Jännitystä rouvaelämään. Naistenviikko 2026.

Monenlaisiin rouviin kirjojen kautta tutustuu. Yksi viime aikojen näkyvin on korealainen rouva Shim. Hänellä käy huono tuuri: mies on kuollut, ja omat työt lihanleikkaajana loppuvat. Silti pitäisi elää ja pitää huolta lapsista, lukiolaistyttärestä ja opintoja aloittelevasta aikuispojasta. Mutta miten? Mistä viisikymppinen nainen nainen saisi töitä? Kuulostaa tutulta myös ongelmalta myös meillä. 

Lukija saa kautta kirjan hämmästellä korealaista elämänmenoa. On outoja ammatteja, kuten untuvikkojen sukupuolen määrittelijä tai hiilibrikettien sytyttäjä, ja on ruokaa, joista japanilaisten kirjojen tapaan puhutaan paljon. Tutustumme muun muassa krapulakeittoon eri alalajeineen. 

Mutta se työnsaanti. Rouva Shim löytämän rekrytointi-ilmoituksen kautta hänelle tarjotaan palkkatappajan töitä. Taitavana veitsenkäsittelijänä ja yhteisössä näkymättömänä keski-ikäisenä naisena hänellä on siihen oivat edellytykset. Kauan ei etsivätoimiston tarvitse houkutella, sillä palkka olisi ruhtinaallinen. Rouvan silmissä siintävät pojan opiskelurahat ja huolettomat olot. Joten toimeen vain.

Ja hän on hyvä ammatissaan. Tietysti (mihin eivät viisikymppiset naiset pystyisi). Hän on niin hyvä, että herättää närää oikeissa ganstereissa, joita alalla uusi, tuntematon kilpailija uhkaa taidoillaan. Silloin homma alkaa käydä vaaralliseksi.

Kirja onnistuu olemaan hauska, osin jännittävä eikä väkivaltaakaan voi välttää, mutta enemmän humoristinen ja liukkaan vetävä kummine, odottamattomine käänteineen. Persoonaa kirjaan tuo myös kerrontaratkaisu: kertoja vaihtuu luvuittain, ja vaikka hieman piti pinnistellä outojen nimien vilskeessa - kukas tämä taas olikaan - kokonaisuus kuroutuu ovelasti kasaan. 

Jiyoung Kang: Rouva Shim, palkkamurhaaja. Johnny Kniga 2026. Käännös koreasta suomeksi Taru Salminen.

Riemastuin kirjastossa mainiosta kirjan nimestä: Toimen nainen. Mikä mainio suomalainen sanontatapa, kyseessähän on nainen, joka tekee ja saa aikaan, kuin suurten ikäluokkien naiset konsanaan. Tosin kävi ilmi, että olin nähnyt väärin ja ensimmäinen sana onkin Toinen. Mutta luin silti. Kuka ja miksi on toinen rouva Parrish? Mitä ensimmäiselle tapahtui?

Ensimmäinen on Daphne, joka on naimisissa ökyrikkaan ja filmitähden näköisen Jackson Parrishin kanssa. Heillä on kaksi tytärtä, mikä osoittautuu harmittavan aviomiestä, sillä hän on haaveillut pojasta. Tähän löytämäänsä pieneen onnen säröön aikoo iskea Amber, joka kihisee kateudesta Daphnea kohtaan, etenkin tämän omaisuutta ja huoletonta elämää. Myös Daphnen mies kelpaisi! Amber teeskentelee ystävyyttä niin menestyksellisesti, että Daphne alkaa pitää Amberia luotettunaan ja antaa tälle lisäaseita miehensä kaappamiseen avaamalla intiimiä perhe-elämäänsä.

Mutta kuinka helppo pala Jackson on? Yllätyksiä ja salaisuuksia tarjoileva, rivakasti etenevä tarina tyydyttää lukijan tirkistelyn ja jännityksen halua trillerilukijoille jo tutulla, mutta näköjään edelleen toimivalla kaavalla. Julkaisu oli mennyt minulta aikanaan mennyt ohi, harmi kyllä, olisi varmaan silloin ollut todella pommi. 

Kirjailijanimi kätkee kaksi amerikkalaista sisarusta, joiden yhteistyö on tuottanut miljoonamyyntiin yltävän trillerituotannon. Ilmeisesti vain kaksi on suomennettu, tämän lisäksi Viimeinen kohtaaminen. 

Liv Constantine: Toinen rouva Parrish (The Last Mrs Parrish). HarperCollins Nordic AB 2020. Suomennos Maija de Pavert. Kansi Bonni Leon-Berman.

Murharouva Christieltä rouva-aiheinen dekkari sopii päivään kuin veitsi pahantekijän käteen. Paitsi ettei tässä käytetä veistä, vaan rouva McGuinty löytyy kuolleena kotoaan Broadhinnyn kylästä iskettynä päähän raskaalla esineellä. 

Murhaajakin selviää kätevästi, sillä kaikki todisteet viittaavat rouvan alivuokralaiseen, luihuun Bentleyhin. Paikallispoliisi Spence kuitenkin epäröi ja pyytää apua Poirotilta, joka innostuu jutusta tekemisen puutteessa ja - salapoliisin omanarvontunteen tietäen - näyttämisen halusta. Vaikka joutuu asumaan kylän majoituksessa, joka on kaikkien hänen standardiensa alapuolella.

"- Minä kärsin, Hercule Poirot sanoi itsekseen syvän itsesäälin vallassa. - Minä tosiaan kärsin."

Tarina on kuin perusopas Christien kirjoitustyyliin. Brittiläinen maaseutumaisema, epäiltyjen tarkka taustaselvitys ja Poirotin oivallukset sekä monipuoliset henkilöhahmot, joissa vilahtaa myös muista Christien kirjoista tuttuja nimiä. Poirotin ystävä, kirjailija Ariadne Oliver (jonka teoksia ovat muun muuassa Toisen kultakalan arvoitus ja Kissa se kuolikin) lienee Christielle rakas ja osin alter ego, jonka romaanien päähenkilö on riemuksemme suomalainen etsivä. Tosin mitään suomalaista hänessä ei ole, sillä kirjailija ei tunne maatamme lainkaan. 

