Ossi Nyman: Alkuhuuto

Ossi Nymanin romaanihenkilöihin tutustuessa ei tiedä, pitäisikö nauraa vai voihkaista: usein molempia. Osuvasti nimetty Toivo haaveilee työn jättämisestä, vaikka on alle viisikymppinen. Maailma ei mene hänen mielestään hyvään suuntaan maahanmuuttoineen ja muineen. Ei ole enää mummon leipomaa leipääkään. 

"Hän ei pysty hyväksymään sitä, että koko maailma on mennyt päin persettä, eikä koskaan palaa entiselleen. Mikään mihin hän on uskonut ei ollutkaan pysyvää. Kaikki on paljastunut katoavaiseksi aina ihmisistä urheiluseuroihin ja kyliin ja kaupunkeihin asti. Jopa ilmasto ja vuodenajat ovat muuttumassa toisiksi. --- Hän ei halua saavuttaa elämällään mitään, ainoastaan viettää aikansa mahdollisimman mukavasti." 

Mukavuuteen kuuluu rakkaus, jota Toivo etsii netistä. Hän löytää Marjutin ja rientää ostamaan sormukset. Marjut ottaa naiseudestaan kaiken irti: hän elää mukavassa mutta väljähtyneessä liitossa, ja hakee ihailua ja seksiä muilta kuin mieheltään Faithilta. Tämä puolestaan on maahanmuuttokriittinen maahanmuuttaja, jolla on hyvä työ suntiona, aina siisti ulkonäkö sekä huoli siitä, että he Marjutin kanssa ovat vieraantumassa. Joko nauroit tai voihkaisit?

Nautinnonhaluinen Marjut ja vakava Faith vaikuttavat tosiaan etääntyneiltä toisistaan, vaikka Faith uskoo asian parantuvan, ehkä Jumalan tai terapeutin avulla. Marjut saa Toivon unohtamaan kaipuun menneeseen, mutta nykyisyyskin kiukuttaa miestä. Nainen päättää rakastaa tämän ehjäksi, tuoda iloa ja valoa Toivon elämään. Eikä hänellä orgasmejakaan vastaan mitään ole. Avioeroa hän ei suunnittele, sillä "Marjut ei halua kenenkään ajattelevan, että hän olisi huono puoliso tai ihminen." Eroa ei halua myöskään Faith omista syistään.

Marjut näyttäisi oivaltaneen jotain tärkeää, kun hän katsoo köyhää pesulanpitäjää: "Hän ei ollut ketään onnettomampi eikä kukaan häntä onnellisempi. Ihminen sopeutuu  kaikkeen. Vain muutoksen hetki on vaikea." Haluaako kukaan näistä henkilöistä muuttua? Miksi, tai miksi ei? Heidän kunniakseen on sanottava, että he pyrkivät olemaan aktiivisia toimijoita, mutta onko heidän keinoillaan mitään vaikutusta onnellisemman elämän saavuttamiseksi? 

Juttuun sekaantuu ulkopuolisia keskustelijoita, jotka kommentoivat Toivon reaktioita.

"- Nyt Toivo on ymmärtänyt, et tää kaikki ei johdukaan hänestä, vaan olosuhteista hänen ympärillään. Hänen lapsuudesta. Yhteiskunnan rakenteista. Globalisaatiosta. Siitä, että hänen nuoruudessaan ja lapsuudessaan koulutusjärjestelmä ei osannut vielä ottaa hänenlaisten tarpeita huomioon. Mikä on tietysti melkosen ironista, kun tiedetään kuinka paljon hän kadonnutta aikaa kaipaa.
- Hän syyttää mun mielestä nyt täysin oikeutetusti kaikkia paitsi itseään."

