Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa

Vanhemmat pelkäävät jatkuvasti, että lapselle sattuu jotain pahaa. Tauti, onnettomuus, tappelu - jotain ulkopuolelta tulevaa. Mutta entä jos lapsi itse tekee jotain todella pahaa? Harva onneksi tulee sellaista pelänneeksi, mutta painajainen olisi puhelu poliisilta:

"- Te olette Vesa Heikkilä?
- Kyllä.
- Olette Aida Daniela Heikkilän isä?
- Kyllä. 
- Tyttärenne on otettu kiinni epäiltynä murhasta."

Vesan elämä suistuu tutuilta raiteiltaan. Ilmeinen kysymys ja itsesyytökset takovat hänen mieltään.  

"Mitä olin tehnyt väärin, että Aidasta tuli murhaaja? Että hän masentui ensin pahasti ja haki sitten apua huumeista? Olinko miettinyt tätä miljoonia kertoja? Olin, ja tulisin miettimään elämäni loppuun."

Hurja ja ahdistava tarina kuvaa yksityiskohtaisesti ja pelottavan todesti Vesan tuntemuksia ja reaktioita mielettömässä tilanteessa. Samalla se luo viisaan katseen vanhempien ja aikuisten lasten suhteisiin. 

Vesalla on kolme omillaan jo olevaa lasta, joista Aida on nuorin. Miten isä saa purkaa ajatuksiaan? Saako hän pidettyä Ronin ja Islan lähellään, sillä nämä eivät halua kuulla sanaakaan sisarestaan? Työkavereille asiasta ei voi puhua, hävettää liikaa. Naapureiden näkemisestä ja kauppakäynneistä tulee tuskallista. Eikä Vesa äijämäisesti halua hakea ammattiapua keskusteluun, jota hän haluaisi käydä lastensa kanssa - tai näiden äidin, mutta tämä on uusissa naimisissa ja kaukainen. Säälittävästi Vesa tukeutuu torjuviin lapsiinsa. Yleensä tarjoilemalla ylenpalttisesti ruokaa, varomalla jokaista sanaansa, jotta yhteys säilyisi. Vesasta tulee säikky, vaikka hän on perusvahva mies.

"Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä. Tarvitsin nyt heiltä, tai ainakin toiselta, ymmärrystä ja hyväksyntää."

Annamari Marttinen kirjoittaa jälleen koskettavan, tunnelmientäyteisen ja tarkan tarinan tilanteesta, johon elämä voi ihmisen heittää. Arkinen, rauhallinen tyyli on tehokas ja tuo hänen aiheensa ja ihmisensä lähelle lukijaa. Etenkin aiheenvalinnassa ja tunnelmien kuvauksessa hän on omaääninen ja oivaltava. Pettämätön tyylitaju, sanoi kustantamosta joku, ja olen täysin samaa mieltä. Marttisen mittava tuotanto on takuuvarmaa lukemista ajankohtaisen arkirealismin ystäville, ja arvostan häntä kirja kirjalta yhä enemmän. Taiteilijuus on läsnä, vaikkeivat hänen kirjansa kaanonin huipulla tai palkintoehdokkuuksissa juuri näy: käsitys laadusta keskittyy monitasoisiin ja -tahoisiin, kielellä ja käsitteillä taiteileviin teoksiin. Ja mikäpä siinä, mutta on hyvä muistaa, että kirjallisuus on laajempaa. Uskon, että Marttisen kirjat jäävät dokumenteiksi ajastamme myös tuleville sukupolville. Arvokasta työtä. 

Muita lukemiani "Marttis-genren" kirjoja:
Elämä jota en odottanut
Häiriömerkintä
Korsetti
Vapaa
Mistä kevät alkaa
Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa. Tammi 2024. 

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut

Senja ja Sami ovat eronneet, koska toivottua lasta ei tullut. Tai paremminkin siksi, että toiveen ylivalta suhteessa oli liikaa. Okei, luisuin heti tulkintaan, mutta ilman enempiä omatoimisia psykologisointeja totean, että lähtötilanteessa heillä ei ole lasta eikä enää avoliittoa. Elämä jatkuu silti, molemmilla. Ja molemmat tutustuvat Nooraan. Seuraa omanlaisensa triangelidraama.

"Mites sinulla ja sillä - Samiko se oli - menee? Emilian pyöristyneet kasvot syttyivät tarkoittavaan hymyyn. Hän latoi pullia suuresta muovirasiasta vadille. - Jokos se vauvakuume iskee? Voin sanoa, että kun alat näissä showereissa käydä ja sitten rotinoilla niin se oikeasti tarttuu. Pahemmin ja varmemmin kuin mikään virusvariantti. En jaksa kuunnella juttujasi, Noora ajatteli. En oikeasti jaksa."

Annamari Marttinen kirjoittaa jälleen herkullisesti ja vankan kirjoituskokemuksensa voimin tarinan, jonka lukija imaisee lähes yhdeltä istumalta. Ei ihan normicorea kuitenkaan, vaan enemmän fiktion keinoja hyödyntäen kuin arkiarjen kuvauksissa. 