Hahmot on nimetty huolellisesti. Rouva Sweetiman on kylän postitoimiston pitäjä, joka tietää kaiken ihmisten yhteydenpidosta. "Kylän aivot", miettii Poirot, joka raportoi Spencelle:

"- Olen suorittanut tutkimuksia, Poirot sanoi tuimasti.
- Niin?
- Tulos on tämä: kaikki Broadhinnyn asukkaat ovat oikein mukavia ihmisiä.
- Mitä te sillä tarkoitatte, monsieur Poirot?
- Ajatelkaa nyt, ystävä hyvä. 'Oikein mukavia ihmisiä.' Sehän on ennenkin ollut murhan motiivina."

Psykologinen, tai kuten Poirot itse sanoo, harmaisiin aivosoluihin perustuva tutkimustapa toimii aina. Eikä hän kaihda keinoja tiristääkseen totuuden - häntä ei "pedanttinen totuuden kunnioittaminen" keskusteluissa ole häiritsemässä, kertoo Christie. Huumoria kirjassa on yllin kyllin. Ja kritiikkiä ikä- ja naissyrjintää kohtaan. Yllättävän ajankohtaista on myös median suuri vaikutus. Jopa homous mainitaan, vaikkei rouva Oliver hyväksy aihetta tekeillä olevaan näytelmäänsä. Ei paheksumissyistä, vaan asia ei hänestä sovi näytelmän suoraviivaiseen tyyliin, on oma tulkintani. Rohkea veto silti, kun muistaa dekkarin alkuperäisen julkaisuajankohdan, joka oli vuosi 1952. 

Nautinnollinen perinteinen dekkari, jonka tekemisen parissa uskon kirjailijan itsensäkin viihtyneen. Kun luette tätä tai mitä tahansa, muistakaa Poirotin neuvo: Ei pidä uskoa kaikkea mitä kuulee. Älkää ainakaan luottako mukaviin ihmisiin.

Agatha Christie: Rouva McGuinty on kuollut. (Mrs McGuinty's is dead.) WSOY 1973. Suomennos Eva Sikarla.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo. 

#naistenviikonlukuhaaste26

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Naistenviikko 2026.

 

Naisista saavat lukea myös miehet, se olisi jopa toivottavaa. Esimerkiksi Anneli Kannon Elämänlangalla on kirja, jonka uskoisin mietityttävän myös miehiä. Jälkeläisiä, yksinäisiä tai iäkkäitä puolisoaan pohtivia saattaisi kiinnostaa tietää, mitä seitsemänkymppinen nainen elämästään ajattelee. 

Anneli Kanto kertoo elämästään muistiinpanoina vuoden ajalta, sellaisena kuin sen koki, nolostelematta (sen hän teki kuulemma vasta jälkeen päin). Onneksi niin, kirjassa on vahva toden tuntu ja rehellisyyden leima. Vanheneminen ei ole kivaa, voisi suuren osan tekstistä tiivistää: nyt on unohdettu läpinät viisauden karttumisesta ja seestymisestä. Sen sijaan käsitellään arkisia hankaluuksia oman fysiikan ja koko ympäröivän maailman muuttuessa. Huonompaan suuntaan.

On pelkoja, ahdistusta, painajaisia. Töistä on stressiä, vaikka ammatinvalinnastaan kirjoittaja on onnellinen. Liian harva löytää työn, joka vastaa sisäiseen pakkoon ja intohimoon, tässä tapauksessa historiaan ja kirjoittamiseen. Huolta ja surua puolestaan aiheuttavat läheisten ja tuttavien vaikeudet ja sairaukset, omatkin.

Vaikka itsensä tuossa iässä jo tuntee hyvin, silti voi tulla yllätyksiä ja muutoksia myös hyvään suuntaan, lähinnä päänsisäisiä. Niistäkin saa lukija tietää, mikä herättää toivoa. Vanheneminen ei ole pelkkää kurjuutta saati taantumista! Tämä lienee syy, miksi kirjaa on sanottu lohtukirjallisuudeksi. Vaikka rehellisesti sanoen, ensireaktioni oli lähinnä pelästynyt: noinko vaikeaa vanheneminen on? 

Moneen voi jo tämän lukijan iässä (60+) samastua. Mutta ei kaikkeen, eikä pidäkään. Emme ole samanlaisia nuorina emmekä vanhoina. Iästä on hyvässä lykyssä ainakin se hyöty, että tämän tajuaa, ehkä malttaa kuunnella ja jopa ymmärtää muita paremmin. Ei ole pakko jämähtää - vaikka maailman johtajia tai somepalstojen kommentteja katsellessa meistä monelle näköjään niin käy. Kannon teoksessa ollaan aktiivisia ja opitaan uutta. Kirja on mukavan aitoa asiaa, henki on sinnikkyyteen kehottava ja kerronta Kannolle ominaisella huumorilla sävytettyä. 

Kannon tuotanto sisältää niin historiallisia romaaneja kuin viihdettäkin sekä runsaasti lastenkirjoja ja ainakin yhden tietokirjan sekä oopperalibreton. Suurimman osan hänen kirjoistaan olen lukenut, Rottis ja Pyöveli etenkin herättivät ihailua, sekä näytelmät ja musikaalit, joita hän on käsikirjoittanut, kuten Kom-teatterin Veriruusut, Musiikkiteatteri Kapsäkin Rottien pyhimys ja Kapsäkin Sörkka svengaa. Ja lisää taiteellisia hankkeita on työn alla. Elämänlangassa ollaan tiukasti kiinni!

Anneli Kanto: Elämänlangalla. Gummerus 2026.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo.

#naistenviikonlukuhaaste26

Simone Buchholz: Verikuu

Dekkarit tosiaan sopivat hellelukemiseksi. Etenkin nopeasti etenevät, nokkelat ja vetävät, kuten Verikuu. Saksalainen kirjailija oli minulle uusi, näin suosituksen somessa ja nappasin. Ja nautin!

Näin täpäkkää tekstiä näkee harvoin. Yleinen syyttäjä Chastity Riley joutuu mukaan kummalliseen tapaukseen, jossa suuren mediatalon - kirjassa puhutaan kustantajasta - vihattu henkilöstöpäällikkö löydetään toimitalon edestä häkkiin lukittuna ja kidutettuna, nippanappa hengissä. "Vapaaehtoisuus loistaa kuvasta poissaolollaan." Käsi sydämelle, kukapa ei haluaisi tehdä saman pomolleen tai firmansa henkilöstöpäällikölle? Varsinkin yt-aikoina? 