Toivo on raivoissaan, on vaikea hyväksyä, etteivät asiat menekään kuten "piti" tai kuten hän hyvinvointiyhteiskunnan kasvattina kuvittelee itselleen luvatun. Yllättäen hän päättää olla jalomielinen Faithia kohtaan, vaikka on tälle kateellinen. Toivo ilmoittautuu maanpuolustuskurssille. Alan pelätä, että Toivo on menetetty. 

Avartava analyysi ihmisyydestä sekavassa maailmassa: kukin etsii tapojaan olla. Vastustamalla, sopeutumalla tai nautintoja etsimällä. Entiseen kaipuu on suuri - entiseen, jota tuskin on ollut olemassakaan. Muistuttaa monia maailman maiden nykypuolueita ja poliittista johtoa, joissa faktoilta suljetaan silmät tiukasti. Tekstistä tulee usein mieleen Kari Hotakainen traagisen ja koomisen yhdistelmineen ja pienen ihmisen urheine tai säälittävine räpistelyineen suurempien voimien vallassa. Näin me räpistelemme, kukin tavallamme.

Kenelle: Mennyttä kaipaaville, pärjääville ja pärjäämättömille, maahanmuuttokriittisille, maailman hulluutta päivitteleville, ohi oman kuplan katsoville, Hotakais-tyylin ystäville. 

Ossi Nyman: Alkuhuuto. Teos 2025. Ulkoasu Taru Staudinger.

Kotimaista uutta: Ossi Nyman, Kati Tervo, Riitta Jalonen

Nymanin kirja alkaa siitä, mistä Patriarkaatti-nimisen kirjan kuuluukin, armeijasta. Heti kovaan ytimeen, mutta Nyman menee vielä syvemmälle, tasa-arvorakenteisiin, jotka eivät selkeinä näy mutta tuntuvat. Niidenkin nahkassa, jotka eivät ole tietoisesti niitä rakentamassa.

Onneton ehkäminäkertojamies hapuilee armeijan jälkeen paikkaansa maailmassa ollakseen siinä, jotenkin. Hänen naisilta saamansa selitykset tai toimintamallit eivät juuri auta. Äiti puhuu jumalasta, mutta poika: ..."minua ahdisti edelleen ajatus siitä, että Jumala oli tämän kaiken suunnitellut ja rakentanut, eikä elämä olisikaan sattuman kautta syntynyt käsittämätön ihme, vaan jonkun vanhan miehen mielikuvituksen tuotetta." Tai buddhalaisuuden peruskurssilla tavattu nainen, joka "sääli itseään hyvin aggressiviiseen sävyyn" ja "jonka tuska oli niin suuri ja ainutlaatuinen, ettei siihen voinut millään keinolla saada helpotusta." Kaisan puoliso taas "sanoi elettävän sellaista aikaa, että jos halusi kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, oli mieskirjailijan tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, sillä muuten kirjailijaa syytettäisiin naisvihasta." No niin.

Nyman vetää alussa mainitut rakenteet niin ällöttäviksi kuin suinkin, lähes lukukelvottomiksi.  Toisaalta, hän ei puhu mistään, mitä ei ole olemassa, tehtynä tai kuviteltuna. Viitteitä ja ärsyttävää viisastelua riittää (patriarkaaliseen/poikamaiseen tapaan?), samoin väkivaltaa, ja ajoittaisista valaistusyrityksistä huolimatta kirja jättää synkän, kiukkuisen jälkimaun. Näinkö kehnosti asiamme ovat? (Enkä nyt puhu vain kirjallisuudesta.) Voiko ihminen ylipäänsä selvitä järjissään ja pitää yllä parisuhdetta, jopa vaikka vahingossa tai luonnonlakina perustaa perheen - miten tämä kaikki jatkuu? Määräävätkö X- ja Y-kromosomit edelleen kaiken yli? Nyman haluaa ravistaa, ja sen hän tekee, lukijaystävällisyydestä piittaamatta. Ällö kirja, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta tarkoituksella. Plussapuolella kelpoisan linjakas teksti sekä rohkeus tarttua tasa-arvoaiheeseen miehen näkökulmasta. Eri asia on se, miten viesti menee perille tai tavoittaa lukijoita näin hankalaan muotoon puettuna.