Marttisen kirjoissa on totuttu elämänmakuisuuteen, ja tällä kertaa se ei täysin toteudu, vaan jotkut tapahtumat livahtavat epäuskottavan puolelle, mutta suuri osa sulaa helposti. Jopa se, ettei Senja ole kovin miellyttävä, mutta toisaalta, hän kärsii traumoista, jolloin ihminen tuskin on parhaimmillaan. 

Kuten sanottu, Marttisen varmalla ammattimaisuudella kirjoittamaa tekstiä on helppo lukea, ja moni tilanne on tuttu tai samastuttava jonkun kolmen kertojan - Senja, Sami, Noora - kuvaamana. Käänteet yllättävät, itse ennakoin aivan toisenlaista ratkaisua. 

"Vieläkö Seni kummitteli, kuten ex-kumppanit kummittelevat, oli suhde ollut lyhyt tai pitkä. Jotkut häivähtävät jossakin näkökentän laitamilla kuin aaveet, jotkut jäävät leijumaan välitilaan ja ilmestyvät uniin, jotkut muuttuvat kavereiksi tai ystäviksi, jotkut häiriköiksi. Jos kyseessä on ollut rakkaus, ex-kumppanit eivät katoa koskaan, koska rakkaus ei koskaan katoa. Oliko Sami rakastanut Seniä?"

Kuka rakastaa ketä ja mitä tehdä, kun asiat eivät mene niin kuin on suunniteltu? Sitä Marttinen kuvaa kiinnostavasti ja muistuttamalla, että tulevaa voi nähdä vain hieman eteenpäin. Ja sielläkin on varmasti yllätyksiä odottamassa. Kirjalla on hyvä nimi!

Lisää Annamari Marttisen kirjoja:

Vapaa

Häiriömerkintä

Mitä ilman ei voi olla

Korsetti

Mistä kevät alkaa

Kenelle: Ihmissuhdepuinnin ystäville, helppoa luettavaa hakevalle, realismin ystäville.

Muualla: Kirjasähkökäyrän Mai piti kovasti, ja sanoo kirjan kietovan tiiviisti kolmen ihmisen tunne-elämän kuvioihin.

Annamari Marttinen: Elämä jota en odottanut. Tammi 2023.

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä

Annamari Marttinen on taitava löytämään ihmisten arkeen vaikuttavia ilmiöitä.

Hän on kertonut kirjoissaan muun muassa triangelidraamasta, sukupuoli-identiteetin löytämisen vaikeudesta, auto-onnettomuudesta, pakolaisuudesta ja ikääntymisestä. 

Nyt Marttinen kertoo maksuvaikeuksista, jälleen todella ajankohtainen aihe. Korona-aika tietää rahapulaa monelle töiden vähenemisen myötä, ja jo aiemmin on uutisoitu erityisesti nuorten ja pienituloisten vanhusten lainakierteistä, jotka syöksevät ihmisen velkahelvettiin ja sen myötä monenlaisiin isoihin ongelmiin, ei vähimpänä mielenterveyden kannalta. 

"Se kun tajusin, että ei ollut mitään, mikä auttaisi minua, eikä ketään. Että päivät vain tulivat ja menivät ja niissä oli 24 tuntia. Ne tunnit minun täytyi elää ilman että mitään tapahtui, ilman että kukaan tuli ja puuttui siihen. Seurasin sivusta miten pinta, jolla seisoin, kallistui. Kallistuminen oli hidasta, mutta pysähtymätöntä, ja joka päivä tunsin sen pienen, karmean liikkeen, vaikka sitä ei pystynyt näkemään."

Häiriömerkintä ei kuvaa ääripäitä, vaan aivan tavallisen naisen elämää. Sekin voi suistua kuiluun, pelottavan helposti. Avioero, kahden asunnon loukku ja työttömyys on yhtälö, jonka Karoliina kohtaa. Kun rahat eivät riitä perustarpeisiin, hän turvautuu pikavippeihin, noihin perkeleisiin. 

"Sinä torstaipäivänä, kun hain kahdentuhannen euron pikavipin, minulla oli lipaston laatikossa viisitoista avaamatonta ikkunallista ja ikkunatonta kirjekuorta. A5-kokoisia, valkoisia. Ne niputtuivat hyvin, mutta laatikko ei mennyt enää kunnolla kiinni. Olin vienyt kuoret laatikkoon sitä mukaa kuin ne tulivat. Lumi ei ollut nähnyt montaakaan kuorta eteisen ovimatolla. Lumi todennäköisesti luuli, että meille ei tullut postia enää ollenkaan." 

Kirja kertoo häpeästä, sosiaalisesta eristyksestä ja pelosta, jota rahattomuus aiheuttaa. Lainailu ei suinkaan helpota, päinvastoin. Karoliinan ahdistusta ja kauhua Marttinen kuvaa kivistävän todentuntuisesti. Lapselle ei tuntemuksia voi näyttää tai huolta tartuttaa, mutta voiko siltä välttyäkään?

