Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Lucy Bartonin ja Olive Kitteridgen tarinoilla ihastuttanut Elizabeth Strout on vuonna 2013 ilmestyneessä (ennen Lucya ja Olivea siis) ja tänä vuonna suomennoksen saaneessa kirjassa kirjoittanut amerikkalaista elämäntarinaa ja perhesuhteiden kuvausta. Keskiössä on Burgessin sisarussarja, joista jostain syystä ainoa sisko Susan on jätetty kirjan nimestä pois. Perhe oli köyhä lasten ollessa pieniä, ja pojat ovat rakentaneet elämänsä New Yorkissa, Susan asuu edelleen synnyinseudullaan.

Kaksi poikaa, Jim ja Bob, ovat hyvin erilaisia: molemmat ovat opiskelleet lakia, mutta Jim on tähti, josta odotetaan suuria, puhe- ja esiintymislahjojensa sekä uramenestyksensä ansiosta ehkä jopa poliitikon uraa. Bob on huomaamattomampi ja - sanotaanko suoraan - tumpelompi. Hän vaikuttaa kumman avuttomalta aikuiseksi mieheksi, mutta on ylpeä isoveljestään, vaikka tämä kiusasi Bobia armottomasti lapsuudessa. Eikä heidän keskinäinen kielenkäyttönsä lempeää ole keski-iässäkään. Side on kuitenkin olemassa. 

Jim on naimisissa Helenin kanssa, lapset jo isoja, ja Helen on suht tyytyväinen liittoon ja elämäänsä. Bobin taustalla on avioero Pamista, ei lapsia, mutta Susanin poika Zach on hänelle tärkeä ja hän kokee velvollisuudekseen toimia tälle isähahmona, koska oikea isä on kaukainen. Ja onhan Bob Susanin kaksonen. 

Mutta kun Zach joutuu tosi vaikeuksiin, Susan soittaa Jimille, tietysti. Teini Zach on hölmöillyt ja suututtanut Mainessa paikallisen somaliyhteisön. Nyt tosiaan tarvitaan lakimiehen apua, sillä kyseessä on maahanmuuttajien oikeuksia ja uskontoa pilkkaavaksi katsottava typerä teko, sianpään heitto muslimien kirkonmenoihin. Tästä purkautuva tapahtumaketju ei vastaa amerikkalaista unelmaa, vaan on rosoisempi ja siten inhimillisempi. Virheitä tehdään ja ne kuuluvat elämään, voisi olla yksi viesti. 

Kaikki tuntuu jotenkin kiusalliselta näiden ihmisten väleissä ja olemisessa. Kukaan ei ole miellyttävä tai samastuttava, ja Zach-poikaa käy sääliksi noiden aikuisten "hoivissa". Stroutin teksti vetää silti mukaansa, ja osuvat havainnot ihmismielestä ja käytöksestä saavat lukemisen sujumaan sutjakasti. Myös Helen ja Pam pääsevät ääneen kerronnan näkökulman vaihdellessa. Erityisen kiinnostavia ovat henkilöiden ajatukset maahanmuutosta, uutena ilmiönä heille. 

Mutta lukemistani haittasi pahasti se, että suomennoksessa on paljon kirjoitusvirheitä. Enkä puhu vain pilkuista tai perusoikeinkirjoituksesta, jossa siinäkin on ongelmia, esimerkiksi kaksoispisteen käytön kanssa, vaan oudoiksi vääntyneistä sanoista tai kokonaan vääristä sanoista, tyyliin "ne" kun pitäisi olla "me", vain osittain kursivoiduista sanoista, lainauksen loppumerkin puuttumisesta ja niin edelleen. En tiedä, onko ajatusviivan runsaan käytön tarkoitus mukailla alkuperäistekstiä, mutta suomen kielessä siihen olisi vaihtoehtoja, nyt viivat vilisevät silmissä. 

Ihmettelen, eikö tekstinkäsittelyohjelma ilmoittanut ilmeisimmistä virheistä (kuten siitä, että lause pisteen jälkeen alkaa pienellä alkukirjaimella) tai miksei huomioita ole noteerattu. Käännös on sujuvaa, Stroutin kirjoista tuttua tyyliä, mutta editointi ja oikoluku ovat jääneet tekemättä tai tehty huolimattomasti tai taitamattomasti. Kirjoittaja ei sitä itse voi tehdä, eihän omia virheitä ole helppo huomata, vaikka tiedän, että yleensä suomenkieliset kirjailijat tekevät viimeiset tarkistukset itse ja ihan mallikkaasti. 

Mutta toiset silmät tarvitaan, jos laatuun pyritään. Ja Tammen Keltainen kirjasto on pitänyt yllä laatumielikuvaa, siksi tämä yllätti. Lienen normilukijaa allergisempi kirjoitusvirheille viestinnän työhistoriani takia, mutta jos olisin ostanut kirjan (lainasin kirjastosta), harmittaisi virheellinen tuote todella. Enkä kirjaa suosittelisi nytkään vaikkapa opiskelijoille, jotta suomen kielen säännöt eivät enempää hämärtyisi. Kuka kielestämme pitää huolta, jos emme itse sitä tee! Stroutin kirjailijan uran kehityksestä kiinnostuneille silti varmasti tärkeä teos: suurmenestykset tulivat vasta tämän jälkeen (Lucy-kirjoissa vilahtavat Burgessitkin). Ja heille, jotka pystyvät ohittamaan kirjoitusvirheet minua huolettomammin. 

Aiheesta vielä: tänään Hesarissa oli villieläinpuiston karhuista parin tuhannen merkin eli lyhyt juttu, johon oli saatu mahtumaan peräti kuusi kirjoitusvirhettä. Toivoisin todella, että etenkin julkisissa (saati maksullisissa) teksteissä käytettäisiin tekijöitä, jotka oikeasti osaavat suomen kielen. Se rapautuu kovaa vauhtia ja muuttunee vuosien saatossa kiinnostavaksi historialliseksi muistoksi kuolleiden kielien joukkoon. 

Kenelle: Amerikkalaisesta ajatusmaailmasta kiinnostuneille, luokkaretkistä lukeville, unelmamaailmaan kyllästyneille.

Muuta Elizabeth Stroutilta:

Nimeni on Lucy Barton
Olive Kitteridge
Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Strout: Burgessin pojat. (The Burgess Boys.) Tammi 2025. Suomennos Kristiina Rikman.

Jenny Erpenbeck: Kairos

Saksalainen Erpenbeck on arvostettu, Booker-palkinnonkin napannut kirjailija. Pidin kirjasta Mennä, meni, mennyt: ilmestymisajankohtanaan (suomennos 2019) se tuntui hyvin tärkeältä ja pakolaisongelma polttavalta. Kunnes sen jälkeen maailmanpolitiikka suorastaan räjähti käsiin, ja saimme vielä suurempia ongelmia. 

Nyt Erpenbeck kirjoittaa lähihistoriasta, Berliinin muurin murtumisen ajoista, 1980-luvun lopusta ja 1990-luvun alusta. Itä-Saksassa syntynyt ja asunut Katharine muistelee kirjan nykyhetkessä tuota aikaa ja suhdettaan Hansiin, häntä 34 vuotta vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, johon nainen rakastui oikopäätä, 19-vuotiaana. Ei lupaa hyvää, mutta Katharine ei välittänyt: hän halusi olla yhtä Hansin kanssa, arvosti ja kunnioitti tätä, rakasti miehessä kaikkea, niin hän kertoo, hiusten otsakiehkurasta varpaisiin. Heillä on yhteinen sanasto, yhteinen kokemuspankki, jota vaalitaan. 

"Saattaisi olla parempi sinulle, jos et ripustaisi sydäntäsi ihan kokonaan siihen mieheen.
Luuletko, että minä olen hänelle aivan kuin muutkin, joita hänellä on ollut?
Ei aavistustakaan. Mutta silti, vaikka et olisikaan.
Katharina tietää, että André oli joskus yhdessä naimisissa olevan naisen kanssa.
He antavat meille aina vain palasen elämästään, mutta meille he ovat kaikki."

Mikä sai Hansin rakastumaan Katharineen? Nuoruus, kauneus, runsas seksi, mutta myös tytön kulttuurinen ja poliittinen tietämys sekä tämän alttius ja spontaanius, arvelen. Molemmat ovat hyvin tunteikkaita rakastumisessaan. Heidän ajatuksensa tuntuvat menevät täysin yhteen, kuin romanssi olisi ollut väistämätön kohtalon tuoma onni.

"Tämä jatkuu niin pitkään kuin sinä haluat, Hans sanoo.
Katharina nyökkää. Jos saa vain nähdä miehen. Niin usein ja pitkään kuin mahdollista. Kaikki muu on hänelle yhdentekevää."

Mutta asetelma ei ole tasa-arvoinen. Katharina on nuori nainen, joka heittäytyy tunteisiinsa, itkee ja nauraa paljon, kun taas Hans on jähmeämpi. Eikä miehellä ole aikomustakaan erota vaimostaan ja pojastaan - vaikka Ingrid kyllä saa tietää suhteesta, eikä se tosiaankaan ole ensimmäinen kerta. Hansilla on riittänyt sivusuhteita, jopa erääseen suomalaiseen, Marjutiin. Kumpikaan ei kuitenkaan halua kaataa kulissia ja mukavasti järjestettyä elämäänsä. (Millainen esimerkki Hansin ja Ingridin pojalle, Ludvigille!) 

"Ilman avioliittoa loppuisi vaara, salaaminen, loppuisivat kaipuuta tuottavat olosuhteet, jotka eivät ole heidän rakkautensa sisältö mutta jotka pitävät sen käynnissä ja hereillä. --- Avioliitto, joka sotii rakkauden olemassaoloa vastaan, on samalla rakkauden ravinnonlähde. Ja mikäli Hans on rehellinen, niin myös päinvastoin."

Kuin vanha hähmäinen setämiesaika ja uusi aika muurin kaatumisineen kohtaisivat? Hansin vallanhalu ja valvonta Katharinaan kasvaa, hän testaa tyttöä, haluaa tietää kaikki tämän ajatukset. Ja jos ja kun Katharina tekee virheen, Hans ei anna sitä anteeksi.  

Itäsaksalaisten maailma alkaa avautua länteen; aiemmin tarvittiin matkustuslupa, jonka sai vain tiettyihin maihin vankoin perustein. Esimerkiksi Katharina käy kurssilla Unkarissa ja vierailee lännen puolelle muuria sattumalta jääneen isoäitinsä luona. On kiinnostavaa lukea kuvausta ensimmäisistä länsireissuista, monta ihmeteltävää asiaa! Ja yhdessä pari käy - ei niin ihastusta nykyisin nostattavasti - Moskovassa. 

Mutta suhde kohtaa lopulta muurin, josta ei taida olla pääsyä yli eikä läpi. Rakkaustarina on silti tosi ja molempien elämää järisyttävä. Erpenbeckin - ja siis suomentaja Pajusen - lauseet ovat tiiviitä ja täysiä, niitä ei voi lukea tiukasti keskittymättä, eivätkä ne aina avaudu sittenkään. Siksi kirja tuntui raskaalta lukea, eikä aihekaan ole kepeä. Melkoinen syväsukellus saksalaiseen lähimenneisyyteen.

Kenelle: Lähihistoriasta kiinnostuneille ja idän ja lännen eroja etsiville, rakkaustarinaa hakeville, ikäeron merkitystä suhteessa pohtiville, tiiviin ja painavan ilmaisun ystäville. 

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi 2025. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri

Haruki Murakamista ei ikinä tiedä. Muutama teos on jäänyt lukematta tai ainakin niiden hienous 
ymmärtämättä, mutta nyt olen pitkästä aikaa viehtynyt hänen maagismystiseen filosofointiinsa ja japanilaisvaikutteiseen kieleensä.

Kirjassa on paljon minua kiehtovia elementtejä: kaupunkiympäristöt, ajan kulun kummallisuus, yksinäisyydessä pärjääminen, oman erikoisalan löytäminen, kirjasto tärkeänä tapahtumapaikkana, muutamia mainitakseni. Ja kaiken kaksinaisuus, dualismi, jonka avulla Murakami kuvaa ihmiselämää, tulkitsen. 