Kenelle: Tasa-arvottomille, synkkää kestäville, haastetta pelkäämättömille.

Muualla: Omppu pohtii kirjaa pidemmin ja kysyy hyviä kysymyksiä. Sen [tunnelman] pitää olla häiritsevä, koska sisältö on häiritsevää ja vaikeaa luettavaa, sanoo Tuijata.

Ossi Nyman: Patriarkaatti. Teos 2019. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti. 

Vastavetona aivan toista laitaa kirjallisuudesta! Kotoisan jutusteleva Kati Tervo on koonnut punaisiin kansiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan ruuanlaitosta sekä reseptejä kokkailuistaan eri vuodenaikoina. Tervon viihdyttävä ja rauhallinen mutta selkeäsanainen ja -mielipiteinen puhe on mukavaa luettavaa ainakin kaltaiselleni kärsimättömälle, hifistelyjä vierastavalle epägurmee-ruoanlaittajalle. Samastun monessa kohtaa niin kokkausasioissa kuin ruokamuistoissa lapsuudesta, joita Tervo ripauttelee mukaan tujuksi mausteeksi (se perunakeitto ei tosiaan maistunut miltään!).

Arvostan hänen laillaan suuresti laadukkaita raaka-aineita lähiseuduilta ja mieluiten syön suomalaista perusruokaa. En kyllä osaa hänen tapaansa improvisoida eikä asia minua puhuttele niin, että opettelisin, ja olen eri kastia myös siinä, että meillä saa ruokaillessa lukea. Tai saisi, jos jotakuta muuta kuin minua kiinnostaisi (huoh.) Itselläni on vahva pulla- ja lihapullatausta eikä mieltymystä makeaan, toisin kuin Tervolla, jolla monet minulle vieraat raaka-aineet ovat hallussa ja joka piipahtaa aiheellaan muuallakin (kuin Teiskossa, Tampereella ja Helsingissä), kuten Saksassa.

Parempaan päin on menty ruokakulttuurissa monessa suhteessa, sen käsityksen jaan - punaisen lihan kulutus laskee, kalan kasvaa, kasviksia ja hedelmiä on saatavissa läpi vuoden jne. - ja kirjan viestinä näenkin rohkaisun kokeilemaan uusia ainesosia ja tekemään ruokaa tavalla, mikä itselle tuntuu hyvältä, ilman vaikeita kikkoja, mutta arvostavasti ja ruuan merkitys arjen hyvinvoinnissa tiedostaen. Ruoka on harvoin vain ruokaa; se vaikuttaa yhteisössä ja yksilössä niin henkeen kuin terveyteen.

Kenelle: Ruuanlaittajille, kokkausta vieroksuville tai sen pakkopullana tunteville, ruokamuistoja mielellään muisteleville.

Muualla: Anun ihmeelliset matkat -blogi oli aivan otettu kirjan konstailemattomasta tyylistä.

Helmet-haaste 2019 kohta 3: laji, jota en yleensä lue eli ruokakirjat.

Kati Tervo: Punainen pata. Otava 2019. Graafinen suunnittelu Päivi Puustinen.

"Tanssikaa! Tanssi auttaa!" äiti huusi. Riitta Jalosen vahvasti omaelämäkerrallinen kirja kertoo pienestä Elisabethista, joka katsoo maailmaa vahvasti äitinsä kautta. Äiti on kuningatar, kuningatarmehiläinen, jonka ympärillä lapsen maailma surraa, kieppuu, muotoutuu ja tanssii. Mutta myös luopuu, aikuistuu, vanhenee. Aikatasot limittyvät huomaamatta, kuolleet elävät, äiti katsoo seinältä aina vain. Kirjailija sanoo eläneensä kuolleiden suvussa, mutta kirjan olevan romaani. Emme siis puhu muistelmista, vaikka muistoja se on täynnä. Isä sanoo: Jospa tytön elämäntehtävä on ottaa itsestään selvää. Sitä tässä tehdään, luulen.

