi osin tahtomattaan ajautunutta Virveä ja rauhallisen järkevää viisikymppistä sinkkua (sanaa ei vielä tunnettu!) Tuulikkia. Mukana ovat myös heidän perheensä, lähipiirinsä ja koko muu kaupunginkanslia.

Tiainen tuo hykerryttävästi esiin ajan tavat ja asenteet, kanslian naisten kainouden ja päättäväisyyden, käyttäytymisen kirjoittamattomat mutta pakottavat säännöt. Sinuttelu johdon ja kanslistien kesken oli ennenkuulumatonta! Mutta isommat asiat jylläävät. Ikuisuuskysymykset naisen elämässä ovat tiiviisti läsnä. Lasten saaminen tai saamattomuus. Valinta uran ja perheen välillä.

"- Neiti Huttusen papereissa lukee, että naimaton. Kehitysaluerahaston toimistopäällikkö vilkaisi papereita ja jäi sitten katsomaan Eeva-Liisaa. - Onko aikomus avioitua lähiaikoina? - Ei ole. Sanat tulivat painokkaasti Eeva-Liisan huulilta. Hän hymyili pienesti ja yritti näyttää levolliselta, vaikka sydän pompotti jännityksestä. - Te olette kyllä pätevä, vaikkakin melko nuori. Eikä tuota työkokemustakaan ole vielä järin mittavasti. Mies pyöritti kuulakärkikynää sormissaan. Vierushuoneesta kuului kirjoituskoneen kiivas naputus."

Niin sanottuja "naisten vaivoja" ei Tiainen kaihda kuvaamasta, ja se on oikein, niin paljon kuukautiskierto vaikuttaa naisen arkielämään, vaikkei siitä juuri puhuta. Tässä tarinassa fysiologia on luonteva osa kerrontaa. Samoin ehkäisyn vastuunjako, ja kotitöiden.

"Kun Laila oli iltaisin harrastusmenoissa, hän tiskasi astiat ja pyykinpesuhan oli maailman yksinkertaisin homma, koska sen teki kone. 
- Sen kun vaan lajittellee tummat ja valakopyykin erikseen ja laittaa Omoa sekkaan, Arto kuvaili vaatteidenpesun helppoutta. - Ollapa meikäläiselläkin tuommoinen mies kuin Arto, Virve naurahti. - Meiän Tapio ei mielellään liota käsiään tiskialtaassa saatikka pesusoikossa." 

Pukeutumisen sääntelystä mieleeni tulvivat muistot ensimmäisestä vakityöpaikastani. Minäkin olen ollut kanslian nainen, tittelini patentti- ja rekisterihallituksessa oli "ylimääräinen kanslia-apulainen" vuoden ajan yo-kirjoitusteni jälkeen. Sukattomuus ja hihattomat paidat oli kielletty, me kasarilla työskennelleet jo uhmasimme sääntöjä. (Pian huomasin, ettei virastomeininki ole minun juttuni ja siirryin opiskelemaan liiketaloutta, joten säästytte enemmiltä muisteloilta tässä kohtaa. Pukeutuminen on vain jäävuoren huippu tuon ajan työelämän tavoista!)

Muistoryöpsäyksestä huolimatta yritän keskittyä kirjaan, eikä se ole vaikeaa, sillä tarina vie mukanaan. Paitsi että tehtävät ja ilmapiiri ovat tuttuja, myös kanslian naiset ovat pian ystäviäni tai vähintään työkavereita, niin inhimillisinä ja elävinä kirjailija heidät kuvaa. Perheiden asioita pohdittiin paljon aikanaan, eikä pohdinta ole lakannut, vaan päinvastoin, koska suomalaisia kuulemma syntyy nykyään liian vähän. Taloustilanne ja poliittiset päätökset vaikuttavat.

"- Milloin sinä jäät äitiyslomalle? Elina vilkaisi Virveä. - Tammikuun alussa. Sinä ehdit palata parahiksi töihin. - En minä tule enää kansliaan. - Miten niin? Virve vilkaisi ällistyneenä Elinaa. - Onko sulla toinen työpaikka tiedossa? - Ei ole palkkatyötä. Kotona hommia kyllä riittää. Minä aion sanoa itseni irti. Virve meni sanattomaksi. Hän tiesi Elinan tunteneen syyllisyyttä töissäkäynnistään esikoisen syntymän jälkeen, ja että perheenlisäys oli toivottu, mutta koskaan aiemmin Elina ei ollut sanonut, että luopuisi virastaan. - Miten te meinaatte pärjätä yhden palkalla? - Mikko pääsi työnjohtajaksi varastolle. Sen palkka nousee. Räknättiin, ettei minun palkasta jäisi käteen paljon mitään verojen ja lastenhoitokulujen jälkeen. Ja kun on se avioparien rangaistusverokin."

Luonnollisesti elämään kuuluvat käytännön asioiden lisäksi rakkaus ja romantiikka. Onko Tuulikilla ja Sakari Rantalalla säpinää? Ja entä aviomiesten uskollisuus - jos nainen jättää uran miehen ja perheen vuoksi, saako hän sille täyttä vastinetta?