Tarina alkaa joen rannalta, jossa tyttö kertoo pojalle muurikaupungista, paikasta, jossa hänen mielensä asuu, vaikka hän on fyysisesti suurkaupunkilainen. Poika viehättyy ajatuksesta kuvitellusta kaupungista, jossa on kaikki valmista, rauhallista, selkeää, ilman kelloja tai ainakin niiden viisareita. Hän rakastuu tyttöön.

"Olimmekohan me rakastavaiset? Onko lupa väittää niin, tuosta vain? En tiedä. Joka tapauksessa meidän sydämemme olivan tuona miltei vuoden kestäneenä aikana aidosti yhteen kudotut. Ja vähitellen me rakensimme ja jaoimme keskenämme erityisen, vain meidän kahden välisen, salaisen maailman - ihmeellisen kaupungin, jota ympäröi korkea muuri."

Taianomaisesti poika pääsee - jo miehenä - kuviteltuun kaupunkiin, Portinvartijan ohi. Yksi pääsyvaatimus on luopua varjosta. (Tästä varjo ei ilahdu.) Muurin takana on myös tyttö, joka ei tässä paikassa tunne entistä ystäväänsä, mutta on utelias kuulemaan, mistä tämä tulee. 

"Sinä kysyit: - Eikö se ollutkin kovin erilainen paikka kuin tämä? Niin kooltaan kuin rakenteeltaan, tai asukkaiden elämäntavalta. Mikä on kaikkein suurin ero?

Vedin yöilmaa keuhkoihini ja etsin oikeita sanoja, osuvinta ilmaisua. Sitten sanoin: Siellä kaikki ihmiset kuljettivat varjoaan mukanaan."

Miehestä tulee kaupungin kirjaston johtaja. Sillä hommaan tarvitaan joku, jolla on myös fyysinen ruumis, toisin kuin äskettäin edesmenneellä johtajalla. Muutenkin mies omaa tarvittavan pätevyyden tehtävään, joka on johtajan tärkein: unien lukeminen. "Teillä on kokemusta varjon menettämisestä", toteaa aikaisempi johtaja Koyasu, jonka kanssa mies usein keskustelee neuvoja saadakseen.

"Kuten äsken mainitsin, vielä vainajanakin on paljon sellaista, mitä en ymmärrä. Kyllä, juuri kuten elossa ollessakin. Valitettavasti pelkkä kuoleminen ei tee ihmisestä lainkaan viisaampaa."

Eräs kysymys askarruttaa miestä. Hänen alkuperäisessä kaupungissaan on erikoinen poika, joka vaikuttaa olevan väärässä ympäristössä, eikä hänellä ole helppoa. Poika on saanut tietää muurikaupungista ja on vakuuttunut siitä, että siellä on hänen paikkansa. 

"En osaa päättää, onko oikein toteuttaa pojan toive vai ei. Onko minulla oikeus auttaa häntä, tai yleensäkään ketään, katoamaan tästä maailmasta.

Koasy vakuuttaa, ettei miehen tarvitse tehdä päätöstä, poika osaa tehdä sen itse. - Hän tekee omaa elämäänsä koskevat ratkaisut oman harkintansa varassa."

Ja poika katoaa tosimaailmasta. Hänen etsintänsä on aikamoinen projekti. Luonnollisesti (!) hän on muurikaupungissa, mutta mies ei voi kertoa siitä pojan perheelle - kuka uskoisi moista! Kun hän on itse taas muurin takana, poika ottaa yhteyttä ja kertoo, mitä hän on tullut tekemään. Poika liittyy kiinteästi miehen omaan kohtaloon (elämään, tarinaan, miten vain), käy ilmi.

"Pohtiessani sitä, mitä poika oli kertonut, kynttilän liekki huojahti kertaalleen voimakkaasti ja katosi sitten. Täydellinen pimeys laskeutui huoneeseen, ja sen myötä katosi myös aika."

Kiehtova, epätodellisen ja toden rajoja taitavasti hämärryttävä teos - kuin muurikaupungin muuri, joka vaikuttaa muuntuvan ja vaihtavan paikkaa tarpeen mukaan, joskus suojellakseen, joskus vangitakseen. Miksi muuri on niin epävakaa? Ketkä oikeastaan ovat varjoja, ketkä todellisia olentoja? Miksi varjoa ylipäänsä tarvitaan, erottaako se elävät ja kuolleet? Miksi unia on välttämätöntä lukea. (Ja kirjoja.) Voiko ajassa liikkua yhden elämän aikana. Murakami tarjoaa paljon pohdittavaa elämän luonteesta, rauhalliseen, pohdiskelevaan tapaan.

Viehätys alkoi hiipua viimeisillä kymmenillä sivuilla: kirjan lopetus oli minusta tuskastuttavan pitkä. Kuin kirjailija ei olisi raaskinut luopua luomastaan maailmasta. Siellä oli silti kiinnostavaa vierailla, ja koin matkan varrella todellista lukemisen lumoa.

Kenelle: Eriskummallista sietäville, elämäntehtävää pohtiville, kiusatuille, kirjastossa viihtyville,  mielessään matkaileville, tiiliskivien ystäville.

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Antti Valkama. Päällys Jussi Kaakinen.

P.S. Tuotteliasta sukua nuo Valkamat. Antti kääntää, Heikki kirjoittaa kirjoja, toimittajan työnsä ohessa. Hänen uutuuskirjansa japanilaisesta arkiruuasta oli Helsingin kirjamessuilla niin suosittu, että se loppui lauantaina kesken (lisää saatiin sunnuntaiksi)! 

Heikki Valkama järjestää ensi lauantaina 16.11.2024 Maunula-talolla Helsingissä Maunulan kirjamessut. Olen menossa, sillä olen mukana ohjelmassa, kuten muutama muukin kirjasomettaja. Kirjailijoista puhumattakaan, heitä on paljon. Tule sinäkin! Tapahtuma on maksuton, kesto klo 13 - 17. 

Maunula-talon kirjamessujen ohjelma

Jennifer Egan: Piparkakkutalo

Tunnemme Grimmin vanhan sadun Hannusta ja Kertusta: piparkakkutalo näyttää, tuoksuu ja maistuu hyvältä. Mutta kun se imaisee pahaa-aavistamattoman kulkijan sisäänsä, tätä odottaa karmea kohtalo, ehkä kuolema tai vähintään ikuinen vankeus. Talo kuin internetin ihmeellinen maailma? 

Harva haluaa netin vankeudesta pois, päinvastoin. Sovellukset kytkeytyvät yhä tiiviimmin elämäämme, eikä kuolemallakaan ole väliä, sillä on keksitty teknologia, jossa ihmisen tietoisuus muistoineen voidaan siirtää verkkoon. Mutta miksi? Koska se on ihmisistä äärettömän koukuttavaa! Uskomme kaikkien janoavan kokemuksiamme somessa ja elämässä, mutta mitä sanoo jälkiseuraaja:

"Mutta ongelmani on sama kuin kaikilla informaation kerääjillä: Mitä sillä tekee?Miten sitä pitäisi lajitella, ryhmittää ja käyttää? Miten välttyä hukkumasta siihen? 

Jokaista tarinaa ei tarvitse kertoa."

Jennifer Egan jatkaa monipolvista scifi-henkistä kertomustaan, johon saimme tutustua Aika suuressa hämäyksessä. Kyseessä ei ole suora juonellinen jatko, vaan tyylin ja joidenkin henkilöiden samuus. Samoin kuin Hämäyksessä, kirjailija vyöryttää esiin kymmeniä henkilöitä ja näennäisesti yhteenkuulumattomia tapahtumia kuvatakseen ihmisverkostoja. Ne muodostuvat eri ajoissa ja sukupolvissa ja risteävät odottamattomilla tavoilla. Bix, teknologianero, pelkää innovointitaitonsa kadonneen. Miles, erään veljessarjan vanhin, saa apua vanhoilta tutuilta Sashalta ja Drew'lta, punk-bändi Liekehtivät Dildot yritetään saada jälleen nousuun ja niin edelleen. 

Egan hurvittelee kielellä ja sanoilla. (En oikeasti usko, että kirjoittaminen on ollut pelkkää hurvittelua, niin haastava rakenne on, mutta itsepä valitsi.) Gregory ja Dennis olivat kirjoitusseminaarissa, jossa kehotettiin huomata tekstin "sanahylsyt", tyhjät sanat, ontot ilmaisut.

"- Etsikää pakenijat, Athena neuvoi haltioituneita opiskelijoitaan. - Haluan kuulla sanoja, jotka ovat yhä elossa, jotka sykkivät. Kuumia sanoja, hyvät ihmiset! Antakaa minulle luoti älkääkä hylsyä - ampukaa se suoraan rintaani. Kuolen ilomielin tuoreen kielen takia."

"- Myrkky, Gregory sanoi. - Eiiikää, Dennis päästi summeriäänen. - Sanahylsy. 
- Totta, Gregory mietti. - Myrkky ei ole enää toksista.
- Toksinen ei ole toksista, Dennis sanoi.
- Toksinen on laimeaa, Gregory myönsi. -'Raju' on nolo. 'Katalysoiminen' ei aiheuta reaktiota.
- 'Siilot' ja 'korit' ovat tyhjiä, Dennis sanoi. - Entä 'tyhjä', Gregory kysyi. - Onko 'tyhjä' tyhjä? 
- "'Tyhjän' on määrä olla tyhjä, Dennis sanoi. - Tyhjä ei ole täynnä.
 - Mutta riittääkö 'tyhjä' kuvaamaan tyhjyyttä?

He saattoivat jatkaa sitä koko päivän."

Tapahtumiin liittyy eräs manageri, eräs matematiikkanero (joka toi mieleeni Antti Tuomaisen kirjojen Henri Koskisen), eräs antropologi ja monta muuta perheiden jäsentä, eri-ikäisinä. Ajassa hypähtelevä, kierremakaronimainen juoni ei ole helppo seurattava, ja kertojat vaihtelevat, myös minä-muodosta tarkkailevaan. Huonomuistisen lukijan piti välillä palata taaksepäin etsimään vihjettä siitä, kuka nyt on äänessä. Eipä siinä, ollaan kirjassakin muuta kuin hyvämuistisia nuoria. 

"Tässä sitä siis taas ollaan ja yritetään yksissä tuumin saada nostetta Scottylle, samoin kuin Boscolle ja - jos aivan totta puhutaan myös minulle ja kaikille niille yli kuusikymppisille, jotka tavoittelevat kulttuurista merkitystä maailmassa, joka tuntuu tapahtuvan olemattomassa 'paikassa' - siellä minne emme edes löydä ilman lasten (tai lastenlasten!) opastusta. Tässä iässä merkitystä saa vain puolileikillisellä nostalgialla, joka ei kuitenkaan - tehdään sen nyt aivan selväksi - ole äärimmäinen tavoitteemme. Puolileikillinen nostalgia on pelkkä portaali, piparkakkutalo jos niin halutaan sanoa, jonka kautta pääsemme pujahtamaan seuraavan sukupolven joukkoon ja lumoavaan heidät. Kaiken muuttava juttu: eikö se ole aina tavoitteena?"

Haasteiden heittämisestä huolimatta Eganin kerronta on kiehtovaa. Teksti etenee osin säerunomuodossa (vakooja Lulu) ja sähköpostikeskusteluna. Ytimessä on kuitenkin naulaavia havaintoja.

"Älä ikinä luota piparkakkutaloon! Oli vain ajan kysymys, milloin ihmiset pantaisiin maksamaan siitä, minkä he kuvittelivat saaneensa ilmaiseksi. Miksi kukaan ei tajunnut sitä?"

Uskon kirjailijan nauttineen pyörteisen kirjan tekemisestä. Ja uskon siitä nauttivan myös monen lukijan, lisäkseni. Haastavuus ja houkuttavuus on yhdistetty taidokkaasti. 

