Antti Tuomainen: Hirvikaava

Jäniskerroin saa kaivattua jatkoa, kun entinen vakuutusmatematiikko, nykyinen seikkailupuistoyrittäjä
Henri Koskinen joutuu uusien ällistyttävien haasteiden eteen. Aiemmat hän on selättänyt komeasti tarkalla suunnittelulla ja aina luotettavan matematiikan avulla, pelastanut muun muassa henkensä ja yrityksensä kaatumiselta sekä turvannut molempien tulevaisuutta parhaansa mukaan, ja viettää nyt tyydyttävää, ennakoitavaa elämää puistonsa johtajana.

"Sijoitin ratkaistavia ongelmia janalle niiden vaatimaan kiireellisyys- ja tärkeysjärjestykseen, ja tämän jälkeen erottelin ne toisistaan edelleen niiden vaatimilla erilaisilla resurssitekijöillä."

Eihän se niin mene. Ennakoitavasti siis, sillä yllätyksiä seuraa. Jopa puiston johtajuus on vaarassa, työterveydestä puhumattakaan. Tuomaisen kirjoista olen oppinut - paitsi seikkailupuiston ja huvipuiston eron - että suuret puistokoristeet ovat erityisen vaarallisia. Kuten jänishahmot, tai vaikkapa muoviset mansikat. Niitä nähtävästi kannattaa varoa. Onneksi vaarat eivät näyttäisi kohdistuvan lyhyisiin (ja äänekkäisiin) puiston asiakkaisiin, vaan lähinnä johtotason henkilökuntaan sekä satunnaisiin ei-maksaviin, epätyypillisinä kellonaikoina pistäytyviin vierailijoihin.

Pienistä vastoinkäymisistä huolimatta Koskinen päättää hankkia puistoon uuden houkutuksen asiakasvirran kasvattamiseksi. Hirvihyppy-niminen laite olisi juuri sellainen, jota tarvitaan, mutta alihankkijan kanssa ilmenee ongelmia. Neuvottelut eivät suju yhteistyöhengessä. Kuten rikostutkija Osmala toteaa, yrittäjä Koskinen on "keskellä melko kiihkeää sanokaamme tapahtumahorisonttia."

Koskisesta ei voi olla pitämättä, hänen logiikkansa on pettämättömän luotettava. Eikä hän epäröi opetella uutta; puistoyrittäjänä hän on oppinut niin käden taitoja ja työkalujen käyttöä kuin taiteesta ja naisseurasta nauttimisen taidon. Jälkimmäisistä vastaa yksi ja sama henkilö, Laura Helanto, jonka seura avaa Koskiselle täysin uusia näkymiä henkilökohtaiseen tulevaisuuteen. 

"Tällä kertaa minun ei tarvinnut katsoa yhtälön suuntaan. - Minä pidän seurastasi, sanoin. - Huomaan, että haluaisin kasvattaa sen osuutta elämässäni. - Minustakin olisi mukava kasvattaa sinun osuuttasi minun elämässäni. - Kuinka paljon, kuulin itseni kysyvän. - En tarkoita, että sinun pitäisi antaa tarkka lukema tai prosenttimäärä, karkea arvio riittää, likiarvon ollessa..."

Toisaalta niin tekee myös eräs kuolleista nouseva mies, joka on yksi arvaamaton muuttuja Koskisen vakaan suunnitelman toteutumisen tiellä. Myös muut herkulliset sivuhenkilöt ovat hekin omanlaisiaan.  

Tuomaisen velmunhauskat tarinat ovat nousseet suureen suosioon, kuten Jäniskerroin-kirjasta totesin. Hirvikaava on yhtä luotettava kuin Henri Koskisen logiikka, se ei petä. Huvittelun ja matematiikan törmäytys tuo vastakohtien jännitteen, joka on ikiaikainen: tunne vai järki? Kaaos vai järjestys? Jos alkuun vähän vierastinkin koko hupsuttelevaa tyyliä, olen taipunut ihailun puolelle: Tuomaisen persoonallinen tyyli on hiotun linjakas, ja tekstien taitavansutjakka eteneminen lakonisine lauseineen tuo hyvää mieltä ja hymyä maailmaan, joka tätä nykyä niitä kipeästi tarvitsee!

Kvaliteetti on kunnossa, kvantitatiivisesti tarkasteltuna sarja kasvaa: odotusarvo trilogian viimeiselle, tulevalle osalle on positiivinen. Mikä eläin muuten mahtaa sen nimeen päästä, jos linja pitää? Jos jatketaan Suomen luonnon nisäkkäiden parissa, se voisi olla kettu, ehkä peräti susi? Kettukonsepti? Susisanailu? Myyrämittari?

