Kotimaisia miestarinoita: Mooses Mentula, Markku Pääskynen

Viime vuonna tuli hämmästyksekseni luettua ensimmäisen kerran huomattavasti vähemmän miesten kirjoittamia romaaneja kuin naisten, joten paikkailen muutamalla maininnalla kirjoista, jotka ovat miesten kirjoittamia mutta joissa on myös miespuolinen päähenkilö.

Mooses Mentulan teksti kulkee miellyttävän vaivattomasti, toisin kuin hänen hänen päähenkilönsä Vilhon elämä. Köyhän kodin poika Vilho on sopivan ikäinen sotaan, kun tarina alkaa, ja huonosti käy, sillä hän vammautuu. Morsian Elsa on katsottuna ja työpaikkakin Toiviokosken kauppalan ison yhtiön palveluksessa, joten näillä eväillä Vilho päättää hammasta purren pärjätä. Ura kehittyy kyllä, samoin perhe, mutta yksi suuri este on. Tuhansien tavoin Vilho on palannut sodasta huumekoukussa, josta on vaikea pyristellä irti. 

Tuskaisaa on seurata miehen kivuliasta työntekoa ja addiktion voimaa. Jonkinlaista toivoa tuo Vilhon kiinnostus lukemiseen ja etenkin kirjoittamiseen; ehkä siitä löytyisi yksi pelastusköysi? Olisikohan mahdollista päästä rankasta ruumiillisesta työstä paperihommiin?

"Eino nosti etusormensa pystyyn ja jatkoi: - Sie olet vielä tehtaalla töissä, mutta paremmilla kuin perustyöläisen palkoilla, vaikka Työmiestä poltatkin. 

Vilho ei saanut ällistykseltään heti sanaa suustaan, mutta kakisteli sitten: - Siun pitäisi mennä sirkukseen tai ryhtyä salapoliisiksi. Eino naurahti, mutta vakavoitui pian.

 - Yhen jutun mie vielä haistoin. Sie syöt vieläkin niitä perkeleen kipupillereitä."

Realismin ystäville ja sotamuistoista kiinnostuneille sujuva ja eheä tarina ajasta, jolloin kaiken hyvän uskottiin suomalaisilla olevan vielä edessä - ja usein olikin. 

Mooses Mentula: Toiviokoski. WSOY 2023. Päällys Martti Ruokonen. 

Kuvat Finna ja Varkauden museot, mistä arvelen paperitehtaan ympärille syntynyttä Varkautta Toiviokosken inspiroineeksi paikkakunnaksi - tai yhdeksi niistä.

Markku Pääskynen yleensä vaikuttaa ja suorastaan pelottaa kirjoillaan, mutta tällä kertaa ei ihan: vaikka hän kirjoittaa tavalliseen tapaansa hienosti ja harkituin lausein, itse tarina jäi kaukaiseksi. Keskiössä on kaksi pariskuntaa, tarinaa kertoo Onni, joka pohtii Aliinan kanssa heidän ystäviään Tuomasta ja Mariaa. 

Nämä käyttäytyvät kummallisesti; he saattavat kadota yllättäen ja ilmoittamatta tai muuttaa pitkiksi ajoiksi ulkomaille, milloin minnekin. Rahaa ei puutu, joten he ovat vapaita tekemään mitä haluavat. Onni ja Aliina ovat tottuneet vuosien mittaan parin tapoihin, mutta tuleeko jossain kohtaa vastaan raja, jota uskollisinkaan ystävä ei enää halua tai voi ylittää? 

Ystävyyden anti ja ehtoja on pakko pohtia perusteellisesti, ja ainakin Onni oppii itsestään jotain uutta. Tämä on kirjan tärkein viesti, tulkitsen, tajuamatta sen antiikkiperinteen viittauksia, joista HS:n arvio puhui. Johtuvatko Onnin parhaana ystävänään pitämän Tuomaksen outoudet mielen sairaudesta vai silkasta itsekkyydestä, jonkinlaisesta rahavallan sokaisusta ja sen myötä irtautumisesta maan pinnalta - tunteesta, jolloin on oikeutettu mihin vain ja pystyy mihin vain?

Kiinnostava aihe, periaatteessa mutta Tuomaksen psyykeen ja muun muassa runsaisiin unijaksoihin en osannut eläytyä. Kertojasta eriytetty pääkohde, Tuomas, tuntuu olevan liian tavoittamattomissa. Onnia on helpompi ymmärtää, mutta hänen roolinsa jää pieneksi.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Markku Pääskynen: Aurinko ei liiku

"Yritän pitää mieleni kasassa ja kirjoittaa tätä selontekoa, joka tuntuu merkitykselliseltä. Minulla ei ole salaisuuksia, en pakene määritelmiä, olen kiinteä, puistattavan tavallinen ihminen. En ole erityisen lahjakas, en ole miehekäs enkä komea, olen läpikotaisin keskiverto. Tunnen itseni."

