Karl Ove Knausgård: Yökoulu

Knausgårdin Aamutähti-sarja on edennyt neljänteen suomennettuun osaansa, enkä vain malta olla näitä lukematta. Kirjailijan tekstiin kestää aina hetken paneutua, mutta kun on sisällä, on vaikea päästä ulos. Olen Knausgårdin suhteen niin sanotusti "uskossa", kuten Juha Itkonen jossain haastattelussa sanoi olevansa. Uskoon johdattaneesta Taisteluni-sarjasta en saanut edes blogattua, sen verran suuren vaikutuksen se aikanaan teki. 

Yökoulu oli palkitseva odotetulla tavalla ja jäsentyneempänä kuin pari aiempaa. Keskiössä on vain yksi henkilö, norjalainen Kristian, joka kasvaa ärsyttävästä opiskelijasta ärsyttäväksi aikuiseksi. Harvoin tapaa näin epämiellyttävää päähenkilöä! Onko hän nyt täydellinen esimerkki minäminä-kulttuurin kasvatista? Kritiikkiä itseään kohtaan hän ei ymmärrä eikä kestä lainkaan. 

"Olin vain oma itseni, ja siitä hyvästä tällainen paskalasti naamaan." 

Poika haaveilee maailmanmaineesta valokuvaajana ja pääsee opiskelemaan valokuvausta Lontooseen. Hän on universumin keskipiste, loistava aurinko, jonka ympärillä kaikki muu on haaleaa tiskivettä. Vanhemmat, sisarukset, naisystävät, muut opiskelijat, heitä hän säälii keskinkertaisuuden tai muun vian vuoksi, jos tulee ketään ajatelleeksi. Enemmän askarruttavat taidetyöt ja ura, jota ihmiskontaktit häiritsisivät, jos hän piittaisi. Seuraan tuppautuva, älykkäitä koneita kehittelevä Hans on outo, ja onko niin, että Kristiania seurataan Lontoon kaduilla, vai kuvitteleeko hän erakkoudessaan olemattomia? 

"Olin jokseenkin tottunut siihen, että minua tuijotetaan, olin hyvännäköinen ja kasvoissani oli jotain arvoituksellista, mikä arvatenkin herätti ihmisissä niin uteliaisuutta kuin kaipuutakin. Mutta hänen tavassaan katsoa minua oli jotain erilaista. Aivan kuin hän tuntisi tai vähintään tietäisi minut."

Hän tutustuu Christian Marlowen Tohtori Faustus -teokseen ja viehättyy. Ehkä loistava kirjoittaja Marlowe jopa kirjoitti Shakespearen näytelmät, ajat täsmäisivät? Paljon puhutaan kirjoista ja musiikista valokuvataiteen ohella, taiteesta kiinnostunut lukija haluaa pysyä mukana. Kirjallisuutta opiskeleva Liz välttelee naapuriaan, nostan naiselle hattua: hän vaikuttaa tajuavan heti miehen harhaisen omakuvan, jota kuvataan tarkasti, välillä jopa lukijaa huvittavasti:

"Minä en ollut ihminen, joka luovutti. Olin ihminen, joka piti pintansa ja taisteli vaikeudet läpi."

Kun tapahtuu onnettomuus, johon Kristian sotkeutuu tarkoittaessaan "pelkkää hyvää" (lue: hölmöyttään) ja johon liittyy rikos, hän järkyttyy. Mikä lupaava inhimillisyyden merkki! Mutta taianomaisesti hän pelastuu pulasta. Ja jatkaa uraansa omalla tavallaan, kohoaa maineeseen ja menestykseen, yhtä itsekkäänä kuin aina. Parinkymmenen vuoden kuluttua hänen valokuvanäyttelynsä New Yorkissa on Tapaus. Vaikka hän luonnollisesti halveksii nykkiläisiä, kuten kaikkia muitakin. 

"He elivät valheessa, mutta eivät tajunneet sitä itse, vaan olivat päinvastoin ylpeitä siitä ja kaikesta mitä se edusti. He uskoivat jopa, että New Yorkissa oli jotain eurooppalaista ja joskus oikein leuhkivat sillä, mutta olisin tuhat kertaa mieluummin ottanut jonkin Keskilännen persläven, joka sentään eli vain yhdessä valheessa eikä yrittänyt enää toisella valheella kohottaa itseään muiden yläpuolelle niin kuin New York."

