Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Moriartyn uusin kiinnostaa, koukuttavuudessaan houkuttelevien edellisten kirjojensa jälkeen,  kuten Nainen joka unohti ja Mustat valkeat valheet. Jälkimmäisestä on tehty myös mainio tv-sarja alkuperäisnimellä Big little lies (HBO).

Kirjailija iskee jälleen herkullisesti ajankohtaisiin ilmiöihin ja ihmissuhteiden koukeroihin, osin irvaillen, mutta osin vakavissaan. Kirjailija Frances lähtee hyvinvointiretriittiin, luksussellaiseen. Kuka ei tarvitsisi hetken lepoa, mielenrauhaa ja parempaa fyysistä kuntoa, vähemmän kiloja ja viininjuontia. Mennään mukaan!

"Tulin Tranquillum Houseen, koska olin ikään kuin huonossa jamassa terveydellisesti, henkilökohtaisesti ja ammatillisesti. Frances antoi katseensa kiertää piiriä. Tuntui oudon intiimiltä katsoa taas muita ihmisiä silmiiin. - Kirjoitan työkseni rakkausromaaneja ja uusin käsikirjoitukseni hylättiin. Ja nettihurmuri sai minut pahasti lankaan. Sellaista."

Leirin vetäjät osoittautuvat varsin persoonallisiksi. Johtaja Maša on piinkova bisnesnainen, jonka kuolemanrajakokemus sai hylkäämään menestyksekkään uran ja perustamaan hyvinvointipalvelunsa.

"- Sopii minulle, Ben sanoi. - Niin kauan ei käsketä hypätä alas kalliolta. Hän raapi niskaansa. - En kyllä tajua, mitä täällä on tarkoitus tehdä. - Siitä on puhuttu, Jessica sanoi. - Meditoida. Joogata. Kuntoilla.  - Niinpä, Ben sanoi. - Mutta niiden välissä. Jos ei saa puhua eikä katsoa telkkaria, mitä täällä tehdään?"

Hyvinvointikonsultti Yao kollegoineen tarjoaa terveyttä, eheytymistä ja onnea osallistujille, joihin saamme tutustua tarkemmin tarinan myötä. Jokaisella on takanaan kokemuksia, joista he tulevat toipumaan.

Hoitokeinotkin ovat erikoisia, suorastaan äärimmäisiä.

"- On kaiketi hyvä merkki, että meille on jätetty vettä, Napoleon sanoi. Hän nousi seisomaan. - Meitä ei ole hylätty aivan kokonaan. - Mitä tarkoitat? Frances kysyi. Hän venytteli ylellisesti. Nyt kyllä maistuisi aamiainen. - Meidät on lukittu tänne, Napoleon sanoi anteeksipyytävästi kuin olisi itse siitä vastuussa. - Vaikuttaa siltä, että täältä ei pääse ulos."

Viihdyttävä, kyllä! Sellainen, jonka hotkii suurinpiirtein yhdeltä istumalta. Vaikkei teksti syvällisyydeltään mieleen jää, se antaa mainion näytteen ammattimaisesta viihteen tekemisestä. Moriartyn teksti juoksee sutjakasti kuten aina, ja mukavaan ilmiöiden ja ihmisten irvailuun on helppo yhtyä. Kirjailija vaihtelee kirjojensa rakennetta kiinnostavasti, nyt käsillä on ajallisesti ja paikallisesti rajattu tarina, kymmenen päivän retriitin myötä. Hänen henkilönsä ovat tyypillisesti varakkaita, joten raha ei ole heille ongelma, mutta muita haasteita riittää. Mukana on muun muassa rahapelissä äkkirikastunut nuoripari, joka ei tiedä, miten elää omaisuutensa kanssa; yksinäinen mies, jonka  kuuluisuus urheilijana on hiipunut kunnon myötä ja perhe, joka on äskettäin menettänyt poikansa.