Kaiken hätkäyttävän, erilaisen ja kokeellisen jälkeen on mielen lepoa lukea tavallisesta ihmisestä, kuten Marja-Leena Tiaisen kirjasta mietin. Tässä mies elää eteläsuomalaisessa kylässä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, laittaa ruokaa, vie lasta päiväkotiin, laittaa ruokaa ja haeskelee töitä. Voiko tavallisempaa olla?

Mies, sanotaan nyt vaikka Matti, ajattelee omia ajatuksiaan ja kirjaa niitä ahkerasti ylös, mutta ei ole juro, vaan juttelee paljon perheensä kanssa. He ovat muuttaneet maalle tulokkaina, joten tutustuminen ympäristöön on vielä kesken. Tuttavuuksia, jopa ystävyyksiä alkaa muodostua. Matti salakuuntelee uteliaana kylän ukkojen keskinäistä jutustelua kahvilassa ja ihmettelee paikkakunnalla sattuvia rikoksia, kuten muutkin. Hän on vaimonsa Marian kanssa huomannut jotain erityistä lapsessaan Aarnessa (eikö jokainen näe lapsessaan jotain erityistä?) ja iloitsee pienen Hannan jutuista sekä uudesta kotipaikastaan maalla. Kävelyllä käydään usein. 

"Kävelimme metsässä jonne keskipäivä oli pysähtynyt. - Luin lehdestä että luonnossa ihmisellä ei oikeastaan ollut tietoisuutta vaan hän paremminkin mietiskeli, Maria sanoi. - Metsä, eläimet, pilvet, aurinko, sade, puro, viljelykset, kallio, polku, tuo lampi ja niin edelleen. Sen sijaan kaupungissa, kaduilla, rakennusten ja monien muiden ihmisten keskellä syntyi tietoisuus, käsitys omasta olemassaolosta, minästä suhteessa toiseen. - Siltä minustakin välillä tuntuu, sanoin. - Miltä? - Siltä että maalla metsien keskellä voi elää kuin unessa josta ei tarvitse herätä. Tai josta ei kerta kaikkiaan herää. Voi elää vailla tietoisuutta."

Mies on opettaja, vaimonsa tavoin, ja saa väliaikaistöitä koululta. Hän opettaa oppilaille kieltä, ja kieli on alue, jossa hän on hyvä, kuten hänen kirjoittamansa muistiinpanot osoittavat. Hän on paitsi hyvä myös omistautunut. Usein se on sama asia.

"...tarkka kielenkäyttö ja pyrkimys täsmällisyyteen vaarantuu jos omaa tai vierasta kieltä ei tunneta tai ei haluta tuntea tarpeeksi hyvin. Epäselvä tai huono kieli kertoo käyttäjästään enemmän kuin pitäisi, kielen halkeamat ovat mielen halkeamia. En tiedä tavoittiko sanomani ketään mutta siihen oli hyvä lopettaa. Se oli paras tunti pitkään aikaan."

Arki toistuu samantapaisena, päivä toisensa jälkeen. Normicorea jälleen! Mutta Pääskynen ei olisi Pääskynen, jos kertomuksessa ei olisi myös jännitettä. Pelkoa, sitä on ilmassa. Mutta eikö sekin ole näinä aikoina aika tavallista? 

Pääskynen on todella taitava kirjoittaja, sen tiesin ennestään. Hänen tekstiään on herkullista lukea, ja pidin lukemastani. Jos Pääskynen ei ole kirjailijana vielä tuttu, suositan vahvasti tutustumaan hänen tuotantoonsa. Hänellä on persoonallinen ääni ja ote. 

Kenelle: Arjen draaman tajuaville, hyvän tekstin ystäville, maalle muuttoa suunnitteleville. 

Muualla: Oivaltavaa, elävää ja kiinnostavaa proosaa, sanoo Kirjasta kirjaan -blogi. 

Markku Pääskynen: Aurinko ei liiku. Tammi 2020. Kansi Laura Lyytinen

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Hyvä ihminen kertoo Rakusta ja hänen matkastaan nuorukaisesta keski-ikään. Nuorena hän tuntee vapautta, seikkailee maailmalla ja löytää kutsumuksensa.