Jotenkin mies on päätynyt naimisiin ja isäksi, mitä ei olisi voinut uskoa. Ehkä se silti kuului hänen haaveisiinsa, jotka kaikki ovat toteutuneet, vai luotiinko olosuhde tarkoituksella jostain käsin? Koko kirjan mitalta olemme saaneet kuulla Kristianilta, miten ainutlaatuinen yksilö hän on, joten tämäkään kuvio ei kulje tavallista rataa. Esiin nousee yllättäen vanha rikostapaus, ja tapahtuu muutakin ikävää. Lukija jännittää, joutuuko mies maksamaan aiheuttamastaan pahasta, ja jos, millä hinnalla. Siitä saadaan viite heti kirjan alussa, kun mies kirjoittaa muistelmaansa vaiheessa, jolloin hänellä on enää yksi toive jäljellä. 

Knausgård on muuntanut Tohtori Faustus -tarinan nykyaikaan ja omaan kirjalliseen ilmaisuunsa. Tunnelma on aamutähtimäisen synkkä, pelkoa herättävä ja nimetöntä kauhua uhkaavasti väläyttelevä, mustan huumorin pilkahduksineen. Tuttuun tapaan kirjailija kuvaa henkilönsä ajattelua, arkisia toimia ja keskusteluja pilkuntarkasti, mikä luo tekstiin hypnoottista imua. Suuri kuvio kaiken taustalla ei ole loistava tähti, vaan jotain muuta. Vaikuttava teos, joka häiritsee ja osin ällöttää, osin pelottaa ja osin nostaa irvistyksenkaltaista hymyä; kylmäksi se ei jätä. Ainakaan "uskossa" olevia. Sarjasta on tarkoitus tulla seitsenosainen, joten monta on lukijalla vielä edessä. 

Muita Knausgårdilta:

Ikuisuuden sudet
Aamutähti
Poissa päiväjärjestyksestä

Karl Ove Knausgård: Yökoulu. Like 2026. Kansi Perttu Lämsä.

Karl Ove Knausgård: Ikuisuuden sudet

Karl Ove Knausgård on osoittautunut tuotteliaaksi kirjailijaksi: kaverin kuuluisuuteen nostaneen Taisteluni-sarjan jälkeen häneltä on ilmestynyt jo seitsemän romaania. Tuttu kerronnan lumo on ennallaan, samoin päätalomaisen pikkutarkkuuden ja laajan maailmannäkemyksen yhdistäminen.

Käsittelyltään ja aiheeltaan Ikuisuuden sudet muistuttaa edellistä, Aamutähteä, ja muotoutumassa onkin kuulemma trilogia, jossa minä-kertojan - jälleen poika, josta kasvaa mies - elämään limittyy outoja elementtejä. Mutta fantasian sijaan tarina on enimmäkseen kertomus perheestä ja tarkemmin norjalaisesta Syvertistä, jonka isä on kuollut pojan ollessa pieni. Kun Syvert joutuu tutkimaan isänsä jäämistöä myöhemmin, hän löytää jotain, joka muuttaa hänen käsityksensä isästään ja perheestään, ehkä itsestäänkin.

Tekstiä on vaivaton lukea, kuten Knasua aina. Dialogia on paljon, samoin arjen kuvausta, kuten ruuanlaittoa. Armeijan käytyään Syvert huolehtii hieman vastahakoisesti pikkuveljestään äitinsä työvuorojen aikana. Perhesuhteiden ja Syvertin kehitystä vetelehtivästä teinistä vastuun ottajaksi on kiinnostava seurata, jäsenten välit ovat lämpimät. Äidin kipeä selkä alkaa vaivata. 