Jalosen kieli on kaunista ja kirkasta, kuten totuttu. Muistoja löytyy hyvinkin varhaisesta lapsuudesta, tosin realismi helposti kaikkoaa taka-alalle tytön valtaisan mielikuvituksen tieltä. Kunnes taas ollaan todessa ja nykysuomalaisten suurimpien traumojen syntysijoilla, sota-ajan jälkeisissä vuosissa. Joukko enoja on kuollut sotaan, mutta heidän syntymäpäiviään vietetään joka vuosi. Näin, vanhempien traumat siirtyvät näppärästi sukupolvelta toiselle, tadaa! Ei tunnu helpolta tytön kannalta. Lääkitys piti aloittaa jo lapsena - se hätkähdyttää lukijaa. Kun oli niin rauhaton mieli.

Tanssin piti auttaa, mutta auttoiko se? Paljon jäi perintöä eikä pelkästään kaunista, vaikka äidillä oli pitkät komeat hameet ja molemmilla vanhemmilla rakkautta ja kiinnostusta niin toisiinsa kuin lapseen. Ja "kanssakulkijoihin", jotka muistoissaan kärvistelivät. Heille tansseja järjestettiin, ja juhlittiin! Tango merellä soi ja Säkkijärvellä polkattiin.

Hengästyttävä kirja: ensivilkaisulla ohut, sisältä paksu. Vaativa niin lukijalle kuin tekijällekin, luulen, mutta toteutus on vaikuttava ja elegantti. Ja kansi on samaa linjaa.

"Ihminen kulkee yhtä aikaa vanha ja uusi hartioillaan. Ympärillämme on peitto, joka on kirjottu täyteen tapahtumia, menneitä ja tulevia, ja jos mistään muusta ei voi olla varma niin ainakin siitä, että mennyt vaikuttaa tulevaan."

Kenelle: Proosan keinoista kiinnostuneelle, uudenlaista muistelmatyyliä kaipaavalle, sodanjälkeisen sukupolven kokemuksiin tutustuville.

Muualla: Hitaus on hyvä. Samoin tiivis koko, ja sitä Tanssikaa! on: tiivis, jopa sakea, sanoo Lumiomena.

Riitta Jalonen: Tanssikaa! Tammi 2019. Ulkoasu: Laura Lyytinen.

Ossi Nyman: Röyhkeys

Kirjan nimi on loistavan ironinen. Sillä oikeastaan tarina kertoo röyhkeyden vastakohdasta, häpeästä, joka läpäisee kirjan joka lauseen sydämeen sattuvasti. Olisinko olemassa, olisinko ihminen ja kansalainen siinä missä muutkin - häpeäsukupolveen kasvatettuna tunnistan tunteen hyvin: sanoisin sitä jopa kansallistunteeksi. Ei tehdä tästä ny numeroo ja niin edelleen.

"Yleensä en koskaan syönyt kävellessäni, enkä mielelläni edes ihmisten nähden, kun ajattelin, että näytin syödessäni jotenkin inhottavalta."

Teoksesta on kohistu ja sitä on paheksuttu, oletettavasti eniten niiden taholta, jotka sitä eivät ole lukeneet. Mediamurinoista päättelin saavani lukea tosilusmusta, häikäilemättömästä hyväksikäyttäjästä. Että joku kehtaa kehua elävänsä yhteiskunnan elättinä, toisten maksamilla rahoilla! Tarina on kuitenkin aseistariisuvan paljas ja rehellisenoloinen. Eihän hän edes lusmuile kunnolla, vaan opiskelee ja pyrkii kirjailijaksi: on aktiivista toimintaa, on selkeä tavoite. (Ja se häpeä.) Joten lukija saa pettyä, jos odottaa työtätekevien irvailua, kattoonsyljeskelyä tai työttömän ajankäytön kauhuesimerkkejä päihteineen ja sekavine vuorokausirytmeineen.

