Eppu Nuotio, Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Kirjamessujen lukupiiri.

Suunnitelmana oli tehdä kahden naisen yhteistyönä kirjeromaani, joka liittyy johonkin taideteokseen. Eppu Nuotio lähetti Pirkko Soiniselle ensimmäisen viestin Salome Virtana:

"Hyvä A.S. Joenmaa, sain lopulta, pitkällisten etsintöjen jälkeen, yhteystietonnne. Ymmärrän hyvin syynne pitää taidehankintanne yksityisasiana, mutta rohkenen silti lähestyä Teitä."

Salome on dokumenttiohjaaja, joka valmistelee dokkaria Albert Edelfeltin teoksesta Nainen parvekkeella. Hän on saanut vihjeen, että taideteos olisi Joenmaan omistuksessa. Tästä käynnistyy tapahtumasarja, joka vie lukijan niin Turun Ruissaloon kuin 1800-luvun ja tämän päivän Pariisiin, ja josta kehkeytyy loppua kohden yhä vauhdikkaampi jännitystarina.

Sain osallistua bloggarina kirjamessujen lukupiiriin, jossa Nuotio (oik.) ja Soininen keskustelivat kirjasta lukijoidensa kanssa. Keskustelua veti Kirsin Book Club. Kuten aiemmassa lukupiiripostauksessa hehkutin, messulukupiiri on oivallinen tapa päästä kirjaan sisään ja syventää omaa lukukokemusta.

Uutta tietoa oli minulle esimerkiksi se, että kirjanteko todella alkoi henkilöitä ja tapahtumia sen enempää suunnittelematta; ne muotoutuivat kuvitteellisten hahmojen sähköpostien avulla. Kirjailijat selvästi olivat nauttineet suuresti tekemisestään. Toisen viesti saattoi viedä tapahtumia yllättävään suuntaan, johon taas piti omalla viestillä reagoida. Kuulostaa hauskalta tavalta tehdä kirjaa!

Mutta vaatii lujan luottamuksen toiseen, kertoivat tekijät. Varmasti myös samantyyppisen mentaliteetin ja tekemisen rytmin. Jos molemmat vetäisivät juttua itsepäisesti omaan suuntaansa tai jos toinen suhtautuisi tekemiseen toista laiskemmin, voisin kuvitella ristiriidan paikan. Mutta sellaista ei näillä tekijöillä ilmennyt, ei myöskään kisaa siitä, kumpi on "pääosassa", päinvastoin: he kertoivat pikemminkin kokeneensa rikkautena, kun toinen ruokkii toisen mielikuvitusta ja tekemistä. Ja lopullinen, molempien muokkaama teksti on kuulemma niin yhteistä, etteivät he enää itsekään muista, kuka minkäkin lauseen takana on. Sähköpostittelun lisäksi oli jossain vaiheessa alettava muokata tarinaa kirjassa toimivaan muotoon ja tehtävä isoja päätöksiä.

Mysteeri oli jo muotoutunut, mutta vielä piti päättää muun muassa se, miten ja kuka kuvaa Edelfeltiä silloisine epävirallisine perheineen Pariisissa, tauluaan maalaamassa. Näin syntyi Hortense, portinvartijan rouva. Tuomas, tuo Joenmaan ärsyttävä aikamiespoika, tuli mukaan alkujaan siksi, että Salomelle tarvittiin majapaikka Pariisissa ja joku tarvittiin asunnon omistajaksi. Hahmo kasvaa ja muita tärkeitä tehtäviä tarinan myötä, jossa jokainen henkilö on paikkansa ansainnut.

Ja tarinan roisto kuulemma selvisi kirjoittajille itselleenkin vasta kolme kuukautta ennen kirjan tuloa painosta! Heillä oli siis yhtä jännää kuin lukijoilla, kun palaset alkoivat loksahdella kohdilleen.

Kirjailijat sanoivat kirjantekoa kiehtovaksi tavaksi yhdistää faktaa ja fiktiota. Sitä tulos on myös lukijalle. Taidevarkaudet ja -väärennökset ovat iso bisnes reaalimaailmassakin, mikä oli yksi kirjan tausta-ajatus. Ja ne tulevat meitä jo hyvin lähelle, muistutti Nuotio. Suomi ei tosiaan ole tässä asiassa lintukoto, minkä huomaa nopeasti googlaamalla. Nuotio kertoi erään tuttavansa ostaneen arvotaulun, jonka vieraisilla käynyt asiantuntija näki heti väärennökseksi; tauluun merkattu maalausvuosi ei voinut pitää paikkansa. Muitakin merkillisiä tosielämän yhtymäkohtia kirjaan liittyy. Viittaan muun muassa kohuun salavideoinnista "omaan käyttöön". Lue tarkemmin kirjasta, miten se liittyy Edelfeltin tauluun.

Edelfelt kuvataan ihmisenä ei-mairittelevasti, syystäkin, kun hänen naissuhteitaan muistaa. Loukkaantunutta palautetta eivät kirjailijat kerro saaneensa. He valitsivat aiheeksi taiteilijan vähemmän tunnetun taulun, joka oli onnekasta kirjan ja kustantajan kannalta; näin saatiin hankittua Bukowskilta lupa julkaista taulu kuvana kansiliepeessä, kertoi Bazar-kustantamon edustaja Maria Saari. Taulun nykyistä omistajaa ei tiedetä.

Ei Edelfeltiä ilman Anna Kortelaista, joka asiantuntijana ystävällisesti oli lukenut tekstin ja tehnyt tarkentavia kommentteja, joista kirjailijat olivat kiitollisia. Kortelainen tuntee paitsi Edelfeltin myös Pariisin ja pystyi opastamaan tekijöitä laajasti, maantieteeseen ja arkkitehtuuriin asti. Ja nyt vihdoinkin pitää lukea Kortelaisen Virginie! kuten Kirsi teki Naisen parvekkeella luettuaan.

Kirjapiiriläiset kuvasivat kirjaa täydelliseksi Pariisin-matkalukemiseksi. Viihdyttävä ja mielikuvitusta kiihottava se on muuallakin luettuna, vaikka Mäntyharjulla, joka kirjassakin vilahtaa. Uusintalukua se ei yllättävänä juonidekkarina - taidemysteeri oli tekijöiden käyttämä termi - oikein kestä, mutta henkilöitä ja paikkoja voi toki fiilistellä jälkeenkin päin, taidemaailman asioista puhumattakaan. Tulossa on lisää, kertoivat tekijät, seuraava taideteos on jo mietittynä ja taustatiedon keräys käynnissä. Jännä nähdä, mitä on tulossa, hieman onnistuimme pusertamaan vihjeitä: Euroopassa ollaan edelleen, eteläisessä, näin tulkitsin.

Kiitos kirjasta tekijöille ja kustantajalle, lukupiiristä kirjamessuille, Kirsin Book Clubille ja muille osallistuneille! Tunnelma oli välitön ja juttua riitti puolentoista tunnin ajan. Kirjapostaukseni on täällä.


Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella. Bazar 2016. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, kannen valokuva Timo Viitanen.

Helsingin kirjamessut 2016, osa 2

Hajanaisia havaintoja kahdesta vietetystä messupäivästä. Suuri havainto oli se, ettei missään muualla voi tavata yhden päivän aikana niin paljon osaavia - tekisi mieli sanoa nerokkaita - ihmisiä sanataiteen alalta. Kirjamessuja en voi kyllin ylistää tästä mahdollisuudesta.

Olen tavannut paitsi Sirpa Kähkösen lukupiirissä, myös muun muassa hienonhienon Akvarelleja Engelin kaupungista kirjoittaneen Jukka Viikilän (vas.) sekä raikasta proosaa - usein lapsinäkökulmalla - kirjoittavan Mooses Mentulan. Ja suurta huomiota syystä saaneen Lempin kirjoittajan Minna Rytisalon (oik.). Jos tämä porukka ei nosta
kirjahullun tunnelmaa kattoon, ei sitten mikään.

 


Marja Björkin näin lavalla (Taru Torikka haastattelee kuvassa), samoin muiden muassa Pekka Hiltusen, Maaria Päivisen ja Katja Ketun.

Q-teatterin historiikin kirjoittaneet Eeva Kemppi ja Maria Säkö nousivat myös lavalle. Elina Knihtilä ja Antti Raivio kertoivat
teatterin alkuvaiheista. Niin nostalgista ja paljon kertovaa! Mutta myös rautaisen teatterintekemisen oppikirja: ehkä yrityksetkin voisivat ottaa toiminnasta oppia hyviin tuloksiin pyrkiessään. Kirjasta ja muistoista lisää, kun ehdin lukea loppuun: erinomaiselta vaikuttaa.

Messujen teema on pohjoismainen kirjallisuus. Sen kunniaksi vaihdoin pari sanaa Erlend Loen kanssa, samoin Linn Ullmannin - siis sen verran, että esittäydyin, kiitin kirjoista, pyysin nimmaria ja kuvauslupaa (tosin jälkimmäisen kuva ei onnistunut ollenkaan ruuhkassa, Loestakin kehnosti lavavalaistuksessa). Ullmannin kirjasta lisää myöhemmin.

Minna Canth on aina ajankohtainen. Näin todettiin keskustelussa, jota kävivät Kansallisteatterissa aloittavan Canth!-näytelmän ohjannut Kaisa Korhonen, Minna Canthin elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen tekijä Minna Maijala ja Kuopio- ja historiatuntija Sirpa Kähkönen.