"- Miten selkäsi muuten voi? - Paremmin, kiitos kysymästä. Jatkoin syömistä. Hän työnsi sätkäkoneen pienen kahvan eteen ja nappasi valmiin savukkeen, sytytti sen ja jäi sitten siihen istumaan ja polttelemaan hiljaisuuden vallitessa lainkaan miettimättä, etten voinut sietää tupakanhajua syödessä. - Ymmärrän hyvin, että olet vihainen ja surullinen, hän sanoi hetken kuluttua. - En ole kumpaakaan, sanoin, pyyhkäisin ketsuppia huulesta, etsiskelin jotain mihin voisin puhdistaa sen. Päädyin hieromaan sormia yhteen, kunnes ketsupista oli jäljellä vain nihkeä tunne iholla. - Luulen kyllä, että olet. - Sinä et tiedä yhtään, mitä minä siitä ajattelen. Etkä tule tietämäänkään.  --- Hän vaikeni. Tiesin, etten kykenisi istumaan siinä hiljaisuudessa pitkään antamatta hiukkaakan periksi. Olin liian pehmeä siihen."

Tarinan toinen juonne tapahtuu Venäjällä. Tutustumme Alevtinaan, biologiin, jolla on tieteilijän maailmankatsomus mutta joka alkaa ihmetellä ihmisen ymmärryksen ja sen vuorovaikutuskyvyn kehnoutta luonnon kanssa. On dna ja evoluutio, mutta mistä ne kumpuavat?

"Vaikka tieto jossain mielessä olikin abstraktia, sitä ei voinut olla olemassa ilman fyysistä muotoa. Ja tieto siitä, millaiseksi eliön kuului kasvaa ja mitä sen tuli tehdä, sijaitsi soluissa, fyysisesti olemassa olevana koodina. Se oli selvä. Mutta missä sijaitsi tieto siitä järjestelmästä, johon koodi kuului, kaavasta jota kaikki elämä noudatti, evoluution periaatteista?" 

Alevtina on menettänyt äitinsä, ja isä on vanha. Poika Sevan kanssa suhde on mutkainen. Omat opinnot ovat edenneet myös mutkaisesti. Onko naisessa jotain samaa kuin Syvertissa? Kohtaaminen on väistämätön, kirjalakien mukaan. 

Kirjailija on ympännyt kahteen elämäntarinaan paljon pohdiskelua ihmisyyden peruskysymyksistä. Mukana on myös hieman irralliselta vaikuttava luku, jonka kertoja on Vasilisa Baranov: tämän Alevtinan kollegan osuus on vanhenemista ja kuolemista käsittelevä; paljon puhutaan kirjailijoiden teksteistä ja ajattelijoista, jotka miettivät mahdollista ikuista elämää - eivätkä uskonnollisessa mielessä, vaan konkreettisesti. Tiedettä ja uskontoa, toivetta ja kuvittelua. Jostain syystä, ehkä maailmantilanteen, elämän ja kuoleman aihe mietityttää ankarasti kirjailijaa. Hän on sijoittanut tarinaan myös edellisestä teoksesta tutun kummallisen tähden luonnottoman kirkkaine valoineen.

Mahtaako trilogian kolmas osa olla synteesi kaikesta, jota kahdessa edellisessä on väläytelty? Vai jatketaanko kevytsyvällisellä linjalla, jossa heitellään arkikuvauksen lomaan isoja ajatuksia lukijan ajateltavaksi ja pääteltäväksi? Jää nähtäväksi. Luen kuitenkin, uteliaisuudesta, kirjailijan vaikuttavan taustan ja tutun upottavan luettavuuden vuoksi, enemmän kuitenkin viihteenä kuin puhuttelevana filosofiateoksena. Uskon, että joku voi siitä puolesta saada enemmän irti kuin itse sain. Elämä on totta kai ihmeellistä emmekä tiedä siitä läheskään kaikkea, mutta todisteiden vaikuttavuus jää tämän kirjan lukemalla vähäiseksi. Viihdyttävä ja tunnelmaltaan vahva teos silti, taitavan tekijän kädenjälkeä.

Kenelle: Tutun kerronnan ja tarinoinnin ystäville, uppoutuville, perhekuvauksista kiinnostuneille, suuria kysymyksiä varovaisesti miettiville. 