Lukijaa alkaa ahdistaa, niin realistisesti Karoliinan tunteet tulevat esille. Kirja ei ole opas rahavaikeuksien tai lainojen hoitoon eikä poliittinen tai edes rahapoliittinen kannanotto, vaan nimenomaan tarina siitä, millaista velkakierteessä on olla ja millaisia seurauksia sillä on jokaiseen arkipäivän hetkeen. Ystäviä on lähes mahdoton tavata.

"Avasin tekstarit yksi kerrallaan, keskityin lukemaan koska olin kauhean tärkeä, minulle tuli tärkeitä kiireellistä reagointia vaativia tekstareita perjantai-iltaisin. - Mitäs tekstareita sulle tulee? Sähän punastut. Nyt kerrot kyllä kaiken. Me arvattiin että sulla on joku mies. Kun ystävä katoaa, sillä on mies. Kikatuksenkaltainen nauru tuli sisältäni, kauan sitten opittu. Tungin kännykän kainalooni piiloon kuin aseen. Eini ja Mira pyörittelivät päätään ja seurasivat Oliviaa baaritiskille. .... Otin kännykän kainalosta. Miehet nimeltä luottokorttiyhtiö ja pikavippifirma perjantai-illassa. 'Emme ole saaneet suoritustasi avoinna olevaan laskuun. Maksathan suorituksen välittömästi käyttäen oheista linkkiä.' '2. maksumuistutus. Aikaisemmasta muistutuksesta huolimatta...'"

Tehokasta kerrontaa, tärkeä aihe ja todentuntuinen tarina. Pikavippejä yritetään suitsia lainsäädännöllä. Mielestäni ne pitäisi kieltää kokonaan, niin suurta tuskaa ne tuottavat etenkin nuorille siinä vaiheessa, kun maksujen kasautuminen on jo mahdotonta pysäyttää. Häiriömerkintä luottotiedoissa estää vuokra-asunnon saamisen, ehkä työnsaanninkin, pitkäksi aikaa. Ulosotto vie tulot, köyhyys on pahimmassa tapauksessa monikymmenvuotinen vieras ja häpeän aihe. Sitä ei vipinottaja välttämättä tajua riittävän varhain. Normaalin lainan pankista pitäisi olla ensisijainen ja mahdollinen pelastuskeino, kun lainaa on pakko saada.

Mutta Karoliinan tapaus ei ole pahinta lajia, tarina antaa toivoa. Hänellä on omaisuutta, vaikkei asuntokauppa juuri nyt käykään. Sitä ihmettelin, miksi hän pitää autoa, vaikkei ole varaa ostaa ketsuppia? Auto on rahasyöppö, ja kerronnan mukaan Karoliina asuu kaupungissa, joten käytettävissä voisi kuvitella olevan julkistakin liikennettä. Työmatkoihin hänellä ei ole tarvetta, eikä lapsi, Lumi, ole enää pieni, välttämättä autokyytiä tarvitseva (tai yhteishuoltajana isä voi kuskata). Ei hän myöskään ainakaan vielä myy muita tavaroitaan, kuten hyvinä aikoina hankkimiaan kalliita vaatteita, joita voisi ehkä muuttaa rahaksi. 

Pystyin eläytymään, vaikken ole vastaavaa kokenut, mutta sen verran nuoruuden ainainen huoli toimeentulosta on vielä mielessä. Mietin, että aika paljon ihmiseltä vaaditaan, jotta edes normiarjen saa toimimaan. Jokainen, joka siinä onnistuu, voi olla ylpeä itsestään! Mutta ei kopea, sillä rahavaikeudet eivät suinkaan aina ole itse aiheutettuja. 

Ammattikirjoittajan teksti kulkee helposti luettavana. Luotettavasta laadusta kertoo se, ettei tekstiin sinänsä kiinnitä huomiota, vaan lukija jää pohtimaan sisältöä, kuten minäkin tein. Hyvää työtä. 

Kenelle: Arkielämän haasteista kiinnostuneille, ahdistukselleen sanoitusta etsivälle, lainanottoa miettivälle, tunnekuvausta kestäville. 

Muualla: Kirjarouva suosittelee kirjaa, joka oli hieman erilainen kuin hän etukäteen kuvitteli. 

Annamari Marttinen: Häiriömerkintä. Tammi 2021. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.

Helmet-haaste 2021 kohta 11: kirja kertoo köyhyydestä. Tosin tässä kirjassa toivon mukaan vain lyhytaikaisesta rahapulasta, mutta kuvatunkaltainen köyhyyteen joutuminen on isompi ilmiö yhteiskunnan tasolla.

Annamari Marttinen: Korsetti

Pauli Lehtisellä on salaisuus, ollut jo pienestä. Hän haluaa pukeutua välillä naisten vaatteisiin. Jostain syystä se rauhoittaa häntä, saa hänet rentoutumaan ja tuntemaan itsensä omaksi itsekseen.

Kukaan ei tiedä, vaikka äiti aavisti. Kovin sanoin ja selkäsaunoin yritettiin ajaa outoutta pojasta pois - mikset sinä voi olla niin kuin muutkin - vaikkei outoutta osannut kukaan nimetä. Jotain Paulissa oli, joka herätti kiusaajan koulukavereissakin.

Kun tyttöystävä esitteli korsetin teini-ikäiselle Paulille, jokin muuttui.

"Menin huoneeseeni ja avasin vaatekaappini oven. Minulla oli samanlainen olo kuin pikkupoikana kun avasin vanhempieni komeron ove isän auton kaasuttaessa pihasta. Hengitykseni oli äkkiä lyhyttä ja tiukkaa. Korsetin sukkanauhat pistivät esiin alimmalta hyllyltä t-paitojeni alta, minne olin sen survaissut tultuani sisälle. En ollut piilottanut Meijulta aikaisemmin mitään enkä valehdellut hänelle. Olin käynyt suoraa kirkasta tietää. Vaan en käynyt enää."

Ensimmäiset seurustelut kaatuvat tuohon "outouteen". Pauli suorittaa elämäänsä niin hyvin kuin taitaa, mikä ei tunnu riittävän kenellekään, vähiten Paulille itselleen.

"Elämässä oli monia asioita jotka olivat pakko. Yksi niistä oli armeijaan meno. Ei minulla ollut todellakaan ollut vaihtoehtoja. Se oli aina ollut samanlaisena pakkona odottamassa kuin kouluun meno. Ei siinä ollut mitään kyseenalaistamista, sellainen ei ollut tullut mieleenikään. Oli ollut pakko sulkea kotiovi ja lähteä alokkaaksi, kun se päivä tuli. Olin pelännyt, että kiusaajani seuraisivat minua sinne, jos eivät samat, niin toiset samanlaiset, heitä riitti aina maailman joka kolkkaan ja pelkäsin etten koskaan pääsisi heiltä rauhaan."

Sitten Pauli rakastuu. Rakkauden ja perheen kaipuu kasvaa.

"On outoa miten haaveilemme asioista joista emme ole varmoja, haluammeko niitä vai emme. Vielä oudompaa on haaveilla asioista joista tietää melko varmasti, ettei halua niitä. Vaikken olisi halunnut puistonpenkille syömään banaaninpaloja vaimoni kädestä, halusin sitä silti epätoivoisen paljon. Pelkäsin jäätävästi etten koskaan saisi sitä, vaan minusta tulisi ikuinen ulkopuolinen ja toisen puistonpenkkien ohitse kulkeva."

Korsetti on piilossa auton takakontissa. "Se oli kuin rauhoittava pilleri ahdistuspotilaalle. - On tärkeintä, että tiedät että sinulla on se, lääkärit tapasivat sanoa kun ojensivat potilaalle rauhoittavien reseptin."

Korsetti on esine, mutta myös minuuden symboli, jota Pauli joutuu piilottelemaan. Voiko osaa minuudesta pitää piilossa koko elämän? Miksi pitäisi? Mitä se vaatii, sen Pauli saa kokea, ja lukija hänen kauttaan.

Marttinen tarttuu tällä kertaa vähemmän arkiseen aiheeseen, transvestismiin. Vaikkei siihen välttämättä törmää päivittäin, on ällistyttävää, että se luokiteltiin sairaudeksi aivan viime vuosiin asti. Kirjasta voisin muuten sanoa täsmälleen samaa kuin kirjailijan aiemmistakin, kuten kirjasta Vapaa (joka on mielestäni kirjailijan tähänastisista paras) tai Törmäys: "Marttinen on kokenut kirjoittaja ja taitava yksityiskohtien kuvaaja." Hän on lukijalle luotettava kertoja, joka pitää oman varman tyylinsä kirjasta toiseen.

Marttinen kuvaa Paulia ja tämän selviytyskeinoja eläytyen, tarkasti ja ylidramatisoimatta. Jopa niin, että koin tarinassa lievää prinsessasadun silotuntua, mutta pinnan alla tapahtuu paljon. Toivon kirjan rohkaisevan jokaista (itse)hyväksyntään sekä suvaitsevaisuutensa tai suvaitsemattomuutensa perusteiden rehelliseen tarkasteluun.

Kenelle: Piilotteville, ihmetteleville, monimuotoisuutta kunnioittaville.

Muualla: Mai antaa täydet pisteet uskaliaasta tarinasta. Kirjaluotsi korostaa kirjan tärkeyttä: "transvestismiin liittyy vielä paljon stigmaa, jota tällaiset kiihkottomasti kirjoitetut ja empatiaa herättävät tarinat voivat lieventää." Tekstiluolan Tuomas sanoo, ettei Marttinen alleviivaa eikä yksinkertaista, hän kuvaa elämää ja tilanteita rehellisen täsmällisellä otteella.

Annamari Marttinen: Korsetti. Tammi 2018.

Kotimaisia uutuuksia lyhyesti

Uusien kirjojen tulvassa lukupino kasvaa, mutta samoin kasvaa luettujen kasa. Millään ei ehdi jokaisesta kirjoittaa omaa juttua, ennen kuin kirja pitää kiikuttaa kirjastoon tai lainata seuraavalle innokkaalle lukijalle, mutta joitakin haluan nostaa ja muistutella antoisista luettavista.

Tätä nykyä kaikki varmaan lukevat ahneesti niitä Finlandia-ehdokkaita, jotka ovat lukematta, ainakin minä: Sandström ja Korhonen ovat vielä pinossa. Mutta Viikilä, Kähkönen, Kinnunen ja Puikkonen ovat jo tuttuja ja erinomaisiksi havaittuja, ja minkä tahansa voitto sopii minulle. Kähköstä kannatan kunnioittaen jo aikaisempaakin tuotantoa, jota on tehty ammattimaisesti, suurella asiantuntemuksella ja perehtymisellä pitkään, kirjallista kunnianhimoa ja uusiutumista unohtamatta: niin moni yksittäinen kirja on huipputasoa, tämänvuotinenkin. Toisaalta Kinnunen on osoittanut loistavasti kykynsä kahdella kirjallaan ja sukeltanut sydämiin ryminällä. Viikilän ensimmäinen romaani, runouden jälkeen, on viettelevän hurmaava ja ihastuttaa Helsingin historia -hullua. Puikkonen on älykäs ja kunnianhimoinen kirjoittaja, ja luulen, ettei hänen parasta teostaan ole edes nähty vielä.

Kirjoitettuani tämän jutun huomasin kaikkien olevan Bonnierin kirjoja, kuten valtaosa Finlandia-ehdokkaistakin. Kertoo siitä, että iso kustantamo paitsi tuottaa paljon laadukasta luettavaa, myös osaa ja pystyy tekemään kirjansa tiettäväksi. Pari muun kustantamon kirjaa on minulla loppusuoralla, joten niitäkin on tulossa, samoin ulkomaisia.

Törmäys

Raju aihe: Aamu ajaa autollaan kuoliaaksi nuoren Nadjan ja vammauttaa tämän poikaystävän Miron. Miten tällaisesta voivat selvitä Aamu, Nadjan vanhemmat, Miro ja hänen perheensä, kaikki, joita tapahtuma koskettaa? Kun toisesta on jäljellä vain hautakumpu, toisesta toimiva yläosa. Marttinen on kokenut kirjoittaja ja taitava yksityiskohtien kuvaaja, joka kertoo onnettomuuden olosuhteet niin todenoloisesti ja perin pohjin, että puistattaa.

Haluanko lukea, haluanko tietää näin tarkasti? Välillä epäilin, luin kuitenkin, vaikka kieltämättä helpotuin, kun pääsin loppuun. Sinulle, joka uskallat ja haluat. Älkääkä räplätkö niitä kännyköitä ajaessanne!

Kenelle: Realistista tämän päivän tarinaa kaipaaville. 

Muualla: Taidokas ja tärkeä romaani, sanoo Annika Rakkaudesta kirjoihin. Uskomattoman hieno tunnekirja, kuvailee Mai Kirjasähkökäyrässä. Kirjakaapin kummitus Jonna pitää Marttisen henkilöitä vakuuttavina.

Annamari Marttinen: Törmäys. Tammi 2016.

Jääkausi

Koulukiusaamisen uhriksi voi joutua myös opettaja. Mentula tuntee koulumaailman ja nuoret, mikä näkyy hänen kirjoittaessaan isosydämistä ja miehekästä tarinaa opettaja Juhasta ja hänen oppilastaan Helmistä, joka saa yhdellä nettikommentilla aikaan loppumattoman myllerryksen. Koulukavereiden kiusaama Helmi ei teinin logiikalla mieti tekonsa seurauksia omaa napaansa pidemmälle: jotenkin pitää porukassa päteä.

Synkeä, uskottava ja ymmärtävä tarina hyväksynnän puutteesta ja tarpeesta kuulua joukkoon. Sekä lapsen että aikuisen kannalta. Pidän Mentulan rouheahkosta, arkisen kauniista ja helppolukuisesta kirjoitustavasta, joka sanoittaa arkea kuin dokumenttia, mutta kirjallisin keinoin. Messuilla keskustelimme muun muassa Jahti-elokuvasta, joka on samasta aiheesta huolimatta kuitenkin ihan toinen tarina; eivät syö toisiaan.

Mooses Mentula: Jääkausi. WSOY 2016.

Kenelle: Koulumaailmasta kiinnostuneille, perusjuohevan tarinan ystäville.

Muualla: Hieman erilainen kirja kiusaamisesta, kuvaa Mari A. Ei jätä kylmäksi, sanoo Sirri Sivutiellä.

Luciferin oppipojat

Kaiken realismin jälkeen pakenen arkea avaruuteen. Ja 2100-luvulle, jossa sankarillinen kapteeni Bonhomme rientää auttamaan naapuriplaneetan väkeä miehistöineen ja kyborgeineen. Vetävä tieteistarina soljuu mainiosti, viihdyttää ja vähän jännittääkin, muttei pelota - ollaan riittävän kaukana. Villi mielikuvitus pitää mielenkiinnon yllä.

