Hanna Velling: Kutsumaton

Mirja ja Mikko ovat olleet yhdessä kouluajoista alkaen, ja he ovat hyvä tiimi, miettii Mirja. Mutta kaikesta ihanuudestaan huolimatta Mikko ei malta asettua, vaan haksahtaa syrjähyppyihin, jotka Mirja on tähän asti pystynyt antamaan anteeksi.

"Mirja valahti kalpeaksi. Hän ei enää itkenyt. Se, mitä Mikko oli juuri pahempaa kuin hän oli osannut odottaa. Miksi Mikko halusi olla niin julma?"

Kun Mikko tapaa Sirun, sekä Mikolle että Mirjalle selviää pian, että nyt kyseessä on vakavampi tapaus. Sirulla on poika Topi, joka kaipaa isähahmoa, mutta olisiko Mikosta sellaiseksi? Ainakin hän on hyvä isä kahdelle pienelle tyttärelleen. Onnistuisiko uusperhe, niin monen ihmisen ja tarpeen ristipaineissa?

"Kesäloma oli oivallinen hetki panna koti kuntoon ja elämä järjestykseen. Sellaiseen järjestykseen, johon Mirja nyt kykeni."

Vellingillä on taito kirjoittaa kepeästi painavista asioista. Hän kuvaa tilannetta monesta näkökulmasta, sekä aikuisten - jopa anopin - että lasten. Välillä naurattaa, välillä riipaisee, mutta todelta maistuu.

"Ihan eppää! Mä en saa edes yhtä koiraa. Isikään ei haluu enää asua meillä. Eihän kukaan halua enää tässä pissakakkaräkätalossa, jossa ei saa edes yhtä koiraa! - No, pyydä sitten, että isäs ostaa sulle koiran sinne uuteen kotiinsa. - Mä kysyin jo, mutta isi sano, että sen kaveri Siru ei ehkä tykkää koirista, kun niistä lähtee karvaa. - Ja isäsi nyt ilmeisesti sattuu tykkäämään siitä Sirusta enemmän kuin koirista. Sun pitää vaan odottaa, että kasvat aikuiseksi ja otat koiran omaan kotiisi."

Arjen hankaluudet ja tunnemyrskyt kuvataan realistisesti, ja mukavaa kontrastia tuo median käsittely: Mirjan leivontablogi ja Sirun sisustusaiheiset jutut näyttävät, miten tavallisesti näemme vain pintaa ihmisten elämästä. Toisaalta, sellaistakin tarvitaan, jotta selvitään. Mirjalle blogi on henkireikä ja itsetunnon kohottaja, Siru tarvitsee ansiot jutuistaan ja yrittää freelancer-töiden vähenemisestä huolimatta pitää yllä mielikuvaa itsenäisestä uranaisesta, ainakin itselleen. Myös lukujen nimet ovat hauskan täpäköitä, ja tarina etenee kronologisesti vuodenaikojen mukaan.

Pidän Vellingin inhimillisestä otteesta: hän ei neuvo saati saarnaa, vaan kuvaa lämpimästi henkilöitään, jotka kaikessa pyörityksessä yrittävät pärjäillä. Uskaltaisin arvata, että pärjäävätkin. Mutta lue itse, mitä mieltä olet - tuleeko tuosta mitään? Mukavan mielen jättävä arkiromaani.

Kenelle: Ihmissuhteita pohtiville, toista kierrosta harkitseville, sujuvan arkiluettavan ystäville.

Muualla: Ei vielä muita blogijuttuja.

Hanna Vellingin ensimmäinen romaani Kirjasieppo kuvaa nuorta perhettä, jossa Annasta tulee yksinhuoltaja.

Onko liitot tarkoitettu kestämään eliniän, pohtii myös Riikka Suomisen kirja Suhteellisen vapaata ja kertoo oman ratkaisunsa. Nyt tekisi muuten mieli kovasti lukea Philip Teirin uusin, jossa hän kertoo rakastumisesta toiseen naiseen, miehen näkökulmasta.

Hanna Velling: Kutsumaton. Bazar 2020. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. Arvostelukappale.

Lisäjännitystä elämään

Luulisi, että jännitystä ilmassa riittäisi nyt muutenkin, mutta ehei, niin yksinkertaista ei lukijan elämä ole. Vielä pitää lukea dekkareita lisäksi.

Tiedätte varmasti ruotsalaisen dekkaristin Viveca Stenin. No, hänen tyttärensä Camilla Sten seuraa äidin jalanjälkiä, ja nyt häneltä on ilmestynyt ensimmäinen suomennos. Kadonnut kylä on trilleri kaivoskylästä, jonka kaikki 900 asukasta katosivat mystisesti 1950-luvulla. Poliisi ei pystynyt selvittämään tapausta, joka kiehtoo dokumenttiohjaajaksi opiskelevan Alicen mieltä niin, että hän haluaa tehdä siitä lopputyönsä. Alice saa haalittua rahaa sen verran, että pääsee paikalle pienen kuvausryhmän kanssa tekemään esittelyä varsinaisen dokumentin pohjustamiseksi ja varojen keräämiseksi rahoittajilta.