Miettikää, että Canth jäi leskeksi 36-vuotiaana, seitsemän alaikäisen lapsen kanssa. Hän on taistelija, todettiin: hän organisoi koko huushollinsa elämän, aloitti ja menestyi kauppaliikkeen pitäjänä ja toimi kirjailijana sekä aikansa suurena kulttuurivaikuttajana, joka luki paljon ja tiesi viimeisimmät suuntaukset yhtä tarkkaan kuin aikalaisensa Euroopassa. Naisen asemasta ei kukaan voi tietää enemmän kuin hän: siksi hänen kirjoituksensa ovat edelleen ajankohtaisia. Näytelmä kertoo myös suomalaisen teatterin historiaa. Pakko nähdä.

Kuuntelin myös muutamaa kääntäjäkeskustelua: on aina kiinnostavaa kuulla, miten suomi taipuu muille kielille. Tanskalaiset kääntäjät kertoivat, että maassa on nyt suomalaisen kirjallisuuden buumi. Suomalainen kuvaileva kieli on joskus vaikea kääntää, eikä kaikkia kulttuurisia viitteitä edes yritetä. Käännä vaikkapa mämmi tai viitteet Mannerheimiin, ei aivan helppoa. Yksi kääntäjä sanoi neutralisoivansa asian tai lisäävänsä pienen selityksen, jos se on luontevaa, mutta jättää myös lukijan omalle vastuulle hakea tietoa. Näin kääntäjät ujuttavat suomalaista kulttuuria maailmalle. Lopulliset sisältöpäätökset toki tekee kirjan kustantaja, käytännössä kustannustoimittaja.

Ja vielä mainitsen yhden keskustelun: Liisa Keltikangas-Järvinen kertoi kirjastaan Hyvät tyypit. Hänen pointtinsa on se, että työpaikoille haetaan "hyviä tyyppejä", jotka ovat nykynormin mukaan sosiaalisia, puheliaita, ulospäinsuuntautuneita, mutta samanlaisia, ja itse osaamisen miettiminen jää taka-alalle. Erilaisia temperamentteja tarvitaan menestykseen, sanoo hän, ja on varmasti siinä oikeassa. Tosin hän suhtautui kovin suoraviivaisesti psykologisiin testeihin, joita kuulemma ei esimerkiksi johtajavalinnassa tarvita, koska tulokset ovat "arvauksen luokkaa". Itsekin testien kanssa työskennelleenä voisin lisätä, että tietääkseni ei koskaan haeta vain "hyvää johtajaa", vaan osaamisvaatimukset on määritelty tarkasti. Eikä psykologinen testi mittaa "tyypin hyvyyttä" tai "hyvää johtajuutta", vaan johtamisominaisuuksien testaamiseen on omat menetelmänsä - jotka valitaan sen mukaan, mitä haetaan. Johtajalle on siis eri testit kuin asiakaspuhelinpalvelun työntekijälle, noin karkeasti; kirjoittaja vähän oikoi mutkia ainakin puheessaan, kirjaa en ole lukenut.

Bloggariständillä Booknäs 6t139 (lähellä Takauma-lavaa) jaamme kirjavinkkejä. Minulla oli tänään pari niin asiantuntevaa "asiakasta", että kävi niin päin, että bloggari sai paljon hyviä lukuvinkkejä. Toimii se näinkin, hyviä keskusteluja käytiin. Tervetuloa moikkaamaan meitä! Tommi Kinnunen, Siri Kolu ja Salla Simukkakin uskaltautuivat.

Varjoteemana näyttää tänä vuonna messuilla olevan musiikki ja fanikirjat. Siitä lisää seuraavassa messuraportissa. Nyt alan valmistautua huomisaamun lukupiiriin, jossa käsittelemme Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirjaa Nainen parvekkeella, Kirsin Book Clubin ja yleisön kanssa. Tulkaa mukaan, klo 10.15 Messukeskuksen toinen kerros!

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Kirjamessujen lukupiiri.

En keksi parempaa tapaa sukeltaa kirjojen maailmaan kuin juuri kokemani. Sain osallistua Helsingin kirjamessujen lukupiiriin, joka käsitteli Sirpa Kähkösen kirjaa Tankkien kesä, pääosallistujana kirjailija itse.

Messujen lukupiiri on erinomainen konsepti: saat kuunnella kirjailijan ja lukijoiden keskustelua ja osallistua siihen halutessasi (ei ole pakko), kaikessa rauhassa puolentoista tunnin ajan, ilman hälyä tai muita häiritseviä tekijöitä. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!

Kävi niin, että kirja avautui minulle uudella tavalla, kun kuulin kirjailijan ja muiden lukijoiden kommentteja. En ole elänyt sota-aikaa tai edes sen jälkeistä aikaa, en ole kuullut lapsena aikuisten keskustelua noista ajoista, joista Kähkönen kirjoittaa: vuodesta 1968 - olin liian pieni, jos keskustelua ylipäänsä oli.

Sirpa Kähkönen on yksi huippukirjailijoitamme. Se on käynyt selväksi Kuopio-sarjana tunnetun tuotannon myötä, minulle vähän myöhässä ja pikku hiljaa, mutta parempi myöhään jne. Hänen tapansa kuvata paikkoja, aikakausia, ihmisiä ja tunnelmia on niin suora, koskettava, kaunis ja aito, että lukijalle jää vain mukanaelämisen ja ihailun tehtävä. Ja kuten lukupiirissä huomasin; muistelun - Kähkösen kirjat, kuten Tankkien kesä, joka kertoo vuodesta 1968, jolloin Neuvostoliitto valtasi sotavoimin Prahan - herättää vanhemmissa lukijoissa niin paljon muistoja ja tunteita, joita me nuoremmat (kyllä, täällä tunsin olevani nuori) emme osaa kuvitellakaan.

Olin äimänä kaikista muistoista ja tunnevyöryistä, joita kuulin. Kähkönen kertoi saaneensa paljon palautetta juuri tästä: sodan pelosta. Se oli Suomessa vahva, edelliset sodat olivat lähellä ja luottamus itänaapuriin pakkasella. Jos he tekevät noin tuolla, miten käy meidän? Kirjailija kertoi, että sodanjälkeisinä vuosina meillä koettiin voimakasta järkytystä ja huolta siitä, miten tästä selvitään. Vuosi 1968 toi huolet jälleen pintaan, eikä se unohdu ajan kokeneilta, kuulin: moni kertoi oman kokemuksensa tuosta ajasta, ja se oli vaikuttavaa.

Kähkösen teksti on painavaa ja kepeää, ajankuvat ja sijainnit valokuvamaisen tarkkoja, mutta mielikuvitukselle tilaa jättäviä - ei tarvitse tuntea Kuopiota osatakseen eläytyä aikaan, jolloin elettiin pikkukaupungissa, puutaloissa ja kasarmin kortteleissa, torin ja sataman laitamilla. Sota oli suomalaisilta ohi, muttei unohdettu, ja kun tankit vyöryivät Tshekkoslovakiaan, se laukaisi pelon etenkin Suomen itäosissa: tästä puhuttiin, miten eri tavoin eri puolilla maata asuneet reagoivat. Kuten Kähkönen totesi: jos asuu tankkienkantaman päässä rajasta, on luonnollista, että huoli on suurempi kuin muualla.

Tankkien kesä jatkaa Tuomen perheen ja muiden aiemmista kirjoista tuttujen henkilöiden tarinaa: Anna ja Lassi ovat jo keski-ikäisiä, ja heillä on huollettavanaan myös Liljan lapsi, tyttärentytär Hilla. Neljävuotiaan silmin monet asiat näyttävät erilaisilta kuin aikuisten, ja sitä Kähkönen kuvaa herkullisesti. Kirja eroaa aiemmista siten, että ensimmäistä kertaa Kähkönen käyttää minä-kerrontaa, antaa henkilöidensä kertoa itse, ilman kaikkitietävää kertojaa. Näin hän pääsee syvemmälle kunkin pään sisään, antaa henkilökohtaisemman kokemuksen, hän perustelee ratkaisuaan. Koska Kähkösen henkilöt ovat tarkkaan mietityt ja taitavasti rakennettuina lukijan mielessä oikeasti eläviä ihmisiä, ratkaisu toimii kuin häkä - et edes huomaa, kunnes olet huumattu.

Tuomien lisäksi tapaamme tuttuja, kuten Martiskaisen Helvin ja Marin, tohtori Kelon ja tietysti Juho Tiihosen. Juhosta pidän kovasti; hän vaikuttaa jotenkin tutulta. Kähkönen tuo tarinaan myös uusia hahmoja, kuten Stella Mertasen ja Markku Savilahden, jonka dx-kuunteluharrastus paljasti Prahan tapahtumat tuoreeltaan radioteitse. Ajan mediat ovat esillä: radioharrastuksen lisäksi käytössä olivat painetut lehdet, joista tehtiin lisälehtiä tärkeistä tapahtumista, kuten tästä - niitä levitettiin satoja tai tuhansia Kuopion kaduilla. Ja STT:n koneuutiset: kun soitit tiettyyn numeroon, sait kuulla viimeiset uutiset, neiti Ajan tapaan. Stella romahti uutisen kuultuaan, aatteeseen uskoneena. Oliko työläisten ihannevaltio tuo sotaisa jyrääjä?

Hilla näkee vahingossa televisiosta järkyttävän pätkän Biafrasta. Samaistun, koska muistan: nälkäänäkevät lapset pömppövatsoineen (miten ne voi olla nälkäisiä, jos on noin iso maha, muistan ajatelleeni) ja kärpäset silmissään. Ensimmäinen kosketus kovaan maailmaan ja hätään, kuten Kähkönen kertoo. Vaivaa ikuisesti.