Mehevä asetelma, mutta vaarallinen toki eikä suositeltava; olettaisin HR-henkilöiden suosittavan parempia tapoja hoitaa tulehtuneita henkilöstösuhteita ja irtisanomisia kuin mihin kirjassa on päädytty. Asiaa poliisin kanssa penkoessaan Chastityn luonne pääsee oikeuksiinsa. Hän ei hössötä eikä epäröi, paitsi yksin ollessaan, jolloin hän yleensä hoitaa ongelmat runsaalla alkoholilla, mutta työssään hän on tehokas. Jopa yhteistyökykyinen, yrittää ystävällisyyttäkin taitaville poliisikollegoilleen, vaikka sanoo olevansa kaikkea muuta kuin mukava.

"Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen."

Chastityn nasevat havainnot ja itseironinen ote pitävät yllä herkullisen lakonista huumoria koko kirjan mitalta. Luonnollisesti pääsemme kurkkaamaan naisen lievästi sanoen epämääräisiin ihmissuhteisiin. Jotain luottamusta herättävää hänessä silti on, paljonkin. Niin lukijan kuin muiden tapauksen parissa työskentelevien mielestä. Itse rikos kietoutuu meilläkin valitettavan tuttuun ilmiöön: vakitoimittajia irtisanotaan ja hommat siirretään alehinnoitelluille freelancereille. 

Saksalaisen teitittelyn ja sinuttelun käytännöt korostuvat suomennoksessa. Vaikka kieli on minulle tuttu, tuntuu aluksi hassulta lukea te-muotoista dialogia. Se puoltaa paikkaansa ihmisten välisten suhteiden selventämisessä. Vain hyvin tuttuja sinutellaan, vain sopimalla asiasta erikseen.  

Lukujen otsikointi on omaa luokkaansa. Ne on napattu useimmiten itse tekstistä, nasevasti ja mielikuvitusta kutkuttelevasti. "Asioita, joita tehdään ongelmien ilmetessä." "Säkki sementtiä." "Siinä tapauksessa en sano sanaakaan." Suomennos on kiitettävän luonteva, yhden luvun otsikkoa ihmettelin: Shadowrunner, miksei sitä ole suomennettu? Oletan sen olleen englanniksi jo originaalissa, myöhemmin kyllä puhutaan varjojuoksijasta. Mustat laatikot ovat asia erikseen, sellaisella otsikoidut luvut kertovat toista tarinaa. Myös kansi peilaa hyvin sisältöä pelkistettynä häkkinä ja päänä. Entä muuten kirjailijan nimi, onko siinä tosiaan kirja vai onko kyseessä taiteilijanimi?

Riemastuttava, terävä ja nasakka dekkari, joka saa kaipaamaan lisää Chastityn seikkailuita. Sarjassa on tällä hetkellä yhdeksän teosta, joista kolme on suomennettu, tämän lisäksi Revolveriyö ja Krokotiiliyö. Sarja on palkittu Saksassa kasalla merkittäviä dekkaripalkintoja. Jonkinlaista samanhenkisyyttä Antti Tuomaisen teosten kanssa löytyy, noir-piirteet, ja huumori. Saksalainen huumori on minua mietityttänyt aiemmin, mutta kautta nahkahousujeni, tämä on toista. 

"Ja kun kaikki lyhdyt ovat sammuneet, tulette huomaamaan, että sumua ei voi syödä."

Kenelle: Lakonisen huumorin ystäville, jaaritteluun väsyneille, nasevaa arvostaville. 

Muualla: Napakasti nakuttavaa ja sanakäänteillä ilottelevaa, herkullista tekstiä, joka ei turhiin jorinoihin taivu, sanoo Mummo matkalla kirjasta, jota oli myös hänestä ilo lukea.

Simone Buchholz: Verikuu. (Beton rouge) Huippu 2020. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Taina Värri.

Naistenviikon kunniaksi liitän jutun osaksi Tuijatan vetämää haastetta, ovathan sekä kirjailija että päähenkilö naisia. Hyvää viikon jatkoa kaikille sukupuolille! 

Kaari Utrio: Viipurin kaunotar

Nautinto on lukea ammattilaisen hersyvää tekstiä, jollaista löysin mökin kirjahyllystä. En muistanutkaan, miten viihdyttäviä ja hauskoja Kaari Utrion romaanit ovat! Viipurin kaunotar on Elina, Folke Eskelinpoika Tavastin tytär, joka isänsä, äitinsä Mette-rouvan ja sisarustensa kanssa asui Viipurissa, kun vihavenäläiset sinne ankarasti hyökkäsivät Vanhana Vihana myöhemmin tunnetussa sodassa.

Lukija temmataan mukaan tapahtumien tuoksinaan niin vauhdikkaasti, ettei siinä ehdi kuin yrittää pysytellä kärryillä. Herra Folken ominaislaatu tulee pian tutuksi, ja varsinainen persoona hän onkin! Hänen loistava naimakauppansa päättyy rouvan kuolemaan jotenkin oudon äkkiä, mutta se ei tapahtumien virtaa katkaise. Kaksi kaunista tytärtä on sentään kelpo omaisuus, jotka onnistuneesti naittamalla saattaisi ansaita hyvinkin. Pojista ei juuri tarvinnut huolta kantaa tuona aikana.

Siksi teos sopii erityisen hyvin naistenviikolle: on hyvä tuntea historiaa sen verran, että osaa arvostaa nykyisyyttä (vaikka tekemistä tasa-arvossa vieläkin on). Naiset olivat vielä muutama vuosisata sitten miehen omaisuutta, joita isä, veli tai aviomies sai pitää kurissa miten tahtoi ja päättää heidän elämästään. Fiksuimmat naiset varmasti oikeastikin, eikä vain Utrion kirjoissa, osasivat sumplia olonsa haluamaansa suuntaan, mutta vaikuttamisen mahdollisuudet olivat olemattomat, varsinkin, jos nainen ei täyttänyt tiettyjä kriteereitä tai syntyi köyhään kotiin, jolloin saattoi päätyä keltahameiseksi portoksi tai raatajaksi kituvalle tilalle väkivallan ja raskauksien kahleissa. Kirjassa liikutaan paremmissa piireissä, mutta sielläkin naisten ainoa toivo päästä naimisiin ja luostatarikohtalosta hyvään taloon olivat kunnon myötäjäiset ja ylhäinen sukutausta.

Herra Folkella ei ole tarjota varsinaisesti kumpaakaan tyttäriensä kosijoille, mutta jotenkin asiat lutviutuvat, kuten hänellä melkein aina. Vanhempi tytär, Cecilia, päätyy pian leskeksi ja sen jälkeen Eerik Tuurenpoika Bielken - joka on todellinen historian henkilö - sänkyyn, synnytyksiin kyllästyneen Gunilla-rouvan armollisella suostumuksella ja toiveesta.

Nuorta Elinaa pidettiin hieman omituisena, mikä oli omiaan säikyttämään arimmat kosijat, tytön kauneudesta huolimatta.

"- Elina on kyllä valmis naimaan kenet tahansa päästäkseen eroon herra Folkesta ja Maunusta, Cecilia sanoi. - Entä jos lähettäisimme hänet Turkuun, rouva Gunilla ehdotti. Hän voisi matkustaa Sten Sturen ja rouva Ingeborgin kanssa kun he palaavat Turkuun ja sieltä Tukholmaan."

Näin tehtiin, mutta herra Folke katsoi Elinan harmiksi aiheelliseksi matkustaa itse mukana, Viipurissa kun "harvat osasivat hänelle sen arvon joka hänelle rälssimiehenä ja suurten piispojen sukulaisena kuului. --- Tosiasia oli, että herra Folken piti päästää tarkastamaan miten asiat tätä nykyä Turussa olivat ja voisiko hän käyttää tilannetta jotenkin hyväkseen."

Turussa herra Folke alkoi heti solmia suhteita ja hankkimaan ystäviä; näin järjestyi myös asuminen Frillen talossa, "erinomaisella paikalla jos tarkoituksena oli tutustua vaikutusvaltaisiin henkilöihin, mikä herra Folken tarkoituksena tietenkin oli." Vanhaa Turkua rakennuksineen ja katuineen kirjailija kuvaa pikkutarkasti, samoin ajan vaatteita ja ruokia, joten lukija saa kunnolla uppoutua keskiaikaan, vuoden 1500 tienoille.

"- Niin tosiaan, Sven Myre sanoi puraisujen välillä ja heitti puhtaaksi kalutun kanansiiven pöydän alle - teillä on kaunis tytär, hänestähän puhuu koko Turku. - Puhuuko? Herra Folke oli tosissaan hämmästynyt." 

Kaupunkia koettelevat niin mahtavien porvareiden keskinäiset valtataistelut kuin rutto, jota herra Folke pelkää erityisesti ja hoitaa sitä normaaliin tapaan porttolan saunalla sekä tervavoiteella ja viinalla. Kun Elina joutuu hakemaan isänsä edellä mainitusta paikasta, hän tapaa komeasti pukeutuvan humalaisen jättiläisen, Henrik Punaparran, jonka puheet ("- Synnin laakso maailma voi kyllä olla, mutta vain liika hurskaus tekee siitä murheellisen!") ja suorasukaiset teot saavat Elinan sydämen hakkaamaan tavallista tiuhemmin. Kun Henrik yrittää päästää Elinan neitsyyden vaivasta, huomaa herra Folke erinomaisen tilaisuuden arvon.

Vaikka Henrikillä ei ole kiire avioon eikä etenkään romanttisiin riippuvuussuhteisiin - naisia hän toki tarvitsi, ja paljon - arvannette, kuinka käy. Elina on pian rouva ja asuu hienossa Karhunpään talossa Viipurin seudulla. Ja ärsyttää miestään minkä ehtii! Miehen elämänohje
on koetuksella Elinan kanssa, mutta ehkä siitä oppii Elinakin jotain:

"Nautinto on elämän varsinainen tarkoitus: emme nauti mitään päämäärän takia, nautinto on itsessään päämäärä!"

Kunnes tapahtuu dramaattinen käänne, josta riittää pohdittavaa niin Henrikille, Elinalle ja kansalle ympäri kaupunkia ja maata. Ja loppu on sellainen kuin kuuluu, tai jopa enemmän. Hymy huulilla kirjan luin ja ihailen jälleen kerran ammattilaisen työtä. Utrio ei anna tunnelman notkahtaa eikä pitkästytä hetken vertaa. Tempo ja rytmi ovat kohdillaan eikä dramatiikkaa ja yllätyksiä puutu, vaikka perusjuoni on selkeä. Kielenkäyttö on herkullista, ja sitä piti maistella monessa kohtaa. Kun Knuut Posse meni "kaiken lihan tietä", niin sanotusti repesin - näinkin voi kuolemista kuvata!

Ohessa lukija saa osuvan terävää ihmiskuvausta, faktaperäisen ajan- ja paikankuvauksen sekä lämpimän katsannon henkilöihin; raukat rämpivät, sotivat, rakastavat ja vihaavat, tuhoutuvat tai pärjäävät, aivan kuin mekin teknologioidemme ja muun kehityksemme kanssa, he tekevät samaa vain hieman pienemmissä ympyröissä.

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, ajankuvan tarkkuutta tarkkaileville, humoristisen lämmintä ihmiskuvausta arvostaville, naisen asemaa pohtiville.

Kaari Utrio: Viipurin kaunotar. Tammi 1979. 7. painos. 

Liitän postauksen osaksi Naistenviikko 2020 -haastetta, jota vetää Tuijata.

Lisäksi voisin ilmoittaa tämän The Kirjamiehen #kannestahuolimatta-haasteeseen. Onneksi kirjassani ei ollut kansipaperia jäljellä, kun sen löysin, vaan kirja on kauniin tumman lila, kultaisin tekstein - tuo alussa näkyvä piirroskuva on aika lailla etäännyttävä nykylukijalle, vaikka retro ja hieno jo sinänsä (vaikka kamala). Valitettavasti tekijän nimeä en löytänyt.

Maja Lunde: Sininen

Jos kirjan nimi on lempiväri ja kansi sen mukainen, on siihen tartuttava. Dystooppinen tarina vesipulasta maapallolla on kiehtova ja kaunis. Myös pelottava muttei liian julma, aiheesta huolimatta. Kuka tietää, milloin todella olemme tilanteessa, jolloin makeaa vettä ei enää ole riittävästi, kun ilmastonmuutos aiheuttaa laajoja kuivumisia ja itse teemme parhaamme saastuttaaksemme vesistöjä - tosin tässä ihmiskunta ainakin osin on onnistunut myös petraamaan.