Mies ei halua töitä, se on kuitenkin selvää. Hän oli juhlinut aikanaan ammattikoulusta valmistumistaan kaverinsa kanssa kotiviinillä: "Viini oli maistunut elämältä ja vapaudelta ja marjaesanssilta. Heikistä ei kuitenkaan ollut työttömäksi, vaan hän meni pian metallialan töihin." 

Työttömyyskorvauksen saadakseen hän osallistuu niin työkkärien pakollisille kursseille kuin raportoitiin päiviensä ajankäytöstä ilman pienintäkään aietta työllistyä. Sossun elätiksi hän ei silti itseään katso - hierarkia on työttömilläkin. Toisaalta, hän ei uhriudu tai aseta itseään sankariksi, vaikka tietää olemassa olevan "... sillä tavalla värittyneitä ihmisiä, että halusivat nähdä päähenkilön rehtinä ja ahkerana kaurismäkeläisenä hahmona, jonka ahdinko oli yhteiskunnan ja olosuhteiden syytä." 

Kirjan kolmesta osasta ensimmäisessä mies menee Brucen konserttiin Turkuun. Monenlaista hävettävää liittyy tähänkin herkullisesti kuvattuun matkaan, joka sentään on hänen elämänsä kohokohtia.

"Tuntui, että Bruce oli katsonut minua samalla tavalla epäillen ja tutkivasti kuin rannekkeita jakanut turvamies. Mietin hetken, että näytin heidän molempien mielestä epäilyttävältä siksi, että olin yksinäinen mies julkisessa tilaisuudessa."

Toisessa osassa mies joutuu Tampereelle uravalmennuskurssille.

"Uraohjaaja toivotti kaikille reippaasti hyvää huomenta, mutta kukaan ei vastannut hänelle ääneen. Uraohjaajasta näki, että tämä oli hänelle mahtava päivä ja täynnä erilaisia mahdollisuuksia. Hän alkoi jututtaa isossa lasikopissa istuvaa vahtimestaria ja kertoi hänelle, että meillä oli tässä huikea ryhmä kasassa. Hän oli sanonut meitä huikeiksi monta kertaa edellisten päivien aikana, ja minä mietin edelleen oliko hän oikeasti sitä mieltä, koska minun oli vaikea sitä huikeutta nähdä."

On hyvä, että joku sanoo tämän ääneen, kuten Nyman tekee: työllistämistoimien tulos ja tarkoitus näyttäytyy työnhakijalle lähinnä virasto- ja tilastonäpertelynä, ei työpaikan etsimisen tukemisena. Tätä tilannetta - teorian ja käytännön yhteensopimattomuutta - kirja kuvaa erinomaisesti. Kurssille osallistujia tuntuu huolettavan työnsaantia enemmän se, menevätkö eväät pilalle, kun ne pitää jättää kurssipäivän ajaksi vahtimestarin huoneeseen ilman jääkaappia. Ainakin se on jotain konkreettista ja ymmärrettävää, jos kurssien vetäjät puheet eivät.

"Meitä syrjässä olevia oli siinä kaupungissa niin paljon, että tulimme suurella määrällämme suojelleeksi toisiamme työvoimaviranomaisten ja muiden yhteydenotoilta, niin kuin tuhansien kalojen parvi, joka hajosi eri suuntiin, kun isompi petokala hyökkäsi sen kimppuun."

Kolmas osa keskittyy kirjoittajakoulussa olon kokemuksiin. Vaikka uraohjauskurssilla oli painotettu ulkonäön merkitystä työnhaussa, mies miettii:"...olin tullut siihen tulokseen, ettei ihmisen tarvinnut olla älykäs tai itsevarma tai muutenkaan edustava ollakseen hyvä kirjailija."

