Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Olen huomannut lukevani suurinpiirtein kaikki Lehtolaisen kirjat, tulee sieltä mitä tahansa - yllättävä havainto, sillä en ole tehnyt sitä mitenkään määrätietoisesti alkuaikoja lukuunottamatta. Mutta myönnettävä on, että koukussa ollaan. Maria Kallion syy, vaikken hänestä edellisessä kirjassa pitänytkään. Ylimielinen ja itsetyytyväinen espoolainen rouva! Ja kirjakin oli vaisu. Mutta nyt Lehtolainen petraa komeasti: Viattomuuden loppu on täysverinen dekkari, jota lukiessa ei tarvitse muistella liikaa vanhoja.

Lapsia seksuaalisesti hyväksikäyttänyt nainen tapetaan samana päivänä, kun hän vapautuu vankilasta. Tapauksen tutkintaa johtavan Maria Kallion tiimissä ovat myös tosi-tv:stä tuttu Kristo ja kulttuurivaihtoa edustava Johanna. Hieman tai vähän enemmän on taustoissa lukijan kosiskelun makua (tuleeko teillekin rikollisnaisesta mieleen jokin todellinen oikeustapaus?), mutta juoni toimii ja teksti vetää vauhdikkaasti imuunsa, ja se on tärkeintä.

Ajankohtaisia ilmiöitä, enimmäkseen ikävänpuoleisia, kirja on täynnä: lapsiporno ja alaikäisten pakolaisten hyväksikäyttö mainittu. Lehtolainen osuu jälleen kipeään ytimeen muistuttamalla siitä, että meuhkaamme keskenämme pikkuasioista, kun maailmassa on paljon pahasti pielessä. Lasten kärsimyksiä on vaikein hyväksyä, ja siksi hyväksikäyttö kirjan aiheena on täräyttävä, pelottavakin. Sillä ei kuitenkaan mässäillä eikä tapauskuvauksia liioitella, joten tekstiä on yllättävän helppo lukea: se on suorastaan asiallista, jos kaunokirjasta voi niin sanoa.

Huumori on mustaa, eikä se paljon naurata (vähän kuitenkin). Länsimetropoliat ja muuta lievää leukailua löytyy kevennykseksi - sitä tällaiseen tarinaan tarvitaan, ja sen Lehtolainen tietenkin hyvin tietää. Maria on muuten jollain tavalla kaukainen ja varovainen, ja hänen elämänsä tuntuu kovin rajoittuneelta: lisäsärmää hänen persoonaansa olisin edelleen kaivannut.

Mutta arvostan rankkaan aiheeseen tarttumista ja sen esille nostamista. Ei ole helppo tehtävä tehdä se tyylillä, mutta Lehtolainen onnistuu siinä erinomaisesti. Kirja on paitsi hyvä dekkari myös hyvä romaani, jossa on monipuolisuutta mutta tiukkaa linjakkuutta. Hieno veto! Ja tervetullut näyttö konkarikirjailijan parhaista kyvyistä koukuttavana tekstintekijänä, jos nyt joku todisteita vielä kaipaa.

Kenelle: Perusdekkarien lukijalle, poliisityöstä kiinnostuneille, rikostapauksia seuraaville.

Muualla: Myös Annika koukuttui ja korostaa aiheen tärkeyttä. Anu tapasi Marian kuin vanhan ystävän.

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu. Tammi 2017. Päällys: Markko Taina. Kustantajan lukukappale.

Kirjamessuetkot ja kirjastovieras

Harvoin, jos koskaan olen kirjoittanut kirja-alan tapahtumista: tiedättehän, niistä harva-se-ilta-tapahtumista, joissa bloggaaja juo skumppaa ja frendeilee kirjailijoiden kanssa. Bloggaajan työ on niin raskasta, että se vaatii vastapainonsa.