Mieleeni tuli yksi parhaista lukemistani scifi-kirjoista, Pohlin ja Kornbluthin Avaruuden kauppamiehet. Vaikken Koskiselta osaa osoittaa yhteiskunnallista kannanottoa - jos petosteemaa ja planeettojen liittoumia ei katsota sellaisiksi (ehkä ne ovatkin viitteitä nykyvaltioiden menoon) - jotain samaa henkeä näissä on, ainakin vetävyyden suhteen. Ja saa tästä isompiakin ajatuskulkuja mieleensä jos sellaisia kaipaa, kuten yhteiskunnan kehityksen lisäksi ihmislajin tulevaisuudesta, jumalan olemassaolosta ja sen sellaisista. Minulle riittää kyllä mainiosti kirjan uskottavuus viihdyttävänä seikkailuna, ei aina jaksa miettiä sen isommin. Tosin ilman noita elementtejä taustalla nimenomaan uskottavuus olisi varmasti kärsinyt.

JP Koskinen: Luciferin oppipojat. WSOY 2016.

Kenelle: Scifin ystäville, kauas katsoville, jännittävää viihdettä hakeville.

Muualla: Kirjakko ruispellossa nautti lukemisen joka hetkestä. Hyvin inhimillinen tarina, joka jaksoi viihdyttää loppuun asti, sanoo Lukupinon Simo. Suuret teemat saivat Lukutoukka-Kristan ajattelemaan.

Helmet-haasteessa 2016 viimeisimmän voi liittää kohtaan 35, kirjassa ollaan avaruudessa. Kaikki kolme sopivat kohtaan 49: vuonna 2016 julkaistu kirja.

Vapaa

Annamari Marttinen on kirjoittanut koskettavan, intensiivisen kertomuksen pakolaisuudesta, kahleista ja vapaudesta. Eikä (onneksi) ylätasolla, vaan konkreettisina asioina.

Oletko miettinyt, millaista Suomeen on tulla pakolaisena? Miten saavut Helsinki-Vantaan kentälle, matkustat bussilla vastaanottokeskukseen loputtoman tuntuista, autiota tietä oudoissa maisemissa, majoitut ennen vankilana toimineen keskukseen, sinulle osoitettuun huoneeseen? Miten pelkäät koko ajan vieraskielisiä, vieraan näköisiä ihmisiä, viranomaisten kuulustelua, omaa huomistasi?

En minäkään. Mutta Marttinen kertoo sen meille, irakilaisen Mahdin kautta. Mahdi on maastaan paennut toimittaja, jonka henkeä on uhattu. Hänellä on varoja, joten hän pääsee ihmissalakuljetukseen, joka vaikeiden vaiheiden kautta johtaa Suomeen turvapaikahakijaksi.

Vastaanottokeskus ei ole koti, toteaa myös Mahdi, mutta se on paikka, josta kaikki alkaa - tai johon päättyy. Pieni huone, jonka Mahdi jakaa toisen hakijan kanssa, on entinen selli, jonka seinillä on siellä pitkään majailleiden vankien kirjoituksia. "Patu was here 13.4.1982." Yksinäisen Mahdin mielessä Patu alkaa puhua omasta kohtalostaan. "Minä olin vanki. Mutta sinä olet vapaa", hän sanoo.

Mahdi ei saa nukuttua painajaisiltaan, mutta sitkeästi hän tarrautuu uusiin rutiineihin. Joka päivä kielenopiskelua, teen keittoa, ruokailuja ja rukoushetkiä. Silitetty paita, ajeltu parta. Pienet asiat ovat isoja. Suomen kielen opettaja Katariina on enkeli Mahdille, jonka tunteet heittelevät toiveikkuudesta toivottomuuteen, turvattomuudesta vapauden villiin aavistukseen. Välillä Mahdi epäilee tulevansa hulluksi, epäilee omaa olemassaoloaankin. Välillä hän tuntee itsensa avuttomaksi vauvaksi, vaikka on yliopiston käynyt sivistynyt mies, joka rakastaa kirjoja. Hän ei halua elää, mutta ei kuollakaan. Hän haluaa olla turvassa, yksin huoneessaan, ja toisaalta haluaa pois. Pelko ja kipu ovat aina läsnä.

"Pahin kipu on sydämen kipu. Ja aivojen kipu. Ajatukset ja tunteet ovat raakalaismaisimmat kiduttajat maailmassa."

Patu ja tämän kaveri Sakke askarruttavat Mahdin mieltä. Miksi Patu oli vankilassa, missä hän on nyt? Sattumalta Mahdi löytää Patun muistiinpanovihkon, päiväkirjan tapaisen. Katariina auttaa häntä ymmärtämään sen suomenkielisiä merkintöjä.

Mahdi sentään pystyy toimimaan, jotenkin. Toisin kuin huonekaverinsa Zafir, joka vain nukkuu. Ei edes syö. Englanninkielen taito auttaa, osa tulijoista ei puhu kuin omaa kieltään, kuten toinen irakilainen, Leila, arabiaa, Norsunluurannikon Olivier ranskaa. Kaikki he odottavat pelättyä Maahanmuuttoviraston turvapaikkakuulustelua ja turvapaikkapäätöstä. Depot vai transit?