Autiossa kylässä tapahtuu kummia, saa Alice ryhmineen pian huomata. Kuvaaminen ei olekaan helppoa eikä etenkään vaaratonta! Tyylikkään sujuva ja jännitteensä säilyttävä tarina, jonka lukee ahmien ja ahkerasti arvuutellen, mitä aikoinaan tapahtui ja miten se liittyy tähän päivään. Hyvää jännitysviihdettä. Sopivasti pelotti, jopa kauhistutti.

Camilla Sten: Kadonnut kylä (Staden). Bazar 2020. Suomennos Jänis Louhivuori ja Risto K. Träff. 

Taitto Jukka Iivarinen. Arvostelukappale. Kaupoissa 5.5.2020 alkaen. 

Jotain uutta: kiinalainen psykologinen dekkari! Vieras kulttuuri, outo kirja. Nuori mies päättää tehdä murhan ja kadota. Oikeussalidraamaksikin osin kääntyvä tarina yrittää arvailla ja availla miehen motiivia: Kurja lapsuus? Pettymys elämään? Valtionhallinnon ankaruus? Silkka tekemisen puute?

"Pelottava tylsistyneisyys ilmeni minussa kahdella tavalla: ensinnäkin halusin lähteä ulos käytännössä heti sisään tultuani, ja toisekseen sitten kun olin lähtenyt, mieleni valtasi palava halu palata takaisin sisään. Minne ikinä meninkin ja mitä teinkin, tunsin aina tekeväni kaiken turhan päiten. Maailmalla ei ollut minulle käyttöä, eikä minun ja maailman välillä ollut minkäänlaista yhteyttä."

Antiikkitorikaupan kuvaus iskee aikaamme kuvaamalla paikallista bisneskulttuuria ja tuomalla mieleen eräät hengityssuojainkaupat.

"Kauppiaat mainostivat kylteissään tekevänsä 'rehellistä kauppaa' tavaralla, joka oli 'aitoa, tai ostaja saisi rahansa kymmenkertaisena takaisin.' Silti tiesin hyvin, että täällä juuri rehellisyys oli asia, joka herkemmin kuin mikään muu tilaisuuden tullen uhrattaisiin; uhrauksen välttämättömyys oli myös yleisesti tiedostettu tosiasia, josta ei puhuttu ääneen. Kauppiaat viilasivat asiakkaitaan sumeilematta linssiin, mutta tekivät niin vain siitä yksinkertaisesta syystä, että myös asiakkaat yrittivät keinoja kaihtamatta hyötyä heidän kustannuksellaan."

Yhteiskunnallista kritiikkiä huokuva teos on kuulalta tekstiltään helppo ja nopea lukea, sisällöltään häiritsevä, kuten varmasti on tarkoituskin. Siinä mielessä kirja teki tehtävänsä, vaikkei siitä voi sanoa kovin pitävänsä. Ja uteliaisuus on tyydytetty: nyt voin nyökytellä tietäväisesti, jos sattuu tulemaan puhe kiinalaisesta nykykirjallisuudesta tai dekkareista, olenhan perehtynyt aiheeseen peräti yhden kirjan verran.

A Yi: Täydellinen rikos. Aula & Co 2020. Suomennos Rauno Sainio.  Kansi Perttu Lämsä.

Ruotsalainen kirjailija tekee trilogiaa 1700-luvun lopun Tukholmasta: ensimmäinen osa teki ansaitsemansa vaikutuksen, toinen jatkaa tiukasti samaa vahvaa linjaa. Väkevä ja aistivoimainen teksti vyöryy lukijan tajuntaan vastustamattomasti ja vie kaupungin köyhien ja kurjien joukkoon kujille ja toreille, hirsipuulle, lastenkoteihin, mielisairaaloihin ja vankiloihin - nurjalle puolelle niillä kauniilla rannoilla, joita mekin Ruotsin-reissuillamme laivoista ihailemme.

"Kaupunginvahdit kuulevat kaiken mutta kohauttavat vain harteitaan, itsekin humalassa ja välinpitämättöminä liitupiippujensa hehkussa. On varkaiden yö, ja sen joka hakeutuu tyhmyyttään sen huvien pyörteisiin, on paras sopeutua sen sääntöihin ja syyttää vain itseään. Tukholmassa hallitsee hulluus, ja on pelkkää turhuutta vastustella sitä."

Ensimmäisestä osasta tuttu kruununraakki Jean Michael Cardell selvittää jälleen poliisille arvoitukseksi jäänyttä kuolintapausta ystävänsä Wingen kanssa. Isälleen pettymyksen elämällään aiheuttanut aatelispoika Erik Tre Rosoria syytetään rakastettunsa verisestä murhasta, mutta asiassa on epäilyttäviä piirteitä. Erittäin epäilyttäviä, käy ilmi!

"- Etsimme Erik Tre Rosoria. Kauppias nyökkää. - Hän ei ole enää täällä. Missä hän sitten on? - Hänet on viety hullujenhuoneelle. Cardell karjahtaa tyrmistyneenä. - Minkä helvetin takia? Kauppiaan kasvoilla paistava alakulo lähentelee epätoivoa. - Ei keksitty muuta neuvoa. Poika ei enää ollut oma itsensä, edes entiseen verrattuna."

Pääjuonen ohella tapahtuu paljon muutakin. Cardellin suojatti Anna Stina Knapp ilmestyy miehen elämään yllättäen kateissaolon jälkeen. Erikin ystävän Johan Axel Schildtin kohtalo kummastuttaa. Ruotsin ja muiden siirtomaavaltojen pahimmat ja julmimmat puolet piirtyvät elokuvantarkasti lukijan silmien eteen. Vieläkö joku haikailee vanhoja hyviä aikoja? Kirja on hullunrohkea sukellus historiaan ja mielikuvitukseen, ja kuljettaa lukijan tehokkaasti nykyhetkestä erilaiselle Ruotsin-reissulle. Kirjan loppuessa on hieman pökertynyt olo. Onneksi muistin, että tulossa on vielä kolmas osa. Arvannette nimen -  kyllä, se on 1795.

Lue myös osat 1793 ja 1795

Niklas Natt och Dag. 1794 Elävien haudasta. Johnny Kniga 2020. Suomennos Kari Koski. Kansi Maria Mitrunen.  

Piia Leino: Yliaika

Viime päivinä on julkisuudessa keskusteltu siitä, tuleeko kansakunnan edetä terveys vai talous edellä. Kummasta on kansalaisille enemmän haittaa, suuresta kuolemien määrästä vai talouden totaalisesta romahtamisesta?

Piia Leinon kertomus Suomesta vuonna 2052 ottaa asiaan selkeän kannan päähenkilönsä, ministeri Annastiina Kankaanrinnan avulla. Yksikään kansalainen ei saa täyttää 76 vuotta, koska viimeistään sen jälkeen henkilön kustannukset yhteiskunnalle ovat suuremmat kuin tuotot. Jos luonnollista kuolemaa ei tapahdu ajoissa, se järjestetään. Instakuvaa varten voi valita sopivan loppupaikan ja lavastuksen ja järjestää millaiset spektaakkelit haluaa, mutta kansalaisuus päättyy ja omaisuus siirtyy valtiolle henkilön täyttäessä sallitut vuodet. Henkilöstä tulee paperiton, ei-luvallinen.

Järjestelylle on järkiperusteita.

"- On rääkkäystä pitää ihmisiä hengissä loputtomiin, ja se rääkkäys vain pahenee, kun lääketiede kehittyy. Kohta voimme uusia ihan kaikki elimet, paitsi aivot. Meistä tulee keinoelimillä buustattuja kuoria! Miksi on niin selvää, että kärsivä koira voidaan lopettaa, mutta ihmisen on pakko kituuttaa niin kauan kuin elimistö pysyy jotenkin kasassa? - Sitä kai kutsutaan ihmisarvoksi. Koira-arvosta en ole kuullut, Risto sanoo. - Ja ihmisarvo ilmeisesti koskee nyt vain eläviä ihmisiä. Kun lapsia jätetään hankkimatta ilmastonmuutoksen takia, sitä ymmärretään. Eikö olisi reilumpaa, jos hankittaisiin ne lapset, ja karsittaisiin ennemmin tosi pitkään eläneistä? - Risto venyttää pakaraa selällään maaten ja katsoo Annastiinaa pitkään. - Reilua? En tiedä. Oikeudessa sitä kutsuttaisiin murhaksi. Annastiina vetää syvään henkeä. Riston maailmassa oli aina ollut jotain raivostuttavan porvallisista, syvää luottamusta siihen, että asiat olivat luonnostaan oikeilla paikoillaan. - Kuuntele itseäsi! Tuo on tylsämielistä. Tätä menoa talous kaatuu eläkepommiin ja maapallo tukehtuu, mutta kukaan ei silti uskalla ajatella yhtään uutta ajatusta."

Myös Annastiinan äiti - moottoripyöräjengin jäsen - sanoo:

"- Oikein tämä on. Ei tätä naamaa saa pidettyä kasassa enää millään, alapääkin kuin paperia, vaikka kuinka rasvaisi. Lonkat särkee eikä suoli toimi. Vanheneminen on hanurista, en suosittele. Annastiina inhoaa äidin rahvaanomaista kielenkäyttöä, mutta siitä huomauttaminen tuntuu nyt mahdottomalta. Kuolema muuttaa rasittavimmatkin ihmiset pyhimyksiksi ja se näytti tapahtuvan osin jo ennen lähtöä."

Annastiina on elänyt köyhän lapsuuden, mutta taidoillaan edennyt yhteiskunnan huipulle. Hän osaa hurmata, vaikuttaa ja viestiä, ja kun hän tapasi vaikutusvaltaisen Riston, suhde tuntui kohtalolta siitä huolimatta, että Riston avioliitto purkautui ja tämän kahdesta pojasta tuli Annastiinan poikapuolia, vaikka kaukaisia. Uraa määrätietoisesti rakentavalla naisella ei ollut aikaa paneutua perheasioihin.

Mitä Annastiina miettii siinä vaiheessa, kun hänen aikansa koittaa?

"Kaikki kuolevat joka tapauksessa. Hän olisi voinut kuolla äsken auton alle tai jompaankumpaan syövistään, jos niitä ei olisi nanotekniikalla näpsäisty pois kuin näppyä. Annastiina vakuuttaa itselleen, että exitys on väistöliike, pikku hyppy pois vanhuuden tieltä. Se on välttämätön, parempi vaihtoehto kahdesta pahasta. Ei hän totisesti halua kurtistua enää enempää, menettää pidätyskykyään, alkaa puhella pehmoisia."

Tuo on järkeilyä. Mutta kuinka helppoa on noudattaa vanhuslain, Lex 75:n, keksijänä omaa lakiaan omalla kohdallaan, näyttää kansalaisille esimerkkiä? Apuna on tietysti tietotekniikka ja uskollinen ystävä, komea hologrammi Heath, joka älyllisistä puutteistaan huolimatta vaikuttaa välillä ihmistä viisaammalta. Vaikka Annastiina ei ole perheihmisiä, hänellä on ystävä Niina, joka on myös tärkeä.

Piia Leino luo uskottavan ja koskettavan maailman henkilöineen. Tarinassa riittää jännitettä ja koukkuja, kieli on täyttä tavaraa herkullisine lauseineen. Koska tulevaisuudessa ollaan, en voi välttää ajattelemasta tuoretta Jani Saxellin Helsinki Underground -kirjaa: Leino fokusoi ajankuvansa tiukemmin ja tiettyyn haasteeseen, kun taas Saxell rönsyää (upeasti) menneen ja tulevan välillä. Tarinat eivät syö toisiaan, vaan Leinon ajankuva voisi hyvin olla yksi jatko Saxellin monitahoiseen tarinaan. Ehkä Annastiina on yksi Kilpineidoista?

Kirjailija aloitti Rumalla kassalla, jatkoi Taivas-kirjalla, ja olen edelleen samaa mieltä. Kirjailija on etukenossa tulevien suhteen, näitä kannattaa lukea! Yliajassa myös kansiratkaisu on upea ja yllättävä (ei näy valokuvassa - ylläty!).

Kenelle: Ajassa tai vähän edellä oleville tai sellaisiksi haluaville, tulevaan kurkistaville, sujuvan suomalaisen proosan lukijoille.

Muualla: Reader, why did I marry him -blogin Omppu sanoo romaanin esiin nostavaan tematiikkaan tiivistyvän korona-ajan polttavimmat eettiset kysymykset.

Piia Leino: Yliaika. S&S 2020. Kansi Jussi Karjalainen, taitto Jukka Iivarinen.

Helmet-haaste 2020: kohta 37 (merkittävä ajankohta), 47 (2020 julkaisu). Mutta ehdottomasti kohta7: kirjassa rikotaan lakia. Sen hetkistä lakia. 28 kertoo tulevaisuudesta, 37 ajankohdalla on tärkeä rooli. 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Kauhistus, melkein jätin tämän lukematta! Ajattelin nimittäin, että kun olen nähnyt hienon tv-sarjan, tiedän jo aiheesta riittävästi. Väärin, väärin! Onneksi kirjasto tarjoili tarinaa, joka on (tietysti) luettuna sata kertaa antoisampi kuin ruudulta nähtynä. Äreän mutta elämänviisaan Oliven ja hänen ympäristönsä vivahteet ja tapahtumat piirtyvät silmien eteen tarkemmin, kuin suurennuslasin läpi. 

Kirja koostuu 13 kertomuksesta, joita yhdistävä tekijä on Olive ja hänen naapurustonsa. Mies Henry toimii apteekkarina, Olive itse on jäänyt jo pois opettajan töistään, ikää on. Parin suuri murhe on poika Christopher, joka vastoin Oliven huolestuneita uumoiluja ei jääkään peräkammarinpojaksi, vaan avioituu naisen kanssa, josta tuore anoppi ei innostu.