Mutta nyt teen poikkeuksen: Image-lehti järjesti keskiviikkona WSOY:n ja Johnny Knigan kanssa lukijoilleen upeat kirjamessuetkot, jonka kutsun luin huolimattomasti. Kuvittelin tilaisuuden normikokkareiksi, vähän markkinointipuhetta ja standardikirjaesittelyjä, seurustellaan, tavataan pari kirjailijaa ja muita alan ihmisiä, nautitaan tarjoiluista. Yllätys oli sitä suurempi.

Keitä paikalla: Miina Supinen, Pekka Hiltunen, Kaisa Haatanen, Elina Hirvonen ja Katja Kettu.

Huippuja kotimaisessa kirjallisuudessa!

Illan ohjelma oli pitkä, huolella mietitty ja täynnä itse asiaa. Aika lumoutuneena kuuntelin kaksi tuntia ja ylikin kirjailijoiden juttuja kirjoistaan, taitavan Taru Torikan (vas.) haastattelemana. Taru muun muassa vetää Radio Helsingissä Suurta hesalaista kirjakerhoa ja Kansallisteatterin Lavaklubilla Nuoren Voiman Liiton Prosak-iltoja.

Hän on siitä erikoinen toimittaja, että hänestä suorastaan loistaa rakkaus ja into kirjoihin ja kirjallisuuteen sekä suuri tietämys niistä - ei voi olla itsekin innostumatta (jos ei sattumalta jo olisi).


Esitellyt kirjat ja kirjailijoiden lempikirjat:

Miina Supisen Mantelimaa kertoo ikuisesta joulumaasta. Jos se kuulostaa sinusta helvetiltä, luet oikeaa kirjaa. Kirja myös auttaa, jos alat stressata jouluvalmisteluista jo lokakuussa. Lisää seuraavassa bloggauksessa. Lempikirjoja: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Mihail Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Pekka Hiltusen uusimmasta kerroin jo. Ei uutta sanottavaa. Lempikirjailijoita: Pirkko Saisio jaTove Jansson. Myös Peter Hoeg. (Uskon että viimemainitusta voi kehittyä vielä nobelisti)

Kaisa Haatanen (oik.) on keksinyt täysin uuden kirjagenren: turkey-lit. Jos chick-lit kertoo huumorilla alle kolmikymppisistä elämänsä miestä kiihkeästi etsivistä naisista, turkey-lit kertoo meistä, joilla kaulanahka roikkuu eikä pariutumisvietti enää ole keskiössä. Oikeasti hihityttävän kerronnan kautta ujuttuu Meikkipussin pohjalta mukaan rautaista asiaa. Lempikirjoja: Täällä Pohjantähden alla.







Elina Hirvonen on yksi vaikuttavimpia tekstintekijöitä, joita tiedän. Hän osaa koskettaa lukijan herkimpiä tuntoja. Hän on myös merkittävä bloggariurallani: ensimmäinen kerta, kun osallistuin kirja-alan tapahtumaan bloggaristatuksella, toi esiin tekstini kirjasta Kauimpana kuolemasta. Kuulin Anna-Riikka Carlssonin nostaneen sen silloisen työpaikkansa Avain-kustantamon uutisvirtaan. Silloin tajusin, että tekstejäni lukevat muutkin kuin minä itse, mikä oli aikamoinen ahaa-oivallus. Uusin romaani, Kun aika loppuu, on myös ravisuttava. Kirjailija on kuulemma jossain vaiheessa halunnut kirjoittaa myös kevyttä, mutta aiheet johtavat aina todella syville vesille.
Lempikirjailijoita: Eeva-Liisa Manner, Arundhati Roy.
Kuvassa vasemmalla Elina, oikealla Miina.

Katja Kettu, tuo suomalaisen kirjallisuuden kirkkaasti säihkyvä tähti, oli juuri -  jälleen kerran - tullut Kätilö-käännösmarkkinointimatkalta suoraan kirjamessuetkoille urheasti jet lagista huolimatta. Yöperhosesta olen myös blogannut. Lempikirja: Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira.