"Elina huokaisi: - Onneksi meiän miehet on kunnollisia. - Tai niin me ainakin luullaan. - Mitä tarkoitat? Elina loi säpsähtävän katseen Virveen ja lisäsi kiukkuisesti: - Meiän Mikko ei kyllä taatusti vilkuile muita naisia! - Niin, anteeksi, enhän mitä sitä meinannutkaan, että sinun miehesi... - Onko Tapio sitten? Elinan ilme muuttui uteliaaksi. - En usko, mutta enhän minä voi varmaksi tietää."

Tuona aikana työnsaanti oli helppoa eikä tehokkuuspaineita tunnettu. Aikaa jäi vapaisiin ja perheen hoitoon, jos sellainen naisella onnekseen sattui olemaan - sillä onnena miehen "saamista" pidettiin, lapsista puhumattakaan. Noita ahtaita muotteja en kaipaa pätkääkään! Mutta yhtä käytännön asiaa kyllä. Inhoan vaateostoksia, ja tuolloin työvaatekertoja oli vain yksi tai muutama, samaa asua pidettiin useita päiviä tai jopa viikko. Jossain vaiheessa lähti lapasesta, ja nyt asua pitää vaihtaa päivittäin. (Mutta uskon ja toivon, että kulutusbuumin hiipuessa tämä vielä muuttuu.)

Toisaalta oli hauska lukea, että köyhyyteen tottuneet suomalaiset uskalsivat jo kuluttaakin ja naiset vaatia oikeuksiaan. Nainen pystyi suunnittelemaan elämänsä omin voimin, itsenäisesti, jos niin halusi.

"Eeva-Liisa teki nopeasti ostokset valintamyymälässä Kasarmikadulla. Hän jatkoi matkaansa teatterin ja Valkeisenlammen ohi. Kävellessään hän muisteli muutaman vuoden takaisia aikoja, jolloin oli työskennellyt juoksutyttönä vanhimman sisarensa Mailan elintarvikeliikkeessä Linnanpellolla. Hän oli ollut silloin hädin tuskin kuudentoista. Raskaiden kassien kiikuttaminen ympäri Männistöä oli ollut raskasta hommaa. Työpäivän jälkeen hän oli ollut umpiväsynyt, nukahtanut kotimatkalla linja-autossa ennen Rättimäen pysäkkiä. Niistä ajoista on päästy eteenpäin, Eeva-Liisa ajatteli. Hän oli opiskellut ja päässyt siistiin sisähommaan. Kohta hän olisi virkanainen. Kaupunginkanslian väliaikainen toimistovirkailija. Eeva-Liisa luotti siihen, että saisi töitä kesän jälkeenkin, mieluiten jostain kaupunginvirastosta. Sitten hän alkaisi etsiä itselleen vuokra-asuntoa."

Teknologian kehitys näkyy, modernit kopiokoneet otetaan käyttöön ja monta muuta työtä helpottavaa vempainta niin kotona kuin töissä. Mediat kehittyvät, mainospöllö tv:ssä alkaa iskeä silmää Ylen ohella. Aikamoista murrosaikaa oikeastaan! 1970-luvulla syntyivät monet ilmiöt suomirockista vihreään liikkeeseen, Etykistä seuramatkoihin (Rimini on kirjassa hyvin esillä, samoin Leningrad, ja Helsinki). Populaarikulttuurista mainitaan tärppejä Salaman Juhannustansseista Love Story -leffaan, urheilusta Viren, totta kai. Auto- ja muut tutut tuotemerkit vilahtavat, samoin Kuopion ravintolat Kummelista ja Keltalyhdystä Renkkuun. Tansseissa käytiin ja Ampiaisia juotiin. Teatterissa menee Tšehovin Kolme sisarta.

Hienoa, että kirjailija on kaiken kirjannut, tätä kirjaa tarvitaan. Tiainen kertoo tarinansa lämpimästi ja asiantuntevasti, muttei tunteilevasti. Tiainen tuo ajankuvan elävästi ja todenmakuisesti silmien eteen, paitsi asenteiden ja työ- ja perhe-elämän tasolla, myös kirjoineen, elokuvineen ja muine kulttuuriviittauksineen. Kuopio on elävä näyttämö tapahtumille, ja kaupungin tunteville se tuo oman ulottuvuutensa lukemiseen. Lukemisesta jäi lämmin, täysi ja tyytyväinen mieli. Kaunis ja vetävä kansi, muuten!

Kenelle: Naisten työelämätarinoista ja tasa-arvosta kiinnostuneille, virkanaisille ja heidän miehilleen, lähihistoriasta hullaantuville, nostalgisia työmuistoja 1970-80-luvuilta hakeville, Kuopion ystäville.

