Kirjassa on kiinnostava muoto: se koostuu Joonan, tekstityöläisen, nauhoittamista ja litteroimista keskusteluista ja tsättäilyistä läheistensä kanssa, lyhyillä selittävillä ohjausteksteillä lisättynä. Kustantamo on tilannut kirjan Joonalta, jota se pitää lupaavana "sukupolvensa äänenä".Joonan maailma on nuoren miehen ihmettelyä olemassaolon tarkoituksesta ja ilmiöiden selittämisen tarvetta, kuten kuuluu. "...ajattelen ite ainaki enemmän siihen suuntaan, että miten voisin olla, miten pitäisi olla."
"Siks mä en ihaile ketään joka on onnistunut tulemaan onnelliseksi, jos sillä tarkoitetaan varallisuutta, lapsien hankkimista ja hedonismia. Tai konfliktien poissaoloa. Koska se on mahdollista vaan niille, joilla on varaa suojautua konflikteilta hiljentämällä ne, varaa katsoa niitä etäältä tuntematta niitä nahoissaan."
Ahistaa, hämmästyttää, inhottaa; normia ajattelevalle ihmiselle, etenkin nuorelle. Joona etsii eheytymistä, merkityksellisyyttä (ja tietysti naista), mutta hän ei tiedä, mitä tehdä, mikä häntä kiinnostaa. Kirjat, taide... "..on vaa vitun voimaton olo; tuntuu et haluisin polttaa autoja tms tai että joku polttais autoja mun puolesta koska mä en jaksa nousta sängystä." Isä tarjoaa ratkaisuksi itsensätoteuttamista, taidetta. Itsensä kehittämistä, tahtoa nähdä vaivaa. Isän vaimo Sirpa tekee illat ja viikonloputkin töitä, koska "mie teen miun työtä koska mie tykkään tehä työtä." Sukupolvien ero tulee hienosti esiin - työn merkityksen kyseenalaistaminen ja ehdot, millä sitä suostuu tekemään. Joona on juuri menettänyt työnsä ja joutunut palaamaan isänsä kotiin, siksi työasiakysymys on pinnalla.
Ristiriitaa löytyy: vaikka Joona tekee itse autofiktiota paljaimmillaan, hän ärsyyntyy isänsä kirjoittamasta kirjasta, jossa poika on myös mukana. Hänen elämäänsä käytetään materiaalina! Eikä Joonan mukaan isä oikeasti ole kiinnostunut, vaan käyttää kirjaa omana "haavanhoitonaan": "...sun tarina on kaikkien muiden tarinoiden vaientamista ja ylikirjaamista."
Kyllä, tulee mieleen autofiktiopankin räjäyttänyt Karl Ove Knausgård, joka myös mainitaan moneen otteeseen. Jos Knausgård sanallisti pienimmätkin tekonsa ja tuntemuksensa ja lähipiirinsä siinä samalla, ei Joona ystävineenkään sanoja säästele, mutta he pysyvät teoriatasolla. Ironian kautta, pitkälti - ymmärtääkseni tapa on jonkinlainen itsen suojelumekanismi, jolla voi aina kuitata läpäksi noloimmatkin jutut. Mutta läppääkin on, ja herkullisia ajatuskulkuja Joonalla, Sadgirlillä, Caritaksella, Zoella ja muilla, ja niitä on virkistävää lukea - tekee hyvää vanhalle päälle. En kyllä hetkeäkään usko keskustelujen olevan todellisia, ne vaikuttavat liian "kirjallisilta" - tai mistä minä tiedän, mitä hipsterit keskenään puhuvat! - mutta uskon Ekholmin saaneen silti kirjaan jotain sukupolvensa äänestä, kuten kustantamo Joonalta juhlavasti toivoi. Isän rooliin on iäkkäämmän lukijan helpoin samastua, eikä hän vaikuta tyhmältä mieheltä, vaikka on tietysti sukupolvensa vanki, hänkin, elämänkokemuksineen:
"Olisi hienoa, jos olisi kattava ja aukoton järjestelmä, jonka mukaan voisi elää ja jonka turvin tehdä päätöksiä. Että tässä olisi nyt tällainen tilanne, niin tässä pitää toimia näin. Ja kun toimin näin, kaikki menee hyvin. Mutta eihän sellaista ole."
Teemoja on määrättömästi ja keskustelut polveilevat: miten somea käytetään itsen brändäämiseen, miten hallinnasta ei pääse eroon, mikä on pomo pään sisäpuolella: "...että elämän intiimeimmät puolet on niinku kääntyneet nurin, sisäisyyvestä on tullut ulkopuolta, elämän prosessista on tullut tuote biopoliittisen talouden markkinoilla." Brändejä, firmoja, tuotenimiä heitellään (ironisesti tietenkin - sekin yks Miia joka on Milttonilla, tai graafinen suunnittelija Caritas, joka on tehny jo kymmenen metrii leveen billboardin Manhattanille, mitä mul on enää tekemättä?), enkä varmaan tajunnut puoliakaan viitttauksista, ainakaan musiikeista, mutta pinnan alta kysymykset vaikuttavat todellisilta ja ajatukset aidoilta. Jotenkin hätähuudolta nimenomaan Joonan taholta, monella muulla kuviot ovat selkeämmät, omia ratkaisuja on jo tehty. Teeman voisi tiivistää: kun kaikki on mahdollista, mikä on mahdollista?
Kirja lomittui mainiosti juuri lukemaani Pekka Hiltusen Onniin, jossa myös käsitellään julkisuutta ja mediaa (muun muassa toimittajuuden ammattimaisuutta ja johtajuutta sivutaan tässäkin). Siinä missä Hiltunen kirjaa jo tapahtunutta, Ekholm pyrkii fokusoimaan tähän päivään, ehkä vähän jopa tulevaan, mikä on minusta kirjan suurin anti. Sen aivoja poreiluttavan vaikutuksen lisäksi.
"Että mikään ei asetu lopullisesti johonki, vaan kaikki on sillee horjuvaa ja epävarmaa."
Kenelle: Epätyypillisestä formaatista kiinnostuneille, nuorten maailmankuvasta uteliaille, säläsisältöä kestäville, heitoista nauttiville.
Muualla: Ruskeat tytöt -blogin Koko H. tekee hyvän tiiviin yhteenvedon kirjasta, samoin Tekstiluolan Tuomas. Omppu nautti ja teki interaktiivisen postauksen, silleen omppumaisen tyrmäävän.
Johannes Ekholm: Rakkaus niinku. Otava 2016. Kustantajan lukukappale. (Ja kansi jos mikä on ironinen!)