Olin jälleen kerran hillittömän ylpeä upeista kirjailijoistamme; hienojen kirjojen lisäksi heidän esiintymiskykynsä ja luontevuutensa yleisön kanssa ovat vaikuttavia, vaikka he varmasti ovat vetäneet samoja esityksiä kymmeniä kertoja, eri kielillä. Kyllä näitä kelpaa lukemisen lisäksi katsella, kuunnella ja viedä maailmalle!

Ja sitten ne skumpat, Pekka Hiltusen kera. Cheers!

Dekkareita ja teatteria

Seuraavakaan ilta ei sujunut ilman kirjailijatapaamista: Leena Lehtolainen vieraili Kannelmäen kirjastossa ja kertoi uusimmasta Maria Kalliosta, sarjan tekemisestä ja muista kirjoitustyön saloista.

Lisäksi ehdittiin hieman käsitellä Sata kohtausta Sadusta -kirjaa. Sen maailma, teatteri, kuulemma kiinnostaisi kirjailijaa - siis kirjoituspuoli. Antoisa keskustelu tämäkin, yleisönä olimme innolla mukana. Kiitos!

Uraan vaikuttaneista ja käytössä kuluneista kirjoista kysyttäessä lista oli pitkä, onhan lukeminen tavallaan osa kirjailijan työtä. Rikoskirjallisuus on tietysti dekkaristin lempilaji: Henning Mankell, P.D. James ja Ruth Rendell mainittiin, suomalaisista Matti Yrjänä Joensuu, monien muiden joukossa.

Sivulauseessa selvisi muuten ilahduttavasti, että Lehtolainen lukee säännöllisesti Simo Puupposta eli Aapelia, josta lisää blogissani ja muidenkin blogeissa lähiaikoina, tarkemmin sanoen 23. lokakuuta, jolloin Aapelin syntymästä on kulunut tasan sata vuotta.

Surunpotku

Maria Kallio on ollut ystäväni vuosia, ja muistan hyvin hurman, jonka vallassa ahmin sarjan alun kirjat lähes yhteen putkeen hänet löydettyäni.

Joko lukija on muuttunut tai jokin muu, mutta samaa imua en enää Lehtolaisen kirjasta tavoita. Sisällöllisesti ollaan asiallisilla vesillä. Maria odottelee - monen muun suomalaisen tavoin - tietoa työnsä ja työpaikkansa tulevaisuudesta ja selvittelee alaisineen jalokivikauppiaan outoa surmaa. Samalla selviää myös vuosikymmeniä vanha rikostapaus.

Maria on edelleen innostunut työstään komisariona Espoon poliisissa, mutta jotenkin kyynistynyt. Ymmärrettävää kehitystä, mutta nainen ei ole enää kovin sympaattinen. Hän tuo esiin fiksuuttaan ja kokemustaan tuon tuosta, ja suhtautuu lähes ylimielisesti itseään älyllisesti tai tiedollisesti alempiin. Monesti toistuu lause tyyliin: "En viitsinyt mainita, että..." Tästä en pitänyt. En myöskään siitä, että hän kyykyttää ihmisiä, joista ei pidä, kuten viivyttää erästä kuulusteltavaa, vaikka tietää, että tällä on kiire - mutta Maria haluaa näyttää, että hän on se, joka päättää. Tällaisiako meistä tulee, kun on riittävästi valtaa ja ikäviä kokemuksia? Lehtolainen osuu tässä suomalaisen johtamisen kipeään kohtaan.

Kirja on ilmeisesti suunnattu uusille lukijoille, sillä kollegat ja muut tutut henkilöt esitellään; toistaalta vanhoihin rikostapauksiin viittaillaan ahkerasti - entisten lukijoiden kosiskelemiseksi vai uusien houkuttamiseksi? Tosin muistutus saattaa olla hyvästä kirjaimellisesti vanhoille lukijoille, mutta uutteralle kirjapuurtajalle kertausta on liikaa. Tai ehkä tarkoitus on kuvata sitä, että Maria itse katsoo taaksepäin, uransa jatkoa miettiessään. Nostalgian epäystävänä tämä hieman häiritsee.