Heidän kuvioidensa selvittelyn lisäksi juttu taipuu jännäriksi, jonka lopputulosta saa arvailla viimeisille sivuille saakka. Kuka oikeastaan tarvitsee ja millaista hoitoa - auttaako retriitti? Ja muuttuuko elämä?

Nicole Kidmanin tuotantoyhtiö on jo varannut tarinaan elokuvaoikeudet. Mahtaako hän itse näytellä Mašaa, joka nousee yhdeksi päähenkilöksi?

Kenelle: Irti arjesta haluaville, hyvinvointiammattilaisille ja heidän asiakkailleen, pientä piruilua etsiville.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan kertovan "meistä, nykyajan ihmisistä ja meidän tarpeistamme selvitä ja jaksaa mitä vain missä vain ja kun ei enää jaksa, ei osata enää edes levätä, vaan lähdetään hakemaan apua oman reviirin ulkopuolelta rahan avulla ja mainoksen uhreina."

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista (Nine Perfect Strangers). WSOY 2019. Suomennos Helene Bützow. Kustantajan arvostelukappale.

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus

Kumma juttu, en löydä blogistani Koskisen Murhan vuosi -sarjan aiempia, vaikka olen kuukausien mukaan nimetyn sarjan lukenut huhtikuun asti ja Juho Tulikoskeen ja hänen lähipiiriinsä tutustunut. (Hakusanalla Koskinen kyllä löytyy vaikka mitä.) Mies kirjoittaa niin hurjaa tahtia, ettei blogisti ehdi perässä!

Juho avustaa enoaan Kalevi Arosuota yksityisetsivän hommissa. Arosuo on entinen poliisi, jonka kontakteista on edelleen hyötyä. Juhosta taas nuorempana miehenä on hyötyä ainakin jalkatyössä, johon etsivätoimisto joskus joutuu turvautumaan. Jonkun ne työperäiset pakolliset mutta onneksi satunnaiset ruumiilliset kolhut on otettava vastaan. Eno harrastaa rikoksia vapaa-aikanaankin; aiemmin hän ratkaisi Bodom-järven surmat, nyt pohtii toimeksiantonsa ohella Anneli Auerin tapausta.

"En voinut käsittää, miksi rikokset olivat enolleni pakkomielle."

Sarjan kirjoissa on mukava leppoisa tunnelma ja paljon huumoria - jota nimitän mielessäni dekkarihuumoriksi sen lajissa usein esiintyvän puujalkoihin perustuvan luonteen vuoksi - vaikka kuolintapauksia selvitellään. Koska etsivät asuvat ja työskentelevät Hämeenlinnassa, kaupunki on vahvasti esillä väylineen ja rakennuksineen (pitäisi oikeastaan tehdä turistireissu sinne.) Tällä kertaa etsivät vierailevat keskiajalle juurensa kurottavassa Vanajanlinnassa, jonka kuvaus pätee todellisuuteen muuten paitsi nykyomistajuuden ja käytön osalta. Kirjassa sen omistaa upporikas Amanda Garamer, jonka suvun asioita Tulikoski ja Arosuo palkataan selvittelemään - onhan vanhan rouvan kuoltua jälkeläisille luvassa mahtava perintö. Mutta perijöiden määrästä on epäselvyyttä.

"Tohtori Carl Rosenlew käytti talossa vain parhaita materiaaleja, vaikka huvilasta oli tarkoitus tulla jonkinlainen metsästysmaja. Melkoinen maja siitä tulikin, sillä päälinnassa on yli 80 huonetta. - Jos Jalmaria on uskominen, Amandan ego saattaa juuri ja juuri mahtua sinne."

