Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä

Sarah Wynn-Williams on uusiseelantilainen kansainväliseen lakiin erikoistunut juristi, joka kertoo elämästään ja etenkin ajastaan Facebookin, sittemmin Metan, palveluksessa vuosina 2011 - 2017. Hän työskenteli New Yorkissa YK:lla mutta tylsistyi sen byrokratiaan ja innostui Facebookin mahdollisuuksista. 

Sinne hän halusi töihin, muuttamaan maailmaa, osaksi yrityksen upeaa visiota antaa kaikille ihmisille oma ääni ja viestinnän kanava, ilman hierarkioita, demokratiaa tukien. Sinnikkyydellä hän sai paikan yrityksen johtoportaassa, tehtävänään luoda yhtiölle suhteita vaikutusvaltaisiin henkilöihin ja maiden johtajiin ja sitä kautta laajentaa käyttäjäkuntaa. Mutta ihanteet alkoivat rapistua törmätessään todellisuuteen.

On helppo ymmärtää innostus ja tarve olla mukana merkityksellisessä, viestintää mullistavassa työssä ja yhteisössä. Suurin osa meistä lienee aluksi ollut yhtä innoissaan FB:n käyttäjinä miettimättä, mihin kaikkeen valtavat mittasuhteet saava yhtiö voi pystyä. Ja se on rumaa luettavaa.

Käyttäjämäärän kasvu vaikuttaa sokaisevan yrityksen päättäjät, ja ahneus saada lisää käyttäjiä sivuuttaa kaikki kuvitellut hyvät tavoitteet: ei väliä, onko käyttäjämaalla hallinto, joka haluaa kansalaisistaan irti kaikki tiedonmuruset tarkkailemalla heidän tekemisiään ja demografia- ja psykografiatietojaan, tai millaiset ovat kaupallisten toimijoiden eli mainostajien tavoitteet.

Jälkimmäistä pidän pienempänä pahana, sillä sen jo tiesimme ja mainokset ovat näkyviä (ei kaikille, vaan kohdistettuina juuri heille, joiden analytiikka osoittaa olevan alttein kullekin tuotteelle, kuten ulkonäköasioissa epävarmoille teinitytöille, mikä on julmaa sekin). Mutta poliittinen vaikuttaminen on näkymättömpää: esimerkiksi Metan yhteistyö kiinalaisten kanssa vaikuttaisi dystopialta, jos se ei olisi totta. Ja uskon sen olevan, sillä kirjaksi asti juristi tuskin olisi muuten uskaltanut asioita julkistaa.  

USA:n vuoden 2016 presidentinvaaleja sanottiin Facebook-vaaleiksi, sillä niissä käytettiin laajasti yhtiön tarjoamia käyttäjätietoja ja seurantatyökaluja. Niiden kuvaus kirjassa on kiintoisa ja karmea; en tiennyt, että näin tarkasti mainosviestit on mahdollista kohdistaa ja siten manipuloida etenkin matalan sivistystason väkeä. Surulliset seuraukset tiedämme ja kärsimme niistä edelleen päivittäin. Tosin kirja mainitsee, että samat työkalut olivat käytössä jo Obaman aikana ja tarjolla myös Hillary Clintonille, mutta Trumpin rahoitus ilmeisesti oli avokätisin ja kampanja siten laajin. Analytiikan käyttö ei ole ollut salaisuus, nyt kun selaan nettiä; jo ennen vaaleja tutkijat kertoivat sen mahdollisuuksista. 

Äärioikeistopuolueita haluttiin tukea muun muassa Ranskassa ja Saksassa, sillä: "Läheiset suhteet näihin puolueisiin ja niiden auttaminen valtaan olisi tehokkain tapa estää hallituksia rajoittamasta Facebookin toimintaa." Kun muistelmansa kirjoittaja pyöritteli silmiään hallituksen kokouksessa, häntä moitittiin jälkeenpäin. Kirjoittaja tiedustelee, missä kohtaa tämä tapahtui:

"´- Oliko se ehkä siinä vaiheessa, kun yksi hallituksen jäsenistä ehdotti pääosin juutalaisista koostuvalle johtoportaallemme, että Facebookin on päästävä paljon lähemmäs Euroopan äärioikeistolaisia puolueita, koska valta on siirtymässä siihen suuntaan? ... - Selitän Joelille, että ymmärtääkseni joidenkin hallituksen jäsenten mielestä fasistit voisivat olla ratkaisu sääntelyongelmiin ja että meidän pitäisi sen vuoksi heti ruveta mielistelemään heitä. Ja että olin odottanut muun hallituksen vastustavan asiaa painokkaammin."

Mitä todellisuudessa tehtiin, sitä ei kuvata: liikesalaisuuksien paljastaminen tulisi kalliiksi sanktioineen, arvelen, joten kirjassa jäädään vihjailujen varaan. Mutta kirjoittajalla on eri maista omia kokemuksia, jotka eivät kerro yhtiön toiminnasta hyvää. Brasilia. Etelä-Korea. Thaimaa. Myanmar verisine vallankaappauksineen. Maiden Facebook-kieltoja rikotaan esimerkiksi julkaisemalla maakohtaisia sovelluksia eri nimillä ja kehitellään hienon kuuloisia projekteja, joilla päästä sisään. 

Ja ehkä pian on drooneja, joiden kautta nettiyhteys onnistuu niissäkin maissa, joissa virallista reittiä ei ole? Mitä enemmän käyttäjiä ja mitä tarkempaa tietoa heistä on, sitä suureellisemmiksi käyvät johdon, Mark Zuckerbergin luotsaamana, suunnitelmat. Hän markkinoi niitä ihmisoikeuksien edistämisellä ja tasa-arvon kasvulla eikä myönnä, että kyse on vain bisneksestä. On kuin hän irtautuisi todellisuudesta mihin lie pilveen, mikä sai lukijan miettimään, tapahtuuko kaikille superrikkaille ja tietyn valtakynnyksen ylittäville väistämättä sama? (Jopa pienen Suomen hallitusjohtoa on tästä syytetty viime aikoina.) 

Kirjallisena tuotoksena teksti jää tosiaan osin hämäräksi, ja amerikkalaiseen tapaan se toistelee, jopa jaarittelee, mutta sisältö on silti hiuksianostattava. Se pursuilee vauhdikkaasti kokemuksia sekä työ- että henkilökohtaisesta elämästä. Lapsuuskuvaus alussa on oudon pitkä, ehkä näppäränä naamiona tehdä kirjasta muistelma eikä yhteen työnantajaan keskittyvä? Samalla se tarjoaa vertauskuvan myöhemmälle "hainpuremalle", joka tapahtui töissä, ei aivan niin konkreettisesti kuin lapsena. 

Miksi ihmeessä kirjoittaja kuitenkin valitsi olla töissä paikassa, jonka toimet ovat niin hurjia ja jonka kiinnostus työntekijöidensä hyvinvointiin on nolla? Wynn-Williams sai lapsia ja tarvitsi työnsä ja sairausvakuutuksensa. Ylevämpi syy oli ajatus siitä, että sisältäpäin olisi tehokkaampaa vaikuttaa yhtiön päätöksiin kuin ulkoa. Hän ei siis lähtenyt talosta, ennen kuin sai potkut. Vaikutus isoihin päätöksiin jäi pieneksi, sillä kriittisiä ajatuksia yhtiössä ei suvaittu.

Wynn-Williams sanoo toisin kuin kirjoittajan esihenkilön Sheryl Sanbergin Lean in -kirjassa on kerrottu; tukea pomoilta oli turha odottaa. Eikä vain henkilökohtaisia tilanteita koskevissa asioissa, kuten työnkuvan muutoksissa tai työntekovelvoitteesta synnytyslomalla, vaan henkilö saatettiin heittää tahallisesti niin sanotusti tuleen. Kiivaissa poliittisissa tilanteissa vankeuden tai väkivallan uhka työntekijöille ei sekään saanut johtoa kiinnostumaan. 

Surkuhupaisaa on se, että sananvapauden visionääriyhtiö haastoi Wynn-Williamsin oikeuteen kirjasta ja sai läpi kiellon, jonka mukaan kirjaa ei saa markkinoida, sakon uhalla. Saankohan nyt bannin Metalta, kun kerron siitä? (Jos minua ei näy hetkeen, tiedät, mistä on kysymys.) Vaikkei tämä ole markkinointia, vaan kirja-arvio, ja kirjan lainasin kirjastosta. Niiden ja kirjakauppojen listoilla teos sentään näkyy. Meta ei vielä ulotu niitä muokkaamaan, mielipiteitä tosin kyllä, mikä voi jatkossa johtaa millaisiin poliittisiin päätöksiin missä vain. Ja se on pelottavaa. 

Kirjan näppärän nimen alkuosa on lainaus F. Scott Fitzgeraldin Kultahatusta, loppuosa tiivistää, mistä tarinassa on kirjoittajan mukaan kyse. 

Sarah Wynn-Williams: Edesvastuutonta väkeä. Tarina vallasta, ahneudesta ja idealismin hylkäämisestä. (Careless people. A Cautionary Tale of Power, Greed, and Lost Idealism.) Kosmos 2026. Suomennos Taru Luojola. 

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

Ester, teurastaja valittiin vuoden parhaaksi esikoiseksi Helsingin Sanomien katselmuksessa, ja se on ehdolla myös Runeberg-palkinnon saajaksi (tulokset julkistetaan 5.2.). Ansiosta! Sillä kirja on hieno, hurja ja hauska, hellyttäväkin. Tai siis Ester on. 

Ester on lihakauppiaspariskunnan ainokainen, joka imi itseensä lihan hajua jo ennen syntymäänsä. Paitsi vanhempiensa kautta, myös kotikaupungin, jota hallitsee Lihatehdas. Sen leikkeleenhöyryisiä katuja Ester oppi kulkemaan varmana ja hellittynä, isokokoisena potrana tyttönä, joka haaveili työstä tehtaalla ja perheestä. 

Jotkut saattoivat kiusata ja jopa oma äiti (jonka kohtu on kadonnut; missä kulkenee?) olla tytön edessä hämmentynyt, mutta Ester viihtyi erinomaisesti täydellisessä kehossaan, lihoissaan, joissa hän päättää suunnata valitsemalleen elämänuralle.

Esterillä on selkeät näkemykset asioista. Sikoja ja sisäelimiä hän arvostaa. "Sielu on sisäelimistä pienin ja nestemäinen", hän arvelee, "...kykenemätön elämään maanpäällistä elämää ilman laajoja kudosmassoja, jotka suojaavat sen herkkää olemusta." Sielut asuvat taivaan suuressa liemikattilassa ennen syntymää ja kuoleman jälkeen, ja kattilasta hän "saa osansa, kun sellainen pisara putoaa hänen oman kohtunsa pohjalle."

Ester tietää, että lapsen tekemiseen tarvitaan toinen osapuoli, mies. Pitkän kokeilujakson jälkeen sopiva löytyy.  

Mutta täydellinen keho pettää Esterin. Kohtu ei halua täyttyä. 

"Vähitellen häntä itseäänkin alkavat kiinnostaa tyhjät asiat. Hän huomaa niitä kaikkialla. Hän alkaa tutkia tapoja, joilla kaikki sellainen, jonka kuuluisi olla täynnä, onkin jostain sattuman oikusta jäänyt täyttymättä."

Lääkärillä käydään, tutkitaan. "Hänet avaa Kirurgi, Ester ajattelee ja hieman punastuu kirurgeja ajatellessaan. Hienoja ihmisiä, arvostettavia. Samanlaisia kuin teurastajat." 

Kirja on yllättävän täysi, vaikka sivuja on alle kaksisataa. Esterin elämäntarinan myötä se ehtii kertoa paljon tai vähintään vihjata moneen suuntaan, kirjoittajan laaja kulttuurintuntemus vahvana taustanaan. Kuiva huumori tuo muista kirjallista hahmoista mieleen Eeva Turusen Neiti U:n tai Anni Saastamoisen Sirkan.