Tarina ei varmasti pääty tähän. Sivuttiin myös sitä, missä kirjailijan oma henkilökohtainen tausta astuu mukaan kuvaan - kyllä näin käy, mutta tämän hän jättää lukijan oman päättelyn varaan, vaikka hieman saimme viitettä. Vihan ja rakkauden liekit -tietokirja avaa osin: siinä Kähkönen kertoo isoisästään. Myös Graniittimies sivuaa samaa tarinaa, vaikkei se ole suoranaisesti Kuopio-sarjan osa.

Kirjoittamista Kähkönen sanoo aikamatkaksi. Historioitsijana hän tietää paljon ja tietää keinot, joilla tietoa voi hankkia lisää. Kaunokirjallisuuden eroa historiaan hän kuvaa kysymyksellä: mitä olisi voinut olla? Jotain suurta Kähkönen kirjoillaan tavoittaa, se on selvää: hänen historian tuntemuksensa ja kirjoittamisen taitonsa yhdistäminen on perfect match. Henkilöiden rakentuminen on komeaa, kieli kaunista - lähes runoutta muistuttavaa, sanoi joku lukupiirissä -  ja savolaisuutta kunnioittavaa, perinteisen irvailun sijaan. Murrekirjallisuutta tämä ei ole, mutta savolainen huumori, puheentapa ja rytmi välittyvät. Jos joku on kuuhailija tai mairea kellukka, tai jos ei ihan kokonaan hivelö, niin ainakin kolmen vartin verran, käy tarkoitus selväksi. Juho Tiihonen, yksi kirjan päähenkilö, käyttää mestarillisesti yleiskieltä, savolaisuuden rytmillä maustettuna.

Olen elänyt lapsuuteni teiniksi asti Kuopion kupeessa, mutta vääränä ajankohtana murremielessä: 1970-luvun alussa ei oppikoulussa murteita suvaittu. Mutta hienoa on nähdä tutun rytmin ja sanomisen tavan elävän ja dokumentoituvan Kähkösen kirjoissa.

Kun ihminen vanhenee, sen sisällä alkaa asua yhä eri-ikäisempiä ihmisiä, sanoi Kähkönen. Tämän niin allekirjoitan. Kerrokset alkavat näkyä. Sisälläni elää myös paikkoja, jotka näkyvät kummasti limittäin nykyisten kanssa. Näen jotkut kahtena tai kolmena, eri-aikaisina, ihmisiä moninkerroin. Ei, se ei vaivaa mitenkään, vaan on etu. Kähkönen ruokkii kerroksiamme psykologisen taitavasti.

Tankkien kesä on vaikuttava, liikuttava, rikas ja taidokas romaani. Katsotaan sitä millä kriteereillä tahansa: faktapohjan, henkilökuvauksen, kielen tai tunnelman kannalta. Tai vaikka Kuopion matkailunedistämisen: kirjan luettuani heräsi hurja halu varata heti junalippu Kuopioon, katsomaan paikkoja, Valkeisenlammen rantoja ja näkymättömiä puroja. Ja entä Majakka? Taloa ei enää ole, kertoi kirjailija. Mutta katuja on, ja pala puutalokortteleita ja Väinölänniemi, Rönön saari... Kuopion matkailunedistäminen voisi hyödyntää Kähkösen suosiota isomminkin!

Sirpa Kähkösen kirjat ovat luettavissa myös itsenäisinä teoksina. Minä aloitin Hietakehdosta ja toimi erinomaisesti aiempia tuntematta, mutta toki eniten saa irti lukemalla koko sarjan, joka vain paranee edetessään.

Lukupiirikeskustelua messuilla luotsasi ansiokkaasti naistoimittajien lukupiiri, alustajana Päivi Istala, vetäjänä Seija Nummijoki.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Otava 2016.

Kenelle: Hienosta ajankuvauksesta, elävistä henkilöistä ja Suomen historiasta kiinnostuneille, eläytymään pyrkiville. Kauniin kielen ystäville, murreilmaisun hankaluutta miettiville, tarinanrakastajille.

Muualla: Tehosi Tuijaan. Habanera havainnoi ja kertoo Kähkösen suosiosta Kuopiossa. Kuopio ei olekaan maailman napa! Näin sanoo Jorma Melleri Uudessa Suomessa. Kähkönen kirjoittaa murteen eläväksi ainekseksi, sanoo Savon Sanomissa Helena Miettinen.

Aiempia postauksia Sirpa Kähkösen kirjoista: Graniittimies, Hietakehto. 

Katso kirjamessujen muut lukupiirit. Olen mukana seuraavan kerran lauantaina klo 10.15, jolloin käsittelyssä on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella.

Kansallisteatteri: just filming

Kirjojen ohella teatteri on rakkain taiteenlajini - sehän on kirjojen esittämistä näyttämöllä - ja  muutamat hahmot ovat vaikuttaneet järisyttävästi teatterin kokemiseeni. Kristian Smeds on heistä yksi, joten hänen tekemisensä kiinnostavat.

Talvisota! Mr Vertigo! Voiko teatteria tehdä näin? Smeds on uudistaja ja guru, joka osaltaan palautti Kansallisen tähtikaartiin perinteisten, mutta pölyisien kausien jälkeen, ja loi maineen edelläkävijyydestä. Nuo mainitut ovat olleet vaikuttavinta, oivaltavinta ja yllättävintä näkemääni teatteria viime vuosina. Osansa on toki Kansallisteatterin pienempiin instansseihin verrattuna runsailla resursseilla ja rohkealla johtajuudella. Ja sillä, etten käy teatterissa niin paljon, että voisin verrata laajasti. Mutta nuo olivat täysosumia.

Nyt Smeds on kiinnitetty kansalliseen resonanssi-, reservaatti- tai jonain sinne päin tekijänä. Hän saa sovitun ajan palkkaa tekemisestään, on se mitä hyvänsä. Peukutan ja olen satavarma, että tämä on hyvä diili, niin teatterin kuin katsojan kannalta.

just filming. Smedsin ensimmäinen esitys suuren sijasta pienelle näyttämölle on uusi aluevaltaus. Se on myös rajojen rikkomista ja ulossuuntautuvaa kulttuurivaihtoa, jossa eurooppalaisuus nostetaan keskiöön. Olemmeko Eurooppaa vai emme? Ja onko kansallisuudellä väliä?

Pääosia esittävät nuoret näyttelijät, unkarilainen Annamária Láng ja virolainen Juhán Ulfsakl, joiden nosto todennäköisesti kaihertaa kotimaisia tekijöitä. Mutta Smeds on oikeassa: tätä on eurooppalaisuus, globaalisuus. Virtaa on saatava muualta, ja toivottavasti myös toiseen suuntaan. Yksin ei kukaan pärjää, eikä pienessä porukassa.

Tarina on kauniisti sanottuna vaikeasti hahmotettava (jos sellaista edes on), mutta eiköhän se lie perinteistä ihmisen ikävää toisen luo. Joka joko onnistuu pääsemään tavoitteensa tai sitten ei. On tutustumista, tunnustelua, kliimaksia ja pettymystä. Filmausta itselle ja toisille, monenlaista "esittämistä". Omintakeisia näyttelijäsuorituksia - kuten kaunis ja lohduttoman hymytön tyttö paljon harjoitellussa levollisuudessaan (pakko olla harjoiteltu, koska sen täydellisyys pistää silmään, mietin, ja myöhemmin kuulimmekin ohjaajan joutuneen hillitsemään esittäjiensä tempoa) tai poika levottomassa fyysisyydessään ja hassuissa vaipoissaan, jotka muuten estävät tehokkaasti pienenkään eroottisen vireen synnyn. Katsojien kosiskelu ankarasti kielletty! Esitys käyttää paitsi näyttelijöitä myös tekniikkaa ja tavaraa harkitusti annostellen; välillä ylenpalttisesti, osin kiduttavan niukasti: videota, musiikkia, liikettä, popcornia.

Kokeilun maku ei haise hyvältä. Ovella varoitetaan voimakkaista valoista, äänistä ja teatterisavusta - efekti karkailee aulaan jo odottaessamme. Tyttö lavalla on kaunis usvanpehmeässä valossa. Koin savun siirtymäriittinä unenomaisuuteen, keksittyyn maailmaan. Kanssakävijät heittivät läpällä tulleensa väärään saliin: eikös Sumu ole isolla näyttämöllä?

Bloggariklubin jäseninä saimme "kerhomme" kanssa tavata Smedsin  ensi-illan jälkeen. Mies saapui tyytyväisen oloisena, kertoi antaneensa hyvää palautetta näyttelijöilleen. Hieman kovemmalla äänellä saisivat puhua, sanoi hän, minkä allekirjoitan. Tosin sanat eivät ole tässä - kuten aiemmissakaan - Smedsin teoksissa pääasia. Hauska havainto oli venäjänkielellä käyty keskustelu; sen ymmärsimme jokainen, kieltä taitamatta. Tarina välittyy monin tavoin muutenkin.

Jos välittyy. En ole varma, kävikö tässä niin: osa elementeistä tuntui turhalta tai ainakin käsittämättömältä. Onko kyseessä enemmän kokeilu nuorten näyttelijöiden kanssa kuin eheä taideteos tai katsojien kokemus? Pääajatus jää arvoitukseksi, katsojansa varaan. Kaikkea en kuvittelemaani tarinaan pystynyt kytkemään. Jokainen tehköön oman tulkintansa tai jättäköön tulkitsematta, ehkä viesti on siinä. Katsoja jostain syystä kuitenkin odottaa jotain yhtenäistä ajatusta, päällimmäistä tunnelmaa tai sanomaa, mikä jäisi mieleen. Nyt ei jäänyt. Ehkä odotukseni olivat turhan juhlalliset. Pitääkö jonkin aina johtaa johonkin?