Muualla: Kirjojen kuisketta -blogin Anneli kuvaa Tiaisen kirjoitustyyliä railakkkaksi ja viihdyttäväksi. Sujuvasti etenevää ja kikkailematonta proosaa, kuvaa Kirsin kirjanurkka Tiaisen aiempaa, vuonna 1999 ilmestynyttä Kulmakaupan naiset -kirjaa, jota en harmikseni ole vielä lukenut. Kanslian naiset on siis ikään kuin jatko 18 vuoden takaiselle kirjalle, jota edelsi vielä Suoraa saumaa ja siksakkia vuodelta 2001, josta mm. Susa kertoo vuonna 2009 blogissaan.

Sain kirjan kustantajalta, kiitos!

Marja-Leena Tiainen: Kanslian naiset. Icasos 2019. 

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Vilja on nuori nainen, joka tekee töitä kuopiolaisessa kirjastossa ja tutkimusta Minna Canthista. Kun hänen mielessään sekoittuvat nykyaika ja Canthin aika reilun sadan vuoden takaa, saamme lukea hämmästyttävän tarinan menneen ja nykyisyyden yhdistymisestä, naisista ja naiseudesta eri aikoina.

Tatu Kokko on kuopiolainen kirjailija, jonka kirjoitustapa on minulle alkuun vieraannuttava monisanaisuuksineen, mutta kun totun tapaan, hän vakuuttaa. Kerronta on johdonmukainen ja linjakas, huolella mietitty. Tätä tarinaa ei olisi muulla tavalla voinut kertoa.

Kuopiolaiset patsaat heräävät henkiin, Vilja näkee heidät ja keskustelee heidän kanssaan, taistelee ja oppii tulemaan toimeen mielensä kanssa, ja tulos on hurmaavaan utuun kietoutuva tarina, jossa terävyys on kätketty pumpuliin, näkyihin, sanoihin. Maagisen realismin läsnäolosta mielessä välähtää Pasi Ilmari Jääskeläinen, mutta Kokon maailma on omanlaisensa. Ja Viljan.

"Minulla on elämässäni kaksi tärkeää tehtävää. Toinen on kirjoittaminen ja toinen kaupunkimme suojeleminen pahan voimilta. Demoniasia on järjestyksessä. Voin keskittyä kirjoitustyöhöni. Juoksemme takaisin Väinölänniemelle tenniskenttien luo. Vehmerin takaa nouseva aamuyön aurinko värjää pilviä. Näky on hengästyttävän kaunis. Järven tyyneys. Sinivihreät saaret. Taivaan puna. Tuulenkareiset aallot rantakivillä. Etsimme Hanneksen kanssa Minnan puuta, kantoa, jolla hän tapasi istua ihailemassa Kallaveden selkää näissä samoissa maisemissa." 

Saamme elää Minna Canthin kanssa vaikeita aikoja leskenä, näytelmäkirjailijana, kulttuurivaikuttajana. Myös naisena, jollainen verevä Minna varmasti oli aikanaan. Kun aviomies Ferdinand kuoli nuorena, ei olisi uskottavaa, etteikö Minna olisi kaivannut miehen fyysistä läheisyyttä. Uskon tähän maailmaan. Uskon Minna Canthiin - ei, hänestä ei voi olla kirjoja liiikaa - ja Juhani Ahoon.

"- Kovan onnen lapsissa on toki puutteensa, mutta tämän hirvittävän kansallisen murhenäytelmän nähtyäni ymmärrän sanasi liiankin hyvin, ymmärrän viisautesi ja ennenäkysi. Sinä näit ihmisten tuskan ja katkeruuden. Syöksyimme kansakuntana päistikkaa siihen, mistä meitä varoitit. - Uusi elämä vaatii toisinaan verenvuodatusta. Se on kuin lapsen syntymä. On kahlattava veressä, että voi syntyä uudeksi. Oloni käy raskaaksi. Pääni painuu maata kohti. - Etkö voi hyvin? Juhani huolehtii."

Kokko onnistuu kietomaan laajan kokonaisuuden yksien kansien väliin. On kyse sitten historiallisesta romaanista, nykypäivän Viljan tarinasta ja hänen tutustumisestaan naiseuteensa ja Kareemiin tai mielen sairaudesta, kokonaisuus on vaikuttava. Melodramaattinen ehkä, ja maalaileva, mutta siinä on alkuvoimaa, mielikuvitusta ja sanomaa, joka puhuttelee.

Kenelle: Minna Canth -faneille, patsaiden ystäville, historian ahmijoille, kuopiolaisia maisemia hakeville, mielenhäiriöitä miettiville, tulevaisuutta ja pariutumista pohtiville.

Muualla: Leena Lumi hurmaantui: "Ihan uskomatonta, miten Tatu Kokko osaa mennä naisen nahkoihin, naisen mieleen ja naisen aistillisuuteen."

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki. Icasos 2019. 

Minna Canthin juhlavuoden kunniaksis Icasos on numeroinut kirjan ensipainoksen 75 kappaletta. Minä sain kustantajalta numeron 47, kiitos!

Helmet-haaste 2019 kohta 37: Pienkustantamon julkaisu.