Todentuntu on silti vahvasti läsnä, kun Signe, sitkeä ja jo elämää nähnyt nainen, raivostuu kuulleessaan, että hänen rakkaasta jäätiköstään Norjassa hakataan jäätä vientiin - cocktail-jäiksi ökyrikkaille! Hän on vastustanut jokien valjastamista sähköntuotantoon pienestä saakka ja katsoo haikeana entisiä uomia, kunnes tuo viimeinen pisara tipahtaa. Menetämmekö jäätikötkin? Nyt on jotain tehtävä!

"Olen liian vanha itkemään, liian vanha näille kyynelille, mutta silti poskeni ovat märät. Meidän jäämme, Magnus, meidän jäämme. Oletko unohtanut sen, vai etkö ehkä edes huomannut, että ensi kertaa tavatessamme meillä oli käsissämme Blåfonnan sulavaa jäätä? Minä olin seitsemän vuotta vanha, sinä olit kahdeksan, muistatko? Oli syntymäpäiväni, ja sain lahjaksi vettä, jäätynyttä vettä."

Signe seilaa tottuneesti Länsi-Euroopan vesistöillä tässä ajassa, kun rinnakkaistarinassa parinkymmenen vuoden päässä tulevaisuudessa David perheineen on joutunut pakenemaan kotiseudultaan Ranskan Argelèsista kuivuutta ja tulipaloja, kuten monet muutkin. Kaikkien haave on päästä Vesimaihin, paikkoihin, joissa on vielä makean veden varantoja ja sadetta. Mutta matka ei ole helppo eikä pakolaisille vaaraton. Onnistuuko David pitämään tyttärensä hengissä kuihtuvilla leireillä? Missä ylipäänsä on matkan pää ja onko sellaista?

"Lopun lähestyessä, ennen kuin jouduimme jättämään kaiken, kävin usein lainaamassa hänen kulunutta muovivenettään. Lähdin yksin merelle, Annalle sanoin meneväni kalaan, vaikka saalista tuli enää vain harvakseltaan. Kun olin tuonut veneen takaisin laituriin, minulla oli tapana seisoa rannalla jalat vedessä ja ajatella miten meri nousi, hitaasti ja vääjäämättä. Suola oli kuolema. Tämä meri oli kuolema. Kun meri nousi, suola levisi kaikkialle."

Signe muistelee nuoruuttaan, keskusteluaan Magnuksen kanssa.

"- Determinismiä tai ei, me emme omista luontoa, sanoin ja irrottauduin hänen syleilystään. - Niin kuin sekään ei omista meitä. Emme omista vettäkään. Vettä ei voi omistaa kukaan. Ja silti me vain porskutamme eteenpäin. Ja vaikka en uskokaan että se hyödyttää pidemmän päälle, aion jatkaa mielenosoituskulkueissa marssimista ja lentolehtisten jakamista niin kauan kuin jalkani kantavat ja käteni toimivat. Seisoimme tiellä vastakkain. Yhtäkkiä toivoin että olisi pidempi, sillä hän katsoi minua ikään kuin kiukussani olisi hänen mielestään jotain outoa. Ikään kuin olisin kummallinen enkä erityisen viehättävä eläin. - Mutta mehän voimme tehdä mitä haluamme, Signe, hän sanoi rauhallisesti. - ja juuri se tekee meistä ihmisiä. Se erottaa meidät eläimistä. On voitava ajatella molempia yhtä aikaa. On raakaa mutta myös upeaa että nämä rakennelmat tekevät tuhansien elämästä helpompaa, nyt ja kymmeniä vuosia eteenpäin, että me luomme sivilisaatiota. En pystynyt sanomaan mitään, sillä rintaani puristi. - Olet ollut liian kauan poissa täältä, sanoin lopuksi ja yritin hymyillä. - Luulen että meidän on muutettava takaisin ennen kuin sinusta tulee kaupunkilaispoika. - Ehkä puhun kuin kaupunkilaispoika... Tai sitten sinusta on tullut kaupunkilaistyttö, hän sanoi. - Olen ajatellut että kaupunkilaisilla on luontoon romanttisempi suhde, että me paikalliset asukkaat näemme myös hyötyarvon."

Siinä pähkinänkuoressa perusongelma - talous vastaan luonto, ja molemmille on puolustajansa. Missä on ihmisen vastuun raja, kirja kysyy pysäyttävästi. Hieno suomennos luo tunnelman, joka on haikea, hieman utuinen ja silmää hivelevä, sininen siis. Komea kokonaisuus!

Norjalainen Maja Lunde kirjoittaa neljän kirjan sarjaa. Teokset ovat itsenäisiä, mutta kaikki käsittelevät ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Ensimmäinen, Mehiläisten historia, hyönteisten katoaminen, ilmestyi 2016. Tulevat kaksi keskittyvät muutoksiin eläinten ja kasvien kannalta.

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, luonnosta huolestuneille, kauniin proosan ystäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus ei täysin vakuuttunut kirjasta, Kirja hyllyssä -blogi sanoo sitä upeaksi romaaniksi, ja hän ja monet muut ovat kehuneet Mehiläisten historiaa, jota minä en ole lukenut, joten en osaa verrata. Tätä kuitenkin ihailen ja pidän kirjailijaa taitavana.

Maja Lunde: Sininen. (Blå). Tammi 2019. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Markko Taina.

Helmet-haastessa sopii ainakin kohtiin 28, tulevaisuudesta kertova kirja, 34, nimessä on luontoon liittyvä sana (eikö sininen ole sitä mitä vahvimmin?) ja 37, ajankohta on merkittävä tekijä.

Liitän postauksen kirjablogien Naistenviikko 2020 -haasteeseen, jota vetää Tuijata.

Anu Kaaja: Katie-Kate

Katie-Kate romahduttaa käsityksiä perinteisestä romaanista niin sisällöltään kuin muodoltaan. Se rysäyttää lukijan silmien eteen naisen aseman erilaisten halujen ja himojen kohteena, olit sitten kuninkaallinen tai vain tavallinen skandityttö, joka muuttaa Lontooseen.


Åsa saa kodin Helenin ja Rogerin luota, jotka ovat intohimoisia rojalisteja, nimenneet kotinsa huoneetkin kuninkaallisen perheenjäsenten mukaan. Diana-huoneessa asuessaan tytöstä muokataan Kate Middletonin kaksoisolento, johon hänellä on luontaiset taipumukset, vain hiusten väriä tummennetaan. Vai olisiko hän sittenkin parempi Dianana, joka "kuoli syntiemme tähden"?