"Olive ymmärtää miksei Christopher ollut välittänyt hankkia ystäviä. Hän on samanlainen kuin Olive, ei voi sietää turhaa pälpätystä. Ja ihmisethän pälpättävät heti kun käännät selkäsi. - Ihmisiin ei voi luottaa, Oliven äiti oli sanonut hänelle vuosia sitten, kun joku oli jättänyt korillisen lehmänläjiä heidän etuovelleen. Henryä tuollainen ajattelu hermostutti. Mutta Henry oli itsekin aika hermostuttava, hän oli uskomattoman naiivi, aivan kuin elämä olisi suoraan Searsin kuvastosta: kaikki vain seisovat hymyilemässä." 

Henry ihastuu apulaiseensa Deniseen, ei romanttisella tavalla, vaan isällisellä, vaikka Olive piikitteleekin "tyttöystävästä" (paraskin puhumaan!). Denise on tarinassa monen muun tavoin tärkeä hahmo, peilatessaan päähenkilöiden tekemisiä ja luonteita. Kun Olive tapaa naapureitaan, hänen tylyn kuorensa alta paljastuu yllättäviä väläyksiä ymmärryksestä, jopa auttamisenhalusta ja -taidosta. Opettajan ura tuo kokemusta, etenkin nuorten ymmärtämiseen. Surullista on, että ymmärrys ei yllä hänen omaan poikaansa. Lohtua tuovat naapurit Bill ja Bunny, sillä heillä menee vielä huonommin jälkipolven kanssa.

"- Minkäs mahdat, sanoi Bunny. - Ei mahda mitään vaikka parhaansa yrittää. Mutta sitten he olivat sentään nauraneet, ihan niin kuin siinä olisi ollut jotain todella huvittavaa. - Muitten ongelmista on aina hauska kuulla, Olive sanoi ja Bunny oli ollut samaa mieltä, kun he olivat pukeneet villatakkeja ylleen parkkipaikalla."

Tylsää naapurielämää? Ei suinkaan: seikkailun makuun päästään muun muassa sairaalakohtauksessa. Alun perin Oliven piti käväistä sairaalassa vain vessassa, sillä ravintolasta kotiin oli vielä matkaa ja iäkkäällä naisella hätä saattaa yllättää nopeasti. Mutta tapahtumat saavat yllättävän dramaattisia - ja tumman humoristisia - käänteitä.

Toinen mieleenjäävä kohokohta on Oliven vierailu poikansa luo tämän muutettua New Yorkiin. Välit eivät vieläkään ole kunnossa, vai ovatko? Joka tapauksessa reissu sujuu ja päättyy eri lailla kuin odottaisi. 

"Olive ei pitänyt yksinolosta. Mutta vielä vähemmän hän piti ihmisten seurasta."

Stroutin lämmin, vivahteikas kerronta, huumori ja tarkkanäköisyys ovat nautinnollista luettavaa. Vanheneva Olive on lihaa ja verta, elinpiiri tulee lähelle, ja hymyn kasvoille jättävään tarinaan uppoaa jopa poikkeustilan kärsimätön lukija, joka löytää monenlaista samastumispintaa:

"Kuka kumma hän oikein luuli olevansa tässä oudossa ja käsittämättömässä maailmassa?"

Kenelle: Laaturomaanin etsijälle, ikääntyvää naista ymmärtävälle, uppoutumaan pyrkivälle.

Muualla: Lukuisa eläytyi suuresti. Kirja vieköön -blogin Riitalle Olive toi mieleen toisen rakastettavan ja ärsyttävän hahmon, Hyacinth Bucketin. Ja he kertovat tulossa olevasta jatko-osasta, mahtavaa!

Lue myös Elizabet Stroutin Nimeni on Lucy Barton ja sen jatko Kaikki on mahdollista. 

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge. Tammen Keltainen kirjasto 2020. Suomennos Kristiina Rikman.

Kansi Laura Lyytinen.

Helmet-haaste 2020 kohta 34: kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja.

Lukemisesta poikkeusoloissa

Pandemian puhkeamisen jälkeen meni pari viikkoa hillittömässä uutisten seuraamisessa, kiihkeässä somen ylikäytössä ja yleisessä hämmingissä. Mistä on kyse? Mitä tapahtuu? Töitä oli hurjasti - viestijää tarvitaan näinä aikoina - joten niiden ja kotiasioiden hallintaan kului energiaa ja aikaa niin, ettei lukemiselle jäänyt aikaa eikä voimia.