Juhon elämässä on toki myös muita naisia kuin työkontaktit. Tyttöystävä, kampaaja Heli pyytää Juholta apua ystävänsä ongelmaan, ei hiuksiin liittyvään. Sisar reissaa maailmalla, tarkemmin Ukrainassa, eikä paljon Juhoa vaivaa. Paitsi siltä osin, että sisarusten isän, tunnetun maalarin, taideteosten myyntituotot ohjautuvat muualle kuin Juhon tilille. Mies epäilee tilinomistajaa sisarekseen ja tuntee epämiellyttävää petetyksi tulemisen tunnetta. Toisaalta, hänellä on itsellään useita isänsä maalauksia, jotka voisi laittaa myyntiin. Mutta Juho ei ole aloitekyvystään tai ripeydestään tunnettu. Hänen lahjansa viittavat enemmän nokkelan (ainakin hänen itsensä mielestä) sanailun puolelle. Mutta välillä myös rikollisten logiikan ja kuvioiden ymmärtämiseen, maanläheisellä tavallaan.

Garamerien suvun salat yllättävät niin etsivät, paikalliset poliisit kuin suvun jäsenet itsensäkin. Sarja on mukavasti sulavaa ja sopivaa aivolepoa hetkeen, jossa ei halua ponnistella vaan kaipaa ajankulua. Koskisen teksti soljuu sujuvasti ja viihdyttää sopivasti. Etenkin lukujen alut ja loput ovat mietittyjä, kuten genreen kuuluu, jotta lukeminen jatkuisi. Lempparini tässä kirjassa on erään luvun loppulause, joka kuvaa Juhon tervejärkistä suhtautumista tyttöystävän hulluiltakin kuulostaviin avunpyyntöihin.

"Tunsin Helin otteen kiristyvän ranteessani. Hänen kyntensä olivat tehokkaampi myrkky kuin botox ja naamani pysyi peruslukemilla. Päätin nopeasti, että toimistomme voisi väliaikaisesti laajentaa reviiriään myös maapallon ulkopuolisiin ongelmiin."

Sarjassa on ilmestynyt jo uudempikin teos, Toukokuun tuonen kukat. 

Kenelle: Perusdekkaritarinoiden ystäville, ajankulua etsivälle, kotimaisen kannattajille.

Muualla: Dekkariasiantuntija Kirsi esittelee sarjan muutaman muun ohessa ja pohtii sarjatyyppisen kirjatuotannon suosiota. Häneltä löytyy tietysti myös huhtikuun kirjan arvio.

JP Koskinen: Huhtikuun hiipuva rakkaus. CrimeTime 2018. Kannen ulkoasu Timo Ahola, sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

Yksi aikamme suurista tarinankertojista, Pierre Lemaitre, on mestari luomaan dekkariviikolle sopivia piinaavia tunnelmia. Tästä kirjasta en kuitenkaan kehota aloittamaan tutustumista hänen tuotantoonsa, katso mieluummin jotain näistä. Suomentamisjärjestys on jännittävä, Petoksen hinta on ilmestynyt jo 2010 ja suomennos saatiin tänä vuonna, eli tuotanto ei ilmesty meillä kirjoitusjärjestyksessä.

Juonen kannalta sillä ei ole väliä, kirja on itsenäinen eikä osa mitään sarjaa. Ja onhan fanin luettava kaikki, kuten kustantaja on aivan oikein arvellut. Mutta ymmärrän myös sen, miksei tätä käännetty tuoreeltaan: yhtä räjähtävän jännittävä ja jäntevä Petoksen hinta ei ole kuin esimerkiksi Verhoeven-sarja. Ei kehno silti, raastavuutta riittää. Kirjoittajan taidoista saa nauttia, vaikka juonenkuljetus hieman tökkii ja hajoilee, kun sitä vertaa muihin kirjoittajan kirjoihin.

Alain Delambre on 57-vuotias, hyvästä työstä irtisanottu Nicolen aviomies ja kahden aikuisen tyttären, Mathilden ja Lucien, isä. Hän raapii elantoa kokoon hanttihommilla siellä täällä ja etsii sinnikkäästi oman alansa, henkilöstöjohtamisen, töitä ja vakipaikkaa. Kun Alain törmää hakuun, jossa kuvauksen mukaan olisi juuri hänelle sopiva työ, hän pistää peliin kaiken. Kirjaimellisesti.