"Avasin sanomalehden ja luin samat uutiset työttömyydestä, lomautuksista, joukkoirtisanomisista ja yhteistoimintaneuvotteluista. Uutiset eivät sinänsä olleet merkittäviä vaan merkittävä oli aika jolloin ne alkoivat kantaa hedelmää ihmisten mielissä. Ihmiset tuntuivat myyvän asioita joita eivät omistaneet, rahasta jota ostajilla ei ollut, hintaan jota kukaan ei voinut maksaa. Siinä koko kurjuus. Kirjoitin päiväkirjaan haluavani auttaa ihmisiä jotka ovat sinkoutuneet tämän laskusuhdanteisen yhteiskunnan laitamille. En halunnut nukkua enkä levätä, en seistä enkä istua vaan kuljeskelin asunnossani kahvikuppi kädessä. Olin onnellinen."

Rakku miettii paljon lapsuuttaan ja kirjaa ajatuksiaan muistiin.

"Jo lapsesta saakka olen halunnut dokumentoida elämääni jollain tavoin, en ole varma miksi. Kai siksi ettei menneisyys koteloituisi minuun hyvässä eikä pahassa, kai siksi että osaisin elää nykyhetken paremmin ja kokea sen voimakkaammin."

Nuorukainen vaeltelee Euroopan kaupungeissa ja kylissä ilman tarkkoja suunnitelmia; huvittuneena luin hänen kommenttinsa alati paikkaa vaihtavista kaduista - samastuttava tunne vieraissa paikoissa kulkeneille. Matkoillaan hän löytää ystäviä, ihastuksia, rakastetunkin. Tavallista nuoren itse-etsintää siis. Ihmisyyspohdintojen myötä saamme käsitystä siitä, miten Rakun ajatuksenjuoksu kulkee.

Työelämässä Rakusta tulee virkamies, joka päättää avustusten myöntämisestä elämässä hankaliin tilanteisiin päätyneille; tavallaan suunnitelman mukaan siis. Suuren virastotalon uumenista löytyy töitä ja työkaveri, jota mies arvostaa, Lindahl. Heidän työstään ja osallistumisestaan konsulttien vetämälle kurssille on hykerryttävää lukea.

"Marraskuuksi virastotalon esimiehet ovat keksineet järjestää meille lisäkoulutusta jonka tarkoituksena on saada meitä ymmärtämään oikein asiakkaiden merkitys työnkuvamme tärkeimpänä osana. Taikasanana on asiakaslähtöisyys. Me vitsailemme siitä lounaalla, tupakkapaikalla ja kahvitauolla sillä eivätkö juuri asiakkaat muodosta työmme lähtökohdan, miksi olisimme unohtaneet sen?" 

Rakku perheellistyy, syntyy poika. Mutta edelleen hän vanhenee, ja sekä perhe- että työkuviot muuttuvat, vaikkei mies sitä toivo. Miksi?

Kirjan perusideaa piti pähkiä tovi - se on sanottu takakannessa, jota en tapani mukaan ollut lukenut. Ihmisellä on tarve nähdä elämänsä kaarena ja yhtenäisenä tarinana, niin Rakullakin. Mutta hänen dokumentoimansa elämä on erilaista kuin hänen ympärillään olevat sen näkevät. Hän itse on  erilainen omissa silmissään kuin vaimonsa tai Lindahlin tai muiden ystävien. Hän on epäluotettava kertoja. Voiko koko elämän elää niin? Emme saa tietää Rakun oikeaa nimeä koskaan, symbolista sekin.

Kiinnostava aihe, hieman vaikeasti avautuva, sillä rönsyt pitkin matkaa viittaavat hämäävästi myös suuntiin, joiden merkitystä tai lopputulosta en nähnyt. Tyylin vaihtelut vakavasta joskus lapsellisen juhlalliseksi äityvästä pohdiskelusta ja ihmissuhdesuosta suorastaan humoristisiin tai outoihin kohtauksiin hämmensivät. Pääskynen taitavana kirjoittajana tekee kuitenkin tekstistä sinänsä nautinnollisen luettavan ja saa lukijan ajattelemaan.

Kenelle: Perusihmisyyttä miettiville, salaileville, miehen kehityskaaresta kiinnostuneille, älyllisen fiktion ystäville. 

Muualla: Kirjasta kirjaan -Hannele sanoo kirjan olevan viettelevää kerrontaa, proosarunoa, jota haluaa pysähtyä lukemaan uudelleen, miettimään sen herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä.

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen. Tammi 2018. Päällys Markko Taina.

Kirja oli yksi Savonia-kirjallisuuspalkinnon 2019 kuudesta ehdokkaasta.

Helmet-haaste 2019 kohta 42: kirjailijan nimi viehättää. Linnut viehättävät!

Lyhytarviot: Gavalda, Ala-Harja, Pääskynen

Ranskalainen Anna Gavalda kirjoittaa sellaisella kauniilla ja ranskalaisella tavalla, joka on minulle vierastuttava. Hän kuitenkin on taitava kirjoittaja ja etevä erityisesti tunnelmanluojana, hetkien kuvaajana. Pienoisromaani Karkumatka ilahdutti kirpeydellään ja tarkkasilmäisyydellään. En ole blogannut siitä, mutta Villiksellä on asiaa ja linkkejä.