Pikku hiljaa kirjaankin sain tartuttua. Keskittyminen vaati panostamista, jotta samaa sivua ei tarvitsisi lukea kolmeen kertaan, edelleen muistamatta sen sisältöä. Vaatii edelleen, mutta sujuu jo hieman helpommin. Tosin huomaan lyhytjänteisyyden lisääntyneen. Loistavakin teos koukuttaa vain tunniksi, kun ennen saatoin lukea sellaisen yhdeltä istumalta (siis yhdeltä sohvamakuulta). Taukoja tulee enemmän. Ja kehnonpuoleiseksi osoittautuva kirja lentää nurkkaan jo parinkymmenen sivun jälkeen, kun aiemmin tulin lukeneeksi vähintään sata, ennen niinkin suurta päätöstä kuin kesken jättäminen (enkä heittänyt pois, vaan laitoin nätisti pinoon).

Hoetaan armollisuutta itselle. Ja että poikkeustila sinänsä jo luo perusstressin ja huolen, joka nakuttaa koko ajan takaraivossa, mikä on hyvä huomioida omassa käyttäytymisessä. Selvä, näillä mennään! Kiinnostus kirjoihin ja lukemiseen ei suinkaan ole vähentynyt. Voisin sanoa jopa päinvastoin. Kirjat ovat aina selittäneet minulle maailmaa, niihin peilaan oman pääni sisältöä, saan tietoa ja ajatuksia, uusia uria. Herra paratkoon, sitä juuri nyt tarvitaan jos koskaan!

Kuitenkin koen kaiken jonkinlaisen kelmun läpi. Mikä on ärsyttävää: aivan kuin en millään pääsisi kiinni tekstissä itse ytimeen. Lienee se takaraivon paino estämässä? Ja kaikkea sisältöä alkaa helposti peilata nykytilanteen kautta, mikä on myös ärsyttävää. Että voi, noin huoletta sitä järjestettiin juhlia joskus tai matkusteltiin tai... Hei, keskity nyt!

Pandemiapinnistellen olen saanut luettua muun muassa näitä: Juhani Karilan mainio Lappiin sijoittuva Pienen hauen pyydystys yllättää, viihdyttää ja onnistuu koskettamaankin magiallaan. Elinan taisteluun hauen kanssa sotkeutuvat parat, peijoonit ja riivaajat täydentävät lappilaista henkilökaartia, jotka puhuvat aidonoloisesti mutta etelänkin eläjälle ymmärrettävästi. Omintakeinen tarina ei mellestä Levillä eikä kaupittele Kiina-valmisteisia poronukkeja. Ansaitsee uusintaluvun.

Vilhelmiina Palosen 206 pientä osaa kiinnitti huomion jo kustantajan katalogissa: harvoin romaanissa hahmona on luuranko tai aiheena epätoivotut lapset, joita molempia kuitenkin on maailmassa paljon. Alvar on lapsi nykyajassa, Helli nuori nainen 1920-luvulla, ja he tietävät, mistä aiheessa on kysymys, vaikkeivat tiedä, miksi. Kipeää ja kauniilla kielellä kerrottua tarinaa lukee mielellään, vaikka se hieman hajoilee - tai ehkä se on oma pääni, joka ei saa ihan kokonaisuudesta otetta, vaikka kuvio ja suhteet hahmojen välillä kyllä selkenevät. En silti olisi halunnut jättää tätä lukematta, persoonallisuuden, aiheen ja kielen vuoksi.

Englantilaisen Max Porterin Lanny on sukua Karilan kirjalle; myös siinä on luonnonmystiikkaa ja outoa kiehtovuutta. Ja ehdottomasti omintakeinen kirjoittamisen ote, mikä on aina plussaa. Vaikka kirja on kai niin sanotusti "taiteellinen", sitä ei ole vaikea lukea. Perusasetelma, erikoinen pieni poika kyläyhteisössä ja hänen katoamisensa huolestuneine äiteineen, on hyvin ymmärrettävä. Samoin kyläläisten nahistelu ja suhtautuminen; kuin mökkiläisten ja vakiasukkaiden somekeskusteluja karanteeniaikoina lukisi, mikä tuo huumoria sinänsä karmeaan tilanteeseen. En silti täysillä lumoutunut. Muistelen lukeneeni myös Porterin aiemman, Surulla on sulkapeite, vai jäiköhän se kesken? Kuitenkaan en muista siitä mitään, pelkäänpä, että tälle käy samoin.

Luin myös kotimaisen elämäkerran Neloset. Jouppilan sisarusten tarina yhden heistä, Helena Jouppilan, ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman. Neloset syntyivät vuonna 1951, ja heistä tuli julkkiksia saman tien, ensimmäisinä suomalaisina eloonjääneinä nelosina. Kauniiden lastenvaatekuvien takana oli toisenlainen todellisuus. Mielenterveysongelmista kärsinyt äiti teki lastensa elämästä helvettiä, erityisesti Helenan, joka sai kokea väkivaltaa niin henkisesti kuin fyysisesti koko äitinsä elossaolon ajan. Surullinen tositarina siitä, miten lapset ovat avuttomia, jos kotona on ongelmia. Toivoisin, ettei aihe olisi enää ajankohtainen, mutta lastensuojelutyön käyttöönotosta ja paljosta tekemisestä - myös Helena Jouppila teki uransa lastensuojelussa - huolimatta valitettavasti tiedämme toisin. Muistan muuten itse Kuopion neloset, joista oli juttuja lehdissä, kun olin lapsi. Oli se ihmeellistä siihen aikaan.