Vaikka esitys avautuu vaikeasti, Smedsin tapa suhtautua teatteriin ja residenssitaiteilijuuteensa on mutkaton. Hän näkee tärkeänä kasvattaa kulttuurin ja osaamisen vaihtoa maiden välillä ja kannustaa osaajia. Patrioottia hänessä on paljon, ja Kansallisteatteri on oikea paikka ylistää suomalaisuuden hyviä puolia. Eikä siinä juuri huonoja puolia olekaan, kun laajemmin katsoo, hän totesi. Tästä on paha olla eri mieltä.

Kiinnostavaa esitys oli uteliaan nähdä ja erityisen kiinnostavaa oli kuulla Smedsin kertovan työstään. Ideoiden ja ajatusten ryöppyävän virran saattoi aistia, samoin sen, ettei hän suhtaudu työhönsä kepeästi eikä puoliteholla. Ulkoisesti luonnonlapselta vaikuttava - ehkä olevakin, mutta muistamme hänen teatteriammattilaisuutensa - mies kietaisi karismallaan ja taidoillaan pääosin naisista koostuvasta ryhmästämme ison joukon pikkusormensa ympärille pohjoisella charmillaan.

Mr Vertigosta olen kirjannut kuusi vuotta monta samantapaista ajatusta.

Kenelle: Teatterin kehityksestä kiinnostuneille, kansainvälisyyden nimiin vannoville, uteliaille.

Muualla: Kirsi ei syttynyt Smedsin charmille eikä taiteelle. Simo muistuttaa, ettei kaikkea tarvitse aina tulkita. Hemulia hymyilyttää. Tuijata hapuili aihelmien hämärässä. Minna hämmentyi.

Suomen Kansallisteatteri: just filming Willensaunassa 19.11. saakka, jonka jälkeen esitys lähtee Euroopan-kiertueelle.

Näyttelijät Annamária Láng ja Juhán Ulfsak
Ohjaus Kristian Smeds
Valosuunnittelu Teemu Nurmelin
Videosuunnittelu Lennart Laberenz (Saksa)
Äänisuunnittelu Krisztián Vranik (Unkari)
Naamioinnin suunnittelu Laura Sgureva
Musiikki Verneri Pohjola, Pekka Kuusisto ja Timo Kämäräinen

Valokuvat: Lennart Laberenz / Kansallisteatteri.
Alla yksi esityksen hienoimpia kohtauksia: Annamária Lángin kuukävely.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Dora on tyylibloggari, joka muistaa uskollisia lukijoitaan päivittäin herkullisilla sisustus- ja asukuvilla harkitun positiivisine teksteineen. Sopivasti sotkuinen kampaus, täsmälleen oikeaan asentoon huolettomasti heitetty merkkilaukku. Ja kukat, ne ovat tärkeitä!

"Joskus asetelma vaati marmorialustalle aseteltuja koruja tai lautasen, jolla oli värimaailmaan sopivaa ruokaa."

Blogielämä on tietysti muuta kuin oikea sellainen. Vaikka joskus ne alkavat mennä Doralta sekaisin. Hän näkee itsensä kuitenkin taiteilijana. Oscar Wilde oli ensimmäinen, joka loi ensin kuuluisuuden, sitten teoksensa, meille kerrotaan. Wildesta puhutaan ja häntä siteerataan kirjassa paljon - kuin Dorian Gray ja hänen muotokuvansa olisivat kuvaus myös bloggaajan kahdesta elämästä.

"Wildea ennen kuuluisaksi pääsi vain todellisilla saavutuksilla taiteessa, tieteessä tai politiikassa, pitkän sivistykseen uhratun polun päätteeksi."

"Faktat eivät kuulu taiteeseen, ja jos elämällä on jokin tarkoitus, se on tulla taiteen kaltaiseksi, taideteokseksi, hän kirjoitti."

Taiteesta ja taiteilijuudesta on siis kyse, muun muassa, merkkituotteiden lisäksi. Eniten kuitenkin ihmisistä ja mielikuvista. Dora elää toisten katseista ja näkee kaiken valokuvina. Hän näkee myös todella paljon vaivaa bloginsa vuoksi: kuka on väittänyt, että bloggaajan elämä olisi helppoa?

"Elämäntyyli kertoo muille mitä olemme. Se, joka hallitsee täydellisen kauneuden, hallitsee kaiken."

Mutta vaivannäkö palkitaan, Dora saa kirjankustannussopimuksen! Ensimmäinen ajatus on julkkareiden suunnittelu. Ruoka, kynttilät, kukat? Kirjan Dora uskoo ehtivänsä kirjoittaa ajoissa, kun juhlat, asu ja kampaus on mietitty. Tosin aihettakaan ei vielä ole. Kustannustoimittajan muistutellessa dead-lineista yhä ikävämpään sävyyn Dora vastaa olevansa "huono näyttämään keskeneräistä." Ja tekee blogipäivityksen ihanasta aamiaiskattauksestaan.

Doran lisäksi tapaamme Pauliinan, joka myös hallitsee tyylikysymykset. Ja tutkija Henriikan, joka yliopistotyönsä, matkojensa ja kirjoitusprojektiensa välissä opettaa Doraa: "Kaikki lähtee hyvästä laukusta."

Mutta ei laukku, ei edes tuleva kirja ole tarinassa pääasia. Aihe on mitä kiehtovin ja ajankohtaisin, mutta myös ajaton: miten näemme itsemme ja toiset (ja mitä väliä sillä on?). Lukija saa eri kertojien kautta tietää paljon kiehtovaa myös tytön lapsuudesta Helsingin kasvitieteellisessä puutarhassa; palmusalista ja lummehuoneesta, joissa hän leikki vanhempiensa työskennellessä kasviprojektiensa kimpussa. Kasvien kauneus ja niiden kukoistus lakastumisineen vertautuu ihmiskuviin.

Opin takakannesta uuden termin: high-life-kirja. Tässä ei siedetä tavallista arkea eikä mikään tule luonnostaan. Mikä on totta, mikä kulissia? Ja keitä nämä ihmiset oikein ovat? Kirjailija pyörittää lukijaansa loppumattomiin peilisaleihin ja laittaa tämän tuijottamaan kopioita, tai kopion kopioita. Menen iloisesti ymmälleni, heittäydyn auliisti pyöritykseen, jota Hakkarainen upeasti ohjailee.

"En enää tiedä, kuka tätä tarinaa kertoo ja kenelle."

Kirjan nimi viittaa moneen; suorimmin Lontooseen, mistä saamme taas yhteyden Oscariin.

"En tiedä. Olen tulossa vanhaksi. Olen alkanut uskoa Oscaria. Elämä on kaikkein todellisinta mielikuvituksessamme." 

Lontoon kristallipalatsin arkkitehtuuri mullisti kasvihuonerakentamisen. Innoittuneena kävin Kaisaniemen puistossa kävelemässä, mikä toi lukemiseen oman lisäulottuvuutensa, vaikkeivat vuodenaika ja käynnissä oleva remontti näytä paikkaa parhaimmillaan juuri nyt. Upea kuitenkin! Kurkistelin taloja ja ikkunoita, mahtoivatko tyttöjen makuuhuoneet olla juuri nuo? Kirjassa kerrottu kasvien tuhoutuminen sodassa ja lumpeen siemenien pelastuminen ovat muuten faktaa, ei fiktiota.

"Paikat koostuvat näkymättömistä kerroksista, niin uskon nyt. Jokainen aika ja jokainen merkittävä tapahtuma kertyy maiseman päälle kuin vuosirengas puun rungossa."

Hieno, vangitseva kirja ja tarina, joka kutkuttelee mieltä pitkään arvoituksillaan, runsaudellaan ja kauniilla ilmaisullaan. Toden ja kuvitellun rajat hämärtyvät ja kirkastuvat vuoronperään; kun toisen kulman loiste himmenee, toinen alkaa sädehtiä - kuin kristallia pyörittelisi. Todella taitavaa tekstiä, joka vaikutti ainakin minuun vahvasti, löi lähes huimauksen tilaan, ällistyksestä ja ihailusta. Tätä pitäisi lukea rauhassa, ajatellen ja nautiskellen. Postauksen kirjoittaminen on vaikeaa näin moniulotteisesta tarinasta.

Ensimmäinen muttei takuulla viimeinen Hakkaraiselta lukemani kirja. Lisäbonuksena erilaisia hienouksia, kuten jännitystä ja huumoria tai helsinkiläisille ja bloggareille omia koukkujaan. Kirja on muuten myös sellainen, ettei se keskity suomalaisuuteen mitenkään: mahdollinen vientituote, toivon mukaan.

Kenelle: Harhautetuksi haluaville, some-identiteettejä miettiville, ulkonäkökeskeisille, loistavan ja älykkään proosan ystäville.

Muualla: Omppu koki kirjan kiinnostavaksi, hallituksi ja interaktiiviseksi. Lähellä täysosumaa, tuumii Maisku. Toinen hieno kirjailija, Helmi Kekkonen, mietti, hykerteli, nauroi ja ihastui. Hakkarainen kertoo tavalla joka tekee lukemisesta nautinnon, sanoo Krista.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi. Tammi 2016. Kansi: Markko Taina.

Kirjamessulippujen voittajat - ja tuplattu voittopotti!

Messutunnelmaa kohti: kaivelin viimevuotisia kuvia Helsingin kirjamessuilta, ja muun muassa tältä siellä näytti:

 

 

Löydätkö tuttuja kasvoja? Sellaisia on takuuvarmasti tänäkin vuonna paikalla. Mutta fiilistelystä otsikonmukaiseen asiaan: kiitos kaikille kirjamessujen lippuarvontaan osallistuneille!