"- Koko rahasotku ja työpaikan ostaminen on paras selittää Mathildelle, Nicole jatkoi. - Häntä pitää rauhoitella. Usko minua, sinun täytyy soittaa hänelle. - Nicole, kuuntele. Kullakin meistä on tällä hetkllä hermot pinnassa, olemme paniikissa. Parin päivän päästä, kun minut on palkattu, palautan rahat hänelle, hän ostaa asuntonsa ja kaikki on taas ennallaan. Loppujen lopuksi olimme molemmat yhtä uupuneita. Nicole oli peloissaan ja antoi periksi."

Kyseessä on jättiyhtiö, jolla on suuryhtiön huolet. Irtisanomisia on tehtävä, tehtaita alasajettava, ja jonkun pitää ne hoitaa. Yritys päätyy erikoiseen hakijatestaukseen; se tehdään roolipelinä panttivankidraaman muodossa. Katson juonen näpäytykseksi paitsi jatkuvalle tehostamiselle ja omistajien ahneudelle myös kaikenlaisia temppuja tarjoaville henkilöstökonsulteille. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta kirjan teema, ikääntyvien työllistyminen, on tietysti vakava aihe ja puhuttaa Suomessakin paljon.

Alain kertoo ponnisteluistaan ja tekee kummallisiakin ratkaisuja. Mutta nyt täytyy muistaa, että kyseessä on syvästi epätoivoinen ja masentunut mies. Kuka tietää, miten itse käyttäytyisi vastaavassa tilanteessa? Ei välttämättä rationaalisesti, voimavarat eivät enää riitä kuten normaalisti.

Psykologisesti kiehtova kuvaus, johon kiinnittyy niin talousrikosten kuin fyysisen väkivallan uhkaa.

"Olen tulossa loppusuoran alkuun. Kukaan ei voi enää asettua poikkiteloin tielleni."

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, tehostaville, töitä etsiville, rekrytoijille.

Muualla: Riitta piti juonta monimutkaisena ja tuskastuttavan hitaana. Kirjarouvaa juoni hieman sekoitti, mutta hän(kin) pitää kirjoittajaa oivana kynänkäyttäjänä ja tarinan punojana.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta. (Cadres noirs, 2010) Minerva 2019. Suomennos Kaila Holma. Ulkoasu ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy.

Katso Pierre Lemaitren muu suomennettu tuotanto:

Rosie

Kirjabloggareiden Dekkariviikko 2019 -haastetta vetää Lukeva peikko. 

Marko Kilpi: Undertaker - kuolemanlaakso

Undertaker-kirjasarja: jos hautausurakoitsija pahiksena ei koukuta dekkarilukijaa, mikä sitten? Mainio idea ja toteutus, joka on edennyt jo kolmanteen osaansa.

Poliisit, siviilit, pienet ja isot pahikset ja kaikkein järkyttävimpinä, näiden kaikkien perheenjäsenet, joutuvat osaksi rikollista tarinaa. Joka on äärimmäisen julma, mutta yllättävän inhimillinen; äärimmäisen epäuskottava, ja siksi erittäin uskottava. Ja ihan saatanallisen jännittävä. Hautaustoimiston arkea?

" - Tälle päivää ei sitten tullutkaan yhtään arkutusta, Helena tuumaa päivän työjärjestyksestä. - Mutta ne poliisin hautajaiset on tänään. - Isot monttubileet, Kivi kuittaa. - Niissä tuhraantuukin sitten koko loppupäivä. Wickr-sovellukseen ilmestyy vastaus. Kolmeen mennessä setin on oltava meillä. Sen jälkeen kaikki loppuu. Ihan kaikki."

Nyt yrittäjä Kivi, pastori Leenan rakastettu aviomies, Nooran ja Sakarin turvallinen isä, on tekemisissä ihmisten kanssa, joita ei voi takeltelematta edes nimitellä ihmisiksi. Ja Kivellä on omat bisneksensä, vaikka poliisi pohtii ongelmaa toisaalla. Komisario Saarella saattaa olla vainu?