Esteristä ei voi olla pitämättä. Eikä kirjasta, vaikkei olisikaan lihansyöjä. 

Kenelle: Tarinoita rakastaville, räväkän ystäville, satumaista sietäville, hauskutusta hakeville.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja. Kosmos 2025. Kansi Ulla Donner.

Mainintoja kotimaisista kirjoista: Quynh Tran, Johanna Valjakka, Kari Hotakainen

Quynh Tranin esikoiskirja Varjo ja viileys kuvasi vietnamilaistaustaisen perheen elämää Suomessa. 
Viileän fraasittomasti, tuoreella otteella. Hienon omaääninen kerronta jatkuu ja vahvistuu seuraavassa teoksessa, joka on esikoista eheämpi ja romaanimaisempi, fokusoidumpi. Vietnamilaissyntyinen Maggie asuu teinityttärensä Lanan kanssa Lundissa, Ruotsissa. 

Maggie emännöi suosittua kylpylää ja uppoaa töihinsä, Lana on teini, jolla riittää ystäviä, myös poikia, mutta nyt hän on pitänyt seurustelutaukoa. Peräti puoli vuotta! Omasta päätöksestään, sillä hän sai hommasta tarpeekseen edellisensä kanssa. Muut tytöt ihmettelevät. 

"Joskus kavereihin vain kyllästyy totaalisesti. Heidän pieniin, söpöihin naamoihinsa - niiden pelkkä ajatteleminenkin tökkii. - Etkö sä aio hommata poikakaveria jo kohta? Katarina kysyi, kun he näkivät viimeksi, ja irvisti perään inhoten ikään kuin olisi täysin poissa laskuista, että Lana voisi ikinä enää löytää ketään. Tungetteleva kysymys ja inhon ilme. Miten sellaiseen voi vastata? Olemalla hiljaa. Ja sen jälkeen menemällä kotiin ja kelaamalla ajatusta eteenpäin: mistä hän jää paitsi, kun hänellä ei ole poikaystävää? Toisinaan Lana ajattelee, että jos hänellä ei olisi ystäviä, hän ei välittäisi pojista pätkääkään." 

Lana ei tunne isäänsä, mikä alkaa vaivata häntä. Miksei Maggie voi kertoa kahta lausetta enempää, ihmettelee lukijakin, joka saa kyllä tietää Maggien taustan ja tekemiset. Työteliäs, hiljainen, yksioikoinenkin nainen, joka osaa sopeutua olosuhteisiin. Ja olosuhde on nyt se, että hänen on elätettävä tyttärensä ja itsensä, saatava tytölle kaikki, mitä tämä tarvitsee. 

"Hän menee töihin ja tulee töistä kotiin. Kotona hän siivoaa tai laittaa ruokaa. Ei salli itselleen hetkenkään lepotaukoa. Lana näkee hänen yksinäisen vauhkoamisensa. Maailmassa täytyy olla hirveän paljon yksinäisiä äitejä, mutta onko Maggien pakko olla yksi heistä? Jos Lanan isä on sellainen kuin Maggie on kuvaillut (herkkänahkainen rotta), eikö korvaajan luulisi löytyvän helposti?"

Kerran hän lipsauttaa maininnan ensimmäisestä poikaystävästään, ennen Lanan isää. Kun tyttö kiinnostuu, 

"Maggie ei kuitenkaan haluaa jatkaa puhumista. Ainakaan itsestään. Mutta mitä Lanalle kuuluu? Onko kaikki hyvin? 
- Ihan hyvin, Lana vastaa. Tietenkin kaikki on hyvin, Maggie ajattelee. Ihan hyvin, niin kuin aina. Lana kasvaa nopeasti. Tytär on siinä iässä, jolloin tapahtuu paljon muutoksia. Silti heillä on kotona yleensä rauhallista." 

On rauhallista, kun ei puhuta! Vaikka molemmille tapahtuu paljon, myös miesrintamalla. Maggien työpaikka on vaarassa, ja hän tekee kaikkensa kylpylän rahoituksen säilyttämiseksi. Lana ajautuu nuorten yöllisiin draamoihin, joihin lomittuu rikoksia ja väkivallan uhkaa. Ja poikia, ihastumisia, räppäri-Jakob ja tapahtumia, jotka jännittävät myös lukijaa. 

Osuvan tarkka, vetävä ja ajankohtaisen tunnun luova tarina kahden sukupolven ja kulttuurin yhteensovittamisesta sekä ikiaikaisesta kysymyksestä äidin ja tyttären väleistä, naiseudesta ylipäänsä. Henkilöt tulevat lukijalle tosiksi, etenkin nuorten elämän raikas kuvaus viehättää. Tran ei osoittele eikä opeta, hän näyttää, ja tekee se kauniisti. Hän jättää lukijalle tilaa.  

Quynh Tran: Kun toiset nauttivat. Teos 2025. Ruotsista suomentanut Outi Menna.

Kannessa on Matilda Edengrenin maalaus Nimetön, kannen suunnittelu Tom Backström.

Johanna Valjakan Klinikka O on kuvaus unihäiriöisestä balettitanssija Esmestä, joka on ehkä-sveitsiläisellä luksusklinikalla hoidattamassa ongelmiaan. Klinikalla on tiukat säännöt ja asiakkailla henkilökohtaiset lukujärjestykset, sillä selkeä päivärytmi on unihäiriöistä kärsivän paras ystävä. Maailmanluokan kokkien gourmet-ruuasta ja muusta täydellisestä palvelusta huolimatta tunnelma on ahdistava, sillä Esmeä ei jätä rauhaan Ruger, otus, joka seuraa häntä öisin kaikkialle. Hallusinaatioiden vuoksi Esme pelkää menettävänsä todellisuudentajunsa lopullisesti. 

"Päivisin Esme siis koki olonsa normaaliksi? Ei, ei tietenkään. Esme koki ennemmin olevansa kastunut sukka, jotka elämä oli tarttunut molemmista päistä ja yritti vääntää kuivaksi. Öisin hän ei edes tiennyt, oliko sukka vai ei. Luulee... olevansa... sukka... Lääkäri puhui kirjoittaessaan ääneen kuin taidon vastaoppinut lapsi. Hän suositteli lampaiden laskemista ymmärtämättä, että lasketut lampaat putosivat suoraan Rugerin suuhun." 

Erikoista on sekin, etteivät asiakkaat saa käydä ulkona. Heitä varjellaan ulkoisilta ärsykkeiltä. TV:ssä esitetään vain yhtä ohjelmaa, aina samaa kokkishow'ta, päivittäin uusin jaksoin. Kanssakäyminen muiden asiakkaiden on niukkaa ja varautunutta, mutta Burnis muistuttaa ystävää. 

"- Mitä teille kuuluu?
- Fantastista, kaikkihan on täällä aivan ensiluokkaista, Burnis vastaa ja elehtii asuunsa, klinikan univormuna toimivaan pellavapukuun. - Parasta on, ettei tarvitse pohtia, onko asuni tarpeeksi business casual.
- No, sehän on mukava kuulla, hoitaja vastaa ja syventää hyväksyvää hymyään."

Onko kaikki Esmen harhaa vai jotain outoa todellisuutta? Ovatko asiakkaat potilaita vai vankeja? Missä raja kulkee? Esme ei tiedä, mutta hänen aivojaan on sanottu teräviksi. Kun hän vain saisi nukuttua. 

"Hän vain tahtoisi olla normaali, mutta normaalius on joustava käsite, ja kuten Esme on huomannut, niin on todellisuuskin." 

Tarina on tumma ja hätää täynnä, mutta trillerimäisesti jännittävä, vangitsevakin (sopii teemaan).

Johanna Valjakka: Klinikka O. Kosmos 2025. Kansi Hanna Kahranaho.

Vihdoinkin jotain hauskaa! Paitsi että onko? Nimi on hauska, odotin kunnon kurmotusta kirja-alalle ja meille liepeilijöille. Sadoittain kirjailijahaastatteluja nähneenä arvelen materiaalia riittävän pelkästään tästä aiheesta. Mutta Hotakainen menee ymppäämään hommaan mukaan tavoilleen uskollisena niitä suhteita ja sotkuja, joissa "ihmisen osa" astuu päärooliin (jolloin yleensä tapahtuu se inhimillinen, mitä haastattelullekin kirjan nimen mukaan). Ollaan siis kirjamessuilla kirjailija Mikael Taustajoen haastattelussa, jonka vetää Salla Joenperä. Luen näytelmäkäsikirjoitusta. 

Ei silti, parissa kohtaa nauroin: ensimmäisen kerran, kun haastattelijasta tuli mieleen todellinen, usein messuillakin kuultu haastattelija, ja muutamassa osuvassa kirja-alaa riipovassa sanailussa, kuten siinä, että kirjan aiheina "jos läheisiä sattuisi kuolemaan, ehdottomasti se surupuuro kannattaa keittää". 

Kirjailijasta tuntui hyvältä...

"Saada sydän-emojeita! Niitä vilisi silmissä, kun suloinen kulttuuriväki riensi paikalle ja avasi sanattoman arkkunsa. Sydämiä, jaksuhaleja, ihku-ihania tsemppiviestejä. Somehan on joskus teurastamo, toisena päivänä hieromalaitos."

Nykyilmiöiden kuvauksessa Hotakainen on armoton, ihmisille lempeä mutta ketään säästelemätön, kirjailijoitakaan. Olemmehan kaikki yhtä naurettavia tai mahdollisesti "heijastuksia toistemme ikkunoissa". Ja kyllä, Jumala ilmestyy myös, uutuuskirjojen seassa.

Uskon, että näyttämöllä toimii tekstiä paremmin ja humoristisemmin, kun näyttelijöiden karisma ja ammattitaito rikastavat kerrontaa. Taustajoki itsekin oli todennut aiemmasta kirjastaan: "Teosteni vahvan tunnelatauksen saavat parhaiten esiin juuri nämä viehättävät naisnäyttelijät." Hyvää harjoitusta näytelmäkäsikirjoitusten lukemiseksi, ja kiitettävän maltillisen pituisena. Hotakais-faneille täsmäisku. 

Kari Hotakainen: Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä. Siltala 2025.

Olga Ravn: Alaiset - 2100-luvun työpaikkaromaani

Tanskalainen Olga Ravn on kirja-alan monitoimija: kirjailija, runoilija, kriitikko ja kirjoittamisen opettaja. Työelämä on kiinnostanut minua jo yli 40 vuotta, joten nimi houkutteli lukemaan: tulevaisuuden työpaikka, millainen se olisi?

Pelottava, sanoisin yleistunnelmasta, joka kirjasta jää. Sijainti on avaruus, tarkemmin avaruusalus, joka on matkalla kohti kaukaisuutta. Sen matkustajat tietävät, etteivät he näe Maata enää koskaan – sitä ei ehkä enää ole tai matka on jo liian pitkä – ja tämä vaikuttaa vahvasti keskinäiseen dynamiikkaan ja mieliin. Joista osa on ihmisen, osa ihmisenkaltaisten, jotka on tehty, ei synnytetty, vaikka alkuperä ei heistä ulospäin näy. He ovat biomateriaalia, joilla on ladattavat käyttöliittymät eli he ovat päivitettäviä. Ajattelultaan he ovat kuitenkin ihmiseen nähden erilaisia. Vai ovatko?

”Minulle on kerrottu, että tunnereaktiomallissani on ongelmia. En kuulemma pysty hoitamaan tehtäviäni niin kuin pitää, koska tietyt tunteet on säädetty virheellisesti.”

Mitä on eläminen, jos elää kuin säilykepurkissa? Alkaako sisältö pursuta ulos hallitsemattomasti jossain vaiheessa? Ilmeisesti niin voi käydä, sillä aluksella alkaa tapahtua ikäviä, väkivalta yllättää ihmiset. Työnkulku häiriintyy, tai tuotanto, kuten he itse sanovat. Mitä he tuottavat - ruokaa, ymmärtääkseni. Jälkeläisiä eivät, paitsi ihmisenkaltaisia, joita valmistetaan. Heillä on myös mystisiä esineitä säilytettävänä ja vartioitavana.