"Järkevä nainen ei ajattele sitä toteutuuko oikeudenmukaisuus maailmassa, ovatko hänen puheenvuoronsa kokouksissa yhtä pitkiä kuin miesten, vaan hän ajattelee prinsessoja, tarkemmin sanoen: prinsessana olemista, prinsessaksi päätymistä. Tuhkimotarinat jaetaan ja levitetään kaikille osoituksena toivosta. Tuhkimotarinoiden kuvituksissa myös määritellään kuvastin, joka on muoti, joka on muotti, tuon Disneyn ihmistutkimoa esittäneen Lily Jamesin vyötärönympärys. Kuvaa toistetaan, ja siihen reagoivat kaksi luokkaa:

1) Ne, jotka pusertuvat kuvan muotoon. (nainen)
2) Ne, jotka pusertavat kuvan muotoja. (mies)"

Luvut on nimetty pornoelokuvan lajityyppien mukaan (tämän opin Gloria-lehdestä, ironista, lehdestä joka keskittyy pelkkään pintaan!). Pornoa tyttö katselee paljon, eikä vain katsele. Tarinaan liittyy tiiviisti Katie Price, entinen malli ja nykyinen muuten-vain-julkkis, ja hänen kurjanhurjat avioliittonsa. Ja aidot kuninkaalliset, heistä opimme hämmästyttäviä asioita. Onko Walesin prinssillä todella aina matkoillaan mukana oma wc-rengas ja maisemataulu?

Tuhkimot ja muut prinsessat säntäilevät kirjassa vauhdikkaasti kuin hahmot Disney-elokuvassa, mitä he tietysti ovatkin (me olemme?). Pidetään yllä mielikuvaa, uskotaan siihen itsekin! Kun lopullinen (hius)föönituuli puhaltaa kaikkien dianoiden föönatessa kampaustaan yhtäaikaa, on jokaisen Dianan uhraamisen aika. Miten käy Åsan?

"Åsa voi kirjoittaa itsestään kirjan, jonka kannessa kuvataan huulet ja hiukset, sillä lopulta nainen voi kirjoittaa vain naisesta, eli itsestään. Se on naisen osa. Jokainen merkittävä naiskirjailija kirjoittaa vain syömishäiriöistään ja raiskauksistaan - tarkoitan rakkauksistaan - tarkoitan raskauksistaan, sillä on yhtä huulta ja hiusta ja nainennnen. Niistä asioista hän sopivasti etäännyttäen kirjoittaa."

Räävitöntä, rankasti ilakoivaa ja asenteita ilkkuvaa tekstiä on ryyditetty monin tekstillisin tehokeinoin. Sanankäyttö sekä tekstityyppien ja muotojen vaihtelu on kekseliästä, mutta kieltämättä hieman raskasta luettavaa, paloissa sujuu paremmin, ja paloiksi se on tehtykin. Haastattelua, lehtijuttua, kirjasitaatteja ja muita lainauksia, piirroksia, aforismeja... Ja onhan aihekin raskas. Mitä painavampaa voisi olla kuin identiteetin etsiminen kaiken maailman sälän ja mitä kummallisempien mallien, esimerkkien, joukosta?

"Kaikessa skandinaavisuudessaan hän suomii itseään irti. Exit, Brexit, Katexit."

Auts auts, pistelee. Jotenkin tunnen huonoa omatuntoa, häpeääkin, Kaajan tykityksessä: ihan vain siksi, että naisena koen edustavani koko sukupuolta. Mihin kaikkeen taivumme, mihin kaikkeen uskomme?

Kenelle: Ulkonäöstä eläville, naiseutta miettiville, rojalisteille ja muille tirkistelijöille, railakkaan kekseliään proosan ystäville.

Muualla: Bibbidi Bobbidi Bookin Laura ihailee sanaleikittelyä ja häpeää lukea kirjaa junassa.

Anu Kaaja: Katie-Kate. Teos 2020.

Postaus on osa Naistenviikko 2020 -haastetta, jota vetää ja jonka logon on tehnyt Tuijata.

Nainen joka varasti elämäni

Marian Keyes sopii naistenviikolle: naiskirjailija kirjoittaa naisyleisölle naisten arjesta chick-litin muodossa. Irlantilainen kirjailija puolustaa kuulemma oikeassakin elämässä vahvasti naisten oikeuksia. Tekemistä piisaisi, monissa maissa.

Totuttuun tapaan Keys käsittelee yhtä naista, tässä Stellaa, nelikymppistä kahden lapsen äitiä ja  hänen ratkaisujaan. Stella joutuu kolariin ja melkein kuolee. Muttei kuolekaan. Lisäksi hän tapaa ihanan miehen ja kokee työurallaan huiman käänteen kosmetologista kirjailijaksi. Siis, missä on se vakava puoli ja ongelma, joka Keyesin kirjoissa aina on ollut, nokkelan huumorin ohella?

Okei, naisen elämän "normaalit" haasteet ovat olemassa: hankala ex-aviomies, teinien ongelmat, ikääntyminen, vakava sairaus. Mutta voivatko myös yllättävä uranhuipennus ja suuri rakkaus olla "ongelma"? Epäuskottavaa, sanoisin: Stella itse aiheuttaa suurimmat ongelmat.

Sujuvaa ammattikirjailijan tekstiä, mutta en ollut suuresti huvittunut, vaan vähän pitkästytti, jos totta puhun. Vaikka kirja on helppo ja nopea lukea. Silti en voi välttää ajatusta, että Keyes oli terävimmillään uransa alkuaikoina, sanotaan neljä ensimmäistä, Naura Claire naura -kirjasta Rachelin lomaan.

Ei ole huono tämäkään, noin kirjallisesti, mutta sisällöltään turhan heppoista kauraa paljon lukevalle. Kovin helpolla kirjailija itsensä päästää, ja lukijansakin: chick-litin mestari ei ole parhaimmillaan. Tiedän, että Keyes peilaa omaa elämäänsä kirjoihinsa, joten arvailtavaksi jää, mikä kirjan kirjailijan kokemuksista on itse koettua ja mikä mielikuviteltua. Mutta onko kuluneempaa aihetta kuin kirjailijan työn ongelmat - lukisin mieluummin vaikka asfalttimiehen työn haasteista. Jostain kumman syystä ne eivät usein nouse kirjallisuudessa esille.