Kenelle: Todennäköisyyslaskijoille, tarkkuutta arvostaville, viihteen ystäville. 

Muualla: Tuijata sanoo Tuomaisen taitavan henkilökuvauksen ja kertoo kirjasta sekä kirjailijatapaamisesta Kannelmäessä, Henri Koskisen kotikulmilla. 

Aiempia teoksia: 

Parantaja

Mies joka kuoli

Pikku Siperia

Synkkä niin kuin sydämeni

Antti Tuomainen: Hirvikaava. Otava 2021. Päällys Elina Warsta.

Helmet-haaste 2021 kohta 19: kirjassa leikitään. 

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Mitä maailman hauskin mies, Ismo Leikola, sanoikaan suomalaisten huumorintajusta? Asia on huomattu laajemminkin, ja ansiokkaasti asiaa ajaa maailmalla (suomennoksia 30 kielelle) Antti Tuomainen, jota brittien The Times-lehti sanoi Euroopan hauskimmaksi kirjailijaksi. 

Mutta mitä hauskaa muka on vakuutusmatematiikassa? Vastaus: todennäköisyydet. Tai kirjaa ajatellen paremminkin epätodennäköisyydet, joita kunnon matemaatikkokin voi joutua kokemaan. On hauska ajatus, että voisi elää vain laskemalla todennäköisyyksiä ja valitsemalla niistä kokonaistaloudellisesti ja -tehokkaasti parhaan vaihtoehdon, on kyse sitten työstä, asunnonhankinnasta, sisustamisesta, liikkumisesta, ihmissuhteista...

Ei se täydellisesti onnistu Henri Koskiseltaan, saa hän havaita perittyään veljeltään seikkailupuiston työntekijöineen. Tarina käynnistyy elokuvallisen vauhdikkaasti takaa-ajolla, johon liittyy väkivaltaa. Ruumiiden ilmaantumista ei voi välttää, mutta dekkarilukijoita ne eivät hätkäytä. Humoristinen ote siivittää kerrontaa, jonka erikoiset henkilöt erikoisine ongelmineen seikkailevat bisneksissään vaihtelevasti menestyen. Koskinen aloittaa työnsä seikkailupuiston (huom. ei siis huvipuiston) johtajana ja omistajana vähin tiedoin mutta luottavaisuudella, joka rapisee nopeasti.  

"Miten vaikeaa asiakaspalvelu voi ylipäätään olla? 

Asiakaspalvelu on hyvin vaikeaa. Se johtuu asiakkaista."

Koskinen huomaa pian, että puisto tuottaa kohtuullisesti, mutta rahaa on kadonnut mystisesti. Tosin tuota viimeistä sanaa hän ei uskoakseni tunne. "Asiat varmasti järjestyvät järkiperäisesti, sanoin." Kuka vetää välistä? Ja miten Koskinen saa hommat rullaamaan, itselleen epätyypillisissä tilanteissa, sanotaan nyt vaikka ruumiin piilottamisessa tai jäniksenkorvan korjaamisessa? 

"Se miten toimin viime yönä oli optimaalisinta juuri sillä hetkellä. Tiedän sen."

Antti Tuomaisen velmuileva mutta taiten harkittu teksti kuljettaa tarinaa vastustamattomasti ja ammattitaitoisesti, mitä ihailen erityisesti. Höpsöä kelpo viihdettä. Jotenkin samastun Koskiseen, kun hän tuskailee ihmisten epäloogisuutta.  

"Katso valintojamme. Jos olemme terveitä, poltamme tupakkaa ja juomme viinaa ja ylensyömme tullaksemme sairaiksi. Kun haluamme yhteiskunnallista muutosta, äänestämme sellaisten vaihtoehtojen puolesta, jotka huonontavat tilannettamme. Kun pitäisi miettiä mikä on järkevää, kaikki ryhtyvät kertomaan miltä heistä tuntuu. Tärkeintä on, että mitään järkevää ei vahingossakaan saada aikaiseksi. Parhaiten menestyy se, joka puhuu vähiten järkeä ja syyttää siitä muita."

Ainakin Koskinen nukkuu hyvin, sen verran hänellä on työtä puistonsa kanssa. Eikä hänen elämästään  puutu romantiikkaa, vaikkei hän tuotakaan sanaa tunne, luulen. Osaa hän kuitenkin käytellä rakastaa-verbiä, ainakin työntekijänsä Lauran tekemistä maalauksista. Muraalit lumoavat miehen (taas verbi, jota hän tuskin tuntee). 