Kenelle: Älynystyöröitä hierovan romaanin lukijoillle, monipolvisen tarinan ystäville, hyvämuistisille, tulevaisuutta ja teknologiaa kavahtamattomille, ikuisesti elämään haluaville. 

Muualla:  Kirjavinkit sanoo toisiinsa linkittyvien tarinoiden rakenteen palkitsevan kärsivällisen lukijan. 

Jennifer Egan: Piparkakkutalo. Tammi, Keltainen kirjasto, 2023. Päällys Jussi Kaakinen. Suomennos Helene Bützow. 

Éduard Louis: Väkivallan historia, Kuka tappoi isäni

Kirjan nimi viittaisi laajaan katsaukseen väkivallasta kautta aikojen, mutta kyseessä on yhden ihmisen ja yhden väkivaltatapauksen käsittely. Joka pääpiirteissään kuvaa kaikkea vastaavaa kaikkialla tapahtunutta yhtä lailla. Kertoja Éduard kohtaa viehättävän miehen, jonka vie kotiinsa, seksin ja rakkauden toivossa.

Lupaavasti alkanut tilanne päätyy raiskaukseen, sekä fyysiseen että henkiseen väkivaltaan. Kertoja purkaa tapahtunutta ovelalla tavalla, antamalla sisarensa Claren kertoa siitä miehelleen. Ikään kuin kertoja sekä haluaisi jakaa kokemuksensa mutta toisaalta olla siitä irrallaan, etäännyttää itsensä traumaattisesta kokemuksesta. Olla koskematta pahimpaan, mutta sorkkia silti haavojaan. Koska eihän kipeimpiä kohtia voi olla tökkimättä! Claren kertomukseen hän limittää omia ajatuksiaan.

Poliisit, lääkärit, psykiatrit, koko koneisto käynnistyy, ja prosessin vaiheet käydään läpi pikkutarkasti. Éduard kulkee sen läpi ulkoisesti rikoksen uhrina, sisäisesti traumansa käsittelijänä ensijärkytyksestä eri vaiheiden (nämä olivat mielenkiintoisia) kautta ei "loppuun", mutta hetkeen, jossa syntynyt pelko tuntuu jo hallittavalta. Loppua ei kai voi olla, koska kokemus pysyy olemassa. Clare sanoo miehelleen:

"Mietin Ajattelen itse asiassa eniten niitä joita olen eniten vältellyt ja vihannut. Niin se menee. Voi siis hyvin olla, että sama pätee kaikkiin."

Éduard vastailee kysymyksiin: Miksi kutsuit tuntemattoman mukaasi? Oliko miehellä ase? Miten sait tilanteen päättymään? Häntä kohdellaan mielestäni asiallisesti, vaikka omaa osuutta käytökseen tivataan ja rasismi vilahtaa, kun syytettynä on tummaihoinen mies. Silti vaikutelmaksi jää, että sekä poliisien ja hoitohenkilökunnan mielestä raiskaus on vakava rikos, eikä sinisilmäisyydestä  rangaista. Ei siskonkaan taholta, vaikka tätä nyppii välillä veljen "hienostelu", jonka hän katsoo johtuvan itsekeksitystä erityisyydestä. 

"Ja sitten Clara sanoo, että kyllä hän oikeastaan tietää, hän tietää, miksen minä epäillyt mitään, se johtuu siitä että kiinnyn niin nopeasti, kehen vaan, olin jo lapsena sellainen enkä ole muuttunut, mutta Clara sanoo, ettei puhu siitä minun kuulteni, koska vastaisin vain, että käytökseni johtui ja johtuu edelleen yksinäisyydestä, siitä että olin perheessämme ulkopuolinen, ja Clara sanoo ettei halua kuulla kun sanon niin. Ettei se ole totta."

Clare lataa lisää teräviä huomioita veljestään, joka siskon mielestä hifistelee ja hienostelee tavatessaan lapsuudenperhettään ennen kuin "sulaa ja on taas normaali ja alkaa puhua murrettakin". Perheen työväenluokkaisuutta korostetaan Claren puhekielisyydellä. 

"Mutta se että Éduard oli sinä iltana niin varomaton, niin päätön, se johtuu varmana myös siitä, että se on kasvatettu kovalla kädellä ja se on yrittänyt liikaakin olla pelkäämättä mutta joskus pelko iskee, sanokoon Éduard mitä sanoo, ja pelko pysyy, koska ei Éduard niin paljon ole muuttunut kuin antaa ymmärtää. Mä kyllä tiedän."

Kertoja sanoo itse pelastuneensa usein valheiden avulla, eläneensä vapauden tunteen hetkiä valehtelemalla: mielikuvituksensa avulla. Mikä tarinassa on totta, mikä ei, emme voi tietää: se on silti todenmakuinen, paljastava ja ahdistavia tunteita herättävä. Paljastava nimenomaan kertojasta itsestään, hieman ympäristöstäkin. Traumakirjallisuutta, autofiktiota, totta kai.

"Minun tervehtymiseni alkoi siitä. Minun tervehtymiseni alkoi, kun tajusin, että todellisuuden voi kieltää."

Kuka tappoi isäni -teos on selkeämmin yhteiskunnallinen sukupolvikuvaus. Se kertoo kirjailijan isän tarinan pojan silmin. Jäyhä mies kärsi lapsena alkoholisti-isänsä väkivallasta ja vannoi, ettei toimi samoin omassa perheessään. "Väkivalta pelasti meidät väkivallalta." Mies piti opiskelua naismaisena eikä osannut suhtautua poikaansa, joka rakasti tanssia ja halusi esittää näytelmässä tyttölaulajaa. Suomalaisille tuttu äijähahmo, sodanjälkeisten sukupolvien lapsi, joka uskoi kovaan työhön ja halusi vain olla kuten muutkin.  

Muutos sukupolvien välillä on huima, lähes ylittämätön. Vanhoihin asenteisiin ja tapoihin tukeutuminen ei lopulta toiminut isälle, joka vanhemmiten hyväksyi poikansa eri tavalla. Isän selkä rikkoutui tehtaan palveluksessa mutta mies joutui silti raskaisiin fyysisiin töihin elättääkseen itseään ja perhettään, mistä poika kritisoi rankasti yhteiskuntaa. Kirjoittaja sitoo isän elämän Ranskan politiikkaan ja koviin poliitikkoihin, jotka ovat kurjistaneet köyhien elämää poistamalla tukia ja lääkekorvauksia. Kyynikkona sanoisin, että ei mitään yllättävää tässäkään. Taloudellinen polarisaatio vaikuttaa kiihtyvän kaikkialla. Louisin ansio on tehdä ilmiötä näkyväksi yksilön kautta ja hyödyntää asemaansa kuuluisuutena, jonka sanottava pääsee esiin.

Melko surullinen tarina tämäkin, mutta jälleen todentuntu on vahvasti käsillä. Louis ei hienostele ainakaan kirjoittaessaan, vaikka ehkä hiukan lukijaa kiusaa ihmisten koulutustaustojen erojen jatkuva korostaminen. Toivottavasti se kuitenkin rohkaisee nuoria opiskelemaan ja antaa esimerkkiä köyhyydestä eroon pyrkimiseen, kuten Louis itse teki, ja tarina löytyy kirjasta Ei enää Eddy.

Kenelle: Traumakirjallisuutta tutkiville, väkivaltaa kokeneille ja heidän läheisilleen, eriytyneisyyttä perheessään tunteville, sukupolviromaanien lukijoille, ranskalaisesta yhteiskunnasta kiinnostuneille. 

Muualla (Väkivallan historia): Mitä luimme kerran sanoo Louisin kirjoittaneen jälleen varsin koukuttavan pienoislukuromaanin, joka karkealla suoruudellaan ei väistele tai varo, vaan kertoo asioista niiden oikeilla nimillä, kurjuutta säästellen. (Kuka tappoi isäni) Kirja on herkkä rakkaudenosoitus isälle, jota on vaikea rakastaa, ja samalla vimmainen luokkayhteiskunnan kritiikki ja puheenvuoro sorrettujen vähäosaisten puolesta, sanoo Kirjaluotsi.

Éduard Louis: Väkivallan historia. Tammi 2020. Päällys Perttu Lämsä.

Éduard Louis: Kuka tappoi isäni. Tammi 2022. Päällys Tom Backström.

Molemmat kirjat on suomentanut Lotta Toivanen.

Hanya Yanagihara: Paratiisiin

Paratiisiin on mahtava kirja, niin sisällöltään kuin kooltaan. Ihastuttavan muhkea, eikä lukemista malttaisi vielä viimeisenkään sivun, numeron 905, jälkeen lopettaa. Se jättää päähän humisevan, kiihtyneen tunteen; nyt ollaan jonkin sellaisen äärellä, jota kirjan kanssa harvoin kokee.

Ensikatsomalta homma on selkeä: kolme aikatasoa, sadan vuoden välein, 1893, 1993 ja 2093. Kolme sijaintia, joista ensimmäinen ja viimeinen osoittautuvat lähes samoiksi (New York). Mutta lukija huomaa nopeasti, että kyseessä on paljon mutkikkaampi juttu kuin kronologinen sukusaaga. Emme siirry historiaan sellaisenaan, vaan rinnakkaistodellisuuksiin. Näin erään suvun jäsenten elämä olisi voinut mennä 1800- ja 1900-lukujen lopuilla, tuollaisessa maailmassa, jota kirjailija kuvaa ja joka on monin tavoin erilainen kuin meidän tuntemamme. Näen avainteeman Davidin pohdinnassa:

"Entä jos maapallo vaihtaisi asentoa, vain tuuman tai kaksi, mutta silti tarpeeksi piirtääkseen heidän maailmansa, heidän maansa, heidän kaupunkinsa, heidät itsensä kokonaan uusiksi?

Sci-fistä tai mistään mystisestä ei ole kyse, vaan aivan maanpäällisistä asioista. Politiikka on tässä maailmassa hoidettu toisin, sotia käydään, mutta eri maiden (jotka nekään eivät ole välttämättä tuntemiamme) kesken ja eri paikoissa kuin olemme oppineet. Etenkin Yhdysvaltoina tuntemamme maa muuttuu rajoiltaan. Saksa valtaa alaa Afrikassa, Beijing Indokiinassa 1900-luvulla. 

Sukupuolet ovat järjestäytyneet eri tavalla kuin totuttuun. Miehille järjestetään avioliittoja ja homous on normaalia, vaikka suvun jatkaminen on perustärkeää joka sukupolvelle - tämä on yksi keskeinen ja toistuva kirjan viesti, tulkitsen. Kuten myös se, että ihmiset voivat itse valita, mihin suuntaan lähtevät niin yksilönä kuin valtiona. Paitsi silloin, kun eivät voi, esimerkiksi heidän jouduttuaan karkotetuksi kotimaastaan tai sairastuttuaan. Pandemiat yleistyvät ja pahenevat. Raha ei auta.

"Lopulta sillä ei ollut merkitystä. Rikkaat kuolivat joka tapauksessa, ehkä hitaammin kuin olisi pitänyt, ja jotkut köyhät jäivät eloon."

"Tauti kirkasti kaiken siitä, millaisia me olemme, ja paljasti sadut, joita olimme sepittäneet elämästämme. Se paljasti, että edistys ja suvaitsevaisuus eivät välttämättä lisää edistystä  tai suvaitsevaisuutta. Se paljasti, että ystävällisyys ei synnytä lisää ystävällisyyttä. Se paljasti, mitä herkästi murenevaa runoa elämämme aidosti on - se paljasti ystävyyden huteraksi ja ehdolliseksi, kumppanuuden kontekstisidonnaiseksi ja olosuhteista riippuvaiseksi. Mikään laki, mikään järjestely, mikään määrä rakkautta ei ollut voittanut tarvettamme pysyä hengissä, ja meistä avuliaimmatkin haluavat vain pitää oman väkensä hengissä, keitä sitten ovatkaan."