Kiinnostus oli niin suurta, että tuplasin voittopotin, eli nyt neljä osallistujaa voittaa kukin kaksi päivälippua.

Mieheni toimi jälleen onnettarena. (Pitäisikö hänen tittelinsä olla tästä lähtien Mr. Onni?) Tulostamastani kommenttikasasta hänen nostamansa kommentit ja kaksi kirjamessulippua kuuluvat seuraaville:

Ananas2go / Popot pogoillen
Heli Kokko
Elämän krestomatia
Anonyymi, joka toivoi 16.10. klo 16.49 hyviä tarjouksia ja hyvää tunnelmaa!

Onnea voittajille! Ilmoitathan minulle osoitteen, johon voin messuliput lähettää, sähköpostiosoitteeni löytyy blogin alalaidasta. Voin myös jättää liput messujen pääsisäänkäynnin aulaan lippunoutoja varten varatulle pisteelle nimelläsi tai nimimerkilläsi. Ja eikun mukavaa messuilua ja toiveiden täyttymistä! Olen varma, että kaikkea toivottua messuilta löytyy, niin tunnelmaa, tarjouksia kuin tapaamisiakin, sekä sovittuja että yllättäviä.

Nyt alan kirjoittaa omaa messuohjelmaani. Enää 7 yötä! Olen valmistautunut kirjallisilla tapaamisilla jo etukäteen ja virittäytynyt tunnelmaan: tapasin tällä viikolla Hanna Weseliuksen, jonka kirjasta Alma! tulee bloggaus pian, sekä upeat kirjailijat Taina Latvalan ja Katja Ketun (kuva viimevuotisilta messuetkoilta), jonka Kätilö julkaistiin juuri Pohjois-Amerikassa. Hieno saavutus, josta suuret onnittelut!

Tapaamisiin messuilla! (ja nyt lopetan tuon huutomerkin viljelyn!)

Marja Björk: Lainaa vain

Marja Björk on totisesti kirjailija, joka ei kaihda vaikeita aiheita. Esikoisromaani Posliini (2008) kertoo lasten hyväksikäytöstä, Poika (2013) sukupuolen vaihtamisesta. Välissä ilmestyi köyhistä oloista ponnistamista kuvaava Prole (2012) ja vuonna 2014 romaninaisten elämästä kertova Mustalaisäidin kehtolaulu.

Nyt ilmestynyt Lainaa vain palaa Prolen teemoihin. Eeva, tätinsä kasvattama köyhä tyttö maalta, saavuttaa unelmiensa etapin; hän pääsee opiskelemaan oikeustieteelliseen ja muuttaa Helsinkiin. Anja-täti pyörittää Mikkelin Visulahdessa baaria, jonka pidossa Eeva edelleen auttaa, näppärä ja taitava kun on, niin baarityöntekijänä kuin paperihommien hoitajana. Tytön taitavuus talousasioissa havaitaan myös pankissa, jonne hän pääsee töihin, lainojen pariin.

Topakka tyttö, sanoisi äitini. Eeva tietää, mitä tahtoo, eikä jää kieriskelemään itsesääliin, vaikka oppii sanan perhe vasta isona. Tulevaisuudenkuva urbaanista, mukavuuksista nauttivasta uranaiseudesta menee uusiksi, kun Eeva rakastuu kotikylän taiteilijaan, komeaan Sakariin. Yksi haaveista, oma perhe, on askelta lähempänä.

Björk on vahva ja tumma kertoja. Hän ei käsittele aiheitaan silkkihuivia hypistellen, vaan vyöryttää tekstiin hengästyttävästi voimakkaita tunnelmia ja kaunistelematonta kuvausta. Hienostelematon, todenmakuinen ote jatkuu tässäkin, mutta uutena, ainakin minut yllättävänä elementtinä mukana on myös huumoria; keveyttä, joita aiemmin lukemissani en muista nähneeni. Täytyy myöntää, että se helpottaa lukijan työtä! Antaa enemmän tilaa hengittää ja tekee kirjasta aiempia "romaanimaisemman", pakahduttavan ja päällevyöryvän ahdistustarinan sijasta. Lähenee valtavirtaa seestymällä, vaikka oma tyyli säilyy. Ei Eevalla silti helppoa ole.

Kirja on erään sukupolven ja aikakauden kuvaus; se on lähellä omaani, joten tunnistan ilmiöitä. Maaltamuutot, talojen rapistumiset. Ja etenkin kasinotalous, pankkien holtiton lainananto 1980-luvulla, jota Eevakin ihmettelee. Virkistävää on muuten lukea suomalaisesta arjesta muualla kuin isoimmissa kaupungeissa, itäisessä Suomessa. Vaikka Eeva asuu välillä Helsingissä, myös Mikkelin kupeessa, Kuhmossa ja Kolilla liikutaan.

Kenelle: Suomalaisuuden ystäville, hienostelematonta hakevalle, realismia kaipaavalle, lamaa ja siihen johtanutta aikaa muisteleville.

Muualla: "Marja Björkin kirjat ovat kiinnostavia, sillä niissä eletään köyhien ihmisten elämää toimeentulon rajamailla ja sen alapuolella yhteiskunnan avun varassa", sanoo Kirjasähkökäyrä. "Loistava ja erittäin todentuntuinen kuvaus lama-Suomesta", sanoo Kirja vieköön. "Puutteistaan huolimatta vahva teos", todetaan Piippuhyllyllä.

Marja Björk: Lainaa vain. Like 2016.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Albania, maaseutu. Neljäntoista vanha Bujar käy koulua, kuuntelee Kosovosssa syntyneen isänsä tarinoita menneistä, urheista albaaneista ja siitä, mikä on tärkeintä: suvun kunnia.

"Ja minä ymmärsin, että minun isäni oli valehtelija, kuten kaikki tarinankertojat, ja että isäni tarinoissa puhui jumalan puute, suuruudenhulluus joka syntyy elämän päättymisen pelosta joka taas taas ravintonla ihmisen syvimmästä tunteesta, tahdosta tulla kuolemattomaksi."

Perheen elämä mullistuu, kun isä kuolee. Levottomat poliittiset olot kasvattamat levottomia lapsia. Ja nälkäisiä, jotka tekevät leivänpalasta mitä vain. Sisar katoaa, äiti "oli levittäytynyt sängylle kuin revennyt jauhopussi."

Onko ihme, jos Bujar suostuu lähtemään, kun paras ystävä Agim sitä ehdottaa. Jossain on pakko olla parempaa. Ei Tiranalla, ei koko maalla ei ollut heille tarjota mitään hyvää. Pojat päättivät lähteä Eurooppaan eivätkä olla enää albaaneja.

"Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotain muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?

Poika matkustaa Italiaan, Espanjaan, Saksaan. "Saksalaiset ovat älykkäämpiä ja sivistyneempiä kuin italialaiset. Heitä kiinnostaa se, missä olen ja minne olen menossa..." toisin kuin italialaiset, jotka utelevat menneistä.

Hän on aina eri ihminen, vaihtaa taustaa, nimeä ja sukupuolta - identiteetti on kateissa, kaikilta osin. Transsukupuolisuus ei ole vielä tunnustettu ilmiö. Agim on poissa; lopulta poika, nyt jo nuori mies, päätyy New Yorkin kautta Helsinkiin. Mikä outo kansa, kaikessa hyvinvoinnissaan! Hän tapaa Tanjan. Tanja on alunperin Tom, ja hän ymmärtää. Ja rakastaa. Mutta mies ei, ja senkin Tanja ymmärtää. Tavallaan.

"Olen kuullut sanottavan, että ihminen näkee koko elämänsä kuvan ennen kuolemaansa, mutta yrittäessäni miettiä hetkeä ennen törmäystä mieleeni ei tule yhtäkään kuvaa, jonka olisin nähnyt, ei ainuttakaan hetkeä jonka haluaisin elää uudelleen, ei yhtäkään ihmistä joka poismenoani jäisi suremaan."

Helsingissä mies osallistuu tv:n kykykilpailuun, transnaisena. Tarvitaanko tosi-tv, jotta hän voi oikeasti olla olemassa? Mikä surullinen ironia. Mutta riittääkö sekään?

Todella rankka ja synkeä tarina identiteetin etsinnästä, eheyden ja rauhan puuttumisesta, yksinäisyydestä, jota on mahdoton murtaa. Kirjailija kertoo tarinan kiihkeästi ja kauniisti, mutta jotain jää puuttumaan: en liikuttunut, vaikka vaikutuin; synkistyin, mutten surrut. Mitä näin äärimmäinen toiseuden ja yksinäisyyden kuvaus muistuttaa - Orlando yhden elämän aikana? Pitäisitkö päähenkilöstä, tai ymmärtäisitkö tarinan lukemisen verran? Molempiin vastaan kieltävästi, sillä miten minä voisin, omalla taustallani? Mutta enkö juuri siksi lue, että oppisin?

Statovci osaa kirjoittaa, kuten jo edellisestä kirjasta huomasimme. Tiranan sydän on täysi ja lujaksi rakennettu. Kehen se iskee, uskon iskevän lujaa. Minua se enemmän kosketti olkapäälle ja jätti mustan tuntemuksen. Kaunis teksti saa puolelleen, ja se sisältää paljon painavaa asiaa, kuten poikien kehityskertomus, albaanien taustan kuvaus ja eurooppalaisuuden opetus: maiden rajat eivät ole kansojen rajoja. Eivätkä miehen ja naisen rajat ole oppikirjaan piirrettyjä.