Marttinen on mestari henkilöiden ja arjen kuvauksessa pienin, mutta tehokkain keinoin: hän välittää ne elävästi, todellisina ja erinomaisella, raikkaalla kielellä niin, että kirjaa on nautinto lukea. Hän kirjoittaa älykkäitä "tavallisia tarinoita", jotka eivät henkilötasolla koskaan ole tavallisia. Tämä kirja on aiempia vakavampi, ehkä myös jollain tavalla hallitumpi ja vahvempi.

Jos tämän kirjan lukeminen ei avaa lukijalle pakolaisuuden haasteita, en tiedä mikä sen voisi tehdä. Ainakin minä koin saavani aivan uuden näkökulman asiaan Mahdin kautta, silmäni avautuivat vähän enemmän. Antoisa tunne lukijalle, ja hieno, ajankohtainen aihevalinta kirjailijalta. Uskon myös muistavani tämän aina nähdessäni uutisia pakolaisista, sen verran vahva ja vaikuttava tarina on.

"Olemme repineet itsemme mielivaltaisesti ja sattumanvaraisesti irti, kuka mistäkin kohdasta maailmaa, ja ajautuneet tuulen mukana tähän paikkaan. Tuon punatiilisen talon pieniin huoneisiin ja kerrossänkyihin."

Olen muuten ollut tammikuun tipattomalla, huomasitteko? En punaviinin suhteen, vaan kotimaisen fiktion. Luin sitä viime syksyn niin hurjasti, että lukupinoon oli keräytynyt paljon käännös- ja tietokirjoja. Pinoa purettuani pääsin taas lempilajiini - jo kuun viimeisellä viikolla repsahdin. Vuoden ensimmäinen luettu on aina erityisen tärkeä, ja siksi halusin siihen Marttisen. Enkä pettynyt.

Lue myös: Mitä ilman ei voi olla ja Mistä kevät alkaa

Kenelle: Fiksua kotimaista romaania arvostaville, pakolaisuutta pohtiville, silmiään lukemalla avaaville, ajatteleville ihmisille.

Muualla: Mari A sanoo Marttisen hienon tyylin vetävän pienillä vedoilla isoja tarinoita. Vaikuttava, hieno lukukokemus, sanoo Marja-Liisa.

Annamari Marttinen: Vapaa. Tammi 2015.

*edit* Sain palautetta, että paljastin juonesta liikaa; siksi poistin tekstistä kaksi Mahdin taustasta kertovaa asiaa.

Mitä ilman ei voi olla

Iiro on naimisissa Vaulan kanssa, ja heillä on tytär Emilia. Lilja on myös pienen tytön äiti, yksinhuoltaja, jolla on taipumusta hankaliin suhteisiin, kuten naimisissa oleviin miehiin. Kun nämä kolme aikuista joutuvat tekemisiin toistensa kanssa, on kuvio mutkainen ja riipivä.

Marttinen kertoo "sen tavallisen tarinan" - joka ei ole ihan tavallinen - tarkkanäköisesti ja totena, jokaisen kolmen osapuolen silmin vuorotellen. Hän tuo lukijan eteen kunkin ajatukset ja tunteet pakahduttavan aitoina, samaistuttavina, niin ettei lukija oikein voi ottaa "puolia", koska tietää kaikkien motiivit, heikkoudet ja vahvuudet. Voiko elämässä sanoa, kuka on oikeassa ja kuka väärässä? Rakkaudessa ei ainakaan. Vahvatahtoisinkin saattaa yllättyä omista reaktioistaan: meitä ohjaavat voimat, joita ihminen itsekään ei ymmärrä. Vähänkö pelottavaa. Mutta myös houkuttavaa...
 
Erittäin hienosti toteutettu ihmissuhderomaani, joka ei moralisoi eikä tuomitse, vaan kuvaa tapahtumien edistymisen kihelmöivän koukuttavasti. Kirja teki mieli ahmia yhdeltä istumalta, mutta välillä jännitys kasvoi jopa niin suureksi, että oli hyvä pitää taukoa välillä. Tarina tiivistyy ja sakenee koko ajan, niin että loppuratkaisua odottaa henkeä pidätellen. Miten käy Iiron ja Vaulan avioliiton? Entä Liljan rakkauden? Mihin rakkaus riittää, ja ennen kaikkea, mistä sen tunnistaa?

Tunteet kulkevat vuoristorataa, syvästä kuilusta hekuman huipulle. Marttinen ei kaihda kumpaakaan ääripäätä eikä intohimon kuvausta. Ballerina Lilja on taiteilija ja hyvin fyysinen henkilö, myös seksuaalisesti. Vaula on järkiperäisempi bisnesnainen, joka ilmaisee tunteensa hillitymmin, mutta ymmärtää visuaalisuuden arvon, ja Iiro on mies, joka joutuu valinnan eteen - vai joutuuko? Kaikki ovat aikuisia, ns. normaaleja ihmisiä, joten perinteisimmät kliseet kirjailija kiitettävästi hyppää yli. Intensiivisin lukemani tarina pitkään aikaan, ja paras lukemistani Marttisista.

"Ihmisen elämässä on joitakin hetkiä, jolloin hän siirtyy kuin ulkopuolelle itsestään tai ehkä hän siirtyy niin lähelle omaa sieluaan kuin mahdollista. Sellaisella hetkellä jokainen ajattelee: Onko tämä totta, tapahtuuko tämä minulle?"