Ihmisten nimistä ei voi päätellä heidän sukupuoltaan. Nimet ovat muutenkin jännittäviä, niin ihmisten kuin paikkojen. Samoja toistuu joka ajassa, mutta eri henkilöillä, jotkut periytyvät, jotkut muuten vain - ehkä kirjailijan huumorina? Niin nimet kuin aika venyvät ja muuttavat kaiken outoihin asentoihin kuin Dalin kellot. Onko Adams aina hovimestari? Onko David aina avuton seurailija ja Edward muutosvoima? Mikä rooli silloin on varattu Charlesille? Ja ketkä ovat ehkä sukulaisia keskenään alenevassa polvessa? Ei tietoa, vain veikkailuja.

Välillä eletään puutteessa, välillä ylellisesti. 

"He olivat molemmat turhamaisia, mutta turhamaisuus oli pikku nautinto, merkki elämästä, muistutus hyvästä terveydestä, kiitollisuutta."

Kolmesta kirjasta keskimmäisessä siirrytään Havaijille ja puretaan maan historiaa. Onko menneen haikailu silkkaa haihattelua - eihän aika voi kulkea taaksepäin, tuntuu kirja sanovan. Viimeinen ajanjakso kertoo lääkekehityksessä työskentelevästä Charliesta, jonka varalle on laadittu hänen tietämättään suunnitelma, joka hätkähdyttää häntä.

"Olisin taas kerran se mikä olin, avioitunut nainen, laboratorioteknikko, ihminen, joka hyväksyi maailman sellaisena kuin se oli ja ymmärsi, että muun toivominen oli turhaa, koska asioille ei voi mitään, eikä siksi kannattanut edes yrittää."

Niin, mitä kirjassa oikein tapahtuu, sen kuvailu veisi tunteja: joka tapauksessa kyse on rakkauksista, parinmuodostuksista, lapsista ja isoisistä. Siitä, miten kukin polvi valitsee oman tiensä, aiempien vaikutuksella, mutta ei välttämättä siten kuin on suunniteltu tai olisi luontevaa. Yksi on varmaa: jos ihminen elää, hän ikääntyy.

"Valmistautuminen kolmenkymmenen ikään, puhumattakaan neljästäkymmenestä tai viidestäkymmenestä, oli kuin olisi ostanut huonekaluja hiekasta rakennettuun taloon - mistä sen tiesi, milloin se huuhtoutuisi pois tai alkaisi murentua, luhistua kasaan?"

Yanagiharan mielikuvitukseltaan rikas ja sujuvasti vetävä teksti on vaivattoman ahmittavaa luettavaa. Lukijan aivot saavat nautinnollisesti jumppaa ja hämmästelyterapiaa, mikä tekee aina hyvää. Huomaan, että nostamani sitaatit ovat synkänpuoleisia, ja kirjassa on surua ja pelkoa ja muuta tunteisiin menevää, mutta en kokenut kirjaa vain surullisena tai dystopiana, vaan kaikesta huolimatta jotenkin toivoa antavana, jopa joissakin asioissa utopiana (eikö nimikin viittaisi tähän?) Kirjassa ei ole mitään, mitä maailmassa ei jo olisi tai voisi olla, enemmänkin. Myös viisautta, lämpöä ja ymmärrystä. Upea kirja, jota suosittelen kaikille, jotka etsivät juonen helppouden sijaan ravistelevaa luettavaa.

Kenelle: Hurmioituville, uppoutuville, perinteitä rikkovaa hakeville, maailman tilaa pohtiville, ymmärrystä etsiville.  

Muualla: Kotona kirjassa -bloggaaja rakastaa "Yanagiharan proosaa, jossa ei ole mitään turhaa mutta joka kertoo kuitenkin kaiken. Se on samaan aikaan eleetöntä ja ilmeikästä."

Lue myös Pieni elämä. Paratiisiin ei ole yhtä raastava ja itkettävä, mutta vähintään yhtä kuohuttava.

Hanya Yanagihara: Paratiisiin. (To Paradise.) Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Arto Schroderus. Alkuperäiskansi: Na Kim.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Josiella ei ole kaikki hyvin. Hänen äitinsä päättää hankkia tytölle keinoystävän tämän oloa helpottaakseen ja kasvatusmielessä. Myymälässä Josie valitsi Klaran, jonka oli nähnyt näyteikkunassa. Klara on keinotekoinen mutta ystävyydessä aito: onhan hänet tehty nimenomaan sitä varten. Hänen elämäntehtävänsä on olla ystävä. 

Klara saa energiaa auringolta, häneltä, joka iltaisin laskee tiettyyn paikkaan ja joka pystyy elvyttämään, antamaan energiaa, sitä hyvyyttään, josta Klarakin elää. Voisiko hän auttaa myös Josieta, miettii Klara, jonka ominaisuudet ovat inhimillisen kaltaisia, mutta täysin vailla pahuutta. Myös hänen aisteissaan on eroja ihmiseen, ja hänellä on avuja, joita ihmisellä ei ole. Laaja kyky oppia, muistaa ja yhdistellä asioita on sellainen. Saamme tutustua Klaraan hyvin, sillä hän itse kertoo tarinaa minä-muodossa. Harvoin saa tutustua robotin ajatuksiin!  

"- Tiedän, että te, lääkäri ja Taloudenhoitaja Melania olette pohtineet Josien tilaa hyvin perusteellisesti. Se on erittäin huolestuttava. Toivon kuitenkin, että hänen vointinsa paranee pian. 

- Sinäkö siis vain toivot? Vai odotatko jotain konkreettisempaa? Jotain mitä me muut emme ole huomanneet? - Luulen... että se on vain toive. Mutta todellinen toive. Uskon, että Josien vointi kohenee pian. 

Sen jälkeen Äiti oli pitkään vaiti, katsoi vain ulos tuulilasista kasvoillaan niin etäinen ilme, että mietin, näkikö hän tien edessämme. Sitten hän sanoi hiljaa: - Olet älykäs KY. Näet ehkä asioita, joita me muut emme voi nähdä. Ehkä toiveikkuudessasi on perää. Ehkä olet oikeassa."

Tarina vaikuttaa mukavalta ja vaarattomalta, kunnes tunnelma yllättäen tihenee. Kirjailija johdattaa lukijan huimiin ajatuskuvioihin ihmisen ja robotin suhteesta ja eroista - tai oikeastaan Josien äiti tekee sen omalla suunnitelmallaan. Liikutaan karmivuuden rajoilla: voisiko robotti jopa korvata ihmisen?

Kaikkiaan kirja on kiehtova, hieman pelottava, tekstiltään kaunis ja älykkään pohdiskeleva, kuten mestari Ishigurolta on totuttu lukemaan. Klaraan on mukava tutustua, alusta loppuun. Niin, mitä tapahtuu robotille, kun hänen ihmisensä ei enää tarvitse ystävää tai "laitteen" elinkaari alkaa olla lopussa? Myös sen Ishiguro kuvaa koskettavasti, Klaran näkökulmasta. Mikä on ihmisen vastuu luomistaan olennoista? 

Kenelle: Tyylikkään tarinan ystäville, tekniikasta innostuville, tulevaisuutta kuvitteleville, scifiä sietäville.

Muualla: Ishiguro on mielikuvitusrikas ja ilmava kirjailija, älykästä ja eleganttia tuottava taituri, sanoo Mummo matkalla. 

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko. Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Helene Bützow. Päällys Laura Lyytinen.  

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Muisti on kiehtova ja ärsyttävä asia, etenkin kun ikää kertyy. Kun omien perheenjäsenten nimet pitää huudella kaikki peräkkäin, ennen kuin osuu oikeaan. Ja kun puolen minuutin takainen ajatus on jo kadonnut sillä aikaa, kun vaihdat huoneesta toiseen ja ihmettelet, miksi tulinkaan tänne. Kuulostaa ehkä tutulta? 

Muistipoliisi vie muistamisen aivan toisille tasoille. Tai paremminkin unohtamisen, sillä japanilaisella saarella tapahtuu kummia. 

"Kaikkien saarelaisten täytyy menettää sydämessään olevat asiat yksi kerrallaan, järjestyksessä. Luultavasti ihan pian sinullekin koittaa hetki, jona menetät jotakin ensimmäistä kertaa. - Onko se pelottavaa, kysyin äidiltä huolissani. - Ei ole. Älä huoli. Sillä se ei aiheuta kipua eikä kärsimystä."

Päähenkilön äiti kuolee, sitten isäkin, ja kertojanainen, kirjailija, jää yksin asumaan kotitaloonsa. Jäljellä on pappa, ja kustannustoimittaja R. Pappa ihailee kirjailijan työtä, muttei suostu lukemaan:

"Kun kirjan on mennyt lukemaan, sehän päättyy siihen, eikö päätykin? En saata tehdä mitään niin tuhlailevaista." 

Tavaroita katoaa. Ruoka-aineita unohtuu. Linnut ja ruusut katoavat. Myös kokonaisia perheitä. Outoa kyllä, R:llä on DNA:ssaan jotain, mikä estää muistipoliisien aikeet. Hän ei unohda asioita. Siksi hän on vaarassa joutua muistipoliisien - oikeaoppista unohtamista valvovien viranomaisten - haaviin, eikä sieltä palata. Muut samalla tavalla "vialliset" pakenevat turvataloihin, ja nuori naisemme päättää pelastaa R:n rakentamalla papan kanssa tälle turvahuoneen omaan taloonsa. Piilopaikan. 

Mikä kaikki voi kadota? Voivatko ajatukset kadota, sanat? Ainakin kirjallisuus katoaa. Nainen ei enää pysty lukemaan, hän näkee kirjoitusmerkit muttei "kyennyt ymmärtämään niitä toisiinsa yhdistyvänä tarinana." Romaanista tulee yhtä outo käsite kuin vaikkapa soittimista. Vaikka näkisi jonkin tavaran, sen käyttötarkoitusta ja ideaa ei enää muista.

Mikä kammottava ajatus. Yhteiskunnallinen viittaus on selvä. Sensuuri kitkee toisenmieliset, historiaa muutetaan jälkikäteen. Dystooppinen ote saarelaisten koko olemassaoloon yhdistyy tekstissä pikkutarkkaan, ajatuksia ja arjen askareita kuvaavaan kerrontaan, jonka miellän hyvin japanilaiseksi. Ogawa taitaa kerronnan tyylikkäästi.

Kaikkein pelottavin on ajatus siitä, että osa itsestä katoaa, eikä sitä pian edes huomaa. Mitä jää lopulta jäljelle?

Konkreettinen, kiinnostava tarina kuvaa suuria, huippuajankohtaisia asioita. Hieno yhdistelmä, joka on aiheen karmeudesta huolimatta nautinnollista, välillä hauskaakin luettavaa. Hämmästyttävää on se, että kirja on kirjoitettu jo vuonna 1994, nyt saimme sen suomennettuna.

Ogawan Professori ja taloudenhoitaja ilmestyi suomeksi 2016.

Kenelle: Tulevaa pohtiville, ajatuksiamme ohjaileville vaikuttajille ja vaikutettavina oleville, japanilaisuuden ystäville, kirjoittamisesta kiinnostuneille. 

Muualla: Kirjaluotsi pitää kerronnasta valtavasti ja kertoo myös kirjailijasta lisää.

Yoko Ogawa: Muistipoliisi. (Hisoyaka na Kessho 1994). Tamme Keltainen kirjasto 2021. Suomennos Markus Juslin. 

Pascal Mercier: Sanojen paino

Haluaisin täydentää Hesarin arviota kirjasta Sanojen paino: emme täysin samaa kirjaa kriitikon kanssa lukeneet. 

Kyllä, hienostunut ja sivistynyt kirja on, ja päähenkilö, lontoolainen kielenkääntäjä Leyland tosiaan elää kulttuuri-idyllissä, kuten arvio sanoo. Hänen italiaissyntyinen vaimonsa Livia peri aikanaan suvultaan kirjankustamon, jolloin perhe kaksine lapsineen muutti Lontoosta Triesteen. Nyt lapset ovat jo nuoria aikuisia, Livia edesmennyt ja Leyland miettii, kumpi oikeastaan on hänen kotikaupunkinsa ja mitä tehdä ajalla, jota on vielä jäljellä. 