Hieno, ajattelemaan pakottava ja vaativa kirja, joka on tiiviin vakava paketti kaikessa kovuudessaan ja julmuudessaan. Jonka luulen antavan vain kalpean kuvan todellisesta kovuudesta ja julmuudesta, jota halveksituiksi ja tunnustamattomiksi syntyperänsä tai minuutensa vuoksi itsensä kokevat.

Kenelle: Nirsoille lukijoille, eurooppalaisuudesta innostuville, kovuutta sietäville, sukupuoli-identiteettiään vahvistaville, vakavaa kestäville.

Muualla: Synkkä ja tiukka nykymaailman nomadiromaani, sanoo Tuijata. Laskelmoitu, suunniteltu, loistava lukupiirikirja, miettii Kirjapolkuni bleue. Kiehtova kirja, tuumaa Kirsin Book Club, joka osaa arvioida tarkasti mutta rennosti. Omppu näki kirjan transseksuaalisuuden keskeisempänä teemana kuin minä, joka haahuilin muuallakin. Kaisa-Reetan ajatukset pyörähtivät ympäri, ja hän kiittää. Kirjasähkökäyrän Mai kuvaa kirjaa moderniksi patsaaksi, jota ei ymmärrä, mutta jota voi tarkastella eri näkökulmista (löysin Main jutusta ihan uusia sellaisia!),

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava 2016.

Kirjamessut! Kirjamessujen lippuarvonta! Ihan pian!

Enää 15 yötä kirjamessuihin Helsingissä! Nyt on paras aika fiilistellä ja suunnitella
vuoden kohokohtaa: millaiset kengät kannattaa messuolosuhteisiin laittaa? Reppu, kassi vai käsilaukku? Menenkö kaikkina päivinä vai vain toisina? Ja ennen kaikkea: mitä haluan siellä nähdä ja kokea?

Haluan nähdä mahdollisimman paljon kirjailija- ja asiantuntijahaastatteluja: etenkin niiden, joita en tunne tai joita ei muuten näe. Pohjoismaisen kirjallisuuden teeman myötä mukana on muun muassa Linn Ullmann, ehdottomasti listalle! Hän esiintyy perjantaina ja lauantaina. Ja tietysti kotimaiset suosikit. Sekä ne asiantuntijat, jotka puhuvat ajan ilmiöistä, kirja-alasta tai bisneksestä: viimemainittu on uutuus tänä vuonna. Torstain bisnesaamupäivässä klo 10 - 12 tarjotaan talousaiheita. Talous ja moraali -keskustelu klo 10 kiinnostaa: "Onko inhimillinen yrityselämä mahdollista? Voiko yksilön menestys tuottaa myös yhteistä hyvää?"

Sen jälkeen voisin moikata Inaa Kirjakahvilassa klo 10.30. Klo 11 ovat viralliset avajaiset, joita en ole tainnut seurata kertaakaan, olisiko jo aika? Jari Tervo avaa, messujohtaja Jan Erola juontaa. Kovasti kiinnostaa Rakkaudesta kirjaan -palkinto, jonka myöntävät kirjailijat alan vaikuttajalle.

Mutta hups, samaan aikaan, klo 10.15, on Sirpa Kähkösen lukupiiri! Olen siellä kirjabloggaajana, eli kirjoitan jutun tapahtumasta. Lukupiirit pidetään auditoriossa, ja sinne pääsee messulipulla ja mielellään ilmoittautumalla etukäteen. Yleensä paikkoja on jäljellä vielä piirin alkaessakin, joten rohkeasti vain kuikuilemaan jos kiinnostaa: nouset vain yhdet raput pääsisäänkäynnin oikealta puolelta, ja auditorio on heti oikealla. Helppoa - ja pääset kuulemaan lempikirjailijaasi livenä tunnin ajan, saat kysyä askarruttavia asioita tai vain nauttia toisten keskustelusta. Mukaan on aina värvätty porukka, joka pitää juttua yllä joka tapauksessa. Sopii siis sekä seuraileville että aktiivisille! Ja lopuksi voit käydä hakemassa nimmarin tai vaikka kättelemässä ja kiittämässä. Vuorovaikutteisuutta yleisön ja lukijan välillä parhaimmillaan, sanoisin. Haastattelut messuhallissa ovat mainioita, mutta tästä puuttuu taustahälinä ja tungos, ja asiaan syvennytään pidemmälti, tunnin verran tai ylikin.

Torstaille olen merkannut kymmenkunta tärppiä, sivistyskeskustelusta JVG:n esittäymiseen. Ja Eppu Normaali klo 17: tämän sukupolven ihminen ei voine välttää! Pekka Hiltunen puhuu Onnista klo 18.

Perjantaina päivystän pari tuntia bloggajien yhteisellä ständillä: Boknäsin osastolla 6t139, tulkaa moikkaamaan! (kuva viime vuodelta, Hemulin kirjahyllyn Hemuli vasemmalla). Päivystämme pe-su ja jaamme auliisti lukuvinkkejä. Himolukijat tietävät joka genrestä jotain, joten jos et oikein tiedä, mitä kannattaisi lukea, me ehdotamme! Seuraa fb:n avointa sivua Kotimaiset kirjablogit, #kirjabloggaritmessuilla

Pe klo 12.30 kertovat kääntäjät työstään,"Kääntäjät kulttuurin välittäjinä" Kirjakahvilassa, ja aihe kiehtoo minua joka vuosi. Iltapäivällä kahdelta Ainossa esittäytyy seitsemän esikoiskirjailijaa, muun muassa hienot debytoijat Minna Rytisalo ja Soile Pohjalainen. Ja hei, kolmelta Aleksis Kivessä Sirpa Kähkönen! Siitä ehtisi puoli neljäksi KirjaKallioon - lukiolaisten osastolle - kuulemaan karismaattisen Mooses Mentulan kertovan kirjastaan Jääkausi.

Vai olisiko sittenkin samaan aikaan kuultava keskustelu siitä, ovatko esseen kertoja ja sen kirjoittaja sama henkilö? Entä romaanin? Kyllä, arvasit oikein: Tommi Melender. Hän keskustelee Jukka Laajarinteen kanssa. Perjantaina esiintyy myös Antti Heikkinen (klo 18.30 Katri Vala) uudella Matkamies maan -kirjallaan, jota en ole ehtinyt vielä lukea, samoin Marja Björk (klo 17 Katri Vala). Ja pitäisikö nyt mainita Cheek, joka aiheuttanee kaaoksen klo 18 Aleksis Kivi -lavalla. Fanitusta luvassa, enemmän ehkä muilla kuin kirjallisilla ansioilla. Ilmiö on silti kiehtova.

Lauantaina aloitan bloggaajana klo 10.15 lukupiirissä, jossa käsittelyssä on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella. Kirsin Book Club on aiheeseen johdattava lukupiiri. Tulkaa mukaan, paikkoja on vielä! Juttu viime vuoden lukupiiristäni, jossa kirjailija oli Jari Tervo.

Chick-lit-kirjallisuuden tausta Hilja Valtosineen jne. kiinnostaisi klo 11 Takauma-lavalla, klo 11.30 ovat Aleksis Kivessä Jari Sillanpää ja Mari Koppinen. Ehkä moikkaan heitä, kun tuli kirjakin luettua. Samaan aikaan Takaumassa tosin olisi Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatseineen, jota juuri aloittelen ihastuneena. Klo 12.30 on Kullervossa Paransson kirjallisuuskeskustelu, olisi ehdoton kuulla! Suuntia meiltä ja muualta, lupaa ohjelma. Kahdelta Katri Vala -lavalla on Klas Östergren Twisteineen, hänetkin pitäisi nähdä, samoin Veera Salmi neljältä Tarinassa jututtamassa 9 - 13-vuotiaita lukijoitaan. Varmasti mahtavan hellyttävä keskustelu.

Sunnuntaina tuskin jaksan enää paikalle, mutta jos jaksaisin, menisi kuulemaan Terhi Rannelaa klo 11 Mika Waltariin. Frau on upea kirja! Samoin Minna Eväsojan Melkein geisha - ja eikä, tasan samaan aikaan, Katri Vala -lavalla. Klo 11.30 Minna Canth -lavalla iki-ihana Hannu Mäkelä, jälleen uuden muistelmakirjansa myötä (se lukulistalle, tässä edellinen). Pirkko Saisio. HS:n esikoiset. Suuret suomalaiset rakkauskertomukset. Ja niin paljon muuta herkullista, että bloggari alkaa jo väsyä pelkästä listauksesta. Nähtäväksi ja raportoitavaksi jää, mitä oikeasti tuli koettua.

Niin, kokemus, jota odotan: ei vain juoksemista ohjelmasta toiseen, vaan euforiaa, kuten aina. Täydellistä heittäytymistä kirjalliseen maailmaan, muita arjen asioita miettimättä, leijuntaa tarinoissa, teksteissä, sanomisen taidossa - silkkaa nautintoa. Eikä sitä vähennä edes jalkojen kivistys.

Ruotsinkielisiä kiinnostanee Norden-ohjelma. Ja kaikkia divaripuoli, joka on aarreaitta, vaikka korskein messuhinnoin. Kiinnostavia ovat tarjoukset ja pienet ständit, joissa on kustantamoja tai kirjoja, joista ei ole ikinä kuullutkaan. Isojen kustantamojen kirjat näkee kirjakaupoissakin, mutta osastot ovat näkyviä ja houkuttelevia esiintyjineen ja kirjailijatapaamisineen. On mahtavaa saada tekijän omistuskirjoitus, itselle tai etenkin lahjaksi, toimii hyvin yllätyksenä, olen todennut.