Lisäpisteitä siitä, että Koskinen asuu naapurinani Kannelmäessä. Sivuutan tylysti ironian ja hehkutan: 

"Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat." 

Vauhdikas ja viihdyttävä tarina, jonka Hollywood on napannut käyttöönsä. Upeaa! Jälleen saa olla ylpeä suomalaisesta osaamisesta. Elokuvan aikataulu ei ole vielä tiedossa, mutta Henri Koskisesta kertovan trilogian kakkososa, Hirvikaava, ilmestyy elokuussa 2021. Tuomaisen kirjasta Mies joka kuoli tehdään parhaillaan kotimaista tv-sarjaa, Jussi Vatanen vaikuttaa juuri oikealta valinnalta pääosaan. 

Tule katsomaan Kannelmäkeä ja kirjailijaa 30.8. klo 18 Kanneltaloon! Helppo tulla, juna-aseman vieressä, 13 minuuttia Helsingin keskustasta. Kirjailija ja kirjabloggari Tuija Takala haastattelee Antti Tuomaista. Näkemisiin! 

Kenelle: Niille, jotka ottavat kevyesti. Ammattitaitoa arvostaville. Suomalaista huumoria sietäville. 

Muualla: Tuomaisen rikosromaanien maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa, sanoo Kirsin kirjanurkka ja miettii hauskuuden syntyvän lakonisen kielen ja toteavan tyylin ristiriidasta kuvattujen tapahtumien kanssa. 

Antti Tuomainen: Jäniskerroin. Otava 2020. Päällys Elina Warsta. 

Kotimaisia uutuuksia: Paula Havaste, Tiina Raevaara, Antti Tuomainen

Kaipailin Kertteä jo tovin, ja nyt ilmestyi Vihat-sarjan päätösosa. Pääseekö tomera Kertte kotiin, tapaako pakon vuoksi jättämänsä rakkaan miehensä Larrin ja kuinka perheelle käy?

Havaste kirii ennestäänkin kovaa menoaan ennen maaliviivaa: kirjaa lukee hievahtamatta, täysin 1100-luvun maailmassa ja Kerten puolesta sydän pamppaillen. Kerron sen verran, että hän palaa  kotikyläänsä, mutta miten ja mitä sen jälkeen tapahtuu, jääköön jokaisen lukijan itsensä löydettäväksi.

Erinomaista tarinanjuoksutusta ja menneen maailman rakentamista, joka vie mukanaan. Suuri kiitos siitä faktoille, jotka tiedän tasan tarkistetuiksi aikakauden osalta. Meidän esiäitejämme ja -isiämme! Ja ilman niitäkin: jos kirjailija luo maailman, johon lukija uskoo, kirja on onnistunut. Tässä se tapahtuu. Sarjan alussa olin epäileväinen, mutta käänsin kelkkani täysin. Saagan loppuminen harmittaa, ja se tosiaan loppuu, kertoi kirjailija Turun kirjamessuilla, kun asiaa häneltä bloggarikollegojen kanssa tivasimme. Hän on jo päästänyt Kertestä irti, joten ehkä meidän lukijoidenkin täytyy. Tekeillä on jotain uutta, mutta tarkemmin emme vielä saaneet kuulla, mitä, sillä alkuvaiheessa vasta ollaan, sanoi Paula Havaste. Tämä selvä, annetaan työrauha ja kiitetään Kerten tarinasta, joka totisesti vakuutti.

"Hymy tuntui oudolta kasvoilla, sillä se oli onnellinen hymy, joka tuli pienten asioiden tuomasta paljaasta ilosta. Tuntui kuin luvassa olisi jälleen ollut jotain suurta, jotakin mitä hän oli kauan odottanut. Tätä piti miehen rinnalla elämisen olla, yhdessä eteenpäin matkaamista ja toivetta kuumista hetkistä."

Kenelle: Historiahulluille, tarinaan koukuttuville, yksityiskohtien ystävälle.

Paula Havaste: Lumen armo. Gummerus 2017. Kuvassa kirjailija Turun kirjamessuilla.

Aiemmat sarjan jutut:

• Tuulen vihat
• Maan vihat 
• Ja muistattehan myös Kymmenen onnen Annan sekä Yhden toivon tien?