Sitä piti olla vain vähän: mies saa outoja kohtauksia, joissa puhe puuroutuu, tajukin saattaa mennä, ja lääkäri antaa ensin väärän diagnoosin. Tuskaisan jakson jälkeen virhe oikaistaan, ja hän totuttelee ajatukseen, ettei kuolekaan ihan vielä. Kielinero Leylandin ainainen haave on opetella kaikkia Välimereen rajoittuvien maiden kieliä ("Älä unohda maltan kieltä"). Vielä ehtii siis haalia lisää oppia, mutta mitä muuta? Ajankulun olemuksen mietintää ja muistoja tarinassa on paljon, mutta myös konkreettisia sanojen ja ilmausten käännöspohdintoja, tulevaisuuteen katsomista ja kannanottoja muun muassa tv-ohjelmien puhetapaan, eutanasiaan, suuriin maailmantapahtumiin suhtautumiseen...

"Totuus oli siltikin, että loppujen lopuksi oli ratkaisevaa oli se, kuinka jokainen eli oman elämänsä, jokaisen kohtalon käänteen,jokaisen onnen ja epäonnen hetken."

Kirjan tärkein anti ja pointti (minulle) on Leylandin pohdinta kielestä. Sanoista, teksteistä, merkityksistä, kielten eroista, vivahteista kirjoittamisessa ja kääntämisessä - molemmista puhutaan ja molempia ajatellaan paljon, filosofisessa mielessä "puhtaasti": rakkaudesta lajiin, viisautta etsien, molempia koko ajan kerryttäen. Nostaisin tämän etualalle, ja vasta kaukana sen takana tulevat luontosuhde ja muut mainitut seikat.

"Millään muulla ei ollut koskaan ollut hänelle merkitystä, vain sanoilla. Asiat olivat olemassa vasta, kun ne nimettiin ja lausuttiin ääneen. Asenne oli tullut täysin hakematta, ja niin oli ollut alusta pitäen."

Jo aikuistuneet lapset sekä ystävät ja kollegat molemmissa maissa ovat miehen tarinassa tärkeitä, mutta heidänkin kanssaan puhutaan paljon, eniten, edellä mainituista asioista. Leylandin elämässä kaikki, ystävyydestä rakastamiseen, työstä vapaa-aikaan, kietoutuu sanoihin. Kirja on oikeastaan rakkaustarina, suuresta rakkaudesta kieleen, niin puhuttuun kuin ajateltuun. Hurmaavaa himolukijalle ja kielen ystävälle! 

Satumaista ehkä, mutta lällyyden kirjailija onnistuu välttämään. Tosin kaivattua säröä en olisi minäkään pannut pahakseni: sen olisi voinut lisätä vaikkapa tekemällä perheidyllistä hieman rosoisemman ja edes toisesta lapsesta täysin erilaisen, joko tyystin eri asioista innostuvan tai mistään piittaamattoman "ganstan" vastakohdaksi kieltä intohimoammattinaan tehneille vanhemmilleen. Toisaalta säröinen kirja olisi jo toinen teos. Sitä paitsi pituutta on nytkin riittävästi, ja kuten kriitikko (linkki yllä) sanoo, jonkin verran se sisältää vellovaa toistoa, mitä en tässä pitänyt pahana - niinhän ajattelussammekin on, eikä tarinan juju ole juonessa. Joka muuten etenee Leylandin mietinnällä siitä, ovatko vuosikaudet kääntäjänä hukuttaneet hänen oman äänensä. Miten sen voisi löytää? Ja olisiko hänestä kertojaksi?

"Oli uskomatonta, Leyland mietti, mistä kaikesta oli päätettävä, kun ei ollut kääntäjä, vaan kertomusta itsenäisesti sepittävä kertoja."

Pidin kirjasta paljon, osui oikeaan kohtaan ajassa ja sisällössään. Suomennokselle ei täyttä kymppiä - pyörätuoli ei ole rullatuoli ja muutama muu kohta hieman särähti, mutta silti: sanojen ja merkitysten rakastajille upean upottava teos! 

"Kirjoittaminen: itsensä peilaamista."

Sveitsiläinen kirjailija Mercier on filosofian tohtori, joka kirjoittaa saksaksi, ja kirja on häneltä toinen suomennettu. Yöjuna Lissaboniin julkaistiin suomeksi 2010. 

Kenelle: Kielen (kielten) ystäville, kääntäjille, kirjoittajille, intohimolukijoille, kotifilosofeille. 

Muualla: Tarukirja sanoo kirjaa erinomaiseksi ja kertoo siinä olevan "kieliin, kääntämiseen, muistoihin ja aikaan liittyvää pohdintaa. Siinä on myös uskollista ystävyyttä ja lämpimiä ihmissuhteita."

Pascal Mercier: Sanojen paino. (Das Gewicht der Worte). Suomennos Tuulia Tipa. Tammen Keltainen kirjasto 2021. Kansi Markko Taina.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Stroutin vuonna 1998 julkaistusta esikoiskirjasta saatiin suomennos tänä vuonna, samoin kuin alunperin 2008 ilmestyneestä Olive Kitteridgestä. Nimeni on Lucy Barton ja sitä laajentava kertomuskokoelma Kaikki on mahdollista tutustuttivat suomalaiset jo aiemmin tähän hienoon kirjailijaan.*

Tuotannon läpi kantava teema on erityisen vahva esikoisessa. Äidin ja lapsen, yleensä tyttären (Olivessa pojan), välinen suhde vaikeuksineen; puhumattomuus, salaisuudet, pienen paikkakunnan ominaispiirteet hyvässä ja pahassa, ihmisten omituiset mutta tavalliset ja inhimilliset piirteet.

Isabelle on kasvattanut Amyn yksinhuoltajana, ja nyt kun Amy alkaa kasvaa ulos pikkutytön muotista, äitiä kohtaavat uudenlaiset haasteet, jotka pakottavat Isabellen tarkastelemaan itseään ja ratkaisujaan uudella tavalla.

Hän huomaa hätkähtäen, ettei oikeastaan tunne tytärtään.

"Amy kääntyi ja tuijotti äitiään porrastasanteelta kasvot sulkeutuneina ja ilmeettöminä hiusten takana. - Minä olen sinun äitisi, Isabelle sanoi ja oli äkkiä masentunut, - eikä sinulla ole mitään syytä puhua minulle noin. Me asumme yhdessä, pidät sinä siitä tai et, ja minä raadan päivät pitkät tylsässä työssä, johon olen ihan liian ylikoulutettu, vain voidakseni ruokkia sinut. Hän vihasi itseään sanojensa vuoksi. Oli typerää sanoa että hän oli ihan liian ylikoulutettu, ja he kumpikin tiesivät sen. Isabelle ei ollut suorittanut collegeopintojaan loppuun. Hän olisi tuskin saanut parempaa työpaikkaa kuin mikä hänellä oli. Mutta - hän ei ollut käynyt collegea loppuun, koska hänen äitinsä oli kuollut eikä hänellä ollut ketään, joka olisi hoitanut vauvaa. Joten syy oli oikeastaan Amyn, juuri tuon ihmisen joka tuijotti häntä halveksivasti portailta."

Isabellen kunniaksi on sanottava, että hän yrittää olla hyvä äiti, sellaisena kuin sen itse ymmärtää. Tyttären naiseksi muuttuva ulkonäkö ja heräävä seksuaalisuus saavat hänet ymmälleen, pelokkaaksi ja vihaiseksi. Mutta mitä hän voi tehdä? Työpaikan ihmissuhteissakin hän huomaa tarvitsevansa muutosta. Naisten keskinäinen keskustelu työ- ja taukopöytien ääressä on kirjan riemastuttavinta antia, kun mutkaton Paksu Bev ja muut tulevat lukijalle tutuiksi arkisten tapahtumien kautta. 1970-luvun amerikkalaisen pikkukaupungin ajankuva avautuu monin tavoin: vanhempien ja opettajien suuri ja kiistämätön valta-asema, jota käytettiin myös väärin, jatkuva tupakointi, sortseiksi katkaistut farkut, jopa ufohavainnot ovat mukana. Ja ankara häveliäisyys, jolla seksistä (tai ylipäänsä mistään tuntemuksista) puhumiseen pikkukaupungissa suhtauduttiin, etenkin sukupolvien välillä. 

Pikkukaupungin kesä on helteinen, tukahduttavan kuuma, räjähdysherkkä. Stroutin teksti on yksinkertaisen selkeää mutta äärettömän tiheää. Armottoman seikkaperäinen kuvaus niin ympäristöstä kuin henkilöiden ajatuksista ja tekemisistä saa lukijan tuntemaan ihollaan kuumuuden ja paineen, jonka on purkauduttava jollain tavalla. Voiko häpeän kanssa elää?

Strout on mestari tuomaan esiin arjen draamaa. On vaikea kuvitella, että kukaan kirjaa lukeva äiti tai tytär ei löytäisi siitä jotain tuttua ja samastuttavaa, vähintään ymmärrettävää. Vaikka kirjan sanoma saattaa hieman olla ilmiselvä ja - kauhistus - opettavainenkin, kyseessä on hieno teos, johon uppouduin täysin. Tätä kai tarkoitetaan lukuromaanilla?

Kenelle: Äideille ja tyttärille, pikkupaikkakuntalaisille tai sellaisilta lähteneille, antoisan lukuromaanin ystäville. 

Muualla: Nanna viihtyi kirjan parissa mainiosti ja toteaa Lucy Bartonin olevan tästä hiotumpi versio.

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö (Amy and Isabelle). Tammen Keltainen kirjasto 2020. Suomennos Marja Haapio. Päällys Laura Lyytinen.

* Pikkukaupungin tyttö ilmestyi alunperin Otavalta 2001, sama kääntäjä. En tiedä, onko nyt ilmestyneeseen versioon tehty muutoksia tai tarkennuksia, mutta tieto aiemmasta julkaisusta selitti ainakin itselleni oudon tuttuuden tunteen Keltaisen kirjaston ilmoittaessa kirjan julkaisusta tänä vuonna.

** Edit. Kommenteissa suomentajan antama tieto, jonka mukaan käännös on sama kuin alunperin julkaistu. 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kauhistus, melkein jätin tämän lukematta! Ajattelin nimittäin, että kun olen nähnyt hienon tv-sarjan, tiedän jo aiheesta riittävästi. Väärin, väärin! Onneksi kirjasto tarjoili tarinaa, joka on (tietysti) luettuna sata kertaa antoisampi kuin ruudulta nähtynä. Äreän mutta elämänviisaan Oliven ja hänen ympäristönsä vivahteet ja tapahtumat piirtyvät silmien eteen tarkemmin, kuin suurennuslasin läpi. 

Kirja koostuu 13 kertomuksesta, joita yhdistävä tekijä on Olive ja hänen naapurustonsa. Mies Henry toimii apteekkarina, Olive itse on jäänyt jo pois opettajan töistään, ikää on. Parin suuri murhe on poika Christopher, joka vastoin Oliven huolestuneita uumoiluja ei jääkään peräkammarinpojaksi, vaan avioituu naisen kanssa, josta tuore anoppi ei innostu.

"Olive ymmärtää miksei Christopher ollut välittänyt hankkia ystäviä. Hän on samanlainen kuin Olive, ei voi sietää turhaa pälpätystä. Ja ihmisethän pälpättävät heti kun käännät selkäsi. - Ihmisiin ei voi luottaa, Oliven äiti oli sanonut hänelle vuosia sitten, kun joku oli jättänyt korillisen lehmänläjiä heidän etuovelleen. Henryä tuollainen ajattelu hermostutti. Mutta Henry oli itsekin aika hermostuttava, hän oli uskomattoman naiivi, aivan kuin elämä olisi suoraan Searsin kuvastosta: kaikki vain seisovat hymyilemässä." 

Henry ihastuu apulaiseensa Deniseen, ei romanttisella tavalla, vaan isällisellä, vaikka Olive piikitteleekin "tyttöystävästä" (paraskin puhumaan!). Denise on tarinassa monen muun tavoin tärkeä hahmo, peilatessaan päähenkilöiden tekemisiä ja luonteita. Kun Olive tapaa naapureitaan, hänen tylyn kuorensa alta paljastuu yllättäviä väläyksiä ymmärryksestä, jopa auttamisenhalusta ja -taidosta. Opettajan ura tuo kokemusta, etenkin nuorten ymmärtämiseen. Surullista on, että ymmärrys ei yllä hänen omaan poikaansa. Lohtua tuovat naapurit Bill ja Bunny, sillä heillä menee vielä huonommin jälkipolven kanssa.