" - Jos liivijengit on prosenttiporukoita, niin nämä on promillesakkia, Saari selvittää. - Todellakin elävät yhteiskunnan normien ja vieläpä konnienkin normien ulkopuolella. Ne saa tavallisten liivijengien touhut näyttämään harrastelijoiden puuhastelulta."

Ruumiiden kanssa ollaan tekemissä paljon. Kiven apulaista, kilpimiestä, Tuomasta lainatakseni: "Kuka vittu voi tarvita siirrettävää krematoriota?"

Ei kirja pelkkää jännitysauvoa ole: Tuomaksen loputtomat pähkäilyt oikeasta ja väärästä tuskastuttavat, Kiven omalaatuiset moraalikäsitykset alkavat tuntua saarnaukselta. Lopputulos on kuitenkin aina sama: Tässä ei voi käydä hyvin! Ja kenelle pitäisi käydä hyvin? Lukija hämmentyy ja on entistä tiukemmassa otteessa. Kenen puolella oikeastaan olen? Sarjamurhaajan, taparikollisen, avuttoman poliisin vai mestarihämääjän? Teksti työntyy maailmansa rajoille juhlavin julistuksin, jotka voi lukea sellaisinaan tai vertauskuvina. Yhteiskunnan rappio leviää yksilöstä?

"Asemasta ja yhteiskunnallisesta statuksesta riippumatta mitättömän pienestä solusta kuolemaa rakentamaan lähtenyt syöpä tappaa niin syrjäytyneen päihdeongelmaisen kuin vaikutusvaltaisen toimitusjohtajankin. Se tapahtuu järkähtämättömällä armottomuudella. Kuoleman kanssa ei neuvotella."

Ei, saarnaus ei sovi. Mennään konkretiaan. Tai siis dekkarin sellaiseen.

"Kivi joutuu hetken keskittymään kipuunsa. Hän yrittää saada sen hallintaan tahdonvoimallaan. - Ihmisiin ei voi koskaan luottaa, hän kähisee. - Ei edes kuolleisiin."

Kilven rikolliskuvaus on erinomaista, ja hänen poliisitaustansa tuo tekstiin syvää vaikuttavuutta. Paljon nähneenä hän tietää - ja lisäksi osaa kuvitella. Kuvio on vetävä ja jatkuvasti yllättävä. Seuraan tiiviisti.

"Hyville ihmisille pitäisi tapahtua hyviä asioita. Miksi niin ei tapahdu?"

Kirjabloggareiden Dekkariviikko 2019 -haastetta vetää Lukeva peikko.

Sarjassa aiemmin: Undertaker - kuolemantuomio, Undertaker - kuolemanenkeli Kirjavinkeissä. Kirjabloggarit Kuopiossa tapaamassa Marko Kilpeä, jonka tapasin myös 2018 kirjamessuilla Helsingissä.

Kenelle: Yllätysten ystäville, pahaa pelkäämättömille, osaamisesta nauttiville.

Muualla: Kirjojen kuisketta onnittelee kirjailijaa oivallisesta sarjasta.

Marko Kilpi: Undertaker. Kuolemanlaakso. CrimeTime 2019. Kansi Marko Kilpi. Sisuksen ulkoasu Tom Backström. Taitto Noora Ohvo.

Maggie Nelson: Sinelmiä

Sininen on ollut lempivärini niin kauan kuin muistan, niin ympärilläni kuin sisälläni; vaatteita, kotieni sisustuksia ja persoonallisuustestejä myöten vastaus on aina sininen. Kuten puolella länsimaiden ihmisistä, kertoo kirja.

Mietin sinisyyttä siihen ihastuneen Maggie Nelsonin mukana: hän kirjoittaa 240 ajatusta sinisestä. Siitä, mitä hän ajattelee sinistä ajatellessaan. Lainaan kirjailijaa, joka lainaa Wittgenstainia: "Se, mistä minä kirjoitan niin ikävystyttävästi, voi olla itsestään selvää jollekin toiselle, jolla on turmeltumattomampi ymmärrys."