Mies kertoo ajatuksistaan koskettavasti, jopa lapsekkain lausein, niin että hyväksikäyttäjänä häntä on vaikea tuomita, vaan on jotenkin pakko sympata. Tai sitten hän on kertakaikkiaan niin röyhkeä, että ovelasti saa lukijan tekstillään näin tuntemaan? Kirjalliset viittaukset ja tutut nimet kannustavat lukijaa eteenpäin - siis mitä Rimminen sanoi? - ja pienistä arjen tapauksista muodostuu karunpuoleinen mutta tyylikkäästi laadittu kertomus, jota vino huumori siivittää.

"Usein tuntui siltä, että isä ja äiti olivat hankkineet minut vain jotta voisivat elää lapsuutensa uudestaan, vaikkei sieltä tuntunut löytyvän heille mieluisaa perhettä toisellakaan kerralla."

Lopussa kirja muuttuu arjen kuvauksesta mielikuvitteluksi, jossa keksityt henkilöt toimivat tosimaailmassa tai toisinpäin: ikään kuin kirjailijan olisi ollut vaikea keksiä enää kirjoitettavaa, kuten kertojan tilanteessa olikin asian laita. Tai ehkä hyppäys fiktiolla iloitteluun kuvaa tämän omaa muutosta, kirjailijapolun löytämistä, sormiharjoittelua luovan uran aluksi -  odotusten vastaisuutta (ehkä tämä on sitä röyhkeää)? Lukijaa muutos hieman hämmentää, vaikka kirjan kanssa viihtyisikin. Toisaalta muutos on hyvin luonteva, kun mietitään miehen vankkaa haavetta kirjailijuudesta.

"Yksin oli helppo kuvitella lennokkaita keskusteluja ja pohtia kaikenlaisia mutkikkaitakin asioita, kun niitä ei tarvinnut ajatellut sanoilla vaan ne olivat mielessä sellaisina kuin ne olivat. Keskustelussa jäin usein vain miettimään, että miltähän tämä ajatus kuulostaa ääneen sanottuna, enkä tullut lopulta sanoneeksi mitään."

Tämäntyyppisestä, vahvasti kantaa ottavaan vaativasta kirjasta on vaikea erottaa aihe ja kirjallinen suoritus toisistaan: kumpaan keskittyisin, ja onko sillä väliä? Kirja on ajankohtainen, ajatuksia herättävä, tarpeellinen ja helppolukuinen, joten se on myös taitavasti tehty. Kirjoittaja osuu varmasti monen hermoon, ja onnistuu tekemään sen puhkiselittämättä, vain näyttämällä. Työelämän muutoksesta - kuten työpaikkojen väheneminen ja pätkittyminen - ja ihmiselämän oikeutuksesta uudessa tilanteessa on vielä puhuttu kovin vähän, ja sille keskustelulle on selvästi tarvetta. Viestin terävyyden kannalta on hyvä, että aihe on niin selkeästi rajattu, eikä esikoiskirjailija yritä yli, mutta näyttää taitonsa ja tyylinsä. Toivottavasti kirjaa luetaan ahkerasti ja ajatuksella virastoissa ja nurkkahuoneissa, se saattaa avata silmiä myös todellisuudelle, joka itselle on vieras. Ja sehän ei ole koskaan pahasta.

Kenelle: Päättäjille, virkahenkilöille, työssään nikertyville, sen puutteesta kärsiville tai sellaisia tunteville, hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuutta miettiville.

Muualla: Teos kohosi Opus Ekan kirjavuoden kirkkaimpaan kärkeen. Hieno, tärkeä romaani jonka on ollut aikakin tulla kirjoitetuksi, sanoo Suketus.

Ossi Nyman: Röyhkeys. Teos 2017. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti.