Heikki Kännö: Kädet

Keskeinen vaikuttaja ja myös hahmo kirjassa on itävaltainen taidemaalari Egon Schiele ja hänen taiteensa, mutta Kännön tapaan tiiliskiviromaani sisältää paljon muutakin. Filosofiaa - tällä kertaa vahvasti mukana on Ludwig Wittgenstein -, sekä rakkautta yli kaikkien rajojen ja ihmisen ikiaikainen pyrkimys, tai pakko, yrittää ymmärtää elämää ja kuolemaa.  

Kertojana aloittaa Julian, joka kuvaa ystäväänsä Ludwigia:

"Kaikki, mitä hän kirjoitti, oli suurenmoista omalla mahdottoman vaikealla tavallaan, mutta nähdäkseni se ei vienyt häntä millään tavoin lähemmäs päämäärää; myrskyn laantumista, ponnistelujen talttumista, ihmisen löytämistä maailmasta ja hänestä itsestään. Kuin suunnattoman älykäs ajattelukone olisi yrittänyt keksiä, miten ajatella oikein; miten ajatella kuin ihminen; miten palauttaa itsensä ihmiseksi, tai miten tulla ihmiseksi... tämä sen huomattavan onnettomuuden jälkeen, kun hän oli sattunut keksimään, miten ajatella kuin Jumala."

Mutta kertomus oikeastaan alkaa vasta siitä, kun Julian haluaa kertoa Ludwigille edesmenneen äitinsä tarinan ja näyttää tämän työhuoneen. Samalla hän tulee kertoneeksi edeltävistä sukupolvista: suku on muuten kovin nuorena rapistuvaa ja kuolevaa laatua, mikä kiinnostaa etenkin perhelääkäri Benjaminia, joka haluaisi tutkia ilmiötä (...tohtori Benjamin kyselee liikaa. Tohtori Benjamin on yliopistomiehiä.) Tarina muuntuu muutenkin ällistyttäväksi, kun kertojaksi vaihtuu Danae.

"Danae! Kuulen nimeäni huudettavan. Aluksi minun on vaikea nähdä nimeni huutajaa, koska katson häntä niin kaukaa. Välissämme on vuosikymmeniä sekä niiden lisäksi yhdeksästoista vuosisata kokonaisuudessaan." 

Huutaja on Giulietta 1700-luvulta, Danaen paras ystävätär, ja tytöt ovat erottamattomia. Giulietta on intohimoinen piirtäjä, joka kehittelee omaa muotokieltään maltillisemman Danaen ihaillessa ja suostuessa ystävänsä hurjiinkin ideoihin milloin olemalla tämän mallina, milloin salakäytävän etsijänä. Ystävyys saa säröä Danaen viehättyessä Christopher-nimisestä taiteilijasta. Tai mikä tämä onkaan miehiään. 

"Katsokaahan: ihminen ei ymmärrä, mitä hän toivoo pyytäessään osakseen ikuisuuden. Sanoisin, ettei mitään sen typerämpää voisi jumalalle ehdottaa. Ajatus ikuisesta elämästä kuoleman jälkeen. Ajatus kuolemattomuudesta. Tietäkää, että tämän toiveeni toteuduttua olen tullut hulluksi NIIN monta kertaa!" 

Hurja, monipolvinen ja äärettömän kiehtova maaginen tarina vangitsee lukijansa. Kännön tietämys ja mielikuvitus ovat omaa lajiaan. Ajassa polveileva kertomus ulottuu aina antiikin jumalista natsinousuun Itävallan, Italian ja Ranskan maisemissa. Ja tietysti Egon Schielen lyhyeen, levottomaan elämään.  

Olen aina ollut viehättynyt Kännön tyylistä, vaikken kaikkea ymmärrä: Sömnön oopperateema oli vieras. Ihmishämärä vyörytti ylenpalttisesti kirjailijalle tyypillisiä elementtejä; jumalia, myyttejä, todellista historiaa ja kuviteltuja henkilöitä, suhteita ja julmuuksia - ja taidetta kaiken selityksenä ja ratkaisuna. Tai vähintään taiteilijan erityisluonnetta ihmisten joukossa. Runoilija jätti samantyyppisen ällistyneen riemastuneen jälkimaun kuin Kädet, jonka rankkaan suosikikseni. Selkein ja lähestyttävin lukemistani Kännön teoksista, muttei silti niukka eikä hurjuutta tai hämmästyttävyyttä vailla, onnistunut tasapaino runsaiden teemojen kesken. Tästä voi lähteä arvailemaan vuoden Finlandia-ehdokkaita! 

Heikki Kännö: Kädet. Sammakko 2024. Ulkoasu Riikka Majanen. Kannen maalaus: Egon Schiele: Omakuva mustan saviastian kanssa (1911). 

Oudon vuoden kirjoja

Poikkeustila lävähti päälle keväällä. Pontus Purokurun ja 12 muuta kirjoittajan teksteistä syntyi kirja, "joka toimii paitsi kommentaarina myös laajemmin kokemusten kerääjänä ja muistin mahdollistajana". 

Ja hyvä niin. On tärkeää muistaa, kirjata ylös asioita, joita ehkä myöhemmin tarvitsemme. Tekstit tuovat esiin ajatuksia poikkeustilasta monipuolisesti ja raikkaasti, eri tavoin ja eri kulmista kirjoittajansa mukaan. On päiväkirjatyyppistä pohdintaa, talouden analysointia, maailmaa ja Suomea pohtivaa, arjen muutoksia ja tuntemuksia eri tilanteissa, isoista pieniin. 

Yksi huomiotani kiinnittänyt käsite on valmius, johon olemme mielestäni suhtautuneet tähän asti huolettomasti, on kyse sitten ruokahuoltovarmuudesta tai henkisestä asenteesta. Veikka Lahtinen sanoo osuvasti uusista nettiyhteisöistä, Whatsupp-ryhmistä ja vastaavista, että "uusi yhteisö ei ainoastaan tuo voimia vaan myös vie niitä. Sen tuottaminen yhtäkkiä ja tyhjästä on raskasta. Alan ymmärtää, mitä valmius tarkoittaa. Se tarkoittaa, että on ennakolta tuotettu tuotettu jotakin, joka voidaan nyt aktivoida. Sosiaalisuutta ja yhteisöä on vaikea tuottaa, kun katastrofi on jo päällä." 

Samaan viittaa Purokuru itse: "Ensin leikataan ja sitten kriisin koittaessa ihmetellään, missä ovat resurssit ja osaaminen. Tai toisinpäin: ensin julkinen ja kolmas sektori pelastavat meidän kaikkien terveyden, ja sitten kun kriisistä on selvitty, aletaan huutaa leikkauslistoja, joilla romutetaan julkinen ja kolmas sektori." 

Tai kuten Tuomas Nevanlinna viittaa tasapainoiluun terveyden ja talouden välillä: "Ikävin skenaario on se, että sitten kun keskiluokka romahtaa ja fasismi ehdottaa itseään, on liian myöhäistä rakentaa vastaliikkeelle riittävästi ajatuksellista tai toiminnallista pohjaa." 

Näinpä. Paljon mietittävää teksteistä nousee. Kirja on viimeistelty kesällä, joten ehkä olisi pian aika seuraavan osan? Mitä luimme kerran -blogi toteaa kirjan olevan erittäin toimiva kokonaisuus. 

Pontus Purokuru (toim.): Tartunta. Kosmos 2020. Kansi Bifu / People's. 

Kaspar Colling Nielsen kirjoitti hienon kuvitelman Tanskan sisällissodasta. Tänä vuonna ilmestynyt Euroopan kevät lupaa nimellään paljon, edellä mainitun kirjaa teemaa ajatellen, mutta se ei kerro koronasta, vaan kehii esiin aivan omanlaisensa tulevaisuuden. Siinä teknologian avulla on saatu aikaan tilanne, jossa myös eläimillä on tietoisuus, ja toisinpäin: ihminen voi kokeilla eläimen elämää tai vaihtaa tietoisuutensa väliaikaisesti vaikkapa kasvin vastaavaan. Jos on tarpeeksi varakas, tietysti. 

Ajankohtaista sikäli, että virusaikoina on huomattu, etteivät eläimet ja ihmiset elä täysin erillisinä. Tämä oivallus ja mielikuvittelu on kirjailijan parasta antia, mutta muuten kirja oli pettymys. Siinä pannaan paljon ja perusteellisesti, tylsästi kyllä kuluneesta "vanheneva mies ottaa, nuori nainen antaa" -näkökulmasta (niin, eriarvoisuus on mainittu yhdeksi kirjan teemaksi). Miehen motiiveja aletaan selitellä rakkaudettomalla lapsuudella, voi kyynel. En innostunut, vaikka loppua kohti kirja kyllä parani ja sai lisäsävyjä. Tai ehkä opin tulkitsemaan sitä paremmin. 

Kaspar Colling Nielsen: Euroopan kevät. Aula & Co 2020. Suomennos Katriina Huttunen. 

Antti Holma kuvaa pienen paikkakunnan pojan vierailua synnyinseudulleen ja lähtee siitä kerimään kertojan koko elämää. Holma taitaa niin kivistävän avoimuuden - suoraan tai itseironisesti - kuin lukijaa helpottavat huumorikevennykset. Häpeä ja himo vaihtelevat, rakkautta ja yhteyttä toisiin etsitään, ehkä löydetäänkin. Piru ja jumala taistelevat sieluparasta. 

Väitetään, että jokaisella kirjailijalla on perustarina, jota hän toistaa kaikissa teoksissaan. En usko tähän ihan täysin. Tässä tapauksessa erityisesti soisin, että sanallista valmiutta ja oivallusta osoittava kirjailija kirjoittaisi myös muuta kuin Olen homomies -tarinaa, johon hän itsekin vaikuttaa olevan hieman kyllästynyt, ja muistaisi omaa lausettaan: "Mutta ihminen on enemmän kuin henkilön pari puolta, ihminen ei muuta olekaan kuin kääntöpuolia ja ristiriitoja, ihminen koostuu epäjohdonmukaisuuksista. Ihmistä ei voi ymmärtää." Ehkä yrittämällä ymmärtää ja pureutua tarkemmin johonkin tiettyyn kääntöpuoleen tai ristiriitaan syntyisi toisenlaista tarinaa? 

Arvostan sitä, että Holman tekstit tai huumoripodcastit ja muut hänen työnsä eivät nähdäkseni koskaan ilkeile muille kuin kertojalle itselleen. Ronskiudesta huolimatta kirjassa on samaa herrasmiesmäisyyttä.

Lukupino sanoo kirjassa olevan tosiaan jotain todella avaavaa suomalaisuudesta.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). Otava 2020. Päällys Elina Warsta. 

Piru on läsnä tiukasti myös runoilijan elämässä. Ilmeisesti ilman sitä ei synny kunnon taideteosta? 

Kännön Sömnö riemastutti, vaikken kaikkea tajunnutkaan. Samoin tekee Runoilija, jossa mennään vielä kummemmille vesille taiteilijuuden pohdinnassa. Päähenkilö, Aurelian Benn, palvoo Nietzscheä ja toimii vuosikymmenet Rudolf Steinerin apulaisena. Koska tulee myyneeksi sielunsa, hänkin. 

Luin runsaan ja ilmaisuiltaan ainutlaatuisen teoksen loppuun sinkeästi; sen monitahoisuus viehättää ja ällistyttää. Tuijata jaksoi vielä lukemisen jälkeen siitä komeasti kirjoittaakin. 

Heikki Kännö: Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan. Sammakko 2020. Ulkoasu Riikka Majanen.

Heikki Kännö: Sömnö

Mitähän oikein juuri luin? Elämäkerran? Romaanin? Tietokirjan? Parodian jostain näistä? Oopperan...? Hämmästyneenä mutta riemastuneena suljen takakannen tiiliskivestä, jonka sisältö kurottelee niin moniin suuntiin, että harvoin moista komboa tapaa.

Lähtökohta on se, että Isak Severin - kirjailija, jossa on omien sanojensa mukaan tutkijan vikaa - alkaa koostaa kirjaa kuulusta ruotsalaisesta kuvataiteilijasta ja mystikosta Werner H. Bergeristä. Tai oikeastaan lähtökohta on Richard Wagnerin oopperateos Siegfried. Tai ehkä tarina alkaa Franz Litsztin syntymäpäiviltä... No, oli miten oli, Isak tutustuu Bergeriin Per Erik Stenin kautta, jota Isak kuvaa vähemmän mairittelevasti mutta ilmeisen todenmukaisesti:

"Per Erikiä ei voi kuvailla sanoilla 'suloinen lurjus', koska vaikka hän nuorempana olikin suloinen ja lurjus, hänen todellinen persoonansa oli lähelle eksyviin ihmisiin reikiä syövä mato."

Mutta Werner on toista maata. Hän on eksentrinen, teosofisia oppeja noudattava renesanssi-ihminen, intohimoinen ja loppumattoman sinnikäs tiedemies, taiteilija ja bisnesmies, muun muassa. Kuvaan hänen ajatteluaan sitaatilla:

"Hän kertoi rakentavansa itselleen G.I. Gurdjieffin menetelmien avulla sielun ja myyvänsä sen Saatanalle vastineeksi vastaavanlaisista henkisistä voimista, jotka koituivat Dorian Greyn kohtaloksi, mutta jotka myös mahdollistivat hänelle pysyvän nuoruuden. Werner sanoi: - En tiedä, voiko tavoittaamani henkeä kutsua sielun viholliseksi, vaiko sen suurimmaksi ystäväksi, mutta tiedän, että jotain sen kaltaista on olemassa. Olen joutunut silmätysten merkillisten asioiden kanssa. Asioiden, joita voi tutkia ainoastaan mystiikan ja taiteen avulla, ja jotka lupaavat ihmiselle suurenmoisia mahdollisuuksia."

Kovin mystisiä asioita kirja ei silti sisällä, vaan vauhdikkaan sukutarinan, joka alkaa Samuelista, Wernerin isoisästä, sinkoilee Belgiasta Ruotsiin ja sieltä Afrikkaan, piipahtaa New Yorkissa, Ranskassa, Saksassa, Itävallassa ja Aasiassa ja palaa taas Belgian Kongoon ja Tukholmaan (ei välttämättä tässä järjestyksessä), matkailijoina milloin Per-Erik, milloin Ivar tai joku Bergerin suvun jäsenistä. Välillä liikutaan kulttuurin suihkuseurapiireissä, välillä ihmiskunnan syntymyyteissä tai natsien vallassa ja Ruotsin saaristossa, jossa Sömnö sijaitsee.

Tarina esittelee ohimennen erilaisia ajattelu- ja taidesuuntauksia sekä tapahtumia nykyvuosiin asti. Ja paljon "faktaa" nimineen, vuosilukuineen ja muine detaljeineen, jonka todellisuuspohjaa en edes yrittänyt alkaa googlailla, nautin vain kyydistä ja jännityksestä: miten tämä kaikki pysyy kasassa? Ja miten päättyy? Kertomus kuvannee yhtä paljon kuvitteellista kirjoittaajansa kuin varsinaista kohdetta. Tai ehkä oopperaa kaikessa rönsyilevässä melodramaattisuudessaan?

Selkeää juonta etsivä saattaa pettyä, vaikka sellainenkin on, kuten elämässä yleensä - alku, keskikohta ja loppu - tai oikeastaan niitä on kymmeniä, mutta kirjan anti on muualla: sen hersyvyydessä, yllätyksellisyydessä ja hauskuudessa. Ja poikkeuslaatuisessa sisällössä ja sen osaavassa käsittelyssä. Sen kunniaksi nostakaamme malja Wernerin suosimaa vetyä nro 384!

Erikoinen ja erikoisen riemastuttava, sähäkästi kulkeva älyllinen fiktio, joka piristää kummasti lukijan talvipäivää. Hymy ja ällistys jäävät päälle.

"Sitten suljin muistikirjan, työnsin kynän sen väliin ja poistuin kahvilasta tietoisena siitä, että uusi sukellus Bergereiden pökerryttävään maailmaan oli alkanut, ja että vaikenemisen aika oli vihdoin ohi."

Kenelle: Taiteen ja tieteen rakastajille, oopperan ystäville, mystiikkaan taipuvaisille tai sitä inhoaville, perusromaaneihin kyllästyneelle, Afrikasta kiinnostuneille.

Muualla: MarikaOksa piti kirjaa hieman vaikeana vaikka osin erinomaisena.

Heikki Kännö: Sömnö. Sammakko 2018. Ulkoasu Riikka Majanen.

Helmet-haaste 2019 kohta 5: kirja oli ehdolla Runeberg-palkinnon 2019 saajaksi - ja voitti.