”En ole koskaan ollut mitään muuta kuin alainen. Minut on luotu tekemään työtä. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut lapsuutta. Olen kuitenkin yrittänyt kuvitella lapsuuden. Ihmiskollegani sanoo toisinaan, ettei halua tehdä töitä, sitten hän sanoo jotain hyvin merkillistä, jotain aivan hupsua, miten se menikään. Hän sanoo olevansa enemmän kuin työnsä. Vai sanooko hän, että ei ole pelkästään työnsä? Mutta mitä muutakaan sitä olisi? Mistä ruoka tulisi, kuka pitäisi seuraa? – Seisoisiko sitä silloin vain kaapissa? Pidän kovasti tästä ihmiskollegastani, hänen käyttöliittymänsä on vaikuttava."

Jonkinlainen komitea keräsi todistajanlausunnot kaikilta työntekijöiltä selvittääkseen heidän suhteitaan huoneisiin ja niissä oleviin esineisiin, tarkoituksena tutkia tapahtumia. Numeroiduista lausunnoista, joista teksti koostuu, voi usein päätellä, onko äänessä ihminen vai kaltainen, mutta ei aina. Se jos mikä on pelottavaa, sillä eristyksissä ajattelu saattaa muuttua oudoksi inhimilliselläkin olennolla. Kuka lopulta muistuttaa ketä? Millainen ihminen on tulevaisuudessa? 

"Kaipaan kotoa eniten shoppailemista. Tiedän kyllä, että se on hupsua. Jos en pystynyt ymmärtämään jotain tulevaa tapahtumaa, kuten silloin kun sain tämän työpaikan, lähdin shoppailemaan matkaa varten, ja sillä tavalla ymmärsin että se todella tapahtuisi.”

Ja mikä on ihmiselämän arvo, kuolevaisuudessaan? Voiko rakennettu olento ymmärtää sitä - hehän uusiutuvat itse, eikä kuolemaa ole? Aluksen toimintaa seurataan ja johdetaan tiiviisti ulkopuolelta. Jää tarkentamatta, kuka tai mikä päättää aluksen toimista, johto on kasvoton ja näkymätön. 

”On vaarallista, jos organisaatio on epävarma siitä, mitä sen huostassaolevista esineistä voidaan pitää elävinä.”

Kylmä ja outo tunnelma jää lukijan mieleen, sisältö herättää ajatuksia ja kysymyksiä pitkäksi aikaa. Jotenkin resonoi nykymaailmaan, kun perusperiaatteet järkkyvät ja mielipuolisuus valtaa alaa. Työtä tehdään tietämättä sen tarkoitusta, johto on kasvoton ja sen päätökset käsittämättömiä, kukin yrittää vain selviytyä hengissä, aina siinä onnistumatta. Robottimainen tekeminen syö tekijäänsä.

”Maasta eristäytyminen on verottanut voimiani enemmän kuin ikinä olisin uskonut.”

Olga Ravn: 2100-luvun työpaikkaromaani. Kosmos 2022. Suomennos Sanna Manninen, kansi Elina Äärelä.  

Naiset kirjoittavat naisista: Naistenviikon 2024 etkot

Margit tapaa Ullan ruokakaupassa. Seuraa suhde, mutta pitkä yhdessäolo alkaa rakoilla ajan myötä monesta syystä. Ulla on menestyvä mainosihminen, Margit matemaatikko. 

 " - Autan asiakasta. Tuon iloa ja oivalluksia. Ulla vertaili kahta huulipunaa. - Autat myymään enemmän, Margit sanoi. --- Niin, pidän talouden pyörät pyörimässä. - Mutta tarvitaanko lisää tavaraa? Margit kysyi. Ulla huokasi. Taas tätä."

Ulla saa potkut firman säästöpaineissa, Margit puolestaan vetää puoleensa, Ullan lisäksi Ninniä. Joka on rakastunut Louvressa patsaaseen. Jos marmorinen Artemis lasketaan pois, triangelidraamahan tästä syntyy. 

"Ulla mietti. Halusta kaikki alkoi, niin kai se oli. Oliko halun suhde tarpeeseen samanlainen kuin halun suhde rakkauteen? Ne menivät helposti sekaisin."

Sanna Hirvonen kirjoittaa kepeästi kipeistä suhdekäänteistä, naisista intohimojensa kanssa, suunnitelmista ja arvaamattomuudesta. Kirja toi mieleeni Anne Vuori-Kemilän Mustan jään, jossa on enemmän rosoa ja painoa, mutta jotain samaa tyydyttävää suoruutta ja arjen havainnointitapaa tässä on.

Sanna Hirvonen: Margit. S&S 2024. Kansi Emma Kyytsönen. 

Hyvinvointiyhteiskuntamme outo yksityiskohta: leskeneläke. Sitä saa, jos on ollut naimisissa yli 5 vuotta puolison kuoltua ja avioon on menty alle viisikymppisenä. Niinpä 49-vuotiaalla Armilla on kiire. Mies olisi ehkä muutenkin mukava olla, hän tuumii katsellessaan kateellisena ikkunan takaa perhettä, joka kotoisasti syö illallista joka ilta samaan aikaan. 

"Armi muisti hyvin, kuinka paria vuosikymmentä aiemmin tähän pisteeseen oli tuntunut olevan loputtomasti aikaa. Nuorempana Armilla oli ollut kuvitelma, että elämä oli vielä tuolloin ollut jonkinlaista harjoittelua. Yhtäkkiä hän sitten huomasi, että mitään kenraaliharjoitusta ei ollutkaan, vaan yleisö oli ollut koko ajan katsomassa, kaikki oli ollut alusta saakka totisinta totta. Kukaan ei tullut ja kietaissut ranteeseen aikuisten ranneketta. Kukaa ei sanonut, että Armi Komuliainen, nyt sinä olet valmis tähän isojen ihmisten huvipuistoon, hyvää loppuelämää!"

Arkeologina Armi työskentelee mukavassa (pomoa lukuunottamatta) työyhteisössä Oulussa. On antoisa työ, ystäviä ja sisko, joka on nimennyt itsensä Armin kaasoksi ja järjestelee tälle sokkotreffejä, huonolla menestyksellä. Kenttätyössä tulee juteltua paljon syvällisiäkin kollegoiden kanssa, kuten Ollin, jonka vaimo oli häipynyt yllättäen.

"Kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin se toinen voi järjestää melkoisen yllätyksen. Asiat, joihin toisessa ensimmäiseksi ihastuu on niitä, joita lopussa vihaa. "

Hauska harmiton tarina, jossa ihmissuhteiden lisäksi pohditaan niin holhousyhteiskuntaa, arkeologian merkitystä ja monia muita teemoja. Opin myös käsitteen dude lit, miesten kirjoittama chic lit. "Romantiikkaa, pehmopornoa, äijäviihdettä." Vaikka Armia ja lukijaa ketuttaa leskeneläkkeen ikärasismi (eikö 51-vuotiaana voi rakastua ja onko laki vain ohjaus siihen, että naisten kuuluu kiltisti mennä naimisiin nuorina), ei hän itsekään ole vapaa vanhakantaisista oletuksista. Mistä kertoo muun muassa se, että hän kokee yksin ravintolassa syömisen kiusalliseksi. Näin ne ovat tiukassa, asenteet.

"Ja mitä sitä nyt enää itsekään voi miehelle luvata? Vähällä ajolla ollut, pientä remppaa tiedossa, lonkkaproteesia ja muuta varaosaa."

Voisiko iästä riippumatta mennä jopa yksin syömään tai mennä tai olla menemättä naimisiin? Yksinäisyys on sitten tietysti eri asia kuin yksin oleminen. 

Katariina Vuori: Parasta ennen. Otava 2024. 

Viattoman näköinen kaunis pieni kirja on sisältä jotain ihan muuta. 

"Me emme vain vieläkään osaa suhtautua näihin kaikkialla oleviin naisiin, jotka haluavat juhlia koska elämä on tylsää ja ajatukset pelottavia, eivätkä he halua lopettaa, vaikka tietävät, että heillä on jonkun muun keksimien standardien mukaan joku hätänä."

Emme niin, sillä naisen meno vasta pelottavalta vaikuttaakin, vaikka hän vakuuttaa pitävänsä hauskaa ja on tyytyväinen keksittyään toisen varman rentoutumiskeinon unen lisäksi, humalatilan. Siinä on huonotkin puolensa, kuten rahanmeno ja häpeä. 

"Minä en siedä sitä, että tapaistani päihtymistä niin halveksutaan. Olen nähnyt työn vuoksi uupuneita ihmisiä, ei sekään hyvältä vaikuta."

Kumppanilta on piiloteltava muun muassa sitä, miten päivät kuluvat toisen ollessa töissä. TV:n pariutumissarjaa katsellessa (nimisarja ilmeisesti) ja nukkuessa.

"On ilahduttava ihme, ettei hän ole vielä jättänyt minua. Totuuden piilottaminen vie minulta paljon aikaa ja energiaa. Minä vuoden kaikkialta." 

Kuulostaa todella rasittavalta elämäntavalta, vaikka naisella on sille huolellisesti mietityt perusteet. Hän on luopunut miehistä, sillä naisten kanssa on turvallisempaa eikä hyvää miestä ole olemassakaan, hän sanoo. Hän on myös luopunut, ehkä huomaamattaan, autonomiastaan ja todellisuudesta, käpertyneenä itseensä. Mestari lääkitsemään oireita mutta sokea syille? Hän puhuu "lähimmistään", vanhemmistaan ja siskostaan, mutta miksei heitä näy missään? 

Apua. Sääliä, mutta myös levottomuutta ja omien addiktioiden pohdiskelua herättävä taitava, kipeä kirja, joka tehokkaasti kuvaa todellisuuspakoa pelkoineen ja mielenterveyden ja -sairauden herkkää rajaa. Nuorten naisten mielenterveysongelmista keskusteluun iskevä ajankohtainen puheenvuoro.   

Amanda Palo: Love Island. Kosmos 2024. Kansi Viivi Prokofjeff.

Naistenviikko 2024 kirjasomessa alkaa 18.7. Otin vähän ennakkoa, koska viikolle on runsaasti tunkua! #naistenviikko2024 

Blogihaastetta vetää https://tuijata.com/

P.S. Sellaistakin mietin, että koska naisten ääni kotimaisessa kirjallisuudessa on jo vahva, olisiko aika perustaa Miestenviikko? Tosin tie naisille kirjailijoina on ollut kivisempi, kuten Punos kertoo. Superprof-blogin uudempi tieto (2023) kertoo, että suomalaisen Kirjailijaliiton jäsenistä jo yli puolet on naisia. Mutta entä arvostus? Varhaisimmista suomalaisista naiskirjailijoista kertoo ansiokkaasti Anne Helttusen ja Annamari Sauren kirja kirja Kynällä raivattu reitti - suomalaisia naiskirjailijoita (SKS 2024), joista monesta en ollut ennen kuullutkaan.

Uutuuksia: Maarit Verronen, Aino Vähäpesola, Niko Hallikainen

Maarit Verronen kuvaa herkullisen arkisesti ja viistosti tavallisia tilanteita ihmisten kesken. Novelleissa ei ole mitään yliluonnollista tai kummallista (tällä kertaa), vaikka takakansi vihjaa muuta, mutta tarkkailevan kertojan havainnot ja katseen suunta tekevät lukemisesta jännittävää. Verronen osaa tämän lajin mestarillisesti. No, aloitusnovelli Maailmanloppu menee  tieteiskuvittelun puolelle, sillä kerrotun kaltaista koetta tuskin on tehty. Mutta muuten pysytään maan tasalla. 

"Oli ikävää menettää osa uskostaan ihmiskunnan kehityskelpoisuuteen, mutta minkä teit: olemattomaan ei kannattanut uskoa."

Useissa on mukana Tiina, aikuinen nainen, hahmo, joka eri nimisenä eri aikakausina esiintyy usein kirjailijan tuotannossa. Verrosen loppunousut ovat mahtavia; ne ovat päinvastaisia, alasvetoja. Fanfaarit eivät soi eikä mikään räjähdä, käy niin kuin yleensä arjessa käy. Se yllättää ja riemastuttaa lukijaa, usein vähän nolottaa. Juuri noin itsekin varmaan vastaavissa tilanteissa toimisin, kertomatta kenellekään.

Maarit Verronen: Hyvä näin. Aviador 2023. Kansi Satu Enstedt.

Kaiken trauman, rikosten ja dystopian keskellä (puhun siis kirjoista, en elämästäni) tekee hyvää lukea Aino Vähäpesolaa. Hän osaa näyttää, että elämässä on paljon hyvää. Ja sen, miten siitä voi arjessa ajatella. Jo Onnenkissa viehätti myönteisyydellään, toisinkoinen jatkaa linjaa: eletään omaa elämää, huolehditaan itsestä ja läheisistä niin, että asiat sujuvat sen verran kuin niihin voi itse vaikuttaa, nautitaan yksityiskohdista. Ollaan tietoisia itsestämme ja tekemisistämme, ei vain ajauduta tilanteisiin. Saati anneta jonkin mahdollisesti ohimenevän tunteen ottaa ohjakset. 

Ihailen kirjan Viiviä, mutta onko hän liiankin itsekontrolloiva ja turvallisuushakuinen? Mielestäni ei, hän osaa myös tuntea ja sanoittaa tuntemuksiaan sekä tehdä nopeitakin päätöksiä, itsetuntemuksensa pohjalta. Hänessä on tosin varovaisuutta, joka on herännyt jo varhain, syy selittyy kirjassa. 

Kirja-alan ystäville lisäherkku on Viivin kustannustoimittajan ammatti. "Viivin työ oli pohjimmiltaan jotain, mitä tehdään toiselle. Se oli mahdollista tehdä vain toiselle." Työ on Viiville tärkeää, siitä kerrotaan paljon. Hän ei tee töitä Finlandia-ehdokkaille, vaan lähinnä oppaita ja viihdettä. Viivi on hyvä löytämään merkityksiä, myös työstään. Taas herää epäilys: käytetäänkö häntä hyväksi, jos hän haluaa pysyä vain taustalla, tehdä toisille? Vastaukseni on edelleen ei, ymmärrän häntä hyvin. Framilla oleminen ei kaikille ole tärkeintä. Ymmärtääkö sen Manu, jonka kanssa saattaisi syntyä erityislaatuinen suhde? 

"Sanottiin, ettei ollut pieniä rooleja vaan ainoastaan pieniä näyttelijöitä. Kaikki sujui hyvin, kun rajasi maailmasta alueen ja laittoi sen niin kauniiksi kuin pystyi. Oliko toinen suorastaan pettynyt häneen samasta syystä, joka hänelle itselleen oli hänen ylpeytensä, suurin onnistumisensa?"

Arkista, turvallista, usein samastuttavaa nuoren naisen elämää. Nautin vierailusta Viivin elämässä.

 

Kun kaikki on ihan hyvin.

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire. Kosmos 2023. Kansi Jussi Karjalainen.

Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus on varmasti kirjapalkintolistoilla ja tapaus sinänsä, ja syystä: se on eheä, omakielinen, autenttisen oloinen ja rehellinen kuvaus pojasta ja yksinhuoltajaäidistä pojan itsensä kertomana, seitsemän vuoden ikäisestä peruskoulun loppuun. Mestarillista, notkahtamatonta kerrontaa, joka elää luontevasti pojan kasvun myötä. 

Pojan ääntä ei aikuinen voi vastustaa, niin kekseliäs ja todellinen se on. Mietin monta kertaa, miten kirjailija voi muistaa asioita noin tarkasti, jos kyse on oikeasti eletystä lapsuudesta. Ehkä osa tai paljon on keksittyä, mutta voisi olla totta, uskoo lukija auliisti. Vaikka poika vaikuttaa välillä suorastaan ylifiksulta. 

"Poika kysyy multa, ootko sä tyttö vai poika.

Olen luullut sen olevan niin selvää, ettei selvää vastausta yhtäkkiä olekaan, en ole koskaan kyseenalaistanut itseäni näin.

Mä olen kahdeksan, tokaluokkalainen. Mun lempivärini on tummansininen tänä vuonna."

Koska äiti on sairaanhoitajana usein poissa jopa öitä, poika kuluttaa aikaa ylenmääräisesti omien ajatustensa, tv:n ja herkkujen kanssa.

"Seitsemältä puhelin soi, kaikki on hyvin. Mä sanon puhelimeen mua kyl vähän jännittää. Äiti sanoo, omas kodis ei oo mitään pelättävää. Mä sanon, telkkarist ei tuu mitään. Äiti vastaa, ens kerral käydään vuokraamassa sulle ostarilta video. Suljen luurin, sitten kotona on hiljaista, hiljaisempaa kuin koskaan." 

Kirja kasvaa yhden perheen tarinaa suuremmaksi. Itä-Helsingin lähiöissä aikaa viettävien lasten eri yhteiskuntaluokat näkyvät ja tuntuvat lasten elämässä. Ajankuva vuosituhannen vaihteen molemmin puolin kauppakeskuksineen, Filmtowneineen, kaverisynttäreineen ja lähiöbaareineen piirtyy eläväksi. Niin lasten kuin aikuisten osalta. Lämmin ja rakastava suhde äitiin lämmittää lukijaa.

"Äiti on maailman huolien kaatokaukalo, josta osa valuu muhun, koska me asumme samassa kodissa. Mun on oltava reipas. Äiti saa sairaalalla niin paljon hyvää aikaan, ettei se tunnu niin suurelta vääryydeltä, kuinka yksin mä välillä jään."

Pojan kasvu lapsesta murrosikään ja oman seksuaalisuuden löytäminen toivottavasti houkuttaa myös mieslukijoita, poikalapsuuden eläneitä tai poikia kasvattavia, luokasta riippumatta. 

"Mä menen kouluun lähinnä toipumaan viikonlopuista. 

Haluan suojella muuta maailmaa kaikelta, mitä tunnen."

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus. Otava 2023. 

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Kaupunki väreilee vaaleanpunaisena Aino Frilanderin esseissä. Niin konkreettisesti kuin kuvaannollisesti. Kirjoittaja haluaa uppoutua unelmakaupungin sielunelämään ja tutkii samalla omaansa kiinnostavalla koosteella elämyksistään ja havainnoistaan. 

Nostalgiasta lähdetään, elämäntavan etsinnästä: kirjailijat Eve Babitz (ei suomennettuja kirjoja) ja Joan Didion kiehtovat kirjoittajaa, ja heidän erilaiset Los Angelesinsa Hollywoodeineen 1970-luvulla. 

"Babitz ymmärtää Los Angelesin glamourin ja mauttomuuden, rähjäisyyden ja upeuden, ja levittää sen kaiken lukijan eteen. On nimittäin myös niin, että vaikka elämä Los Angelesin auringonpaisteessa voi olla helppoa, se sama aurinko on myös armoton." 

Frilander tutkii nykykaupunkia kiihkeästi, kävellen ja bussilla, molemmat outoja liikkumistapoja autoihinsa kasvaneille paikallisille. "Halusin tietää Los Angelesista kaiken, tuntea sen jokaisen kadun, säätilan ja valaistuksen." 

Mutta hän suuntaa myös kaupungin ulkopuolelle, tutkimaan maataidetta - valtavia nähtävyyksiä, joissa maasto on osa taideteosta. Niitä ei pääse katsomaan kuin autolla. Samalla hän kertoo suhteestaan taiteeseen, kokemuksistaan paikan päällä odotetun näyn vihdoin avautuvan, itkemisestä ja aavikosta. (Lukijatäti huolestuu: mahtaako moinen yksinäinen matka olla turvallinen?)

Los Angeles on suomalaiselle kulttuurisokki monin tavoin. Rasismi on jatkuvasti läsnä, ja kirjoittaja sanoo ymmärtävänsä vasta nyt, mitä sillä tarkoitetaan. Uskon täysin, hänen kuvauksensa ilmiöstä arjessa on niin aito ja tosi. Ja tämä on tuttu tunne rasismin, epätasa-arvon ja eri ihmisryhmien erojen kaltaisista vaikeista asioista puhuttaessa:

"Jään jumiin siihen, että jotain pitäisi tehdä, mutta en ole varma, miten se tehdään oikein."

Seuraan kirjoittajan matkaa ihastuneena raikkaaseen kerrontaan, yllättäviin näkökulmiin ja kekseliääseen sanankäyttöön, hihitellen usein ääneen ja nauttien runsaista kirjallisuus- ja muista taideviitteistä eläväisessä tekstissä. Viihdyn, opin uuttakin. 

Otin esseet matkalukemiseksi Italian-reissulle, ja se oli nappivalinta: kun itsekin on "välitilassa", kaukana kotoa, vieraan kaupungin lumoon on helppo uppoutua. Ja hyvään tekstiin aina. 

Kenelle: Reissaajille, Hollywood-faneille, Amerikan ystäville, rasisminäkökulmia hakeville, uteliaille, kirjallisille. 

Muualla: Reader why did you marry him -bloggaaja piti kirjasta valtavasti. 

Aino Frilander: Los Angeles -esseet. Kosmos 2023. Kansi osuvine värityksineen Anna-Mari Tenhunen.

Torrey Peters: Detransition, baby

Kirja kertoo transnaisten elämästä, ihmissuhteista ja seksistä: aikuistuvien, paria etsivien tutuista (niin kirjoista kuin elämästä) suhdemutkista mutta myös tälle lukijalle vieraammista, joita on kartoitettu transsukupuolisen tiehen. Mutkat ovat tiukempia ja tiuhemmassa kuin heteroilla, ja teos kuvaa sitä hienosti. Älykäs, koskettava ja hauska kirja luo ajantasaisen näkymän tuohon maisemaan sekä Reesen ja Amyn suhteeseen, joka alkoi molempien ollessa transnaisia. 

"Reese piti vuosikausia sääntönään, ettei seurustellut toisten transnaisten kanssa. Tekopyhä sääntö. Jos joku olisi rajannut hänet pois seurustelumarkkinoilta sukupuolen vuoksi, hän olisi nostanut äläkän transfobiasta. Mutta sydämen salaisimmassa sopukassa ajatus transnaisen tapailemisesta tuntui vastenmieliseltä. Hän ymmärsi vastenmielisyyden johtuvan itseinhosta, mutta ei halunnut myöntää sitä. Sen sijaan hän selitti asian itselleen niin, että hän oli hetero sanan etymologisessa merkityksessä: hän tunsi vetoa erilaisuuteen."

Amy saa kuitenkin Reesen rakastumaan, ja tunne on molemminpuolinen. Monesta syystä he kuitenkin päätyvät eroon. Kumpikaan ei löydä toisesta säröjensä täydellistäjää - ihan kuin yksi ihminen niin voisi koskaan toiselle täysin tehdä, mutta aina siihen haluamme uskoa, sukupuolesta riippumatta. Reese ei pääse eroon entisestä poikaystävästään tai paremminkin masokismiin taipuvaisuudestaan.

"Reesen lukemissa vanhoissa kirjoissa naiset usein sanoivat, ettei aviomies rakastanut jollei lyönyt, mikä kauhistutti Reesen feministipuolta mutta solahti täydellisen loogisesti pimeään railoon hänen sydämessään." 

Minut yllätti kirjassa useasti mainittu viesti siitä, ettei transnaisia katsota tietyissä piireissä naisiksi. 

"Mutta arvatkaapa mitä? Ei Reese naiseuden sääntöjä laatinut: hän oli perinyt ne, aivan kuten kaikki muutkin tytöt. Minkä takia hänen muka pitäisi jaksaa noudattaa virheetöntä feminististä politiikkaa, kun se ei palvellut häntä mitenkään? New York Times julkaisi säännöllisesti pääkirjoitussivullaan mielipideartikkeleita kuuluisilta feministeiltä, jotka selvin sanoin sulkivat hänet pois naisten piiristä. Siitä vaan."

Eikä Amy kestä raskasta transnaisen elämää, vaan lopettaa transitiohoidot ja palaa takaisin Amesiksi, mieheksi (se detransitio!). Yllättäen hänen salasuhteensa työpaikan pomoon Katrinaan johtaa Katrinan raskauteen. Eikä Ames halua isäksi. Liikaa epävarmuuksia itsestä, sitoutumisesta, siitä, kuinka Katrina ottaa tiedon hänen transnaiseudestaan, ja monia muita syitä: lapsiperhemaailma on vieras. 

Mutta hän tietää, että Reese haluaa äidiksi. Voisiko kolmikko hoitaa vanhemmuuden jotenkin yhdessä? Ames tuntee olensa turvallisemmaksi Reesen tuella, joka ymmärtää hänen taustansa. Joka puolestaan on Katrinalle shokki. Mutta nainen hoitaa asian hienosti, pyrkii ymmärtämään Amesia - vaikka edellyttää tältä suhteeseen sitoutumista pitääkseen lapsen, mikä on hienoinen särö -, suorastaan innostuu ajatuksesta saada queerväriä imagoonsa (Ilkeästi sanoin. Kyllä hän oikeastikin pohtii vanhemmuuden vastuiden jakoa).

Aikamoisia solmuja avattaviksi niin henkilöille kuin lukijalle. Naiseuden ja äitiyden kysymykset. Heteronormatiivisuuden yli ajattelu - Katrina pyrkii tähän mielestäni aidosti, vaikka ihastuu mainittuun termiin ehkä enemmän kuin todellisuuteen. Mitä kolmikko päättää lapsen suhteen? Juonta tärkeämpi kirjassa on kuitenkin sen välittämä kuva transsukupuolisten haasteista ja haaveista, sivullisena ja vähemmistönä elämisestä ja ratkaisuista, joita he tekevät. Surullisen moni päätyy transhautajaisten päätähdeksi itsemurhan kautta. Kirja avaa silmiä, välillä raivostuttaa ja välillä keventää nauruksi saakka, ja ohessa opettaa minulle uutta, termeistä lähtien. 

Seksiä on paljon, mutta ei pelkästään sitä, elämässä on paljon muutakin. Transnaisten haaveet ovat tavallisia naisten haaveita, perhe ja kunnon ruokailuryhmä totta kai, upea ulkonäkö ja asu ("Monet luulevat, että transnaisen suurin kaipuu on elää todellisessa sukupuolessaan, mutta oikeasti hän vain haluaisi seistä aina hyvässä valossa."), mutta ennen kaikkea itsekunnioitus ja kaikkien hyväksytyksi tuleminen. Niiden saavuttamiseen on vielä ihmisillä, instituutioilla ja yhteiskunnilla matkaa, kirja osoittaa.

Kenelle: Kaikille.

Torrey Peters: Detransition, baby. Kosmos 2023. Suomennos Natasha Vilokkinen. Kannet Elina Äärelä.

Torrey Peters on HelsinkiLit 2023 -vieras Bio Rexissä pe 12.5. 

P.S. Jos lapsensaanti perinteisen perhemallin ulkopuolella kiinnostaa, kuuntele Storytelin hauska mutta asiallinen Ruuhkavuode-podcast. Sen teki kollegani Mari Suonto. Minäkin pääsin sanomaan siihen muutaman sanan perheestäni, jossa baarista pokattu mies osoittautui kestäväksi ratkaisuksi (jo 30 vuotta tänä syksynä!). Hänen myötään sain 7-vuotiaan tytön, jonka kolmantena vanhempana olen elänyt ja nauttinut sittemmistä kolmesta lapsenlapsesta ominani. Tulee jaksossa kuusi.  

Marin podcastissa kerrotaan itsellisen 35-vuotiaan naisen mahdollisuuksista saada lapsi. Ensimmäinen jakso kartoittaa fyysiset alkuehdot eli tehdään katsastus, kurkataan konepellin alle ja kysytään satunnaiselta panokaverilta lapsen hankkimishalukkuutta. Toinen jakso kuvaa uuvuttavia somen keinoja sen oikean tapaamiseen, mutta pohtii myös sitä, tekeekö Mari jotain väärin. Onnellisen perheen metsästys on kuitenkin vaivattomampaa kuin yllä kuvatun kirjan naisilla, enkä halua tällä vähätellä transnaisten tilanteen ällistyttävän vaikeaa ja mitätöityä tilannetta, joka on täysin omanlaisensa. Mutta on jotain samaakin: peruskysymys ja perheen tarve on yhtä iso ja polttava, samoin lopputuloksen epävarmuus. 

Iida Sofia Hirvonen: Radalla

Lukija pääsee kurkkaamaan nuoren naisen maailmaan. Elämä on bilepainotteista, radalla ollaan. Kavereita, oman persoonan hakua, ihmettelyä, tarkkailua ja puntarointia, kuten ikäkauteen kuuluu. 

"En ole koskaan ajatellut, että tuntisin naisellisina pidettyjä tunteita, mutta: Yksi sellainen ainakin on se, että olen usein enemmän huolissani siitä, tykkäävätkö ihmiset minusta ja voivatko he seurassani hyvin, kuin siitä, ottavatko he minut vakavasti, tai siitä, ilmaisenko itseäni tai tunteitani rehellisesti." 

Tunnekeskusteluja hän pyrkii välttämään, tai ihmissuhdekeskusteluja, kuten hän sanoo: "...loputonta työtä, samojen asioiden jauhamista joka ei etene mihinkään." Samastun tähän! 

Elämäntapa on kuluttava, hän tietää sen. Poikaystävä sanoo tytössä olevan ihan liikaa yötä. Radalla liikkuu ikääntynemmän näkökulmasta hämmästyttävän paljon päihteitä ja psykedeelejä. Osa ajatuksista lieneekin ajateltu "hapoissa", niin lennokkaita ne ovat. Tiedonhaluinen päähenkilö on ottanut jo lapsena selvää huumeista lukemalla aiheesta kaiken, minkä pystyi. 

"Huumeet olivat kiinnostava aihe, koska niistä oli varoiteltu oikeastaan niin kauan kuin muistin." 

Lukeminen ja musiikki ovat muutenkin hänelle ilahduttavan tärkeitä. Arkihommakin vilahtaa:

"...työ kytkee muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan, altistaa ajatuksille, joita ei muutoin kuulisi, ja se tuntuu terveelliseltä. Työ sairastuttaa, mutta ihmiselle on hyväksi, ettei koko ajan tarvitse olla oma itsensä."

Kirja on hauska, mutta ajatteleva katsaus otsikkonsa mukaiseen aiheeseen ja yhteen sukupolveen. Pohdinnan aiheet vaihtelevat höyhenenkeveistä masennuksenraskaisiin, kieli on elävää ja riemastuttavan kuplivaa. Radalla voi tietysti olla paitsi yössä myös maailmassa ja avaruudessa. Lohdullinen loppulause heijastelee toiveikkuutta ja valoa. Myönteinen myös lukukokemuksena! Kansikin on kaunis ja sisältöön sopiva.  

Kenelle: Nuorille, vanhoille ja muille siinä välissä, ajankuvista innostuville, nuorista kiinnostuneille.

Muualla:  ...hienointa kotimaista kirjallisuutta ehkä koskaan, innostui Mitä luimme kerran -blogi.

Iida Sofia Hirvonen: Radalla. Kosmos 2022. Kansi Hanna Valle. 

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste

Kirjan lukemisesta jäi hyvä mieli, melkein hymynkare suupieleen. Mikä hämmästytti, olin varautunut nostelemaan kulmia anarkistin, talonvaltaajan ja mielenosoittajan tekstiä lukiessani, näin tätinä, lihatuotteiden syöjänä ja konservatiivisen varovaisena henkilönä.

Toisin kävi: Auvinen on taitava. Kirja onnistuu juuri siinä, missä pitääkin. Se saa kuuntelemaan toisenlaisen henkilön ajatuksia ja maailmankuvaa rauhanomaisesti. Kulmat saivat ansaitun levonsa, kun seurasin esseistä, miten kirjoittaja on ajatuksiinsa ja tekoihinsa päätynyt. Argumentit ovat loogisia, taustat tulevat selviksi, eikä tulevaisuus vaikuta toivottomalta. Kohtelias, itseä korostamaton - no, toki omakohtaisessa kerronnassa kuten esseessä omat mielipiteet ovat keskiössä, mutteivat ärsyttävästi - ja sutjakka, harkitusti rakennettu teksti on kiitollista luettavaa. Tekstityöläinen ja viestijä Auvinen osaa!

Olemme päätyneet hyvin erilaisia reittejä yllättävän monessa samoihin ajatuksiin. Minä en ole kääntynyt uskoon (ja sieltä pois), uhmannut poliisin kehotuksia tai yöpynyt putkassa, en varastanut ruokaa enkä edes dyykannut eli kerännyt poisheitettyjä elintarvikkeita:

"Kukaan joka ei ole dyykannut, ei ole todella katsonut kulutusyhteiskuntaa silmästä silmään. Dyykkaajan ensimmäinen ajatus onkin: me olemme liian rikkaita ja liian hyvinvoivia."

Vaan olen ottanut turvallisemman - ehkä vähemmän pelottoman ja vähemmän tunneperäisen - tien järkeilyn ja toisten kokemusten kautta. Silti ajattelen Auvisen tavoin, että uskonto ei ole ratkaisuni tai että yhteiskunnan ja virkavallan toiminta ei aina ole rationaalista vaan perustuu usein vanhoihin tapoihin ja tottumuksiin enemmän kuin oikeaan tehokkuuteen ja järkeen. Ja siten, että maailma ei pelastu, jos näitä tottumuksia ei olla valmiita muuttamaan, vaikka se pelottaisi tai rikkoisi perinteisiä hierarkioita. 

Kaikesta en ole samaa mieltä, mutta tajuan kirjoittajan ansiosta logiikan, ja se on jo paljon se. Ydinajattelu on kirkasta ja kovaa. Kuten ajatukset väkivallasta ja itsensä huijaamisesta:

"Et sinä tuomitse kaikkea väkivaltaa, lakkaa sanomasta niin. Sinä tuomitset vain sen väkivallan, joka horjuttaa niitä rakenteita, joiden varaan maailmankuvasi rakentuu."

Maailma on anarkistin silmin pahasti rikki, vähintään kesken. Mikä saa jatkamaan, selittämään jatkuvasti samoja asioita "ihmisille, jotka eivät vaivaudu itse hankkimaan alkeellisintakaan tietoa"? Vastaus on toivo.

"Toivo on kamppailulaji, jossa epätodennäköisyydet taklataan, epätoivo otetaan kuristusotteeseen ja toivottomuutta levittävät tahot potkitaan kauemmas. Aktivisti näkee maailman, jota ei vielä ole, mutta joka voisi olla. Jos sen näyn kadottaa, kadottaa toivon. Kadotettu toivo on aktivismin loppu."

Auttamisen realiteeteista voi lukea lisää Mari Mannisen kirjasta. Auvinen puhuu samasta. Globaali köyhyys on täysin muuta kuin suomalainen köyhyys. Auttamisen voi tehdä väärin tai vääristä syistä. Lisäksi hän muistuttaa, ettei aktivismi ei voi rakentua säälille eikä vihalle, vaikka viha on tärkeä voima. "Mutta jos aktivisti haluaa olla tehokas, oma viha pitää niellä." Onko onnellisuus sitten aktivismin loppu, hän pohtii. Kun laiskuus iskee, on kasvettava henkilökohtaisen yli ja käyttää keinoja, jotka ovat ulottuvilla, kuten Suomen Eläinsuojeluyhdistys perustamisaikoinaan teki (tähän liittyy kiinnostava tarina) tai kuten kirjoittaja itse tekee: lahjoittaa hyväpalkkaisesta työstään niille, jotka hoitavat auttamista paikan päällä asiantuntevasti.  

Voiko aktivisti nauttia elämästä kaiken keskeneräisyyden ja epäkohtien keskellä? Nähtävästi, sillä Auvinen kirjoittaa paljon myönteisistä asioista. Rakkaudesta, seksistä. Suorittamisen alta selviytymisestä, mielekkyyden hakemisesta. "Menestystä ei mitata euroilla tai burnouteilla vaan mielekkyydellä." 

"Voittajatunti ei koita aamuviideltä, kun uupunut yksilö yrittää repiä itsestään enemmän tehoja irti. Todellinen voittajatunti on yhdeksän tunnin yöunien jälkeinen aamuhetki, joka vietetään sängyssä rakastajan kanssa ilman puhelimia. En minä ole tekemättä mitään silloin, kun en tee töitä. Minun elämäni jatkuu muumiuden, kirjailijuuden ja konsulttielämän yli, ja virtaa kaikkialla ympärilläni. Ei ole erikseen töitä ja elämää."

Kermaperseistä ituhippeilyä? Kun kaikilla ei ole mahdollisuuksia valita samoin? Vai onko? Seuraako paheksunnan vyöry? Ja mitä väliä sillä olisi? "Elämä on kuitenkin kenraaliharjoitus, eikä ensi-iltaa tule koskaan." Sekin on kirjoittajan mukaan myönteistä, vapauttavaa: "Kuvitelma yleisöstä on harhainen ja saa ihmiset ottamaan itsensä aivan liian vakavasti."

Asioita kannattaa pohtia, ainakin kirjan lukemisen verran. 

Kenelle: Ajatteleville, muiden ajatuksia kestäville, maailman tilaa miettiville, wokeille ja heille, jotka eivät tiedä, mitä sana tarkoittaa.

Muualla: Mitä luimme kerran sanoo: Auvisen nokkeluus ja terävä itsereflektio pitävät kuitenkin huolen siitä, ettei tässä nyt pysähdytä vain huokailemaan yhden aktivistianarkistin elämäntarinalle.

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste. Kosmos 2021. Kansi Tero Ahonen.

Lukemisesta poikkeusoloissa, osa 2

Olo on levoton, samalla tavoin kuin viime keväänä 2020 oli. Keskittymisvaikeuksia, kirjan keskenjättökynnys on säädyttömän alhainen. Aika ahdistaa. Tai ei aika sinänsä, ihanaa että sitä on, ja viihdyn hyvin kotona, mutta tulevan sumuisuus saa projekteihin tottuneen ihmisen hermostuneeksi. Kun ei ole aikatauluja, ei selkeitä tavoitteita, ei toivottua tulosta kirkkaana mielessä. Päivä kerrallaan on yllättävän epämukava elämäntapa. 

Mutta paljon on iloakin. Olen aidosti pahoillani heidän puolestaan, jotka eivät osaa tai pysty käyttämään kirjoja todellisuudenpakoon, tiedonkeräykseen tai ajanviettoon: itse olisin hukassa pelkän tv:n ja somen varassa viihdykkeinä, vaikka molemmista pidän kovasti, suorastaan roikkuvasti. Etenkin somesta voin täysin yhtyä Pontus Purokurun kysymykseen hänen Römaanissaan:

"Olenko ainoa jolle internet on tärkeä hyvinvoinnin lähde?" 

Römaani on mainio, hulvaton ja osuu moneen kohtaan tässä päivässä. Kun pitää juosta "aktiivisuusranneke molemmissa käsissä ja podcastin teko on suorastaan välttämättömyys", onko ihme, jos nykyihmistä ahdistaa! Tiesitkö muuten, että poliisi takavarikoi Hakaniemestä 7,7 kiloa chatia? Hyvää oloa voi hakea niin monin tavoin, tai huonoa, pääasia on tehokkuus, kuten kirjan sponsoroitu sisältö osoittaa: 

"Optimoi uupumuksesi! Suorita loppuunpalaminen jopa 13 päivässä tehokkaalla intensiivikurssilla!"

Liketän kirjan contentia, vahva suositus somea ja muita nykyilmiöitä pohtiville ja heille, joilta on moti kateissa tai muuten vain ahdistaa. 

Onnistuisiko novellien luku tänä lyhytjänteisyyden aikana?

Marko Järvikallaksen tekstiä suosittelen ilman muuta, toimii! Mihin täällä voi mennä on 15 novellin paketti täynnä herkkupaloja, joiden lukemisen jälkeen "tuntuu kuin olisi sisälle satanut", sanoo Aina joku kesken -blogi. Jo teoksen nimi viittaa eksyilyyn ja yllätyskäänteisiin, ja niitä novelleissa riittää hämmästyttämään ja riemastuttamaan lukijaa. 

Tuija Takalan selkonovellit kirjassa Niin metsä vastaa vievät suomalaisuuden perusjuurille, metsään. Melkein tuntee havuntuoksun ja sammaleen jalkojen alla kulkiessaan kirjan kanssa, vaikka pelkkää maisemallista ihastelua tarinat eivät ole. Tapaamme muun muassa yhteenmuuttavia nuoria, vanhenevia perheenjäseniä, avioliiton salaisuuksia, tontun ja tannerta kumisuttavia suuria eläimiä. Hurmaavia, jännittäviä ja kauniilla, oivaltavalla kielellä esitettyjä novelleja voi suositella kaikille metsästä viehättyville. 

Sujuvien novellien jälkeen kävi sitten kehnommin. Yritin kuunnella äänikirjana Emma Rousin jännäriä Täydellisiä vieraita, mutta tipuin kärryiltä. Sen verran jäi vaivaamaan, että lainasin nyt kirjan kirjastosta, haluan tietää, kuka oli syyllinen! Kartano-olosuhteet kiehtovat, ja peli, jota niissä pelataan.  

Samoin aion pakertaa loppuun Barack Obaman Luvatun maan. Vaikka on siinä pakertamista. Maailmantila kuitenkin kiinnostaa isosti, viisaan amerikkalaisen (heitäkin on!) silmin katsottuna. Sopii hyvin iltakirjaksi: täynnä kiintoisaa tietoa ja jännittäväkin, niin ettei välittömästi tuo unihiekkaa silmiin, muttei tule liian lähelle valvottaakseen.

Jyrki Erran Lyijyvalkoinen voitti Vuoden johtolanka -palkinnon 2020. Hävettää sanoa, etten jaksanut lukea kirjaa loppuun; ensimmäiset 200 sivua kyllä, loput silmäillen. Vaikka trilleri sijoittuu taidemaailmaan ja pääosassa ovat Caravaggion maalaukset, juoni ja maalaustaiteen yksityiskohdat eivät jaksaneet pitää minua mukana. Mutta monelle varmasti kolahtaa, joten kirjaa ei kannata vältellä, jos teema kiinnostaa: huolella rakennetun kirjan valtava tietomäärä vaikuttaa. 

Lukaisin vielä yltiöromantiikkaa, Beth O'Learyn Kimppakämpän. Hauska ja lämmin nuoren rakkauden tarina, jota olisin rakastanut pari kolmekymmentä vuotta nuorempana. Aihe ei hienosti toteutettunakaan enää jaksa innostaa samalla tavoin, mutta lajista pitäville suositan. 

Nyt pöydälläni on monta kiinnostavaa kirjaa, joihin palailen: Punaisesta planeetasta alkanut hulluuden, siis mielenterveyden ongelmien, teema näköjään toistuu. Mitä se lukijasta kertoo, pitäisikö huolestua... Ainakin on luettava jotain muunlaista väleissä. Kesken on Linda Boström Knausgårdin kertomus omasta sairaudestaan, Lokakuun lapsi, ja Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo vaikuttaa myös kuvaavan samantyyppistä aihetta (tosin olen vasta aivan alussa). Sami Hilvon Lajityypillistä käyttäymistä taas tuo hulluuden esiin absurdin kautta.

Lukuiloa, kiinnostavien aiheiden kanssa! 

Mainitut kirjat:

Pontus Purokuru: Römaani. Kosmos 2019. 

Marko Järvenkallas: Mihin täällä voi mennä. Siltala 2020.

Tuija Takala: Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021. 

Emma Rous: Täydelliset vieraat. Suomennos Taina Wallin. WSOY 2020. 

Barack Obama: Luvattu maa. Suomennos Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. Otava 2020. 

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen. Otava 2020. 

Oudon vuoden kirjoja

Poikkeustila lävähti päälle keväällä. Pontus Purokurun ja 12 muuta kirjoittajan teksteistä syntyi kirja, "joka toimii paitsi kommentaarina myös laajemmin kokemusten kerääjänä ja muistin mahdollistajana". 

Ja hyvä niin. On tärkeää muistaa, kirjata ylös asioita, joita ehkä myöhemmin tarvitsemme. Tekstit tuovat esiin ajatuksia poikkeustilasta monipuolisesti ja raikkaasti, eri tavoin ja eri kulmista kirjoittajansa mukaan. On päiväkirjatyyppistä pohdintaa, talouden analysointia, maailmaa ja Suomea pohtivaa, arjen muutoksia ja tuntemuksia eri tilanteissa, isoista pieniin. 

Yksi huomiotani kiinnittänyt käsite on valmius, johon olemme mielestäni suhtautuneet tähän asti huolettomasti, on kyse sitten ruokahuoltovarmuudesta tai henkisestä asenteesta. Veikka Lahtinen sanoo osuvasti uusista nettiyhteisöistä, Whatsupp-ryhmistä ja vastaavista, että "uusi yhteisö ei ainoastaan tuo voimia vaan myös vie niitä. Sen tuottaminen yhtäkkiä ja tyhjästä on raskasta. Alan ymmärtää, mitä valmius tarkoittaa. Se tarkoittaa, että on ennakolta tuotettu tuotettu jotakin, joka voidaan nyt aktivoida. Sosiaalisuutta ja yhteisöä on vaikea tuottaa, kun katastrofi on jo päällä." 

Samaan viittaa Purokuru itse: "Ensin leikataan ja sitten kriisin koittaessa ihmetellään, missä ovat resurssit ja osaaminen. Tai toisinpäin: ensin julkinen ja kolmas sektori pelastavat meidän kaikkien terveyden, ja sitten kun kriisistä on selvitty, aletaan huutaa leikkauslistoja, joilla romutetaan julkinen ja kolmas sektori." 

Tai kuten Tuomas Nevanlinna viittaa tasapainoiluun terveyden ja talouden välillä: "Ikävin skenaario on se, että sitten kun keskiluokka romahtaa ja fasismi ehdottaa itseään, on liian myöhäistä rakentaa vastaliikkeelle riittävästi ajatuksellista tai toiminnallista pohjaa." 

Näinpä. Paljon mietittävää teksteistä nousee. Kirja on viimeistelty kesällä, joten ehkä olisi pian aika seuraavan osan? Mitä luimme kerran -blogi toteaa kirjan olevan erittäin toimiva kokonaisuus. 

Pontus Purokuru (toim.): Tartunta. Kosmos 2020. Kansi Bifu / People's. 

Kaspar Colling Nielsen kirjoitti hienon kuvitelman Tanskan sisällissodasta. Tänä vuonna ilmestynyt Euroopan kevät lupaa nimellään paljon, edellä mainitun kirjaa teemaa ajatellen, mutta se ei kerro koronasta, vaan kehii esiin aivan omanlaisensa tulevaisuuden. Siinä teknologian avulla on saatu aikaan tilanne, jossa myös eläimillä on tietoisuus, ja toisinpäin: ihminen voi kokeilla eläimen elämää tai vaihtaa tietoisuutensa väliaikaisesti vaikkapa kasvin vastaavaan. Jos on tarpeeksi varakas, tietysti. 

Ajankohtaista sikäli, että virusaikoina on huomattu, etteivät eläimet ja ihmiset elä täysin erillisinä. Tämä oivallus ja mielikuvittelu on kirjailijan parasta antia, mutta muuten kirja oli pettymys. Siinä pannaan paljon ja perusteellisesti, tylsästi kyllä kuluneesta "vanheneva mies ottaa, nuori nainen antaa" -näkökulmasta (niin, eriarvoisuus on mainittu yhdeksi kirjan teemaksi). Miehen motiiveja aletaan selitellä rakkaudettomalla lapsuudella, voi kyynel. En innostunut, vaikka loppua kohti kirja kyllä parani ja sai lisäsävyjä. Tai ehkä opin tulkitsemaan sitä paremmin. 

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan kevät. Aula & Co 2020. Suomennos Katriina Huttunen. 

Antti Holma kuvaa pienen paikkakunnan pojan vierailua synnyinseudulleen ja lähtee siitä kerimään kertojan koko elämää. Holma taitaa niin kivistävän avoimuuden - suoraan tai itseironisesti - kuin lukijaa helpottavat huumorikevennykset. Häpeä ja himo vaihtelevat, rakkautta ja yhteyttä toisiin etsitään, ehkä löydetäänkin. Piru ja jumala taistelevat sieluparasta. 

Väitetään, että jokaisella kirjailijalla on perustarina, jota hän toistaa kaikissa teoksissaan. En usko tähän ihan täysin. Tässä tapauksessa erityisesti soisin, että sanallista valmiutta ja oivallusta osoittava kirjailija kirjoittaisi myös muuta kuin Olen homomies -tarinaa, johon hän itsekin vaikuttaa olevan hieman kyllästynyt, ja muistaisi omaa lausettaan: "Mutta ihminen on enemmän kuin henkilön pari puolta, ihminen ei muuta olekaan kuin kääntöpuolia ja ristiriitoja, ihminen koostuu epäjohdonmukaisuuksista. Ihmistä ei voi ymmärtää." Ehkä yrittämällä ymmärtää ja pureutua tarkemmin johonkin tiettyyn kääntöpuoleen tai ristiriitaan syntyisi toisenlaista tarinaa? 

Arvostan sitä, että Holman tekstit tai huumoripodcastit ja muut hänen työnsä eivät nähdäkseni koskaan ilkeile muille kuin kertojalle itselleen. Ronskiudesta huolimatta kirjassa on samaa herrasmiesmäisyyttä.

Lukupino sanoo kirjassa olevan tosiaan jotain todella avaavaa suomalaisuudesta.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). Otava 2020. Päällys Elina Warsta. 

Piru on läsnä tiukasti myös runoilijan elämässä. Ilmeisesti ilman sitä ei synny kunnon taideteosta? 

Kännön Sömnö riemastutti, vaikken kaikkea tajunnutkaan. Samoin tekee Runoilija, jossa mennään vielä kummemmille vesille taiteilijuuden pohdinnassa. Päähenkilö, Aurelian Benn, palvoo Nietzscheä ja toimii vuosikymmenet Rudolf Steinerin apulaisena. Koska tulee myyneeksi sielunsa, hänkin. 

Luin runsaan ja ilmaisuiltaan ainutlaatuisen teoksen loppuun sinkeästi; sen monitahoisuus viehättää ja ällistyttää. Tuijata jaksoi vielä lukemisen jälkeen siitä komeasti kirjoittaakin. 

Heikki Kännö: Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan. Sammakko 2020. Ulkoasu Riikka Majanen.

Nuorten miesten silmin: Matias Riikonen,Tuomas Kokko

Iltavahtimestarin kierrokset on valtavan kaunis kuvaus kaupungista, Helsingistä, ja nuoresta miehestä, joka sitä kiertää kävellen yöaikaan. Riikosen esikoinen, Nelisiipinen lokki, lupasi hyvää, ja sitä on saatu, vaikka pari kirjaa tuotannosta on minulta harmittavasti jäänyt lukematta.

Öisen kulkijan mietteet ovat kiinnostavia, havainnot tarkkoja ja yllättäviä. Tunnelma on yhtäaikaa sadunomainen ja todellinen, yön pimeyteen kätkeytyy paljon. Ajatusten kulkuun, samoin kuin askelten, on helppo uppoutua, koskevat ne näkymiä, muita yön kulkijoita tai omia mielleyhtymiä.

"Kärsin usein kaukokaipuusta, mutta matkustelen harvoin, koska kauas on vaikea päästä. Aina kun luulee tavoittaneensa sen, se siirtyy etäämmäs. Siksi on kuljettava kaukana siellä kaukana sieltä. Jossain Töölöntorilla, jota eräässä kirjassa luonnehdittiin 'pariisilaistyyliseksi', koska se on kerrostalojen reunustama. Tai jonkun Eiran mutkittelevilla kaduilla, jotka jäljittelevät keskiaikaisen kaupungin kuritonta asemakaavaa ja joiden varsilla kasvaa kastanjapuita ja muita aivan liian eteläisiltä vaikuttavia lajeja."

Tunsin käveleväni mukana, rakkaan kotikaupunkini tutuilla kaduilla. Tämä tapahtuu nyt, ei historiassa eikä tulevassa. Uskon, että kirja toimii myös heille, jotka eivät seutua tunne. Yön melankolia ja yksinäisen tarkkailijan asema ovat yleismaailmallisia.

"Minä jatkoin Valhallankadun päähän, missä oli aiemmin näyttänyt olevan pelkkää pimeyttä mutta mistä nyt piirtyi esiin Sibeliuksenpuisto. Yksi toisensa jälkeen puiston valopylväät tuntuivat kääntyvän katsomaan perääni. Ne olivat julmemman oloisia kuin katulamput muualla. Niillä oli ikään kuin lierihatut, kalpeat sielut ja niiden laiha mutta ryhdikäs olemus toi mieleen jotkut Gestapon edustajat, sadetakkiset luihut miehet, jotka saattaisivat illalla ilmestyä kotiovelle."

Pidin kirjassa kaikesta; kannesta, sisällöstä, tunnelmasta ja asenteesta sekä kielestä ja aiheesta. Kotikenttäetuna sain riemastua näkymästä, jossa Lauttasaari ja Espoo olivat kadonneet, olen nähnyt ja valokuvannut sen itsekin. Teksti nosti mieleen myös omia nuoruuden muistumia. Väläyksinä kirja kertoo kirjoittajansakin henkilökohtaisesta elämästä, mutta arki ei nouse keskiöön. Silti käy selväksi, että miehen ajatukset tulevan suhteen ovat vielä - ymmärrettävästi - avoimet ja epävarmat.
Töissään hän on viihtynyt, tulkitsen, ja kasvattaa iltavahtimestarin roolin suureksi, koko kaupungin kattavaksi: näinkin voi työn nähdä ja tehdä sinänsä simppelistä asiasta kiinnostavan.

Tuolla asenteella, komealla kirjoitustaidolla ja hämmästyttävällä mielikuvituksella uskon kertojan tulevaisuudelta hyvä. Pienet mustavalkoiset kuvat sopivat tunnelmaan täysin ja ovat herkullinen lisä, mutteivat vie tehoa nautittavalta tekstiltä, vaan korostavat sitä juuri oikein.

Kirjallinen jalokivi yöstä, ajattelusta, kulkemisesta, elämästä ja Helsingistä.

Kenelle: Näkeville (mielessään), kaduilla kulkeville, ajatteleville, yötä rakastaville, kotimaisen laatuproosan ystäville.

Muualla: Kirja, joka ei turhia hienostele, paukuttele henkseleitään mutta jonka sisältö on sitäkin prameampi. Se on syvää hyvää kieltä, kuun valossa paistattelevia koskettavia lauseita, maisemia Engelin kaupungista, sanoo Aina joku kesken -blogi.

Matias Riikonen: Iltavahtimestarin kierrokset. Teos 2019. Graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen.

Epävarmempi tapaus itsestään on tämä kertoja. Hänkin liikuskelee Helsingissä, mutta lähinnä kodista baariin tai takaisin, tai jonkun tuntemattoman kämppään jatkoille. Hän ei sano olevansa nuori, mutta siltä vahvasti vaikuttaa:

"...haluaisin olla uudelleen nuori. Viikonlopun tarjoamat mahdollisuudet olisivat äärettömät. Saisi tehdä kaikki virheet ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen sitä nopeasti ymmärtää, että jos olisi uudelleen nuori, istuisi kuitenkin kaikki viikonloput kotona ja tuijottaisi kattoon. Ns. nuoruutta ei nimittäin osaa arvostaa ennen kuin se on ohi. En tiedä, mitä oli se outo väreily, jonka silloin saattoi aistia viikonloppuisin."

Lause toi taas mieleen oman nuoruuden, tekee mieli sanoa: minä tiedän. Se oli rakkauden nälkää, tapahtumien janoa. oman paikan etsintää. Kirjan kertojalta, jonka oletan noin kolmikymppiseksi, ovat kaikki vielä löytämättä, mitä ei voi laskea viaksi tuossa iässä, vaikka hän itse miettii suhtautuvansa elämäänsä "lohduttomana epäonnistumisten sarjana". Minusta tuomio ei vaikuta oikealta - hän on fiksu, hankkinut yliopistokoulutuksen ja asuu omillaan (vaikkei rahaa vuokraan aina ole), eikä mikään estä häntä tekemästä, mitä haluaa.

Ongelma on se, ettei hän tiedä, mitä haluaa. "En tiedä" ja "En ole varma" ovat yleisimmät repliikit, "en uskalla" tai "en saa tehtyä" yleisimmät ajatukset, kun toimintaa miettii. Tietenkään hän ei saa töitä, jos hän ei osaa vakuuttaa halustaan edes itseään saati työnantajaa, joka näkee kyllä motivaation puutteen. Tyttöystävän hankinnasta puhumattakaan. Miksei hän tiedä eikä ole varma? Miksei hän havainnoi, kuten edellisen kirjan kertoja? Onko hän masentunut, sairas? Ainakin hänellä on paha olla, ja elämä tuntuu vaikealta. Kyökkipsykogia saisi jäädä, mutta en voi olla ajattelematta, että taustalla on jotain isompaa, joka on johtanut tähän tilanteeseen.

Olemmeko onnistuneet rakentamaan niin vaikean ja raastavan yhteiskuntajärjestelmän, ettei nuori mies enää välttämättä pärjää siinä? Kammottava ajatus. Mutta sille taustatukea antavat tutkimukset, joiden mukaan nuorilla on paljon mielenterveysongelmia ja kannattelevien elementtien, kuten parisuhteiden, määrä on radikaalisti laskenut. Vai onko putkemme niin tehokkaan automaattinen, että se sylkee maailmaan tutkintotodistus taskussa ihmisiä, jotka eivät osaa elämisen perustaitoja, kuten omien vahvuuksien ja toiveiden selvittämistä, toisten kuuntelua ja tutustumista, tavoitteiden asettamista ja niihin pyrkimistä?

Jos elämä tuntuu ylivoimaiselta, on hyvä tietää syy, mutta tärkeintä on etsiä keinoja parempaan. Niitä kirja ei tarjoa, vain väläyksen tilanteesta nyt. Se ehkä toimii vertaistukena kaltaisilleen ja nostaa arvoa ajatukselle, että kaikki eivät pärjää oletusarvon mukaan. Silti heilläkin on olemassaolon oikeus. Kirjallisesti teos on yksinkertainen, vaikka ehjä. Mukaan on vaikea mennä, tekstiä lukee ulkopuolisena. Muutama hauska vitsi ei oikein riitä nostamaan tunnelmaa, mutta sekin kuvannee miehen maailmaa.

Kenelle: Nuorten miesten maailmaan tutustuville, aikalaiskirjojen ystäville.

Muualla: Mikäli tiukka turvaverkko puuttuu, jää ihminen lopulta hyvin yksin ja kohtaamiset muiden kanssa pinnallisiksi. Pitkään jatkuessaan tämä aiheuttaa hyvin todennäköisesti syrjäytymistä ja yhteiskunnan vauhdista putoamista, sanoo Luettua ja maistettua -blogi. Lukiessa mieleeni tulee Erkka Mykkänen, Sisko Savonlahti ja vähän myös Nick Hornby, mutta juuri sillä erotuksella, että heidän kirjojen äärellä olen eläytynyt tarinaan voimakkaammin, liikuttunutkin, sanoo Helmi Kekkonen.