"- Minkäs mahdat, sanoi Bunny. - Ei mahda mitään vaikka parhaansa yrittää. Mutta sitten he olivat sentään nauraneet, ihan niin kuin siinä olisi ollut jotain todella huvittavaa. - Muitten ongelmista on aina hauska kuulla, Olive sanoi ja Bunny oli ollut samaa mieltä, kun he olivat pukeneet villatakkeja ylleen parkkipaikalla."

Tylsää naapurielämää? Ei suinkaan: seikkailun makuun päästään muun muassa sairaalakohtauksessa. Alun perin Oliven piti käväistä sairaalassa vain vessassa, sillä ravintolasta kotiin oli vielä matkaa ja iäkkäällä naisella hätä saattaa yllättää nopeasti. Mutta tapahtumat saavat yllättävän dramaattisia - ja tumman humoristisia - käänteitä.

Toinen mieleenjäävä kohokohta on Oliven vierailu poikansa luo tämän muutettua New Yorkiin. Välit eivät vieläkään ole kunnossa, vai ovatko? Joka tapauksessa reissu sujuu ja päättyy eri lailla kuin odottaisi. 

"Olive ei pitänyt yksinolosta. Mutta vielä vähemmän hän piti ihmisten seurasta."

Stroutin lämmin, vivahteikas kerronta, huumori ja tarkkanäköisyys ovat nautinnollista luettavaa. Vanheneva Olive on lihaa ja verta, elinpiiri tulee lähelle, ja hymyn kasvoille jättävään tarinaan uppoaa jopa poikkeustilan kärsimätön lukija, joka löytää monenlaista samastumispintaa:

"Kuka kumma hän oikein luuli olevansa tässä oudossa ja käsittämättömässä maailmassa?"

Kenelle: Laaturomaanin etsijälle, ikääntyvää naista ymmärtävälle, uppoutumaan pyrkivälle.

Muualla: Lukuisa eläytyi suuresti. Kirja vieköön -blogin Riitalle Olive toi mieleen toisen rakastettavan ja ärsyttävän hahmon, Hyacinth Bucketin. Ja he kertovat tulossa olevasta jatko-osasta, mahtavaa!

Lue myös Elizabet Stroutin Nimeni on Lucy Barton ja sen jatko Kaikki on mahdollista. 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Tammen Keltainen kirjasto 2020. Suomennos Kristiina Rikman.

Kansi Laura Lyytinen.

Helmet-haaste 2020 kohta 34: kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja.

Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Kim Leine on armoitettu kertoja, kävi selväksi jo vuonna 2014, kun miehen ensimmäinen suomennettu teos, Ikuisuusvuonon profeetat, ilmestyi. Grönlanti ja papit, kaksi aihetta, jotka eivät  kiinnosta tätä lukijaa varauksettomasti. Mutta kirja jysähti! Kuilu - suomennos vuonna 2018 - toistaa kerronnan magiaa, mutta eri aiheesta, suomalaisia hyvinkin liippaavasta.

Nyt Leine palaa Grönlantiin, Ikuisuusvuonon maisemiin. Pappispiireihin ja tanskalaisten perustamaan siirtokuntaan, jota norjalainen (Norjahan oli tuolloin osa Tanskaa) pappi Hans Egede ohjaa jumala-asioissa ja muissakin, suurena missionaan onnellisten kristittyjen yhteisö. Juhlavasti purjealuksella Grönlantiin 1700-luvun alkupuolella saapunut joukko alkaa rakentaa uutta maailmaa. Mutta tietenkään asiat eivät mene Grönlannissa kuin suomenruotsalaisessa saaristomaisemassa.

Fyysisten olosuhteiden haasteiden lisäksi ajankohdan opit ja uskomukset törmäävät vielä vanhempiin ajatuskulkuihin, syrjäisen maan asukkaiden tavat hankkia elantonsa ja olla osa emämaata Tanskaa ovat vaikeasti toteutettavia, eivätkä uuden maan käytännöt välttämättä palvele sen enempää kruunun kuin ristinkään etuja, eivät ehkä siirtokuntalaistenkaan.

"Ehkä meistä grönlantilaisista tulisi huonoja kristittyjä. Meidän on varmaankin parempi olla hyviä grönlantilaisia kuin huonoja kristittyjä, eikö totta, pappi? 

Kyllä, Egede vastaa. Kristillistämisen on tapahduttava hitaasti. Sitä ei pidä pakottaa, muuten tuotatte häpeää Herran nimelle. 

Niin kuin siirtokunnan alkuasukkaat. He juovat ja huoraavat kuten tanskalaiset. 

Niin, he eivät ole hyviä kristittyjä eivätkä hyviä grönlantilaisia. Heidät pitäisi ajaa pois. He eivät voi myöskään tulla takaisin luoksemme. Missä heidän sitten pitäisi olla?

En tiedä. He ovat joutuneet turmiolle, joten heidän on tuhouduttava.

Onko kuningas meidän isämme? yksi kysyy. 

Kyllä, niin voidaan hyvin sanoa. Hän on meidän maallinen isämme, ja Jumala on taivaallinen isämme.

Kunpa kuningas ei uhraisi meitä grönlantilaisia, niin kuin Jumala uhrasi poikansa."

Vastavoima: Aappaluttoq. Punainen mies, joka käy "vieraisilla papin ollessa poissa." Hän käy myös muualla maailman paikoissa, henkenä, ja tietää asioita, joita muut eivät tiedä. Hänen ammattinsa on henkien manaaja, mutta silti hän on hyvin fyysinen. Esimerkiksi painautuessaan papin vaimon Gertrudin viereen.

"...hän on oppinut tuntemaan hajuni ja tapani toimia, hitauteni, kärsivällisyyteni ja voimani, ja pidän siitä kovasti, sillä mitä vanhempi nainen on, sitä puhtaampi on hänen nautintonsa, kun hän tietää, että jokainen kerta on ehkä viimeinen, ja kypsällä naisella on enemmän annettavaa kuin tyttölapsella, joka tuskin on aikuinen, sitä paitsi papin makuukamarissa on säkkipimeää, eikä minun tarvitse huolehtia siitä, että saattaisin hänet raskaaksi, tämä on steriiliä parittelua, ja sellaista tanskalaisten ja grönlantilaisten yhteiselämän tulisi ollakin."

Kuinka siirtokunnan käy? Entä punaisen miehen, tai Egeden, jonka punainen näkee mustana? Onnistuuko taistelu paholaista vastaan - ja mikä tarkkaan ottaen on paholainen, josta puhutaan? Vihjaan vain sen verran, että sukupolvet vaihtuvat, kuten kuuluu, ja yllättäviä yhteyksiä ja käänteitä tapahtuu, kuten kuuluu. Kun elämää simuloidaan. Vaikka keskiössä on kaksi hyvin erilaista miestä, myös naisilla on suuri rooli tarinassa, joka Leinen tapaan jälleen kerran vangitsee, kiehtoo, naurattaa ja liikuttaa, saa henkilönsä eläviksi ja lukijan ajattelemaan monenlaista. Ainakin sitä, miten erinomainen ja nautittava kertoja Leine on. Ja miten hieno jälleen on Katriina Huttusen suomennos, joka välittää tunteet ja tunnelmat vahvoina.

Lainaan vielä kirjailijan loppusanoja tarinan todenperäisyydestä:

"Tämä kirja on fiktiota. Se pohjautuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin tiiviimmin kuin Ikuisuusvuonon profeetat, mutta sitä ei pidä lukea luotettavana historiankuvauksena. Sitä se ei ole. Useimmat romaanihenkilöni ovat kuitenkin todellisia historiallisia henkilöitä, ja olen käyttänyt heidän elämäkertojaan mutta olen ottanut niistä vapauksia. Monet romaanin tapahtumista ovat todellisia, osan olen sepittänyt itse. Usein sepitteessä on enemmän totuutta kuin tosiasiassa."

Kuulemma Leine kirjoittaa Grönlanti-trilogiaa, eli vielä on ainakin yksi samantyyppinen teos luvassa. Tuskin maltan odottaa - tosin luen ihan mitä vain, mitä kirjailija ikinä päättää tehdä.

Kenelle: Parhaan kertomakirjallisuuden etsijälle, mustan huumorin ystäville, hätkähtämättömille tai hätkähdystä hakeville, globalisaation vastustajille, kolonisaatiosta tai kristinuskon levittämisestä kiinnostuneille.

Muualla: Melkoiset henkiset ja kirjalliset kourat Leinella, sanoo Mummo matkalla, joka avaa myös kirjailija Leinen taustaa.  

Kim Leine: Punainen mies, musta mies. Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Katriina Huttunen.

Päällys Jussi Kaakinen. Kustantajan lukukappale.

Rapakon takaa - kolme kovaa

Lucy Bartonin karu lapsuudenkertomus kosketti ja koskettaa. Strout yltää yli paikkakuntien ja valtioiden rajojen samastuttavan uskottavalla, harkitun hienosti riisutulla tarinallaan, jonka aloitti Nimeni on Lucy Barton ja jota Kaikki on mahdollista laajentaa yhdeksän eri kertomuksen muodossa.

On mainiota palata tuttujen hahmojen pariin ja saada tietää, mitä heille kuuluu. Lucystä on tullut kuuluisa kirjailija. Hän on vaihtanut paitsi asuinpaikkaa pikkukaupungista suureen, myös sosiaalista statustaan, luokkaa, kuten tavataan sanoa. Mikä muuttuu ja miten häneen nyt suhtautuvat entiset naapurit ja elossa olevat perheenjäsenet? Veli Pete on ainakin kauhuissaan, kun Lucy ilmoittaa tulevansa käymään.

Tyylikkään taidokasta ja herkullisen kikkailematonta tekstiä, jossa ei ole mitään liikaa mutta joka kertoo paljon luokkaeroista, juurista, ihmissuhteiden puhumattomista kipeistä kohdista ja kasvamisesta, elämän vääjäämättömästä jatkumisesta ja muutoksista, joskus eteen, joskus taakse päin. Lucy Bartonin tarinassa on paljon kaunista ja toivoa tuovaa, vaikka melankolian tumma pohjavire sitä sävyttääkin.

Muualla: Lumiomena ei voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen.

Elisabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible). Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen.

Rapakon taakse, mutta Kanadan puolelle sijoittuu Louise Pennyn Three Pines -dekkaritrilogia, jonka nyt lukemani kirja aloittaa. Hämmästyttävästi se muistuttaa perinteistä brittidekkaria teenjuonteineen, seurakuntanaisten ahkerine harrastuksineen, maatalousnäyttelyineen, jopa Oscar Wilde -sitaatteineen pienen idyllisen kylän maisemissa. Tunnen heti olevani kotonani. Kanadalaisuus näkyy lähinnä englannin- ja ranskankielisten henkilöiden myötä. Ja siinä, että ylikomisio Gamache saapuu Quebeckistä selvittämään kylän murhatapausta, kun kaikkien rakastama iäkäs Jane Neal löytyy kuolleena.

Paljon puhetta ja psykologisointia, välienselvittelyä ja leppoisuutta, ilman räjähtäviä huipennuksia tai hurmekekkereitä. Vanhahtavaan viittaavasta ympäristöstä ja tyylistä huolimatta eletään nykyaikaa. Sujuva kerronta pitää kiinnostuksen yllä fiksusti rakennettuine yllätyksineen ja elävine henkilöineen. Ei jätä syvää muistijälkeä, joten sopii erinomaisesti päänlepuutusluettavaksi unta odotellessa tai välipalaherkuksi. Seuraava osa ilmestyy syyskuussa 2019, kolmas keväällä 2020. 

