.png)
Toinen vanha tuttu vierailee Brunettin luona tämän työpaikalla. Elisabettan äiti oli ollut ystävällinen köyhälle Brunettin perheelle miehen lapsuusvuosina, tuonut ruokaakin. Siksi Guido tuntee olevansa palveluksen velkaa Elisabettalle, joka tulee kysymään neuvoa askarruttavassa asiassa. Tytär Flora on naimisissa miehen kanssa, jonka suhteen anoppi on huolissaan. Mies, Enrico Fenzo, oli säikäyttänyt Floran kummallisilla puheillaan. Ehkä jopa tehnyt jotain pahaa? Voisiko Guido hieman selvitellä tämän asioita? Ei poliisina, vaan ystävänä?
Hämmästyttävää kyllä, Guido suostuu. Pidin alkuasetelmaa teennäisenä: ei rikosta eikä edes kunnon epäilyä, ja silti komisarion arvovallalla hän muutaman kollegansa kanssa - mainittakoon erityisesti velhotaitomainen signorina Elettra - tarttuu toimeen. Eikö heillä ole oikeita tapauksia tutkittavana? Ilmeisesti ei, sillä näennäisesti viattomasta keskustelusta lähtee vyörymään tapahtumasarja, jossa vihdoin päästään kuin päästäänkin rikoksiin saakka.
"Brunetti oli törmännyt urallaan monet kerrat samanlaiseen rakkauden ja tuhon repivään ristiriitaan, ja tapausten järjettömyys ja niiden paljastama parantumaton itsekkyys oli aina yhtä pelottavaa."
Alku oli siis hidas, ja ehdin ajatella, että ehkä kustantajan ja kirjailijan olisi aika antaa sarjalle lopullinen armonisku, onhan Donna Leon kirjoittanut sitä jo lähemmäs 30 vuotta, ja ikääkin kirjoittajalla alkaa jo olla. Mutta tarina piristyy myöhemmin. Näin jopa väläyksiä Donna Leonin kuulusta älystä ja tarkoista havainnoista, Brunettin ajatuksin:
"Hän kääntyi Calle Del Traghettolle, jatkoi ripeästi imbaracaderolle ja ehti ykkösen vaporettoon juuri, kun laivamies veti porttia kiinni. Kun vaporetto lähti kohti San Marco et Bacinoa, Brunetti leikki, että rakennukset liikkuivat, rullasivat ohitse tutussa kronologisessa sekasorrossaan: gotiikkaa ja myöhäisrenesanssia vieri vieressä nojaten rennosti bysanttin, välissä pieni kanava ja sen jälkeen valtava hotelli, sitten lavea puutarha, jonka lukemattomat ruusut kiipesivät huonosti restauroidulle barokkiseinälle. Minkä selväjärkisen säännön perusteella tällainen olisi voinut olla normaalia, hän tuumi."
Kuten sarjaan kuuluu, Venetsialla on tärkeä rooli. Kuvaukset kaduista, aukioista ja väylistä nimiltä mainiten on perusteellista, mutta varmasti antoisaa Venetsia-faneille (joihin en kuulu, pidin kaupunkia siellä käydessäni sekavana, rappeutumisessaan surullisena, haisevana ja hullun kalliina). Mutta kiva oli bongata joitakin tuttuja paikkoja tekstistä.
Kiinnostava hahmo sarjassa on Guidon vaimo Paola. Hän työskentelee yliopiston opettajana, kirjallisuuden, totta kai. Kotiolot ovat ennallaan Paolan perintö-palazzossa, mutta lapset ovat jo isoja. Tytär Chiara asuu vielä kotona. Italialaiseen tapaan, ymmärtääkseni, Paola valmistaa ruokaa useita kertoja päivässä, varsinaisen työnsä ohella. Miehen ei tarvitse osallistua kotitöihin, mikä ihmetytti ja ärsytti lukijaa. Guidon vaimohan on, kuten moni tietää, rikkaan ja ylhäisen perheen tytär - päinvastaisista oloista kuin mies itse.
Yhdistäviä tekijöitä toki on, kuten kiinnostus kulttuuriin ja vanhaan kirjallisuuteen. Harvassa kodissa puhutaan perheen kesken vaikkapa antiikin näytelmistä, kuten tässä. Opin muun muassa kiinnostavan kirjallisuustermin: hopeahaarukkaromaanit. Tiedätkö, mitä ne ovat? Paola kertoo miehelleen niiden olevan "englantilaisia 1800-luvun romaaneja, joissa on loputtomasti kuvauksia sekä oikeasta että väärästä käytöksestä sosiaalisissa tilanteissa." Tämä selvä!
Kaikkien käytös on moitteetonta, keskustelu sivistynyttä, vastapainoksi rikoskomisarion työlle. Jossa pitää selvitellä myös se rikoustapaus.
Donna Leon: Hyvän nimissä. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. (Give Unto Others). Suomennos Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä. Otava 2024.
"Kenties se tuntuu teistä omituiselta, mutta minkäpä sille mahtaa, että asiat todella menivät niin. Jos kysytte, miksi tein silloin niin tai tuolloin en tehnyt noin, niin en osaa itsekään sanoa muuta kuin etten tiedä. Henkinen tilani ei ollut normaali."
Pahan asialla kieputtaa lukijaa kirjailijan kuoleman tutkintaan niin syvälle, että pää on pyörällä: siis kuka oikeastaan on pahis ja kuka ei? Etsivä Kaga tutkii asiaa, muttei ole vakuuttunut itsekään lopputuloksesta, vaikka kaikki on selvää.
"Ehkä olin vain harhaluuloinen, kypsymätön sekä poliisina että ihmisenä. Sekin oli täysin mahdollista. En kuitenkaan halunnut päättää tutkintaa epätyydyttävässä mielentilassa."
Ehkä lukija jo hieman väsyi päättymättömän tuntuiseen kieputukseen aivan loppupuolella, mutta kaikkiaan lukeminen oli viihdyttävää, suorastaan riemukasta. Mainio löytö kustantamolle, tämä kirjailija. Ja suomennos on hienoa suomen kieltä lakoniseen, japanilaiseksi mieltämääni tapaan.