Mieli tuntuu nyt levollisemmalta, vaikka päivät vaihtelevat. Mutta olen lukenut jo paria erinomaista kirjaa melkein "normaalisti". Niistä lisää seuraavissa postauksissa. Voimia ja tsemppiä kaikille omissa arjen haasteissa ja kun tiedän, että tätä lukevat myös lukevat (ja kirjoittavat!), tsemppiä siihenkin!

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. Siltala 2019. 

Graafinen suunnittelu Safa Hovinen, hauki Arla Kanerva.

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa. Gummerus 2020. 

Kansi Jenni Noponen.

Max Porter: Lanny. WSOY 2020. Suomennos Irmeli Ruuska. 

Päällys Martti Ruokonen.

Neloset. Jouppilan sisarusten tarina. Docendo 2020. 

Kansi Katse Design Oy.

Fanny Härgestam: Hans Rosling - Kuinka opin ymmärtämään maailmaa

Kyse ei ole self helpistä, vaikka nimi saattaa niin vihjata, vaan se kertoo tutkija Hans Roslingin elämäntarinan. Tarina päättyi miehen menehtymiseen haimasyöpään vuonna 2017, mutta millainen tarina! Se on todella kertomisen ja lukemisen arvoinen, erityisesti korona-aikana. Onneksi ruotsalainen kirjailija Härgestam tarttui kustantajan tarjoamaan tehtävään vielä silloin kun Rosling oli elossa; hän ehdi saada tältä itseltään paljon tietoa ja palautetta, mutta keräsi materiaalia myös muualta, erityisesti Roslingin vaimolta Agnetalta.

Hans Rosling syntyi Uppsalassa Ruotsissa vaatimattomissa oloissa, joista perhe ponnisti eteenpäin. Tietoa, sivistystä ja työntekoa arvostettiin, ja arvoja siirrettiin sukupolvelta toiselle. Vaurauskin kasvoi, oheistuotteena. Rosling kertoo:

"Matka äidinäidin nelivuotisesta peruskoulusta minun professorin titteliini vei vain kolme sukupolvea. Tai vielä dramaattisemmin: äidinäidinäitini oli lukutaidoton, ja hänestä minuun on neljä sukupolvea."

Isoäiti syntyi vajassa ja asui kodissa, jossa oli maalattia.

"Aikuisiällä kysyn äidinäidiltäni, oliko hän ollut köyhä lapsena. Hänen vastauksensa oli nopea ja napakka: - En ikinä! Joka päivä äiti kattoi ruokaa pöytään, meillä oli katto pään päällä, puhtaat ja lämpimät sängyt joka yö. Meillä oli kengät jalassa ja pääsimme kouluun joka ikinen päivä."

Koulu oli tärkeää perheelle ja muodollisen pätevyyden saavuttamiseksi eri asioihin, mutta Rosling ei kehu aikansa ruotsalaista koululaitosta. Se antoi hänen mielestään kovin kapean kuvan maailmasta; ikään kuin se olisi jaettu kahtia "länsimaihin" ja "muihin."

"Maailmankuvani syntyi kotona. Sen loivat isä, äiti, radio ja tapaamani ihmiset. Ei koulu."

Perheen ylpeydeksi poika kuitenkin eteni ja pääsi opiskelemaan lääketiedettä. Opintoihin valmistautuessaan 19-vuotias Hans tapasi mosambikilaisen Eduard Mondlanen, joka teki työtä maansa itsenäistymisen eteen. Tapaaminen oli käänteentekevä ja sytytti loppumattomaan liekkiin Hansin palavan innostuksen ymmärtää maailmaa. Hän ryhtyi matkustamaan, kiersi Intian, Nepalin ja muuta Aasiaa ja Indonesiaa, ennen kuin suoritti opiskelunsa loppuun. Ja lähti sitten vaimonsa kanssa Mosambikiin lääkäriksi. Työkokemus toi hänelle paljon oppia erityisesti erilaisista epidemioista, minkä seurauksena hänet Ruotsiin palattuaan värvättiin alan tutkijaksi.

"Epidemioita vastaan taisteleminen on jollain lailla salakavalaa. Näkyvästä ja dramaattisesta työstä kiitetään, mutta harvoin huomataan sitä, mikä pelastaa eniten elämää: sitä kovaa työtä, joka pyrkii rakentamaan ja johtamaan parempaa yhteiskuntaa." 

Roslingin suuri havainto oli se, miten vähän ihmiset tunsivat maailman todellista tilannetta, isoa ajantasaista kuvaa. Miten syntyvyys ja lasten kuolleisuus olivat vähentyneet talouden ja tiedon kohentuessa. Miten kahtiajako "meihin" ja "niihin" ei enää toimisi, vaan päättäjillä olisi edessään uudenlaisia haasteita, jos mielimme pitää maapallon elävänä.

Hän järkyttyi havaitessaan, että maailman vaikutusvaltaisimmat johtajat vaikuttivat vilpittömästi uskovan, että köyhien maiden asukkaat halusivat itse jatkaa perinteistä elämäntapaansa ja vaikka haluaisivat kehittyä, se ei tulisi onnistumaan. Johtajien mielessä kangastelivat 30 vuotta vanhat käsitykset ja tiedot. Niinpä hän toimen miehenä aloitti valistamisen - jonka aineiston kehityksessä oli tiiviisti mukana hänen poikansa ja tämän vaimo - ja päätyi puhumaan Ruotsin päättäjille, elinkeinoelämälle ja akateemikoille, ja sitä kautta muun muassa UNESCOn, Maailmanpankin, UNICEFin tilaisuuksiin sekä amerikkalaisiin TED-konferesseihin ja illastamaan niin Nelson Mandelan, Melinda Gatesin ja muiden huippunimien kanssa. Mutta tutkijan ja lääkärin taidot eivät päässeet unohtumaan, sillä:

"Minä aloitin elämäni vaikeimman ja vaativimman työtehtävän, kun Länsi-Afrikassa puhkesi vuonna 2014 ebolaepidemia." 

Hän matkusti Monroviaan Liberiaan, ja epidemia saatiin kuin saatiinkin lopulta hallintaan, vaikka työ alkoi liian myöhään - kuten epidemioissa aina (ehkä tilanne muuttuu nyt?). Voitte arvata, että tämä kohta kirjassa, tarkka toimenpiteiden ja seurannan kuvaus, on juuri nyt erityisen kiinnostava!

Myöhemmin Rosling jatkoi puhumistaan päättäjille muun muassa Maailman talousfoorumissa Davosissa ja Afrikan unionin konferenssissa, jossa unionin puheenjohtaja Nkosazana summasi tavoitteensa:

"Jotta pääsisimme samalle tasolle muun maailman kanssa, meidän pitää tehdä samanaikaisesti monia asioita. Meidän pitää lopettaa yhtäaikaa äärimmäinen köyhyys ja suunnitella ja investoida tänään päästäksemme sinne, missä haluamme olla 50 vuoden päästä, ja siitä eteenpäin. Me hankimme ulkomaista pääomaa rakentaaksemme infrastruktuuriamme, rautateitä, kestävää energiaa, kaupunkeja, teollisuutta ja tiedelaitoksia. Askel askeleelta tulemme sulautumaan moderniin maailmaan."

Mitähän Rosling ajattelisi nyt, kun maailma on muuttunut? En osaa kuvitella, osaatko sinä? Sen tiedän, että hänen kaltaisiaan ison kuvan näkijöitä ja ajattelijoita tarvitaan, yhä enemmän epävarmoina aikoina.

Yhteenveto:
Kirja kuvaa kiinnostavasti Roslingin tiedonhalua ja perehtymistä faktoihin, erityisesti Afrikan maiden ongelmiin, hänen laajaa työsarkaansa lääketieteen alalla ja valtavia urakoitaan kulkutautien selättämiseksi. Yhtä vaikuttava on hänen valistustyönsä päättäjien tietojen ajantasaistajana ja vahvana vaikuttajana maailman terveyden ja talouden edistämiseksi kestävällä tavalla. Että nautin tällaisista kirjoista, jotka sekä antavat tietoa, ovat sutjakoita luettavia ja hierovat aivonystyröitä, kaikkea yhtä aikaa!

Hans Roslingin ajatteluun voi tutustua tarkemmin kirjassa Faktojen maailma.

Kenelle: Maailmasta kiinnostuneille, epidemioista tietoa hakeville, ryysyistä rikkauksiin -tarinoiden lukijoille, faktapohjaisen ajattelun ystäville.

Fanny Härgestam: Hans Rosling - Kuinka opin ymmärtämään maailmaa. Suomennos Elina Lustig. Otava 2020.

Helmet-haaste 2020 kohta 17: tutkijan kirjoittama kirja. Ups, ei oikeastaan ole, sillä Rosling kirjoitti alun itse, mutta kirjailija jatkoi siitä. No, ainakin se sopii muun muassa kohtiin 30, pelastetaan ihminen, ja 31, kerrotaan elämästä maaseudulla.