Muualla: Leena Lumi ahmaisi tarinan kuin jäätelön hellepäivänä. Kirsi kertoo kirjojen taustaa: kirja on julkaistu suomeksi ensi kerran jo vuonna 2005! Silloin nimellä Naivistin kuolema. Three Pines -sarjan tapahtumapaikkoja voi katsella vaikka tästä. 

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Still Life). Suomennos Raimo Salminen. Bazar 2019. 

Ennakkokappale. Kansi Perttu Lämsä, taitto Jukka Iivarinen.

"Pitää otteessaan" on yksi kirja-arvioiden perusfraaseista, ja sitä on käyttänyt myös Daily Mail kirja-arviossaan liepeen mukaan. No, olen samaa mieltä: ei tätä tarinaa voisi kesken jättää. Mel on onnellinen perheenäiti, kun hän vuosien jälkeen tapaa opiskeluaikojensa bestiksen, Abin. Liikuttavan Abi-ihailunsa Mel saa miettiä uudestaan, kun tutustuu entiseen ystäväänsä paremmin.

Hämmästyttäviä käänteitä ja juohevaa tekstinjuoksutusta tarjoava tarina muuttuu ystävyystarinasta trilleriksi, psykologiseksi sellaiseksi, muita aseita kuin päätä ei käytetä (mutta se onkin vaarallisin ase!). Ei erityisen mieleenpainuva teos, mutta viihteenä sujahtaa sujuvasti omaan genreensä ja tekee tehtävänsä. Suomennetun kirjan nimen loppulisäystä ihmettelen, minusta se kertoo liikaa sisällöstä. Ja joku moitti äskettäin kirjablogeja liioista juonipaljastuksista! En allekirjoita!

Muualla:  Todella piinaava kirja, toteaa Mannilainen, myönteisesti.

Adele Parks: Päästin hänet sisään - ja hän vei kaiken. (I invited her in)

Suom. Pirjo Lintuniemi. HarperCollins 2019. Lukukappale. Kansi Lisa Krebs.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Käsillä on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Mieluiten mahdollisimman pian. Vaikka sen kirjoittaja on saksalainen, tarina tapahtuu Saksassa ja päähenkilö on itäsaksalainen professori Richard, näyttämöä ja lavasteita pienesti muuttamalla se voisi sijoittua mihin tahansa hyvinvoivaan eurooppalaiseen maahan. Richardin tilalla voisi yhtä hyvin olla Pierre, Pablo, Tom, Mika tai Johan.

Kyse on suhtautumisesta pakolaisiin. Heidän näkymättömyydestään, näkymisestään ja näkemisestä. Puhumme pakolaisista yhtenä ryhmänä, ikään kuin he olisivat jonkinlainen oma rotunsa. On helppo unohtaa, että jokainen heistä on jonkun lapsi, perheenjäsen tai ystävä, jolla on oma historiansa ja elämänpiirinsä. Tai unohtaa koko ilmiö, katsoa muualle.

Richard on jäänyt viisi vuotta sitten leskeksi ja juuri eläkkeelle yliopistolta. Ihailen ohimennen kirjailijan oivaa päähenkilövalintaa: mies, jolla on älyllisen ajattelun kykyä ja elämänkokemusta ja nyt myös aikaa perehtyä taustoihin ja koko ongelmakenttään, jonka eri maista tulevat kohtaavat ja siihen, miten länsimainen yhteiskunta heitä kohtelee. Sillä juuri sitä hän alkaa tutkia havahduttuaan pakolaisten olemassaoloon. (Ja jos joku miettii: kyse on tässä tarinassa nimenomaan miehistä, naispakolaisten ja heihin tutustujansa tarina vaatisi oman kertomuksensa.)

"Esimerkiksi Italia antaa pakolaisten mennä, jopa mieluusti, sillä siellä heitä on jo enemmän kuin tarpeeksi. Italian laki antaa heille vapauden lähteä etsimään töitä Ranskasta, Saksasta, ihan mistä tahansa eurooppalaisesta maasta. Saksa puolestaan - syistä, jotka eivät vielä ole selvinneet Richardille - ei halua heitä, vaan kun he ovat oleskelleet maassa kolme kuukautta 'turistina', heidän on palattava vähintään neljännesvuodeksi Italiaan. Saksassa he saavat etsiä töitä vasta kun ovat olleet Italiassa yhtäjaksoisesti viisi vuotta pakolaisstatuksella - ja silloinkin ainoastaan, mikäli ovat saanet italialaisilta niin sanotun illuminatan, asiakirjan, joka asettaa heidän oleskelunsa yhdenvertaiseksi italiaisten kanssa. Niin pitkään kuin heillä ei ole illuminataa, he voivat toki lähteä Italiasta, jotta eivät kuole siellä nälkään, mutta toisaalta he eivät voi asettua asumaan minnekään muuallekaan. Hetken Richardista tuntuu kuin joku selittäisi näitä lakeja hänelle arabiaksi."

Samalta tuntuu; lakien ja virkamiesten viidakko on valtaisa. Lait ovat eräänlaisia rajoja, mutta ne ovat "vain" sanoja, joita voi tulkita. Niiden olemassaolo ja noudattaminen vaikuttavat usein tärkeämmiltä kuin nopea ja tehokas kotouttaminen, henkilötason vaikuttaminen, yksittäisen ihmisen auttaminen elämänsyrjään kiinni. Miten voi luoda uuden elämän ilman töitä ja ansioita, tietoa siitä, missä saa olla ja saako ruokaa muutaman kuukauden kuluttua tai onko perhe hengissä jossain? Toimettomuus ja epätietoisuus turruttavat, vieraat asiat pelottavat.

Miehet, joiden kanssa Richard puhuu, eivät ole kuulleetkaan Berliinin muurista tai Hitleristä; heidän huolensa ovat toiset. Akuutit, tässä ja nyt.

"Mitä järkeä tässä kaikessa on? Awad kysyy ja katsoo taas Richardia ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Richardin pitäisi nyt vastata, mutta hänellä ei ole vastausta. - Eikö ole niin, Awad sanoo, että jokainen aikuinen ihminen - oli sitten mies tai nainen, rikas tai köyhä, olipa hänellä töitä tai ei, asuipa hän talossa tai oli asunnoton, aivan samantekevää - että jokainen ihminen elää muutamat vuotensa ja kuolee sitten pois? - Kyllä, niinhän se on, Richard sanoo."

Kirja osoittaa hiljaisen vahvasti, ilman kurjistelua tai sensaationhakua, miltä pakolaisuus näyttää ja tuntuu käytännössä, niin pitkälle kuin asiaa itse kokematon sitä pystyy ymmärtämään. Erpenpeck kertoo vaikuttavasti ja vetävästi; tunnelmaltaan eleettömän koskettavaa suomennosta on ilo lukea tekstinä, vaikkei sisältönsä puolesta. Hieno, ajankohtainen teos, jonka voin kuvitella jäävän klassikoksi tästä ajasta Euroopassa.

Kenelle: Kaikille. Rajoja sulkeville. Viranomaisille. Taviksille. Euroopan tulevaisuutta miettiville. Ajan tasalla pysymään pyrkiville. Niille, jotka uskaltavat katsoa päin.

Muualla: Tämä verbaalisesti ja kerronnaltaan laadukas ja korkeatasoinen teos ei jätä lukijaansa kylmäksi eikä välinpitämättömäksi, toteaa Mummo matkalla.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. (Gehen, ging, gegangen). Tammen keltainen kirjasto 2019. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Päällys Laura Lyytinen.

Helmet-haaste 2019 kohta 44: kirja kertoo Berliinistä. Sopii myös kohtiin 18, eurooppalainen kirjailija, kohtaan 31, kirjassa kuljetaan metrolla, kohtaa 36, kirjassa ollaan yksin tai kohtaan 49, vuonna 2019 julkaistu kirja (suomennos). Ja muutamaan muuhun.

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Niin väsynyt tai elämäänsä kyllästynyt ei ihminen voi olla, etteikö Pamuk piristäisi. Minua kiehtoo hänen hiljainen huumorinsa ja hämmästyttävä tarinointi, joka vie täysin mukanaan henkilöidensä kummallisiin elämäntapahtumiin.

Kuten nyt Cem, joka joutuu ansaitsemaan elantoaan nuorena kaivonkaivajan apulaisena. Poika oppii kaivonkaivamisen lisäksi paljon miehenä olemisesta tuona ajanjaksona, jolloin mestari Mahmut hallitsi hänen päiviään. Iltoja ja öitä ei; saattaa olla myös ikäkysymys, että kausi on Cemille merkittävä. Nimittäin kaivonpaikan lähellä on kylä ja talo, jossa asuu Punatukkainen nainen. Joka ei jätä Cemin ajatuksia rauhaan.

Kaivonkaivuu ennen sähkömoottoria on jo sinänsä varsinainen performanssi. Suurkaupunkien kasvu puolestaan on toinen, edelleen jatkuva. Nyt tuo kuiva alue, jossa Mahmut apulaisineen tontinomistajalle etsii vettä 1980-luvun lopulla, on osa Istanbulin metropolia, vaikka tuolloin se oli kaukaista joutomaata. Yhteys todellisuuteen: silloin 5 miljoonaa asukasta, nyt lähes 15 miljoonaa (Suomi tuntuu erämaalta tässä kohtaa).

Nuoren miehen luonto ei ole viime vuosikymmeninä muuttunut niin paljon kuin teknologia ja ympäristö. Siksi Cemiin on helppo samastua; myös siksi, että hän kertoo niin avoimesti, mitä tapahtuu. Pamuk ohittaa tylsät yksityiskohdat, mutta kertoo detaljintarkasti ne, jotka lukijaa auttavat ja tyydyttävät tiedonhalua, kertomuksen etenemistä. Välillä saa olla kauhuissaan, välillä huvittunut ja koko ajan utelias: miten Cemin käy?

Cemin tarinaan liittyy monia paljon vanhempia tarinoita, joihin kirjailija viittaa. Nykyajan (tai melkein) ja ikiaikaisuuden yhdistäminen on yksi Pamukin vahvuus. Ei vanhoja juttuja tarvitse tuntea nauttiakseen kerronnasta, en minäkään tuntenut. Joitakin asioita vain tietää, kuin luonnostaan. Pamuk on niitä luottokirjailijoitani, joiden kanssa ei tarvitse pettyä. Ei hän ole Nobeliaan turhaan voittanut, niin kiehtovan taidokasta kerronta on. Myös Turkki maana tai jopa matkakohteena osoittautuu Pamukia lukeneena uudessa valossa. Tosin en ole silti matkaa tilaamassa.

Kyse ei ole paikasta, vaan ihmisyydestä. Sen kuvaamisessa Pamuk on mestari. Mietin paljon sitä, miten paljon sattuma vaikuttaa lahjakkuuksien esiin nousuun. Pamuk mielletään poliittiseksi kirjailijaksi, hänen kuvaamaansa länsimaisuuden ja muslimien välistä rajapintaa vaaralliseksi - tappouhkausien vuoksi kirjailija muutti aikanaan Yhdysvaltoihin. En rajaisi häntä noin; en edes ymmärrä kaikkia jännitteitä, joita hän kuvaa, enkä ilman googlausta olisi tajunnut koko asetelmaa. Hänen tekstinsä ovat suurempia ja vaikuttavampia kuin ihmisten keksimät rajalinjat.

Tapasin mestarin itsensä HelsinkiLitissä 2017 (hymy ohessa, tosin ei minulle vaan faniystävälleni). Ja Kummallinen mieleni oli odotetun hieno.

Kenelle: Maailman parasta kirjallisuutta hakeville. Ikiaikaisia tarinoita etsiville. Kehityskertomusten ystäville. Huumorin ja vakavuuden yhdistelmää kaipaaville.

Muualla: Lumoava, dramaattinen, häikäisevä, sanoo Riitta.

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen. (The Red-Haired woman, Kirmitztı Saçlt Kadın 2016), suomennos Tuula Kojo. Tammi 2019.  Päällys Markko Taina. 