"Jos sinisellä jokin erityisominaisuus tässä maailmassa on, niin runsaus." Sininen on uljas, paljon kattava väri, lohduttava ja rauhoittava, mutta se myös peittää. Masennuksen, tummat renkaat silmien ympärillä (= sinelmä.) "Jos väri synnyttää toivoa, seuraako siitä, että se voi synnyttää myös epätoivoa?" miettii Nelson, eikä keksi yhtään tilannetta, jossa sininen olisi ajanut hänet epätoivoon. En keksi minäkään.

Kertoja myöntää, etteivät häntä kaikki siniset säväytä. En minäkään innostu tietyistä sinisistä: en poliisien tummantärkeästä, en siniristilipun partiopojanpuhtaasta. Viralliset siniset eivät ole juttuni. Kaikki muut ovat. Olisiko niin, että maailma näyttää sinisemmältä sinisin silmin katsottuna?

Tarinassa tapahtuu siten, että nainen masentuu. Hänen rakkaussuhteensa loppuu. (49. Naimiseen sisältyy väri, mutta se ei ole sininen.) Ja hänen ystävänsä vammautuu. Paljastin juonen! Siksi, ettei se ole kirjan juju, mutta halusin mainita, että punainen lanka on olemassa, sinisirpaleiden lisäksi.

"Kun nuori mieslääkäri kysyy kivun määrää asteikolla yhdestä kymmeneen, nainen sanoo kuusi. ... ja lääkäri sanoi hoitajalle: merkkaa 8, sillä naiset aliarvioivat kipunsa. Miehet sanovat aina 11."

Nelsonin sininen liittyy usein alakuloon, sairauteen, kaipaukseen, menneeseen. Suruun, tuskaan ja ruiskukkiin. Muun muassa.

156. Miksi taivas on sininen? Asiallinen kysymys, johon olen kuullut vastauksen jo moneen kertaan. Silti joka kerta kun yritän selittää ilmiötä jollekulle tai muistaa selituksen itse, se karkaa mielestä. 

Mia Kankimäkeä ihailevaa lukijaa ilahduttaa viittaus Shei Shonagoniin, joka katui paljastuksiaan Tyynynaluskirjan saadessa mainetta. Nelson sanoo omista muistiinpanoistaan: "En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö." (Bloggarina voisin sanoa samoin.)

Blues-sävytteinen kirja paradoksaalisesti riemastuttaa lukijaa, kertojan ajatuksia on kiehtovaa seurailla. Hän kertoo myös muiden mietteitä sinisestä tai väreistä ylipäänsä, taiteilijoiden, tieteilijöiden. Ja heittää knoppitietoja - tiesitkö, että saksan kielessä sinisenä oleminen - blau sein - tarkoittaa että on juovuksissa. (Osan kirjoitusajasta kertoja on saattanut ollakin, hän vihjaa.) Hän haaveilee matkoista sinisiin paikkoihin ja kuollessaan yhtyvänsä siniseen heimoon. Mistä minulle tuli mieleen Margaret Atwoodin luoma uusi ihmiskunta sinisine peniksineen. Tämä on kirja, josta tulee mieleen, kaikenlaista, ja alakulon paineesta huolimatta se jättää hymyilevän olon.

Vain otettu lääke auttaa, sanoo lääkärini hilpeästi, kun jupisen resepteistäni, joita tuntuu iän myötä kummasti kertyvän. Kirjoista voin sanoa samaa: vain luettu kirja auttaa. Tämäkin.

Maggie Nelson: Sinelmiä. (Bluets) S&S 2019. Suomennos Kaijamari Sivill. Komea päällys Jussi Karjalainen. 

Kenelle: Hetkeen tarttuville, värin rakastajille, juonta kaipaamattomille tekstinnälkäisille.

Muualla: Lumiomena sanoo, ettei kirjaa voi lukea ahmaisten.