Ja vielä eräs asia josta en pidä. Surunpotku on nimenä epämiellyttävä; onnenpotkunmuunnoksena näppärä, mutta sanana kulmikas ja hyökkäävä ja tuo mieleen ensimmäisenä aasin.

Alkupuoli sujui jokseenkin luontevasti, sen jälkeen iski väsy. Harkitsin jo keskeytystä, mutta rytmitys lienee harkittu: lopussa teksti pääsi vauhtiin ja aloin tuntea tutun Maria Kallion tenhoa.

Kaiken kaikkiaan Lehtolainen tietenkin tekee ammattimaisen taitavaa tekstiä edelleen; tarkkaa ja fiksusti ajankohtaisia ilmiöitä esiin tuovaa, ja tarjoaa monia hyviä oivalluksia. Aika monta estettä lukijan pitää silti ylittää nauttiakseen siitä täysillä. Mäntyharju mainittu, siitä pisteitä rutkasti ja vähän päälle! Samoin poliitikon arkipäivän kuvauksesta, vaikka se jää vaillinaiseksi. Olemme nykyään niin hemmoteltuja vaikkapa Vallan linnakkeen myötä, että pintaraapaisu ei enää tyydytä. Herää iso kysymys: Maria, minne tähtäät? Ehkä Euroopan-markkinoille? Tätä mietin näköjään jo Rautakolmion kanssa. Ja aikaisemminkin. Lehtolaisen Kuusi kohtausta sadusta on loistava aluevaltaus, joka osoittaa kirjoittajan kiistämättömät taidot uudella tavalla.

Kenelle: Vaarattomien dekkareiden ystäville. Helppoa kotimaista luettavaa kaipaaville.

Muualla: Taattua lukemista Maria Kallion ystäville, sanoo Amma.

Leena Lehtolainen: Surunpotku. Tammi 2015.

Kuusi kohtausta Sadusta

Jos rakastaa tarinoita ja teatteria, on mahdoton olla kiinnostumatta Leena Lehtolaisen uutuuskirjasta. Se nivoo kirjan ja näytelmän yhdeksi kiehtovaksi kokonaisuudeksi, ja tekee sen taidolla.

Satu Savinainen on taiteilija, joka ei urallaan tunnusta rajoja. Hän ei halua leimautua, vaan ilmaisee taidettaan niin novelleina, runoina, performansseina, installaatioina kuin videoinakin, monen muun väylän lisäksi. Luonnollisesti suuri persoona herättää ihailun lisäksi myös kateellisia ja ilkeitä kannanottoja. Sadun mies, Heikki, päättää kertoa totuuden ja tehdä Sadun elämästä näytelmän. Juuri, kun näytelmä on tulossa ensi-iltaan Aleksanterin teatteriin, Satu kuitenkin mystisesti katoaa.

Lehtolainen saa kulissit pystyyn ja näytelmänsä eloon niin näppärästi, että jo sivulla 16 olin täysin myyty ja jännittämässä sitä, miten näytelmä etenee. Uskottava aloitus, eikä kertaakaan myöhemminkään mieleeni tullut, että tosiaan, luen tässä kirjaa näytelmänteosta, niin mukaan tapahtumiin lukija tempautuu. Toden - siis kirjan toden - ja teatterin sekoitus on erittäin vakuuttava, vaikka kuvio voisi helposti olla sekava. Rajojen rikkominen Lehtolaisen tavalla siis toimii.

Samalla kun seuraan näytelmää sen ensi-illassa, saan selville Sadun elämänkaaren pääpiirteet. Niitä katsotaan niin Sadun elämän oikeiden ihmisten, kuten tyttären, parhaiden ystävien ja entisen miehen silmin. He reagoivat kukin tavallaan näytelmän tapahtumiin, jotka heille olivat kipeän todellisia aikanaan. Ohjaajan ja käsikirjoittajan Heikki Sirviön näkemys on välillä hämmentävän todenmukainen, välillä täysin väärä, onhan miehellä omat intressinsä pelinsä Sadun nykyisenä kumppanina ja suurena rakkautena, jollaiseksi hän itsensä antaa ymmärtää.

Myös näyttelijät tuovat tarinaan omia lisävärejään, tosin päähenkilö on heille useimmille vieras, joten katsanto rajoittuu lähinnä omaan työhöön ja rooliin suhtautumiseen, joka vaihtelee kunnianhimoisesta ammattitaidosta leipätyön tekoon. Nuori Aino esittää Satua, Heikki Sirviö itseään ja tämän sukulaispoika Sadun lapsen isää. Castingia ei juuri kehuta.

Näytelmän teko irvailee taiteen tekemisen kliseille ja arkkityypeille alan sisällä. On Runoilija, on Kriitikko, on Toimittaja (joka tietenkään ei ymmärrä taiteesta yhtään mitään, vaan kysyy juuri ne väärät kysymykset). Ja tietysti nettikansa. Hykerryttäviä hahmoja, joskaan eivät uusia - itse suuresta Sadusta puhumattakaan. Taitelijaelämään kuuluvat julkisuustemput, itsekeskeisyys, kateus ja alkoholi. Herkullinen sivallus osuu myös taidemaailman vanhanaikaisiin sukupuolirooleihin.

Todellinen tarina Sadusta putkahtelee esiin näytelmän lomassa. Hän ei kuitenkaan tule kovin liki lukijaa ja antaa itsestään melko ristiriitaisen kuvan. Se kertonee siitä, että henkilöä ei koskaan voi täysin tuntea julkisuuden kautta. Oletan, että tarinan tarkoitus on kuvata ilmiöitä enemmän kuin henkilöitä. Julkisuuspeli on raadollista.

Jännitysmomentti päähenkilön katoamisen suhteen jää lopulta melko vaisuksi. Lehtolaisen kirjataustalla mysteeriltä olisi ehkä odottanut hieman enemmän. Fokus on kuitenkin tällä kertaa muualla. Tuttua Lehtolaista puolestaan on pieneltä paikkakunnalta Itä-Suomesta kotoisin oleva päähenkilö, joka kuunteli 80-luvulla punkia ja haikaili Helsinkiin, opiskelemaan ja muuttamaan mailmaa. Kuvaus sopii niin kirjailijaan itseensä kuin Maria Kallioonkin.

Kiinnostuin tarinasta (tai pitäisikö sanoa Sadusta) viimeistään silloin, kun kirjailija kustantajan järjestämässä esittelyssä kertoi aina rakastaneensa teatteria ja mainitsi muun muassa Koirakiven mainion kesäteatterin. Meidän mökkikesäteatterimme! Kesäteatterissa, jos missä, hahmot kärjistyvät ja sekä intohimo alaan että ammattitaito tai sen puute pääsevät valloilleen. Haluan kuitenkin uskoa, ettei kirjan pahin piikittely kohdistu suinkaan teatterinharrastajiin, vaan siitä uransa tehneisiin.

Onko tämä kirja vai teatterikappale? (Siihen pohdintaan, onko tämä taidetta, en todellakaan halua lähteä, nautin vain.) Tietysti kyse on kirjasta. Mutta jos mietit, lähtisitkö illalla teatteriin vai lukisitko kirjan, tämä voisi olla kompromissi, ja viihdyttävä ilta on taattu. Asetu siis mukavasti tuoliin ja ala seurata näytelmää. Muista sulkea puhelin.

Muualla: Amma sanoo kirjan tasoista tärkeimmäksi julkisuuden ja yksityisyyden rajapinnan. Hallittu hysteria odottaa uusia Maria Kallioita, vaikka sanoo loman olevan kirjasarjalle hyväksi. Tuijata julkaisee oman arvionsa yhtä aikaa kuin omani, hauska nähdä, miten samaa tai eri mieltä ollaan!