Kauhu ei ole genreni. Mikä on todistettu: kesälomakirjani, tuo viereinen, jäi lomapaikkaan, ja kun sain sen aikojen ja matkojen halki takaisin, luin tarinan uudestaan ja kirjoitin blogijutun julkaisua odottamaan. Mutta kun aloin hakea juttua, se oli kadonnut! Kolmatta kertaa en aio kirjaa lukea, vaikka enhän minä enää muista, mistä kirja kertoi tai mitä mieltä olin. Sen muistan, että kyseessä on helsinkiläinen kellokauppa, jonka hoitajalla Johanneksella on ongelmia - no, naisten kanssa ja rahan tietysti - ja joka saa yllättävän vieraan Romaniasta. Vieras osoittautuu kaupan vanhan omistajan sukulaiseksi, joka katoaa. Johannes lähtee selvittelemään asiaa omistajan puolesta ja joutuu mitä kummallisimman (ja tieteellisimmän) ihmiskokeen todistajaksi Romaniassa. Jonka tiedämme olevan kotimaa eräille hahmoille, joihin myös kirjan nimi viittaa... Pelottavaa, ehkä siksi, että Raevaara kytkee asiat taitavasti nykyisyyteen. Ehkä näin voi tapahtua? Millaisia ovat nykyvampyyrit?

Vaikka kuten edellä kuvasin, joku (jokin?) jossain ei halua minun mainitsevan tästä mitään, uhmaan silti kohtaloani ja sanon kirjan sopivan nykykauhun, goottihengen ja kelmeän romantiikan ystäville. Joistakin haasteista huolimatta - siirtymiä pidin välillä hankalina - tarina on kiinnostava ja yhdistää tämän päivän täällä tähän päivään jossain muualla tai jossain muussa ajassa tai todellisuudessa. Näin levottomia unia sen jälkeen, sen muistan.

"Minulle maailma on ollut jo valmiiksi kylmä ja järjetön. Minun vereni on kyllästetty surulla. Kuolemakaan ei ole vapautus, ei todellakaan. Se on vain ovi toiseen, yhtä hirvittävään paikkaan."

Kenelle: Kauhua kaipaaville, nykymenoa pelkääville, hyvin nukkuville.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa. Like 2017.

Lue myös juttu sarjan aloittaneesta Yö ei saa tulla -kirjasta ja muut Raevaara-arviot. Näköjään en ole suositellut heikkovatsaisille.

Antti Tuomaisen Palm Beach Finlandista minulla ei ole lisättävää Hesarin osuvaan arvioon: viihdyttävä, nopea- ja helppolukuinen kirja, mutta ei Tuomaisen parhainta. PBF:n huumori ei iske sisäiseen tosikkooni, vaikka teema on kieltämättä hulvaton: tehdään Suomesta matkailumaa, jonka hiekkaranta vetää tungoksettomuudellaan ja jossa auringon kärventämisestä ei tarvitse huolehtia. Hah, tämän idean ostan, amerikkalaistyylistä light-rikostarinaa tai huumorin ja murhaamisen lempseää sekoittamista en. Mutta kirja on komean pramea, kansineen ja pinkkeine sivunreunoineen, ehkä sekin vaaleanpunaisen floridalaisuuden ja suomalaisten aurinkoihmemaan parodiana. Toivon kirjalle ja kirjailijalle menestystä maailmalla, jossa hän on hyvin saanut jalansijaa. Ehkä ainakin muut Pohjoismaat voivat eläytyä samaan kotoisaan hiekkarantatunnelmaan?

"Mittari näytti 13,5 celsiusastetta, kello lähestyi puoli kolmea. Päivän kuumin hetki. Loistavaa. Erinomaista. Suomen kesä. Mihin ihminen saattoi luottaa ellei siihen."
Kenelle: Biitsifaneille, päivää paistatteleville, harvoin mutta viihdyttävää lukeville.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland. Otava 2017.

Muita kirjailijalta:

• Parantaja 
• Mies joka kuoli
• Synkkä niin kuin sydämeni
• Kaivos

Antti Tuomainen: Parantaja. Kirjametron kyydissä.

Normilukemistoni ohessa tutustun kotimaisiin dekkareihin, hitaasti, nyt vasta luin Vuoden  2011 johtolankapalkitun. Antti Tuomainen on kahden kirjan verran tuttu ennestään: ne ovat Mies joka kuoli ja Kaivos.

Parantaja läväyttää lukijan silmien eteen heti monta erittäin kiinnostavaa elementtiä ja nostaa uteliaisuuden: Tulevaisuus. Helsinki. Sanomatalo. Kadonnut vaimo. Mitä näistä kehkeytyy?