Hieno, kypsä kirja ihmissuhteita pähkäileville, uskottomuutta miettiville ja rakkauden olemusta haikaileville. Ja tietysti hyvästä, vetävästä tekstistä ja ihmissuhdetarinasta nauttiville. Ja niille, jotka kaipaavat lopullisia vastauksia. Kirjan luettuaan ymmärtää, ettei sellaisia voi olla. Yksi huomatus: selittelevä epilogi on turha, asiat tulivat esiin jo itse tarinasta.

Muualla: Annika K. luki kirjaa kuin trilleriä, Jenni piti kirjaa todentuntuisena, Karoliina sai kylmiä väreitä ja huutaa bravota. Yhdyn kuoroon.

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla. Tammi 2013.

Mistä kevät alkaa

Otsikko on suorastaan tuskastuttavan ajankohtainen kysymys juuri nyt, joten se houkutteli lukemaan. Samoin kuin tieto siitä, että Annamari Marttiselta on ilmestynyt monta lukematonta, tänäkin vuonna uusi kirja, jota en ole vielä saanut käsiini - hyvä aika muistutella mieleen kirjailija, jonka työstä on jäänyt myönteinen mielikuva, vaikkei lähtemätön muisto. Ainakin Kuun huoneessa muistan lukeneeni.

Mistä kevät alkaa on sitä parempi kirja. Päähenkilö on viittäkymppiä lähestyvä Leila, joka elää sitä elämänvaihetta, jossa roolit muuttuvat ja rutiinit järkkyvät: vanhemmat muuttuvat hoidettaviksi, lapsi aikuistuu ja oma ikääntyminen osoittaa ikävät merkkinsä. Leilan äiti Helena sairastuu kammottuun Alzheimeiriin, tytär Kia kirjoittaa ylioppilaaksi, alkaa seurustella ja suunnittelee muuttoa kotoa.

Leila ottaa näistä asioista suuret paineet: minua ärsytti alkuun hänen kitinänsä. Mitä valitat, nainen, normaaliin elämänmenoon kuuluvia vaiheita, kun sinulla on kaikki hyvin: rakastavat aviomies ja tytär, terveyttä, ystäviä, työpaikka ja materiaalisella puolellakin asiat kunnossa, talot ja kesämökit. Mutta pikku hiljaa lämpenin ja aloin tuntea myötätuntoa Leilan suurta tuskaisuutta kohtaan - hän on niin todellinen, vaikka vähän höpsö eikä millään haluaisi päästää irti entisestä. Hän on luonut kodin, perheen ja kuvan itsestään siinä, ja on vaikeaa ja pelottavaa joutua muutosten eteen. Muutosten, joita itse ei saa valita.

Leila on ikäpolvea, joka on tottunut tekemään, suorittamaan, hoitamaan asiat kuten kuuluu. Mutta entä, kun tulee tilanne, jossa oma tekeminen ei riitä tai ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, jotta tekisi "oikein"? Itsensä pitää asettaa uuteen valoon niin vaimona, äitinä kuin tyttärenäkin. Ja olisi hyväksyttävä monenlaista, kuten se, että seuraava sukupolvi toimii eri tavoin. Mietittävää ja sulateltavaa riittää. Äiti viedään hoitokotiiin, tytär saa ylioppilasjuhlat ja poikaystävän, Leila järjestelee ajatuksiaan uuteen uskoon.

Tuntuu hassulta sanoa, että Marttinen kuvaa arkea, kun juuri edellisessä väitin Anne Tylerin tekevän niin: eivät nämä sentään ole ihan verrattavissa - no, Tyler kirjoittaa tietysti amerikanarkea ja Marttinen suomiarkea. Arkiarkea. Tunnemyrskyt Leilan sisällä ovat tarinan suurimmat myrskyt, vaikka joitakin hölmöjä tekoja ja perheriitoja niistä aiheutuukin.

Helenaa Marttinen kuvaa sydämeenkäyvästi: juuri tuolta voi kuvitella muistisairaasta tuntuvan. Hirvittäviä pelkoja, outoja mielleyhtymiä, ohivälähtäviä selkeitä hetkiä. Hoitajat puhuvat lapsikieltä, suuhun tungetaan ruokaa vaikkei ole nälkä, omat tavarat pidetään lukkojen takana. On joko raivottava tai annettava periksi. Lohdullista oli se, että omat verhot hoitokodin huoneessa saivat Helenan nukahtamaan, hän tunsi olevansa kotona.

Tärkeitä aiheita, ja Marttinen kirjoittaa sutjakasti, joskin turhan tarkasti - pitkästi - välillä. Pidin tavasta yhdistää aikatasoja limittäin, muistoja nykyisyyteen, näin juuri ihmisen ajatuskin kulkee. Kun näet tutun nuoren ihmisen, voit nähdä hänessä samalla kaikenikäiset lapset, joita hän on ollut. Tai uuden talon lisäksi myös sen paikalla olleen entisen.

Muualla: Järjellä ja tunteella,  Lumiomena, Leena Lumi.

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa. Tammi 2005.