Kenelle: Teatteri-ihmisille, alalle haikaileville, viihdyttämistä vaativille, rajojen rikkomisesta riemastuville, taiteilijaelämää taivasteleville.

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta. Tammi 2014.

Rautakolmio

Jos Sirpa Tabetin uusin herätteli muistumia menneisyydestä, vähän lähempää menneestä muistuttaa Leena Lehtolainen. Olin nimittäin myöhäisherännäinen, mutta niin koukussa Maria Kallioihin 2000-luvun alkupuolella, että ahmin kaikki siihen asti ilmestyneet putkeen. (Mikä on muuten minusta paras tapa tutustua kirjailijaan tai kirjasarjaan. Tai tv-sarjaan. Sukeltaa.)

Mariasta ja minusta tuli ystäviä. Tykästyin inhimilliseen poliisiin, joka silloin vielä oli ainakin minulle uusi ilmiö, ja Lehtolaisen vetävään tyyliin. Suomalaisuudessaan tutut luonnon- ja mielenmaisemat ynnä nuoruudenkokemukset yhdistivät meitä, samoin ammatilliset muutokset ja uran ja kotielämän yhdistämisen haasteet tuntuivat tutuilta. Huuma hälveni, ja jokunen kirja sarjan viimeisimmistä on jäänyt lukematta. Mutta nyt houkutti taas kurkata, mitä Marialle kuuluu.

Hilja Ilveskeron kanssa en muuten ole solminut niin läheistä suhdetta, globaalimpana ja jotenkin muovisempana hahmona hän on jäänyt kaukaiseksi.

Rautakolmio on taattua Maria Kalliota; yllätyksiä kirja ei tuo. Toisaalta tämä on oikein hyvä, toisaalta hienoinen pettymys, ettei mitään ihmeempää Marialle kuulu. Ehkä kirjailija saa toteuttaa kokeilujaan Hiljan kanssa sen verran, että Maria saa noudattaa tuttua ja turvallista - myös maailmalla, etenkin Saksassa - suosiota kasvattavaa linjaansa. Maria jatkaa uraansa Espoon poliisissa, on naimisissa Anttinsa kanssa ja lapset ovat kasvaneet. Kahden hukkuneen löytyminen sysää Marian tiimeineen tiukkaan työputkeen. Kuolleiden henkilöllisyys selviää helposti, mutta heidän yhteytensä toisiinsa, saati tekijä ja tämän motiivi, vaativat monenlaista selvittelyä.

Tutkinnan koukeroissa vastaan tulee muitakin tuttuja hahmoja kuin poliisitiimi Koivuineen ja Puupposineen. Marialle sydämentykytyksiä monessa mielessä aiheuttanut Mikke Sjöberg on päässyt vankilasta.

Kurkkaus tuotti sitä, mitä uumoilinkin: helposti sulavaa ammattimaista perusviihdettä kilttien poliisiromaanien ja Maria Kallion ystäville. Taidan lukea ne väliin jääneet myös - ja tuli ikävä myös saman dekkariahmimiskauteni toista sankaria, Kurt Wallanderia. Mutta pakko sanoa, ettei se enää samalta tunnu kuin silloin. Ehkä yhden kirjan sukelluksella ei ole riittävää koukutusvaikutusta. Tai kiltti linja alkaa jo tuntua liian kiltiltä, kun räväkkyyttä ja äärimmäisyyksiä tulvii joka puolelta. Arvostan silti jatkuvuutta ja luotettavuutta sekä tietysti Leena Lehtolaisen kirjoittajakokemusta ja ammattitaitoa, joka näkyy. Ja haluan olla lojaali. Olemme edelleen ystäviä Marian kanssa.

Muualla: Kristan suu loksahti auki loppuratkaisussa. Amma on onnellinen kirjasta. Kuuttaren lukeminen oli takkuista. Norkku pitää kelvollisena.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio. Tammi 2013.