Tuomas Kokko: Tosi kivat juhlat. Kosmos 2019. Kansi Tero Ahonen.

Helmet-haaste 2020: Kirjan nimi alkaa ja loppuu samalla kirjaimella. 

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Runoilija Edith Södergran innoittaa kertojaa, joka tekee kirjallisuustieteen gradua. Professoria on vaikea saada innostumaan feministisestä kirjallisuudentutkimuksesta, eikä kertoja muutenkaan viihdy yliopistolla, jolla on hänen mukaansa monia haasteita, kuten liiallinen menneisyyteen tukeutuminen.

"Takana oli asema loistokkaana sivistyksen kehtona; nyt opetettiin marginaalista oppiainetta, jonka resursseja oli juuri pienennetty entisestään. Kirjallisuuden hienoutta ja tärkeyttä nykyajassa ei enää aina itsekään osattu tai haluttu perustella aikaan sopivilla termeillä, oltiin liian ylepitä mihinkään. Touhu oli alkanut tuntua perintökohteen suojelulta."

Kertoja on ihailtavan itsetuntoinen, etenkin fyysisesti, ja puhuu vapautuneesti niin seksistä kuin joogasta, joka on hänelle tärkeä osa arkea. Lempiasana on Kuollut mies:

"Kuolleesta miehestä pitäisi tehdä sovellus seksiin. Se auttaisi purkamaan, jonka mukaan seksin pitäisi näyttää seksikkäältä. Hyvällä seksillä ja seksikkyydellä on melko vähän yhteistä. Kuoleman kuvasto on paljon lähempänä hyvää seksiä. Itseensä päin kääntyminen, voimakkaat tuntemukset, oma maailma, kehon hallitsemattomuus."

Hän pohtii tarkkaan eroa poikaystävästä: suhteessa kävi perinteisesti, naisosapuoli päätyi "roolinsa vangiksi, emotionaaliseksi huolehtijaksi".

"Minä halusin rakastaa niin, että se olisi verbi sanaluokan loisteliaimmassa, aktiivisimmassa merkityksessä. Ilmast tunnetta paljaana, tapella koska välitti. En osannut rakastaa niin, että se olisi jotain hiljaista kumppanuutta ja suoranaisen vastenmielisyyden poissaoloa. Rakkautta, kunnes toisin todistetaan."

Myös luontosuhdetta sivutaan, ja maapallon tilaa. Kertojaa haaveilee kokonaan uudesta Maasta, jossa elämän peruslähtökohdat olisivat erilaiset ja ihmiskunta voisi aloittaa alusta.

"Ihmisen ymmärrettäisiin olevan eläimen raakaversio, paljas klonkku, joka on kehityksen saatossa oppinut paikkaamaan puutteitaan, kuten tekemään vaatteita. Eläimillä on vaatteet ja kaikki tarvittava omasta takaa, vahvat hampaat ja tarkat aistit, toisin kuin ihmislajin edustajilla."

Autofiktiivinen kirja käsittelee laajasti mutta helposti luettavasti asioita ja ilmiöitä sukupuolirooleista kirjallisuuden merkitykseen, ammatinvalinnasta kehollisiin kokemuksiin. Tärkeitä teemoja, joista minusta hieman poikkesi yksi: ulkonäöstä ja kauneuden olemuksesta puhutaan hämmästyttävän paljon. Se selittynee paitsi kirjailijan nuorella iällä myös faktalla, että ulkonäöllä on vaikutusta muun muassa työmaailmassa, kuten hän on huomannut. Ei mennä siihen nyt, mutta silkkipaitaan pukeutunutta kuunnellaan eri tavoin kuin huppariin, noin kärjistettynä.

Kirja on kauniilla ja luontevalla suomen kielellä kirjoitettu teos, jota on ilo lukea: fiksun nuoren naisen ajatuksiin on kiinnostavaa kurkistaa, ja sekaan ripotellut Södergranin runot tuovat oman mausteensa. Ja komea kansi!

Kenelle: Tyttöjen maailmasta uteliaille, runojen rakastajille, ajan hengessä pysytteleville.

Muualla: Viehättävä ja veikeä, viisas ja syvä menemättä vaikeaselkoisuuden puolelle, toteaa blogi Mitä luimme kerran. Yökyöpeli hapankorppua ilahduttaa, etteivät nuoret naiset kysele lupia "sediltä" ottaakseen paikkansa (kiitos kirjan lainasta!).

Aino Vähäpesola: Onnenkissa. Kosmos 2019. Kansi Anna Salmi.

Kirjabloggarien joulukalenteri 2019, luukku 19

Joulusta en juuri stressaa, vapaapäiviä odotan - ja lukuaikaa. Pinossa odottaa monta kiinnostavaa opusta, kuten Ian McEwanin Kaltaiseni koneet ja Jessikka Aron Putinin trollit, niistä lisää myöhemmin. Kaikki kirjat ovat joulukirjoja, jos minulta kysytään!

Aiheeseen liittyvä teema kuitenkin muodostui itsestään kolmesta äskettäin lukemastani tämän vuoden kirjasta: eikö jouluun liitetä yleisesti ilo sekä toivo paremmasta? Siis selviytymistarinoista, jollainen on Antti Röngän Jalat ilmassa. Koulukiusaamisen kokemuksia kuvaava teos on raadollisen rehellisenoloinen, silti muistelen sitä nyt hetken päästä ihmeen valoisana tekstiltään, raskaasta aiheesta huolimatta. Tekijä on osaava.

Aaroa on kiusattu vuosia koulussa. Hänen päähänsä on iskustettu ikuinen huonous ja nolous. Kun hän pääsee yliopistoon, ei hän pääse eroon sisäisestä äänestään:"Sä olet ihan tyhmä. Sä olet helvetin tyhmä ja ruma. Sua pitäis vetää turpaan." Kotonakaan hän ei saa myönteistä huomiota eikä hyvää palautetta, vaan arvostelua ja komentoa, mikä vahvistaa tunnetta entisestään.

Häpeä halvaannuttaa. Se ei anna tutustua kehenkään, ei luottaa, ei olla oma itsensä. Arkuus tietysti näkyy, kunnes vihdoin joku kysyy:

- Mä vaan mietin että mistä toi kaikki tulee? - En mä tiedä, sanon. - Mä vaan lähden aina siitä että kukaan ei tykkää minusta. - Mutta miksi? Mikä siinä on taustalla? - En mä tiedä, sanon.

Kotona Aaro ei ole puhunut kiusaamisesta mitään, koskaan. Ennen kuin on pakko, ja silloin on kyse jo hengenhädästä. Lukijan sydäntä puristaa Aaron yksinäinen kamppailu, hapuilevat yritykset hakea apua terveydenhuollosta tai tutustua uusiin ihmisiin. Ikävintä tarinassa on se, että se on totta. Oli kirjoittajalle, on varmasti monelle koululaiselle jatkuvasti ja koko ajan. Yhteiskuntamme ei juuri osoita panostuksia koulujen tai terveyshuollon resursseihin, joilla näitä kohtaloita voitaisiin taklata, jos taklaajia löytyisi. Kirja on konstailematon ja taitava tekstiltään; se tuo esiin sekä tunnetta että faktaa niin, että viestin perillemeno on vastaanpanematonta.

Kenelle: Vanhemmille, kiusatuille, kiusanneille, koulutus- ja terveydenhoitoalojen päättäjille: onko meillä varaa hukata nuoria?

Antti Rönkä: Jalat ilmassa. Gummerus 2019. Kansi Jenni Noponen.

Luin myös Nina Honkasen Pohjakosketuksen (Into 2019), joka kertoo kammottavasta avioliitosta ja siitä selviytymisestä. Vaikka pidin kirjaa liian selittelevänä, osin suorastaan jaarittelevana (en ole psykologisten syntyjen syvien perusteellisten sanoitusten ystävä), uskon sen antavan vertaistukea monelle kurjassa liitossa jumittavalle tai jopa saavan kenen tahansa välillä epätyydyttävän avion tuntumaan suorastaan taivaalliselta, niin hankala ihminen kirjan mies on. Sitä paitsi vaikeissa tilanteissa vatvominen kuuluu asiaan, jotta ihminen pääsee ylipäänsä mihinkään päätökseen.

Ei voi väittää naisenkaan toimineen aina järkevästi: he kaksi olivat toisilleen pahin mahdollinen pari, toinen kärsimätön alistaja ja narsisti, toinen alistuva ja mykäksi menevä silloin, kun olisi tarvittu jämäkkyyttä. Mutta kun tilanne menee riittävän pitkälle, sillä on taipumus ratketa, niin tässäkin. Takakannen mukaan tarina on sävytetty mustalla huumorilla. Se oli niin mustaa, etten lainkaan huomannut, jos nyt loppuratkaisua ei katsota sellaiseksi. Todella toivon, ettei tällä kirjalla ole tositaustaa; epäilyttävän tarkasti Honkanen erityisesti dominoivaa miestä kuvaa, joten ehkä hän on kuitenkin tavannut tämäntyyppistä ihmislajia ja kirjailijana osannut tehdä tarkkoja havaintoja.

Kolmas selviytymistarina taas on ensimmäisen tavoin tositarina, jonka kirjoittaa Riina Mattila. Hän sanoo kirjansa Eloonjäämisoppi (Kosmos 2019) alussa olevansa kyllästynyt olemaan hiljaa. Hänet on raiskattu lapsena, ja elämään tai ylipäänsä mihinkään on vaikea sellaisen kokemuksen jälkeen luottaa. Hän sanoo, ettei kirja ole oppikirja eikä syytös, vaan "yhden ihmisen kertomus siitä, millaista on selviytyä, kun omat rajat revitään nuorella iällä." Tietoa kirja kuitenkin antaa paljon, traumoista ja hoidoista, psykologisista käsitteistä ja omista tuntemuksistaan, sekä listaa lisää tietolähteitä kirjan loppuun avuksi niitä tarvitseville.

Rankka, kuten arvaatte, raskas lukea. Itsemurha-ajatukset, viiltelyt - kirjailija ei säästele itseään kertoessaan, yhdistää siten tieto- ja kokemuskirjan, mikä onkin tehokas tapa, vaikuttaminen sekä tunteen että tiedon kautta. Mattila tulee myös osin selittäneeksi Honkasen kirjan naisen reaktion, hyytymisen ja alistumisen, joka välillä ihmetytti. "...juuri noinhan minä olin vaaratilanteissa toiminut: lakannut liikkumasta, ollut vaiti ja vähän niin kuin leikkinyt kuollutta." Perusinhimillinen tapa paeta siis. Mutta nyt Mattila päätti luopua pakenemisesta. Toivon, että tie on edessä sileämpi ja että kirja auttaa vastaavan kokeneita tai heidän läheisiään, kuten muutkin edellä kerrotut selviytymistarinat.

Mahdolliset normijoulustressit tuntuvat näiden jälkeen pieniltä. Hilpeämpiä joulujuttuja olen kirjoitellut kirjabloggareiden joulukalenteriin vuonna 2015 (Miina Supisen Mantelimaa on edelleen joulukirja numero 1), ottanut kevyesti vuonna 2012 mutta vakavoitunut vuonna 2013.

Kauheita joulukuvauksia olen lueskellut vuonna 2011, ja jos vielä yhden jouluun edes löyhästi liittyvän kirjavinkin ujutan mukaan, Markus Nummen hienossa Kiinalaisessa puutarhassa puhutaan "pakettijuhlasta", vahva suositus!

Juttu on osa kirjabloggarien joulukalenteria 2019, jossa eilen avautui luukku blogissa Kirjarouvan elämää ja huomenna Yöpöydän kirjoissa. Koko tämän vuoden kalenterilistaus löytyy Oksan hyllyltä -blogista, joka avasi hauskan luukun numero 1. Kalenterin logo: Niina Tolonen.