Meillä kirjabloggareilla on tässä pieni etulyöntiasema; monet kustantamot kutsuvat meitä erikseen tutustumaan kirjoihin ja kirjailijoihin messuilla, mistä suuri kiitos. Yksi tärkeä messujen pointti onkin blogiystävien tapaaminen. Koska meitä on ympäri maata, harvoin tapaa kollegoita suuremmin joukoin kuin messuilla. Verkossa pidämme tiiviisti yhteyttä noin puolentoista sadan bloggarin kesken ja järkkäämme muun muassa lukuhaasteita ja vuosittaiset lukijoiden valinnat parhaiksi kirjoiksi eri kategorioissa, kuten Blogistanian Finlandia.

Messuohjelman painettuna voi tilata täältä. Verkossakin se on, mutta hankalassa ja hitaasti luettavassa muodossa. Kärsimättömälle messuvieraalle se ei riitä. Verkossa on myös ohjelmatyökalu, jolla voi merkitä suosikkinsa tulostetettavaksi, tosin en tullut tutuksi sen sielunelämän kanssa ensimmäisen puolen tunnin harjoittelulla: merkinnät olivat vääriä ja niitä tuntui tulevan ja häviävän omia aikojaan. Ehkä se kehittyy, ehkä taitoni ovat kehnot tai ohjelmistoni vanhat, en tiedä. Kirjoitan luetteloni itse, kuten aiemminkin. Koska näin tärkeässä asiassa en ota riskiä.

Ohjelma elää ja muuttuu, muttei se haittaa - pääasia, että pääsee hekumoimaan aiheiden parissa. Ja näkemään sen koko mahtavan laajan tarjonnan, joista pitäisi yrittää valita haluamansa. Kuten kirjabloggarikollega totesi: "Enää tarvitsee vain monistaa itsensä!"

Arvon kaksi kertaa kaksi päivälippua kirjamessuille, eli kaksi voittajaa saa kaksi lippua, itselle ja kaverille. Osallistu kommentoimalla siitä, mitä odotat kirjamessuilta. Julkaisen voittajat viikon kuluttua, pe 21.10. Onnea arvontaan ja nähdään messuilla!

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2.

Pitkästä aikaa tapaamme iäkkään Oton, jonka elämään saimme tutustua jo Oton elämä ykkösessä vuonna 2011. Nautin suuresti Anderssonin teksteistä: älykkyydessään ja inhimillisyydessään ne ovat ajatteluttavia, hauskoja ja kauniita, mutta eivät ilman säröä, kuten ei Oton elämäkään.

Ja täysiä ne ovat: ensimmäisen noin neljäntoista sivun jälkeen ajattelin, mitä voi vielä tulla, sillä oli jo käsitelty niin paljon, kaikki? Oton lapsuus, perhe, harrastukset, kotikaupunki, pahimmat pelot, sotaa, rauhaa, itkua, naurua, muistoja, ystäviä, seksiä...

"Se mikä ei paisu kutistuu, se mikä ei kulje eteenpäin jähmettyy."

Teksti ainakin kulkee eteenpäin ja ajatukset juoksevat. Usein ne kulkevat kuolemaan, ja siihen, mitä sen jälkeen.

"Hän ajattelee kuolemaa kuin edessä olevaa matkaa paikkaan jossa ei ole aiemmin käynyt, autiota maata jonka kulttuuria, tapoja, kieltä hän ei tunne."

Mutta ei hän jää vain odottamaan ja vellomaan kuolemassa, vaikka jopa kokee sellaisen, sairaalassa. Oton ajattelu on avaraa. Pahuus ja epäoikeudenmukaisuus, maailman viha, typeryys ja julmuus suututtavat ja kauhistuttavat häntä. Pienistä rikkeistä lahdataan - tai ilman rikkeitäkin - kun suurimmat roistot pääsevät pälkähästä, jopa presidenteiksi ydinaseilla uhkailemaan tai veroparatiiseista nautiskelemaan.

Ystäviään hän ajattelee paljon. Kuten Albertia. Ja naisia, joita on rakastanut; rakkautta ylipäänsä, fyysistä puolta paljon. Sekä sitä, miksi halusi tulla kirjailijaksi - muistaa myös nolon episodin kustantamovierailustaan rahapulassa. Uraansa lääkärinä, jota hän tavallaan edelleen jatkaa, ainakin häntä pyydetään esitelmöimään, ainakin ikääntymisestä. Työnsä politiikassa hän on jo lopettanut, mielipiteitään ei.

Riivattukin Otto on, nimittäin Vladimir Putinin: hän nimittää tautiaan putinismiksi. Se ei ole miellyttävä tauti. Sekään, kuten eivät muutkaan fysiikassa tuntuvat vaivat, joista Otto kärsii. Tosin hän ei anna niiden häiritä kirjoittamistaan, taiteesta tai punaviinistä nauttimistaan enempää kuin on pakko. Otto listaa kirjailijasuosikkejaan, joihin kuuluu niin klassikkoja kuin nykykirjailijoita. Musiikki, se on tärkeää - ja jalkapallo. Kuten sanottu, aina ovat olemassa ajatukset, muistot ja nykyhetki, lapsenlapsissa tulevaisuus.

"Sen tarkoitus, että olemme, on että katoamme."

Vaikka Otto miettii rankkoja ja isoja aiheita, ei kirja ole rankka; se on myös täynnä lämpöä, ihmisrakkautta ja huumoria. Kuin lasillinen hyvää punaviiniä, jonka baarimikko kaataa harkitun suurpiirteisesti; ei millintarkasti, vaan vähän enemmän. Piripintaan. Nauttijalle jää hyvä mieli.

Kenelle: Kokeneen kirjailijan tekstistä nauttivalle, ajatuksista uteliaalle.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2. Suomennos Liisa Ryömä. WSOY 2016.

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat

Toimitusjohtaja Toivo Pesä vannoo Saabin ja Sultanin nimeen, aina vain suuremman. Hän uhoaa ja uskoo itseensä, vankan kokemuksen voimin. Ammattimies, jolla on parhaan kaverinsa Sillin kanssa yhteinen pienimuotoinen äänieristykseen erikoistunut rakennusfirma.

Ikää alkaa kertyä, minkä Pesä huomaa nykypäivän naisten käytöstä ihmetellessään normi-illan ravintolakierroksella - ilmaiset drinksut eivät enää kelpaa - ja fysiikkakin vuosista muistuttaa. Outo sana, seksismi, herättää ihmetystä. Että anteeksi pitäisi pyytää!

"Marjattaakin läiskäsisin perseelle ja totesin, että kyllä sen ymmärtää, miksi Silliltä menohalut uupuu, kun on tollasta kokolihaa kotona tarjolla." 

Kuten Pesän thaimaalainen monitaitohieroja Kalliosta asiakkaistaan toteaa: "Niin kovin yksinäisiä. Luulevat että minulla on rakkaus."

Mutta kun Irmeli tilaa Pesän firmalta äänieristetyn kontin, alkaa kova kuori rakoilla. Irmeli on muuten terapeutti, sillä: "Terapiabisnes oli 2000-luvun alussa osoittautunut tuottoisaksi tavaksi olla yhtäaikaa inhimillinen ja menestynyt." Irmelillä ja Pesällä on monenlaista yhteistä; noin alkajaisiksi bisnestaju, työnteko ja selkeä asenne ihmisiin. Kyllä, siitä kehkeytyy jotain.

Kirja on loistava veto Kuusistolta, jolta hellyttävän ja koskettavan Amerikkalaisen jälkeen olisi odottanut jotain herkkää ja runollista: nyt hän istahtaa äijän rooliin ja kuvaa perusmiestä pahimmillaan, ehkä myös parhaimmillaan. Ymmärrys ja sympatia ovat edelleen läsnä: kaikkine puutteineen päähenkilö herättää miellyttävää hykerrystä ja jopa lämpimiä läikähdyksiä, esikoiskirjan tavoin. Vaikka henkilö on täysin päinvastaista laitaa! Ehkä laji on tarkoitettu parodiaksi - toisaalta teksti on siihen liian kilttiä, joten en usko - mutta kuvaus on raikasta ja nostaa esiin jotain ja jonkin ihmislajin, jota emme normaalisti halua tuntea tai edes ajatella. Vaikka kuinka perusnormi-cis-miehestä puhutaan. Onko se hyljeksitty, sukupuuttoon kuoleva laji? Missä viipyy mielenosoitus Kansalaistorilla? Tekeekö Kuusisto tärkeää lajinpelastus- ja dokumentointityötä?

Viihdyin ja nautin Kuusiston selkeästä, napakanluontevasta kielestä, joka ei sano turhaan (kuten ei cis-mieskään), mutta herättää paljon ajatuksia ja hymyilyttää. Kirjassa on todella paljon samaa kuin Kuusiston esikoisessa, herättää samoja tuntemuksia. Mikä on hyvä juttu, ja toisen kirjan myötä tyylin alkaa tunnistaa. Kuusistolla on täysin oma lähestymiskulmansa, tunteisiin nurkan takaa vaikuttamisen taito.

Helsinkiläisille vilautetaan tuttuja paikkoja. Raffaellon - jopa edesmenneen Happy Daysin - terassi mainitaan. Sikalassa pidetään aamupalaverit ja käydään läpi illan saldot, Sirdiessä istuskellaan. Kallion kirjasto on mukana, toisaalta myös Heinolan ABC ja Kuopion kaupungintalo torimaisemineen. Irmeli nimittäin myy äänieristettyyn konttiin perustuvan terapiansa Kuopioon, jonka hallinnossa sattuu työskentelemään hänen entinen miehensä. Tätä Pesän on vaikea hyväksyä.

"Mutta minkäs teet kun rakastut. Kuvittelin kai olevani uusi ratsu sillä pelilaudalla." 