Jännitystä kehkeytyy. Dystopiat kiehtovat minua aina, ja kun maisema on kotoinen, se nostaa innostusta entisestään. Ilmastonmuutos on edennyt nopeasti, ja Helsingin rantakaupunkiosat ovat veden vallassa. Pakolaiset ovat vallanneet asukkaiden hylkäämät talot, rikkaimmat rakennuttaneet aidattuja ja raskaasti vartioituja asuinalueita. Väkivallan uhka kaduilla on arkea, kun eloonjäämisestä taistellaan.

Tapani Lehtisen vaimo Johanna on toimittaja, joka ei ole palannut työkeikalta. Mies saa selville tekeillä olleen jutun aiheen; jäljet viittaavat Parantajana tunnettuun, vaaralliseksi rikolliseksi epäiltyyn henkilöön. Poliisi ei ehdi tutkia kuin murto-osan rikoksista, joten Lehtinen tekee tutkimusta itse ja törmää asioihin, joita ei olisi halunnut tietää.

Tarina on selkeä, kieli kirkasta sekä ajanmukaista mutta dekkariperinteitä kunnioittavaa. Sitä on helppo lukea sotkeutumatta langanpäihin tai suureen henkilöiden joukkoon, kuten dekkareissa helposti käy, ainakin minulle. Kovapintaisuuden ohella mukana on lämpöä ja tunnetta, miehen kaivatessa rakkaintaan ja pohtiessa elämän kummallisuuksia. Ihmisistä ei tehdä idiootteja sen enempää kirjassa kuin lukijan roolissa. Ehkä siinä joitain kirjan jättisuosion syitä: Parantaja on käännetty jo 26 kielelle.

Postauksella hyppäsin Kirjametron kyytiin. Kirjametro on Oulun kirjastojen loistoidea metrokartasta, jossa linjat on nimetty teemoittain, pysäkkeinään teemaan sopivat kirjat. Houkutteleva ja todistetusti toimiva tapa lukuvinkata! Parantaja sijoittuu Murtuneiden maailmojen ja Oi maamme -linjan risteyskohtaan. Juttulinkkejä löytyy Kirjametron facebook-sivulta tänään 2.8. lisää.

Kenelle: Laadukasta ja helppolukuista kotimaista dekkaria etsivälle, dystopian ystäville.

Muualla: Tuomainen teki Kirsiin vaikutukseen jo ensikosketuksella. Myös Elina vaikuttui tulevaisuuteen tempaavasta kirjasta. Jorin korkeat odotukset eivät ihan täyttyneet, vaikka hän pitikin kirjasta ja tarjoaa lisää linkkejä.

Antti Tuomainen: Parantaja. Helsinki-kirjat 2011. Kansi: Tommi Tukiainen

Helmet-haaste 2017 kohta 27: kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Kotimainen dekkari, jota on kehuttu niin, että uteliaisuus voitti genreä karsastavan. Eikä turhaan kehuttu, liityn kuoroon. Vetävä, hauska ja jännittävä kirja vie mukanaan, eikä väkivalta edellä, vaikka dekkarista on kyse.

Mies, joka kuolee koko kirjan ajan, ei ole välttämättä ihannemies eikä edes sympaattinen kaveri, mutta hänen vaiheitaan on kihelmöittävää seurata. Mitä itse tekisit, jos saisit kuulla lääkäriltä myrkytystilasi vuoksi elinaikasi olevan laskettavissa päivissä? Ei vuosissa, kuukausissa tai viikoissa. Juuri kun itäsuomalaisen yrittäjän sienibisneksessä odotetaan satokautta, vaimon kanssa on epäselviä asioita ja monenlaista tekemistä pukkaa! Miehellä pitää kiirettä. Kun on kuolemassa, kaikki on akuuttia.

"Olen kuollut mies joka tapauksessa."

Askarruttava kysymys tietysti on, kuka haluaa hänen kuolevan? Vaihtoehtoja on enemmän kuin lukija aavistaa, ja Tuomainen vilauttelee niitä taidokkaasti. Aika monta kuolemaa kirjan mittaan ehtii tapahtua arvoitusta selvitellessä. Eikä miehemme edes ole väkivaltaista sorttia. Aika monta hymyä ehtii nousta lukijan huulille Jaakon mietteiden myötä. Hän ihmettelee vaimon puheita:

"- Aivan niin, suloinen Jaakkonen.  - Suloinen Jaakkonen?"

"- Rakasrakas Jaakko. - Rakasrakas Jaakko?

Bisnesmaailman raadollisuus, kotimaisen tuoteviennin haasteet ja elämän (ja kuoleman) tarkoitus noin ylipäätään tulevat käsitellyksi saman tien. Ja jos oma avioliitto ei tunnu olevan parhaassa terässään, saa tästä myös mainiota vertaistukea ja perspektiiviä. Hykerryttävästi. Kuolettavasti.

"Koko ruumis tärisee, jokaiseen soluun kohdistuu oma iskunsa. Sattuu, kaikkialle, joka paikkaan. Istun vastapäätä ikkunaa, joka tummenee, päivä pimenee, menetän otteeni."

Komea ulkoasu verenpunaisine sivureunoineen täydentää lukuelämyksen. Viihdyin. Peukutan. Pelkkä kuoleminen ja tappajan selvittely ei enää dekkareissakaan riitä, vaan vaaditaan tekstitaitoa, ajassa elämistä ja lukijan älykästä houkuttelua ja yllättävyyttä; Tuomainen on vainunnut jäljet.

Juuri eilen saimme kuulla, että kirjasta tehdään myös elokuva. Arvatkaa, menenkö katsomaan?

Ei, en vaihda lukemistani kotimaisten dekkarien pariin tämänkään perusteella. Mutta kirja on hieno ja ennakkoluuloja kaatava. Kaunis, harkittu kieli ja oivaltavuus, lukijaa aliarvioimatta, ja tumman huumorin mukanaolo ovat ehdotonta plussaa genreen varovaisesti suhtautuvalle.

Kenelle: Avioliitossaan kärvisteleville. Jännityksen ja lakonisesti pilkahtelevan huumorin ystäville.

Muualla: Annikaan Rakkaudesta kirjoihin -blogissa kirja vaikutti piristysruiskeen tavoin. Tuomainen yhdistää erilaisia tyylilajeja taiten, sanoo Kaisa Reetta T. Runollinen jännityskirjailija on Leena Lumin makuun. Kirjoittamisen ilo välittyy lukijalle asti, tuumi Kirsin Book Club, joka myös jututti kirjailijaa. Mustan huumorin riemuvoitto, sanoo Krista.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli. Like 2016. Kannen suunnittelu: ei kerrota kirjassa. Lue myös Synkkä niin kuin sydämeni.

Kaivos, Oranssi maa

Kaivosaihe kotimaisilta tekijöiltä (ja muitakin yhtäläisyyksiä on):

Suomalaisten onnettomat kaivosviritykset - tai se yksi iso ja onnettomin - on virikkeenä dekkarille, joka punoo yhteen bisneksenteon, ympäristökysymykset ja nuoren journalistimiehen, Jannen. Jannen elämä ja työ kasvavat uuteen vaiheeseen, kun hän alkaa tehdä juttua kaivoksen tilanteesta ja julkisuudelta piilotetuista asioista.

Kiinnostava, ajankohtainen aihe. Tuomaisen ote uraa tekevän lehtimiehen, samalla nuoren perheen isän ja aviomiehen tuntojen kirjaajana on uskottava. Pidin herkullisista lehdenteon kuvauksista, juuri noin toimitustyön voi kuvitella toimivan. Hieman vähemmän uskottava on Jannen isän, Emilin, ura. Hän ei ole - omasta valinnastaan - nähnyt poikaansa 30 vuoteen, mutta palaa nyt Suomeen, perheyhteyttä kaivaten.

Kun Janne sohii muurahaispesää kaivoksella, odotin enemmän kuhinaa. Koska kyse on dekkarista, tapahtuu tietysti paljon kuolemista, mutta se jää etäiseksi (onneksi?). Juoni ei ole räjähtävä; alussa ehdin itse kuvitella paljon karmeampia kuvioita tapahtumien taustalle kuin lopulta paljastuu.

Tuomaisen tyyli on mukavan kertoileva, ironisine havaintoineen ja arkifilosofisine lauseineen:

"...farmariautoja, joissa kravatteihinsa kuristuvat myyntijohtajat tekstasivat rakastajattarilleen ja läikyttivät kahvia puvunhousuilleen" tai "Jos jokin idea on kaikkien mielestä hyvä, niin se ei taatusti sitä ole."

Kertojia ovat sekä Janne että hänen isänsä, joka pohtii paljon ikääntymistä, samoin Jannen äiti Leena, joka tosin jää roolinsa mukaisesti sivuhenkilöksi. Tähän voin yhtyä:

"...jokaisessa kertyvässä vuodessa on se hyvä puoli, että jälleen on vähemmän asioita, joista tarvitsee välittää paskan vertaa. Anteeksi kielenkäyttöni."

Tuomaisen siloiteltu kieli herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Liian harkittua? Toisaalta arvostan omaperäistä ilmaisua. Ehdottomasti Tuomaisella on oma kielensä.

Paljon hyviä elementtejä, joiden cocktail ei nouse osiaan isommaksi. Pidin enemmän Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni -kirjasta, Parantaja on vieläkin lukematta.

Kenelle: Helpon dekkarin lukijalle. Kotimaista kannattaville. Kaivostoiminnasta kiukustuville.

Muualla: Juoni laukkaa ja sivut kääntyvät kuin itsestään, sanoo Lumiomena. Pimeys säteilee valoa, sanoo Kannesta kanteen, sivuilta -blogin Jussi. Todella luettavaa liukasta tekstiä, sanoo Arde.

Antti Tuomainen: Kaivos. Like 2015.


Tua Harnon Oranssi maa sivuaa myös kaivostoimintaa, nyt Australiassa. Eksoottinen sijainti ei kuitenkaan tarkoita liian kauas menemistä; ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Myös Sanna, joka matkaa Australiaan, ja ehkä kuvittelee kaiken muuttuvan toisella puolella maailmaa. Ei muutu.

"Miksi ihmisenä olo oli näin vaikeaa hänelle?"

Harno on hyvä kirjoittaja, jolla on myös oma käsialansa, ja hänen lauseensa on kaunis ja viisas, ilo lukea. Tarina ei ole kovin vetävä, ja uskottavuusongelmien kanssa kamppailin tässäkin. Sanna tai hänen ystävänsä Martti eivät tule iholle, henkistymisopetusta tarjoavasta Raldasta puhumattakaan. Vaikka:

"Toivon syttyminen tekee ihmisen hulluksi."

Ihailen huimaa mielikuvitusta - miten joku suomineito keksii tehdä kirjan australiaisesta kaivosmaailmasta tai erämaasta? - ja tekstin taitavaa rakentamista. Sekä rohkeutta kommentoida vaikeita asioita, viisaasti. Ja tiedän, että ihmiset tekevät irrationaalisia ratkaisuja, mutta en silti osannut eläytyä. Vähän harmittaa. Ehkä kirja tarvitsee toisen lukukerran, sillä aineksia on. Ensimmäinen lukukerta voi jättää sivuun tärkeitä huomioita, kun keskittyy vain Sannan tekemiseen, pääjuoneen. Lapsiteema ja raskaus toistuvat, jos Harnon esikoiseen verrataan. Ja moni muukin silloin sanottu.

"Olivatpa hänen ajatuksensa kuinka viheliäisiä tahansa, ne olivat hänen omiaan."

Kenelle: Traagisten kehitystarinoiden lukijalle. Perhettä perustaville. Kauas kaipaavalle. Seikkailuhenkiselle. Mietittyä tekstiä hakevalle.

Muualla: Tiina ei voinut laskea kirjaa käsistään. Leena Lumi fanittaa, vaikka toinen kirja on hyvin erilainen hänen ihailemaansa Harnon esikoiseen verrattuna. Mai kiittää kirjailijaa silmien avaamisesta, vaikka hieman raskasta olikin. Ihan hyvä näinkin, sanoo Lumiomena. Myös Mari A luki kirjan. Taitavasti ja kauniisti kirjoitettu, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Tua Harno: Oranssi maa. Otava 2015.

Synkkä niin kuin sydämeni

Uudet kotimaiset kirjailijat kiinnostavat aina, dekkari lajina ei niinkään. Luin silti Antti Tuomaisen uusimman, koska häntä on kovasti kehuttu ja jopa jonkinlaista ilmiötä rakenneltu. Millaisista kirjoista mahtaa olla kyse?

Tuomainen vie lukijan nuoren miehen yksinäisen synkeään maailmaan. Maailmaan, jossa asuu kostoa huutavaa vääryyttä, maailmaan, jossa ei ole tulevaisuutta, ei naurua eikä silmän pilkettä, ei lepoa eikä ketään, kehen luottaa - on vain mies, menneisyys ja tehtävä.

Aleksi Kivi on mies, jonka yksinhuoltajaäiti on kadonnut aikoinaan hämärissä olosuhteissa. 20 vuotta myöhemmin poika tarttuu tosi toimeen selvittääkseen asian ja kostakseen sille, joka vei pieneltä pojalta äidin. Muita perheenjäseniä ei ole, ei ystäviä tai muita läheisiä. Julma äidin menetys on traumatisoinut pojan ja kosto sumentaa mielen muulta elämältä: hän ei pääse eroon kostoajatuksista, mikä vieraannuttaa hänet muista, vaikka hän ulkoisesti toimii kuten nuoret toimivat; käy koulua, seurustelee, tekee töitä. Läheisyyteen ja luottamukselliseen suhteeseen hän ei pysty. Avoliitto Miian kanssa purkautuu, ja Aleksi paneutuu synkkään tehtäväänsä täysillä, muusta piittaamatta.

"En yksinkertaisesti osannut kertoa, miltä tuntui kadottaa äitinsä kolmetoistavuotiaana. En osannut kuvailla, miltä tuntui kantaa sellaista asiaa mukanaan kahdenkymmenen vuoden ajan, millaisia ajatuksia se synnytti, kuinka paljon se vaikutti kaikkeen. Enkä voinut kertoa, mitä aioin asialle pian tehdä."

Aleksi arvelee löytäneensä syyllisen ja hankkiutuu miehen, Henrik Saarisen, lähipiiriin. Siihen kuuluu Saarisen tytär Amanda, henkisesti tasapainoton rikas nuori nainen, joka hakee käytännön miehenä näyttäytyvästä Aleksista hetkellistä turvaa. Aleksin rauhallinen, hieman salaperäinen olemus selvästi vetoaa naisiin, sielun vaurio ehkä vetoaa toiseen rikkinäiseen (ja kaverin ulkoisenkin puolenkin voi kuvitella olevan kunnossa). Amanda ja Aleksi eivät kuitenkaan ole ainoita, joilla on vaikeuksia ihmissuhteissa. Tosin henkilöitä ei tarinassa ole montaa, vaan pelataan hyvin pienessä piirissä. Mukavia, lämpimiä ja iloisia ihmisiä emme siinä tapaa.

Monien rikosromaaneille tyypillisten, väkivaltaisten ja motiivipohjaisten juonenkäänteiden kautta Aleksi pääsee lopulta tavoitteeseensa. Vai pääseekö?

"Olin odottanut kaksikymmentä vuotta, enkä tarkalleen tiennyt mitä. Katsoisinko paholaista silmiin ja tietäisin sen, vai olisiko matkani turha ja vaistoni väärässä ja pakkomielteelläni onneton mitäänsanomaton loppu?"

Voiko ihminen koskaan saavuttaa sitä, mitä eniten toivoo? Tai jos saavuttaa, karkaako tavoite jälleen kauemmaksi? Missä kulkee pakkomielteen ja tavoitteellisen ajattelun raja? Aleksin tumma, hieman pateettisen juhlava filosofinen pohdiskelutapa tarttuu lukijaankin. Pojan voi kuvitella vakavaksi, pikkuvanhaksi teiniksi, joka vasta nyt, 33-vuotiaana, alkaa oivaltaa, että elämä voisi olla toisenlaistakin. Sääliksi käy Aleksia, hukatun lapsuuden ja nuoruuden puolesta!

Tuomainen kuljettaa tarinaa sujuvasti ja riittävän yllätyksellisesti, juoni ei ole turhan nokkelan monimutkainen, vaan pysyy hienosti koossa. Henkilöt ovat melko yksioikoisia mutta ymmärrettäviä, koko asetelma on jotenkin kovin miehinen ja jäyhä. Turhaa läppää ei heitetä, joskus hulvattomasti kuvaillaan, miltä tuuli tuntuu iholla, mutta siinä se - enemmän kuvataan tappelun vaurioita kehossa kuin muita tuntemuksia. Kielikuvia kyllä Tuomainen käyttää runsaasti, kuten rikoskirjailijat ymmärtääkseni yleensä. Auto lipuu kuin laiva kaistalleen, meri on tumma matto ja saaret siihen leikattuja reikiä. Merihaan tornitalot seisovat jättiläisen hylkääminä leikkipalikoina yksinäisellä niemellään. 

Toistan: en ole genren suurkuluttaja, mutta myönteinen lukukokemus tämä on, jo komean nimen takia se jää mieleen. Hienoa, ettei kirjan nimeksi laitettu ilmeisintä, joka voisi olla Kosto tai Tehtävä. Dekkarien ystävät pitävät tästä takuuvarmasti: kirja on hyvin tyylipuhdas dekkari, jopa maailmantyyliin. Suomalainen jäyhyys ja jo mainittu miehisyys sopivat genreen hyviin, samoin siihen olennaisesti kuuluu mies, joka kulkee omia polkujaan. En ole lukenut Tuomaisen aiempia, mutta nyt hankin ilman muuta ainakin Parantajan.

Kirsi rakastui, Annika innostui, Jori muisti tästä myös koukuttavan Kosto-tv-sarjan.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni. Like 2013.