Tämänkertaisessa kirjassa on vain yksi ääni, Billie-tytön. Joka on oudossa tilanteessa ja tulee kelanneeksi koko siihenastisen elämänsä. Tiiviisti kaikessa mukana on paras ystävä Franck. Raikas tunnelmapala lapsuuden kauhuista selviämisestä ja ystävyydestä.

Muualla: Bleue on Gavaldan ihailija. Ja halaaja ja silittelijä.

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia. (Alkuperäinen nimi Billie). Gummerus 2015. Suomennos Lotta Toivanen. Kummallista, ettei kustantajan sivuilta löydy kannen tekijää.

Toinen teknisesti hyvä, muttei minun tyyliseni, on Riikka Ala-Harja. En pidä hänen ihmisistään enkä tuskaisesta itsessä kieriskelystä, jota hänen naishahmonsa edustavat (laajan kahden kirjan kokemuksen perusteella). Kevyen lihan Saara ei ole enää nuori, joten hän on jo päässyt pahimmista, mutta silti elää omassa kuplassaan. Saara on eronnut Askosta ja muuttanut Oulusta Helsinkiin poikansa Martin kanssa.

Miehen ja naisen roolit mietityttävät Saaraa kovin. Hän vihaa "karsinointia miesten ominaisuuksista ja naisten ominaisuuksista." Hän vihaa "sitä naisen karsinaa, johon minut aina tungetaan. Minä en mahdu siihen. Se on liian ahdas." Kyllä, karsinoita on olemassa. Mutta kannattaako aikuisen naisen niitä hirveästi pohtia, mietin minä. Eikö parasta vastalääkettä karsinoinnille ole elää kuten haluaa, miettimättä liikaa muiden karsinoita, tai omiaan.

Seksiä Saaralla on liian vähän. Se saa vahvankin heikoksi. "Kyrvän halu kutistuttaa lihakseni, itsekkyys heikentää ruumiini, hento mies kutistuttaa minut." Saaran, jonka hauis on isompi kuin normimiehellä. Vaarantaako se tasa-arvoa - minusta ei, joten en oikein hahmota Saaran ongelmaa. Tasa-arvon vaatiminen on oikein ja hyvin, mutta en oikein tiedä, miten sen pitäisi Saaran mielestä ilmetä. Ja onko maksaläiskä 45-vuotiaalla sen enempää realistinen kuin 8-vuotias poika; mahdollista, muttei tavallista. Teksti tekee eläytymisen vaikeaksi. Vaikka se on selkeää, napakkaa ja terävää, mutta perusasenne, se jää minulle vieraaksi.

Muualla: Annika K jäi kiinni lyhyisiin lauseisiin ja sanoo teoksen olevan arkinen kuin elämä itse. Mai ei ihastunut. Kaisa V pitää kirjailijan tyylistä.

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha. Like 2015. Eikä kannen tekijää löydy taaskaan.

Markku Pääskysen kirjoja pelkään, päätän etten lue, ja lopulta aina luen, tietysti. Vaikken näköjään ole kirjoittanut aiemmin miehen kirjoista, ehkä juuri pelottavuuden takia. Vihan päivä on vaikuttava ja pakahduttava. Ja pelottava.

Sielut ei kolahtanut minuun samalla tavalla, vaikkei se kirjoittajan taidoista ole kiinni. Aihe on karmea: pieni tyttö katoaa. Ollaan elämän ja kuoleman peruskysymysten äärellä, kuten aina, kun on kyse lapsista. Kummasti silloin katoaa kaikki hörhöily ympäriltä.

Tässä kirjassa en kokenut lapsia aidoiksi. Maijaa etsivät Taito ja Ilari eivät vaikuta lapsilta, vaan puheidensa perusteella vanhuksilta. Perusjuoni on uskottava - muistan omasta lapsuudestani vastaavan tilanteen - ja kuten sanottu, kirjoittaja on taitava ja teksti viimeisteltyä. Mikkeli-draama tuntuu kaukaiselta: ehkä tarkoitus on kuvata, kuinka sattumanvaraista kaikki on. Yhteys jää muuten epäselväksi. Silti Pääskynen on kirjailija, jota täytyy seurata tarkasti. Ja olihan kirja Finlandia-ehdokkaanakin.

Kenelle: Niille jotka uskaltavat.

Muualla: Villasukka kirjahyllyssä, Annelin kirjat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjakaapin kummitus

Markku Pääskynen: Sielut. Tammi 2015. Päällys: Markku Taina.