Miten käy, lukekaa kirjasta. Onnistuuko kontin äänieristys? Saako Pesä sydänystävän vai sydänkohtauksen? Ja tutustukaa myös yllättävään kertojanääneen; riesaan, joka ahdistaa päähenkilöitämme, etenkin Irmeliä. Pidin myös tästä elementistä, sillä, no, sehän on olemassa, kuten jokainen tietää. Jätän salamyhkäisesti tarkemmin kertomatta, mistä on kyse. Jätän lisääkin: Pesän ja Irmelin, hyvillä mielin.

"Yksinäisyys ei tee ihmisestä surullista. Se tekee ihmisestä vihaisen."

Kenelle: Älykästä huumoria ja yllätyksellisyyttä arvostaville. Perusmiestä kestäville tai kauhisteleville. Hauskan ja hyvän mielen hakijalle. Suomalaisesta tämän päivän kaunokirjallisuudesta kiinnostuneille.

Muualla: Äijäilyä näkyvissä! varoittaa ja lupaa Tuijata.

Meri Kuusisto: Toivo Pesän muistelmat. Otava 2016.

Helmet-haaste 2016 -kohta 26: elämäkerta tai muistelmateos. Sillä onhan tämä sellainen, eikö?

Hanna Morre: Tuonen tahto

Kun kuulin kirjasta, en epäillyt sekuntiakaan sen toimivuutta. Onhan Hanna tuttu kirja-alan monitoimijana ja monenlaisena taitavana tekstityöläisenä; kirjabloggaajana, kustannustoimittajana ja pienen spefi-kirjoihin erikoistuneen kustantamon näkyvänä hahmona. Joten kun kuulin hänen julkaiseen esikoiskirjansa, reaktio oli kanssa-ilon lisäksi lähinnä tyyppiä "jo oli aikakin".

Eikä kirja petä: Tuonen tahto on huolellisesti mietitty ja toteutettu, selkeän kompaktiksi paketoitu tarina karmeasta aiheesta, lapsen kuolemasta. Tytti ja Timo menettävät ainoan lapsensa, Ainon. Kirjailija kuvaa onnettomuuteen johtavat olosuhteet, itse tapahtuman ja etenkin sen seuraukset karuudessaan aidolla ja todella tavalla. Kertojaääninä toimivat molemmat vanhemmat vuorotellen.

Virkistävässä arkisuudessaan luontevaan ilmaisuun sekoittuu pikku hiljaa elementtejä, jotka saavat muistamaan kirjailijan taustan spekulatiivisen fiktion ahkerana edistäjänä Suomessa. Ei, kyse ei ole kummitusjutusta sanan varsinaisessa mielessä. Tai oikeastaan nimenomaan siitä, sillä, kuten usein kauhukirjoissa, voi nytkin todeta suurimpien demonien asustavan ihmisen itsensä sisällä. Kirja edustaa yllättävän vähän spefiksi mieltämääni fantasiaa - jopa moni ns. perusproosakirja sisältää sitä enemmän.

Kirjailija rinnastaa mennyttä nykyaikaan; kiehtovia, ikiaikaisia suomalaisia myyttejä ja nyky-kyvyttömyytemme, keinojen puutteemme kohdata kuolema silloin, kun se ei ole vain tv:n uutiskatsaus tuhansien kilometrien päästä tai kun tuskasta ei pääse eroon laittamalla jonkun tilille rahaa. Isoja aiheita fiksusti esitettynä: rajaukset toimivat, rönsyt on karsittu tiukasti, vellomaan tai selittelemään ei pysähdellä. Kiivas tarina vetää jännittävänä ja yllättävänä alusta loppuun.

131 sivua on nopeasti luettu, joten uppoutuminen on pikainen sukellus, mikä lienee lukijoista osan mielestä etu, osan haitta. Itse olin tyytyväinen, ettei asioita tunnelman takia pitkitetty; tarina on kuitenkin suhteellisen simppeli, ja pidempi teos olisi vaatinut lisää juonikuvioita tai kerronnan tasoja. Morre on suorasukainen kertoja, joka nauttii yllättämisestä ja rohkeista yhdistelyistä, ja näitä ominaisuuksia esikoiskirja kuvaa hyvin. Jälleen ei-hyvän mielen kirja, jonka henkilöistä ei lukijan tarvitse pitää, ei edes ymmärtää, nauttiakseen tarinankerronnasta ja jännityksestä.

Kenelle: Psykologisen jännityksen ystäville, arjen tavallisuuden rikkovaa hakeville, sujuvan nopeaa jännittävää kaipaaville.

Muualla: Morre luo tunnelmaa taiten ja on selkeästi tässä ajassa, kuvaa Hyllytontun höpinöitä. Yksityiskohdiltaan tunneuskottavaa, sanoo Taikakirjaimet. Erilainen, mutta siksi niin vahva, sanoo Krista, joka rakastaa pelätä kirjaa lukiessaan.


Hanna Morre: Tuonen tahto. Osuuskumma 2016.

Emma Cline: Tytöt

Tytöt on vahva kertomus 1960-1970-luvun vaihteesta Kaliforniasta, jossa 14-vuotias Evie on tuossa sekavassa lapsen ja nuoren naisen välitilassa, teineydessä. Kehittymistä ruokkivat olosuhteet: eronneet vanhemmat - joista kumpikaan ei juuri osoita tyttöön kiinnostusta - uusine puolisoineen, ja ystävättömyys. Evien kiihkeä halu elää ja kokea etsii väylää, ja se löytyy Ranchilta.

Evie tapaa Elisabethin, joka tutustuttaa hänet täysin toisenlaiseen elämäntapaan kuin siistin perhekodin ihanne on. Ranchilla kaikki on yhteistä, ruoka ja vaatteet dyykataan roskista, muita sääntöjä ei ole kuin tehdä asiat toisin, usein päihteiden avittamana. Henkinen johtaja Russell on aikamies, jota palvova nuorten joukko elää yhteiskunnasta piittaamatta, täysin Russellin ohjailtavina. Evie ihastuu Elisabethiin ja koko heidän maailmaansa, joka kiehtoo tyttöä äärettömästi.

"Mutta elämä ranchilla todisti, että elää saattoi myös toisella tavalla virittyneenä. Että ihminen saattoi puskea pikkumaisten inhimillisten heikkouksien ohitse suurempaan rakkauteen. Keskenkasvuisten lailla minä uskoin rakkauteni ehdottomaan erehtymättömyyteen ja ylivertaisuuteen."

Kirja kuvaa käsinkosketeltavan voimakkaasti nuoruuden kiihkeyttä ja kaipuuta osaksi jotain suurta ja merkityksellistä. Ja helppoutta, jolla ajelehtiva tyttö solahtaa yhteisöön, miettimättä sen tarkoitusperiä tai vaikutuksia. Jo tämä olisi minulle lukijana riittänyt, mutta tarina antaa heti alussa ymmärtää, että tulossa on tragedia. Jatkuva vihjailu ärsytti, uhkan tuntua korostetaan alleviivailevasti.

"Suzanne ajoi välillä väärää kaistaa ja me kiljuimme ihastuksesta ja sekavasta kauhusta, vaikka minun kiljunnassani oli ontto kaiku: en uskonut että mitään pahaa voisi koskaan tapahtua, ei oikeasti."

Jotain pahaa tapahtuu. Evie joutuu myöhemmin, aikuisena, muistelemaan noita aikoja ystävänsä pojan ja tämän kavereiden kysellessä julkisuudessa huomiota herättäneistä tapahtumista. Nuorten seura saa Evien mieleen tytön tuntemukset, hyvineen ja pahoineen. Näin selitin itselleni aikasiirtymän ja kehyskertomuksen, joka jää muuten irralliseksi itse tarinasta. Paljon ei aikuinen Evie kuitenkaan ääneen halua kertoa, lukija saa kyllä muistoista tarkan kuvauksen.

Uskon, että suurin osa tytöstä naiseksi kasvaneista löytää kirjasta jonkin tutun tuntemuksen häiveen, ja siksi se koskettaa, osin hellyttää ja osin raivostuttaa tyttöjen puolesta. Kieli on uskottavaa, kokemukset todentuntuisia, ja tarina jättää surullisen, voimattoman olon. Lieve kertoo sen pohjautuvan väljästi todellisuuteen, ns. Charles Mansonin kulttiin. Ei hyvän mielen kirja, vaan vaikuttava - joskin sekä ajallisesti, paikallisesti että henkisesti suomalaiselle lukijalle kaukainen - kehityskertomus; sen vaikutuksia Evien loppuelämään lukija jää pohtimaan.

"Tyttöraasut. Maailma lihottaa heitä lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa."

Kenelle: Tytöistä naiseksi kasvaneille, tyttölasten vanhemmille, vahvan tarinan ystäville.

Muualla: Vuoden, vuosikymmenen parhain kirja, sanoo Annika. Ulla viihtyi tarinassa täydellisesti. Koskettava ja vahva, muttei täydellinen, sanoo Lumiomena. Cline kirjoitti itsensä suoraan tähtiradalle, toteaa Mai. Kieli räiskyy ja kipunoi, kuvaa Anneli. Sujuva ja kiinnostava romaani, sanoo Laura, mutta löysi myös kritisoitavaa. Erikoinen, sanoo Maija. Kiihkeä ja armoton, sanoo Katri. Aikuinen Evie ei tuonut kirjaan mitään uutta, tuumii Kaisa Reetta. Kiinnostava debyytti, sanoo Omppu. Kristan mieli ei räjähtänyt.     

Emma Cline: Tytöt. Otava 2016. Suomennos Kaijamari Sivill.