Jennifer Egan: Manhattan Beach

Eganin kirjoja sanotaan poikkeuksellisiksi, "kirjallisuutta uudistaviksi". Sitä olivat aiemmat hienot Aika suuri hämäys ja Sydäntorni, mutta tällä kertaa kokeellisuus väistää perinteisen tarinankerronnan tieltä. Mikä ei tarkoita yhtään sen vähemmän laadukasta luettavaa. Manhattan Beach kiehtoo kuin paras klassikko.

New York, ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Ganstereiden, filmitähtien, duunareiden ja kiihkeän kaupungin lama-aikana Anna on pikkutyttö, joka pääsee rakkaan isänsä Edin kanssa tämän työasioille, myös käymään suuressa rantahuvilassa, jonka omistaa Dexter Styles. Työasiat ovat tytölle käsittämättömiä - kirjekuoria viedään ja tuodaan, viestejä välitetään, jotain sellaista - mutta varakkuuserot Annakin tajuaa nähdessään Stylesin tyttären valtavat leluvarannot, jollaisista Anna voi vain haaveilla.

Tapaaminen on merkittävä tulevaisuuden kannalta, vaikkei Anna sitä vielä tiedä. Vuosien kuluttua, sodan jo puhjettua hänestä tulee elättäjä perheessä, jossa ovat jäljellä enää hänen sisarensa Lydia ja tyttöjen äiti. Älykäs Anna pärjää työssään meritelakalla, mutta se ei riitä. Kun hän näkee merisukeltajien harjoittelevan sotalaivojen kupeessa, hän tietää, mitä haluaa: hänestä tulee sukeltaja.

"Anna ei ollut koskaan ennen törmännyt yhtä paljaisiin ennakkoluuloihin. Tosiasiat ovat mitä ovat, oli luutnantti sanonut, vaikka ensimmäistäkään tosiasiaa ei ollut. Annan kävellessä eteenpäin pettymys ja surkeus kivettyivät järkähtämättömäksi vastarinnaksi, johon hänen aikaisempi vihansa Katzia kohtaan sulautui. Luutnanti ei häntä murtaisi; hän murtaisi luutnantin."

Annan rohkeus astua miehiselle alalle on virkistävää muttei röyhkeää. Sota edistää tasa-arvoasiaa kummasti. Miesten ollessa sotimassa merivoimien on palkattava myös naisia, mutta asiaa ei tehdä helpoksi. Helppoa ei ole myöskään Annan sosiaalinen elämä, rakkauselämästä puhumattakaan, mutta nainen ei suostu uhrin rooliin missään kohtaa. Hän on aktiivinen toimija ja tekee päätöksensä itse. Hänen ajatuksiaan - joihin tietysti vaikuttavat myös ajan kasvatus- ja moraali-ihanteet - on kiinnostavaa seurata. Ja sitä, miten hänelle, hänen isälleen ja Dexter Stylesille käy.

"Päiväsaikaan yksinäisyys oli poissa; sukelluskoulussa hän oli turhaan yrittänyt palauttaa mieleensä edes sen, miltä se tuntui. Mutta hämärän laskeuduttua se kietoutui taas hänen ympärilleen kaamean lohduttavana kuin vanha tuttava ainakin. Sillä oli sydämen syke. Sen syleily vei Annan pois maailmasta, jossa äidit kiskovat lapsiaan kädestä ja miehet kiiruhtivat kotiin iltalehdet kainalossa. Hän nousi johdinautoon, haitariovet pamahtivat kiinni hänen takanaan, ja hän katsoi, kuinka pimeys liukui ohi ikkunan toisella puolella. Se värähteli vaaraa, ja hänen yksinäinen päiväohjelmansa oli viimeinen ohut puolustuslinja sitä vastaan. Mutta mikä häntä muka uhkasi?"

Tarina vilisee havaintoja ihmisluonnosta ja käyttäytymisestä poikkeusoloissa, periytyvistä piirteistä, pärjäämisestä, rakkaudesta ja muista ihmisiä yhdistävistä siteistä. Se avaa myös kaupungin historiaa ja ajankuvaa minulle tuntemattomista kulmista, kuten sotateollisuuden ja järjestäytyneen rikollisuuden ruohonjuuritason toimintatavoista. Siinä on jonkinlaista viehättävän nostalgista vanhan ajan klangia. Rönsyjä tiiliskivessä riittää, mutta ne ovat hienosti hallinnassa.

Kerronnan pyörre vie lukijaa ja yllättää kerran toisensa jälkeen. Naisnäkökulma on piristävän suora ja konstailematon, eikä itsestäänselvyyksien kanssa muutenkaan jahkailla. Siirtymät ovat nopeita ja sivaltavia, hyvällä tavalla - lukijan on pysyteltävä hereillä. Luin takakannesta Eganin työstäneen romaania vuosia, minkä ymmärtää jo tietomäärän keruun kannalta, mutta ehkä myös Anna on kehittynyt ja kypsynyt tekemisen aikana. Jossain häivähtää toistoa, mahtaako olla kirjailijan keino helpottaa lukijaa runsauden keskellä vai kertaus tekijälle itselleen vauhtiin pääsemiseksi, jos tekemisessä on ollut pidempi tauko?

Nautinnollinen luettava vanhaan kunnon uppoutumistapaan, ja kirja nostaa entisestään ihailua kirjailijaa kohtaan. Tämä nainen on taitava, valitsee hän minkä lajin hyvänsä.

Kenelle: Vahvan tarinan ystäville, New Yorkin rakastajille, uppoutumaan haluaville.

Muualla: Taitava ihmissuhteiden kudelma, sanoo Oksan hyllyltä -blogi.

Jennifer Egan: Manhattan Beach. Tammi 2018. Suomennos Helene Bützow. Päällys Jussi Kaakinen.

Helmet-haaste 2019 kohta 43: kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma. Klassikkohaaste 7.

Olemme Utopiassa, joskus 2500-luvulla. Maassa, joka on keksinyt lääkkeen ihmiskunnan ahdistukseen, vanhenemiseen ja työn ja toimeentulon epäreiluudesta syntyviin katkeruuksiin. Lääkkeen nimi on oloutus. Valtio hoitaa uusien kansalaisten tuotannon laboratorio-olosuhteissa ja heidän oloutuksensa kullekin suunniteltuun asemaan, työläisenä ja kuluttajana.

Sanat äiti, isä ja koti ovat rivoja ja kiellettyjä. ("Sillä teidän on muistettava, että noina raa'an, elävien poikasten synnttämiseen perustuvan lisääntymisen päivinä vanhemmat - eivätkä valtion olouttamiskeskukset - kasvattivat aina lapsensa.")

Silti kaikki ovat onnellisia; kasvatusmenetelmät varmistavat, että asiat sujuvat. "Kunnes lapsen mieli lopulta on yhtä kuin nämä hypnoottiset suggestiot, ja hypnoottisten suggestioiden summa on yhtä kuin lapsen mieli. Eikä ainoastaan lapsen mieli. Myös täysikasvuisen mieli - koko hänen elämänsä ajan."

Ohjaajat ovat taitavia: ihmisille tarjotaan viihdettä, seksi on vapaata ja kerran kuussa kukin saa riittävän adrenaliinikäsittelyn, jotta patoumia tai suunnittelematonta tekemisen tarvetta ei pääse syntymään. Kuolema koittaa ennen kuin ruumis ikääntyy, eikä se ole arkista kävelyretkeä juhlavampi tapahtuma. Ihminen kaipaa jumalaa, ja siksi sekin on, ei enempää eikä vähempää kuin teollisen sarjatuotannon keksijä Henry Ford. Ja tietysti on soma, aine, jota pillereinä nappaamalla pääsee lomalle arjesta. "- Kaikki kristinuskon ja alkoholin edut. Ei ainoatakaan niiden varjopuolista." Fordin nimeen!

Bernard on silti tyytymätön. Hän kuuluu yläluokkaan, alfoihin, joten hän pystyy ajattelemaan eri tavoin kuin tavallinen kansa. Miettii jopa yhteiskunnan perusteita. "Ei, todellisena pulmana on: mistä johtuu, etten voi, tai pikemmin - koska loppujen lopuksi tiedän aivan hyvin, miksi en voi - miltä tuntuisi, jos voisin, jos olisin vapaa - enkä oloutuksen orjuuttama. - Mutta Bernard, sinähän puhut mitä kauhistavimpia asioita. - Etkö toivo, että olisit vapaa, Lenina? - En käsitä, mitä tarkoitat. Olen vapaa. Vapaa nauttimaan ihmeellisimmän ajan huveista. "

Bernard onnistuu pääsemään matkalle villien asuma-alueelle, Lenina mukanaan. Nainen inhoaa kaikkea, mitä näkee, mutta he tekevät hämmästyttävän löydön ja tuovat mukanaan miehen, jonka vanhemmat ovat kotoisin Utopiasta - hän ei ole oikea villi, vaikka häntä sellaiseksi aletaan nimittää. Villi kiehtoo utopialaisia valtavasti, jokainen haluaa tavata hänet. Hän on niin outo ja erilainen! Samaa miettii Villi, oikealta nimeltään John, uudesta kotimaastaan, jossa muun muassa kulttuuri on kielletty. Shakespearea (jolta kirjan nimi on lainaus) ei lueta, eikä muutakaan.

"- Mutta miksi se on kielletty? kysyi Villi. --- Ohjaaja kohautti olkapäitään. Koska se on vanha, siinä pääsyy. Emme tarvitse täällä mitään vanhaa. - Vaikka se olisi kaunista? - Erityisesti emme, jos se on kaunista. Kauneus vetää puoleensa, emmekä halua, että vanha vetää puoleensa. Haluamme, että he pitävät uudesta."

Utopia on hämmästyttävä maa, kun muistaa kirjan julkaisuvuoden, 1932. Tuolloin ei ollut vielä tietoa koeputkihedelmöityksistä, kulutusyhteiskunnasta, markkinoinnin voimasta tai omasta todellisuuspakoaineestamme somesta, jota jo sanana muistuttaa häkellyttävän paljon utopialaisten huumetta. Erilaiset yhteiskuntakokeilut - niitäkin on ollut ja on ja uusia maalaillaan, tiukan keskusohjauksen ja liberalismin välillä tasapainotellen. Huxley itse kutsuu Utopiaa alkusanoissaan hyvinvointityranniaksi.

Visiot osuvat nuolentarkasti meidän aikaamme ja sen pelkoihin. Mieleen tulevat Margaret Atwoodin Handmaid´s Tale ja muutamat muut uudemmat dystopiat, kuten Maarit Verrosen Karsintavaihe. Vanhahtava kieli luo jännän kontrastin moderniuteen, ja niin henkilöt kuin tarinankuljetus toimivat, vaikka ne ovat vain selittämässä Huxleyn visioita, eivät pääosassa. Tunnelmassa on uhkaavuutta ja kylmyyttä, ehkä juuri ihmisten roolin pienuuden ja teknisen painotuksen vuoksi.

Lopulta on kyse sen menetyksestä, minkä olemme oppineet olevan ihmiselle niin lajina kuin yksilönäkin luontaisinta ja tärkeintä: inhimillisyys. Ihanaksi tai miellyttäväksi kirjaa ei voi sanoa, mutta hämmästyttävä ja vaikuttava se on. Ja olen tosi iloinen, että se tuli luettua, kiitos kirjabloggareiden mahtavan Klassikkohaasteen! Dystopiat ja tulevaisuus ylipäänsä kiinnostavat minua paljon, fakta- tai fiktiopohjalta. Myös siitä olen tosi iloinen, että näin vanhaa kirjaa vielä saa kirjakaupoista, kun nopeasta kierrosta yleensä niitä moitimme!

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, kuluttamisen nimiin vannoville tai sitä vieroksuville, ihmisyyden ihmettelijöille.

Muualla:  Yöpöydän kirjat ei ihastunut ja odotti toisenlaista loppua. Kujerruksia suosittelee.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma (Brave new world). Suomennos I.H. Orras. Tammi. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1944.

Kirjabloggareiden Klassikkohaastetta vetää tällä kertaa Unelmien aika -blogi. Siellä on tarkemmin tietoa, mistä haasteessa on kyse. Omat aiemmat klassikkoni haasteeseen näet sivulta Haasteet 2018.