Kirjan nimi on moniselitteinen: se onnistuu kivasti kiertämään ilmeisimmät tulkinnat. Eikä ihan kaikkia käänteitä voi arvata etukäteen, mikä on plussaa. Samoin se, että useat Stellan ongelmat ovat todellisuutta monelle meistä - vaikka ratkaisut eivät. Samaistumispinta on aiempaa pienempi, eikä reipas huumorikaan enää kuki täysin palkein, vaan väkisin vääntäen. Kiva kansi, sopii tyylilajiin, ärsyttävästi taas kirjaston tarra on päällyksen suunnittelijan nimen päällä.

Kenelle: Chick-lit-lukijoille, kevyiden naiskirjojen ystäville - ja tietysti Keyes-fanien must.

Muualla: Irenekään ei oikein lämmennyt kirjalle. Kirjallisia-blogi sanoo Keysin olevan fiksumpaa chick-littiä. Tuhansia sivuja löytää syvyyden kirjailijan tuotannnosta.

Marian Keyes: Nainen joka varasti elämäni. Tammi 2015. Suomennos Liisa Laaksonen.

Naistenviikko lukuhaasteineen päättyy tänään.

Uusi maa

Tästä tulikin suurten kertojanaisten viikko.

Uusi maa on Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosa, dystopia, jota odotin tämän vuoden käännöskirjoista eniten. Oryx ja Crake (2003) ravisti aikoinaan ajatuksia uuteen malliin, Herran tarhurit (2010) uskontoineen ei aivan niin rajusti, mutta loppu on varmasti komea, uskoin. Ja onhan se.

Ollaan jälleen ajassa jälkeen katastrofin. Ruttoepidemia on tappanut ihmiset lähes sukupuuttoon. Infrastruktuuri on romahtanut, kun teiden, talojen, sähköverkkojen tai julkisten laitosten ylläpitäjiä ei enää ole.

"Kuinka moni on joskus ollut tässä samassa tilanteessa? Henkiin jääneenä, kun muut ovat kuolleet, kun kaikki on menetetty."

Joitakin on sentään elossa, myös muutama Herran tarhureista. Ja uusi, Craken kehittämä rotu, jonka oli tarkoitus korvata ihmiset. He ovat hyväntahtoisia, uteliaita ja kauniita - ja muuttuvat paritteluvalmiudessa ollessaan sinisiksi. Crakelaisissa on muitakin ihmisille outoja piirteitä, jotka luonnollisesti aiheuttavat hämmennystä, mutta ystävystymistä, tai ainakin jonkinlaista lähestymistä, ne eivät estä. Tuo "jonkinlaista" on merkityksellinen: Atwood heilauttaa monet asiat ja ilmiöt kokonaan eri tasolle; tuntuu, ettei näille ilmiöille edes ole (vielä) olemassa oikeita sanoja.

Valitettavasti maailmassa on myös vihollisia: lihaa syövät mutanttisiat ja verikuulaveteraaneiksi sanotut entiset tosi-tv-"sotilaat" uhkaavat hauraita ihmishenkiä jatkuvasti. Väkivallalta ei vältytä, ja elämä on rankkaa kamppailua eloon jäämiseksi ja ravinnon löytämiseksi.

Kirjailija esittää myös terävää yhteiskuntakritiikkiä: Zeb ja Toby muistelevat muun muassa sanaa sopeutuminen, joka Zebin mukaan oli muotisana joskus, ennen oikeaa öljykriisiä ja jäteöljybisneksen nousua. Zen oli jossain vaiheessa töissä KarhuJelpissä: se oli palvelu, jossa jääkarhuille rahdattiin ihmisten biojätettä toptereilla, jonkinlaisilla biolentolaitteilla.

"Jääkarhut näkevät nälkää, koska jäätikkö on melkein sulanut eivätkä ne enää voi pyydystää hylkeitä, joten syötetään niille meidän omia tähteitä, kunnes ne oppivat sopeutumaan.--- Kyllä minä muistan sopeutumisen, Toby sanoi. Se oli vain yksi tapa sanoa että voi voi, harmin paikka. Ihmisille joita ei ollut aikomuskaan auttaa." 

Herran Pyhän Öljyn vihollisia parjattiin nokkelilla sloganeilla, tyyliin "Sarjamurhaajat uskovat ilmastonmuutokseen." Ruokalistat elivät maailman mukana: jossain vaiheessa syötiin "molekyylifuusioruokaa ja labralihaa ja quorn-sieniproteiinia sekä uskaliaina lisukkeina aineksia katoavista eläinlajeista - kottaraisenkielipatee oli yksi viimeisiä villityksiä näissä paikoissa."

Mutta nuo ajat ovat takana.

"Se oli hassu juttu - se ihmiskunta", sanoo Zeb. "Vai mitä?"

Atwood on kerronnan mestari, ja hänen tekstinsä on täyttä, ajatuksia herättävää. Siinä on "kaikkea": jännitystä, romantiikkaa, mielikuvitusta, huumoriakin, ja syvällistä pohdintaa maapallon tulevaisuudesta, mutta kevyt luettava se ei ole eikä vyörytä tapahtumia jännärimäisellä vimmalla, vaan tunnelma syntyy pala palalta rakentaen. Atwood käyttää scifi-kirjailijan tehokkainta asetta kertomalla jo olemassaolevista ilmiöistä, mutta viemällä ne pidemmälle. Siksi karmea todentuntu on läsnä: entä jos?

Kuitenkaan tilanne ei ole täysin musta, vaan kirja antaa myös toivoa, ajatuksen siitä, että vaikka kaikki nykyisin tuntemamme katoaisi, jotain voi silti säilyä, vaikka ehkä täysin eri muodossa kuin olisimme kuvitelleet.

Kirja kestää varmasti useamman lukukerran, ja sarja on niitä harvoja, jotka haluan pitää omassa hyllyssäni. Uskon, että niistä löytyy aina uutta lukemisajankohdan myötä. Harmittelin lukiessani, että olen unohtanut jo paljon ensimmäisestä osasta: täytyy ilman muuta kerrata, ja olisi ollut viisaampaa kerrata se ennen tämän lukemista. Mutta kaikki kolme osaa voi hyvin lukea myös itsenäisinä teoksina.

Kenelle: Scifin ystäville, tulevaisuutta pohtiville, taitavaa tarinaa ihaileville, keskittymään malttaville.