Kesken jääneet

Ulla-Maija Paavilainen on kirjoittanut aiemmin näpsäköitä viihderomaaneja, mutta Kummitäti jäi minulta kesken. En millään jaksanut pysyä kiinnostuneena uranainen Elinan ja hänen maalaistätinsä Ansan kohtaamisesta vuosien puhumattomuuden jälkeen, vaikka kirjassa oli monta lupaavaa elementtiä: Elinan työ ilmastolobbarina ja työelämän haasteet, maaseudun ja kaupungin kohtaaminen, menneisyyden vaikutus tähän päivään, suvun merkityksen oivaltaminen jne.

Mutta aiheisiin ei päästy kunnolla käsiksi ja tarina oli viihderomaaniksikin liian heppoinen ja epäuskottava, kuten Elinan pojan saama kohtelu ja Ansan ompelutaito Linnan juhlien mekkoineen. Hyvät ainekset eivät taanneet maistuvaa lopputulosta.

Toinen kesken jätetty on Leena Lehtolaisen Oikeuden jalopeura. Hilja Ilveskerossa on samoin lupaavia piirteitä ja hän voisi olla hyvä tyyppi, mutta toteutus on kömpelö, eivätkä venäläisen rikollisuuden kiemurat ja tarinan myötä lisääntyvät roolittomat hahmot pystyneet pitämään lukuintoa yllä. Pääjuoni hukkui kummallisiin kiemuroihin, joihin ei tehnyt mieli uppoutua. En siten koskaan saanut tietää, löytyikö mies, jota Hilja kirjan alussa alkoi etsiä. Eikä edes harmita.

Lukupinossa odottaa monta kiinnostavaa kirjaa, joten miksi tuhlata aikaa, jos ei yhtään nappaa.

Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti. Otava 2011.
Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura. Tammi 2011.

By the book

Maria Kalliot koukuttivat aikoinaan pahasti: kirjat piti lukea ahmimalla, siltä istumalta. Häivähdys vanhaa lumoa löytyi uusimmastakin, teksti soljui mukavasti ja uskottavasti, mutta pari asiaa häiritsi pääsyä tarinan vietäväksi.

Kirja pureutuu vaikeaan aiheeseen, maahanmuuttajien asemaan. Pala taitaa olla liian suuri haukattavaksi. Dekkaria lukiessa kun odottaa jonkinlaista siistiä paketointia ja loppuratkaisua, joka päästää lukijan piinasta. Maria selvittää tuttuine kollegoineen maahanmuuttajatyttöjen katoamisia. Yksittäiset kohtalot suurin piirtein selviävätkin, mutta itse iso kysymys, kulttuurien törmäys ja sen monet syyt ja seuraukset, jää ahdistamaan. Kysymysmerkkejä nousi, ongelmia virisi. Niin Espoosta kuin maailmaltakin. Koska näin isoja asioita ei tietenkään kirjassa ratkaista, ei kirjan loppukaan suonut helpotusta ja huokausta, jäi keskeneräinen olo. Ainakin teksti sai miettimään monikulttuurisuutta, jos se oli tarkoitus. Dekkarirakenteena hankala, lukijalle epäpalkitseva.

Toinen vaivaannuttava tekijä on Maria Kallio itse. Johtuneeko siitä, että lukija on jo ehtinyt vieraantua hänestä viime vuosina, kun on tavattu harvemmin, mutta seestynyt versio järkytti: onko Mariasta tullut sovinnainen espoolaisrouva. Joka tuntuu tekevän kaiken varmasti ja oikein. Kuvituksessa voisi pian käyttää sädekehää. Toivottavasti särmä ei kokonaan tylsy ja persoona katoa, jos ja kun sarja jatkuu. Maria Kallio on kuitenkin parasta Lehtolaista, ei hänestä kannattaisi luopua.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet, Tammi 2010