Muualla: Norkulle kirja aiheutti univelkaa. Taikakirjaimissa kerrotaan yksityiskohtia, spoilauksesta varoitetaan asianmukaisesti. Raija on Atwood-tuntija ja kertoo myös uutisen: HBO suunnittelee trilogiasta tv-sarjaa! Suketuksen arvio alkaa lähes samoin sanoin kuin omani, hauskaa.

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam). Otava 2015. Suomennos Kristiina Drews.

Postaus on osa Tuijan käynnistämää naistenviikon lukuhaastetta.

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Upeaa päästä hehkuttamaan! Waters vain on niin mahtava! Ja sopii monessa mielessä - kuten aiheen, päähenkilöiden ja kohderyhmän osalta - kuin valettu kirjabloggareiden Naistenviikon lukuhaasteeseen, jonka käynnisti Tuija, lue lisätietoja viikosta. Ja onnea viikon nimipäiväsankareille!

Sarah Waters on kerronnan ja koukutuksen mestari, jonka kirjoja on äärettömän vaikea laskea käsistään. Kirjailija kuvaa vanhaa aikaa, tässä kirjassa 1920-lukua Lontoossa, ja jo aika ja paikka saavat aikaan tyytyväistä hyrinää. Mikä ihme niissä onkin niin kiehtovaa? Tarpeeksi kaukana, mutta ei liian kaukana?

Frances asuu äitinsä kanssa perheen vanhassa, rapistuvassa talossa hienostoalueella - he ovat parempaa väkeä, mutta niukoissa varoissa. Siksi taloon on pakko ottaa vuokralaisia, paremman väen hienostelevaan tapaan sanottuna "maksavia vieraita". Yläkertaan muuttavat Len ja Lilian Barber, nuoripari, joka on haltioissaan päästessään hyvälle alueelle, vaikkeivat itse ole yläluokkaisia.

Alun yhteentörmäyksien - luonnollisesti erittäin korrektien - jälkeen ylä- ja alakerta alkavat sopeutua uuteen asumisjärjestelyyn, tai paremminkin myöntyä pakon edessä. Francesin tausta käy pian ilmi: miksi aikuinen nainen elää kahden äitinsä kanssa? Yksi syy siihen on se, että perheen isä on kuollut ja kaksi poikaa kaatunut sodassa. Vain naiset ovat jäljellä.

Lukijaa huvittaa, kuinka mammamaisen huolekkaasti Frances suhtautuu äitiinsä, kuin vanhukseen, vaikka tämä on vasta 55-vuotias. Tosin äiti on ikänsä elänyt palvelijoiden palveltavana, ylhäisönainen kun on, eikä ole tottunut fyysisiin tai muihinkaan töihin, ja on kokenut suuria järkytyksiä sodan vuoksi. Frances tietää sen, ja on ottanut huolenpitäjän ja huushollerskan roolin, paitsi kiintymyksestä ja velvollisuudesta - rahapulassa oli pakko - myös huonon omantunnon vuoksi, tulkitsen, sillä hän on järkyttänyt äitinsä sovinnaista maailmaa pahasti aikaisemmin.

Francesin ikää ei taideta mainita suoraan, mutta hän on jossain 25-28 vuoden välillä, luulisin. Hän on älykäs, suorasanainen ja käytännöllinen ihminen, joka ei siedä turhia sievistelyjä, ja myös hyvin fyysinen. Koska Frances näiden ominaisuuksiensa vuoksi ei ole mikään seurapiiriperhonen, vaan sekä pakosti että omasta valinnastaan yksinäinen, hän on altis, kun vastaan tulee uusi, kiehtova ja täysin erilainen ihminen kuin hänen aiemmat ihmissuhteensa. Altis rakastumaan. No, lyhyesti: Frances ja Lilian rakastuvat toisiinsa, ja siitä seuraa tapahtumia, joka johtavat arvamattomaan suuntaan. Jopa oikeussalidraamaaan, jännittävän rakkaustarinan osana.

Watersin kirjat ovat tarkkanäköisiä, mielikuvitusta kutkuttavia, älykkäitä ja vietteleviä. Lisäksi ne kuvaavat aikansa yhteiskuntaa ja ihmisiä asenteineen nautinnollisen uskottavasti - lukija voi elää mukana täysillä. Puhun tähän asti lukemistani, eli tämän lisäksi kirjoista Yövartio ja Vieras kartanossa, jonka kirjabloggarit äänestivät 2011 vuoden parhaaksi käännöskirjaksi.

Henkilöt ovat niin eläviä, tunnelmat käsinkosketeltavia ja tapahtumat yllättäviä, ettei tylsiä hetkiä tule. Koskaan en osaa päätellä Watersin tarinan loppua etukäteen, mikä on suuri ilo. Noloja itsestäänselvyyksiä ei tarvitse pelätä. Ja vaikka kirjassa ei tule ruumiita kasakaupalla, jännitys on kihelmöivämpi kuin rajuissa dekkareissa. Sekä tunne- että tapahtumapuolella kirjailija osaa nostattaa kierroksia niin, että lukija on tiukasti koukussa. Loistavaa, fiksua viihdettä. Ja ajattoman romaanin malliesimerkki - uskon, että Watersin kirjat kestävät aikaa: kun perusasiat ovat kohdallaan, ei lukemisen vuosikymmenellä ole väliä. Ehkä näitä mieluiten lukevat aikuisina me, jotka olemme Anna-kirjamme ja muut nuorten klassikot aikoinaan ahmineet. Myös Waters on klassikkoainesta.

Kenelle: Juonivetoista kunnon romaania kaipaavalle, rakkautta ja jännitystä etsiville, koukuttumaan innokkaille, uppoutumisesta nauttiville, brittikirjojen ystäville.

Muualla: Leena Lumi vertaa Watersia Virginia Woolfiin. Kaisa Reetta arvelee jumalten antaneen brittikirjailijoille Midaksen kultaisen kosketuksen. Rakkaudesta kirjoihin alleviivaa kirjailijan taitoa kertoa intohimosta. Waters luo upean ajankuvan, sanoo Ulla. Waters taitaa juonivetoisen epookin, sanoo Lumiomena ja pidättelee henkeään. Omppu kuvaa innoittuneena romaanityyppiä laajemmin.

Sarah Waters: Parempaa väkeä. Suomennos Helene Bützow. Tammi 2015.