Karl Ove Knausgård: Ikuisuuden sudet (Ulvene fra evighetens skog). Like 2023. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Mitä juhlaa lukea pitkästä aikaa Knausgårdia! Nautin kuin rakkaan vanhan ystävän tapaamisesta, ihailen kirkasta lausetta, näennäisen naiivia mutta omalaatuisen komeaa sanonnan tapaa, pikkutarkkaa kuvausta. Lähes kaikki kirjailijat aiemmat teokset ahmineena uppoan Taisteluni-sarjasta tutunoloiseen maailmaan, jossa Arne aloittaa kerronnan. Hän on lapsiperheen isä, jonka vaimolla on mielenterveyshaasteita. Olisiko taas aika viedä vaimo sairaalaan?

Naapurin Egil tuntuu myös tutulta. Ja muutama muu henkilö, mutta ei pelkästään Knausgårdin ansiosta, vaan myös muita norjalaisia tämän ajan kertojia lukeneena. Tämä onneton tunari, joka sössii jatkuvasti. Tai se itsevarma setä-ääliö, joka uskoo kaiken olevan hänelle luvallista. Ja se vaimo, joka yrittää kaikkensa vaihtelevalla menestyksellä. Tai nuori itsevarma nainen, joka ottaa kyselemättä. Aamutähdessä äänen saa moni, ja he kaikki elävät vimmaisesti omankokoistaan elämää, kun alkaa tapahtua kummia. 

Taivaalle nousee uusi tähti. Luonto käyttäytyy omituisesti, etenkin eläimet. Ei suuressa mittakaavassa, vaan pieninä kummallisuuksina, joskus onnettomuuksina tai sairauskohtauksina. Ihmiset säpsähtelevät oudoista havainnoistaan, tunnelma kasvaa uhkaavaksi.

"Mies oli vain parikymppinen. Ei näyttänyt narkomaanilta. Varmaan opiskelija, joka oli juonut vähän liikaa. Kumarruin uudelleen, laskin käden hänen olkapäälleen ja ravistelin häntä kevyesti. Silmät aukesivat. Minut nähdessään hän luikerteli seinää vasten kuin eläin. - Et voi nukkua täällä, sanoin. - Auta, hän kuiskasi. - Auta minua." 

Onko uusi tähti Raamatun viittama Kointähti ja tarkoittaako se pelastusta, paholaisen nousua vai ihmiskunnan lankeemusta? Sitä ei juuri kirjassa pohdita, mutta muita teologisia kysymyksiä sitäkin enemmän. Mitä ylipäätään on usko, jumaluus tai elämän ja kuoleman ero? Filosofeihin viittaillaan. Egilin pohdintaa on paljon, jopa esseenä. Niin paljon, ettei lukija voi välttää epäilyä siitä, että kirjailija sijoittaa häneen omia ajatuksiaan. Siihen viittaa myös se, etteivät ajatukset ole ammattiteologin tai -filosofin tasoisia, vaan sisältävät paljon yleistietoa. 

Harmikseen Egil saa hoitaakseen kymmenvuotiaan poikansa Viktorin tämän äidin matkan ajaksi. Niin, Egil ei ole miellyttävä ihminen, kuten ei välttämättä kukaan kirjassa. Ihmiskunnasta annetaan inhimillinen, erehtyvä, suorastaan typerä kuva. Mikä on tietysti aivan todenmukaista. 

"Enkeli Lucifer, aamutähti, Kointähti, oli syösty taivaalta maahan. Nyt aamutähti loisti jälleen taivaalla. Mitä se merkitsi? En tietenkään uskonut, että tähti olisi Lucifer tai Kristus. Tähti oli tähti. Mutta aivan taatusti se oli merkki jostain, sitä en epäillyt hetkeäkään." 

Kaikki kirjan tapahtumat eivät ole outoja, mutteivat silti mieltä nostattavia. Masentuneen nuoren Olen äidin, Turidin, kertomusta on tuskallista seurata. Papin, Kathrinen, työn kuvaus ja avioliitossa kärvistely. Josteinin katkeruus ja hukassa olo - yksi kohtaus tuo mieleen Mikko Kamulan Tuonelan. Luin kirjan joka sanan tarkasti, rukouksia myöten, sillä odotin oivalluksia, jotain keskeistä, jotain yhdistävää. En oikein löytänyt. Yksi keskeinen miete on Vibeken: 

"Pohdin sitä mitä Helge oli sanonut, että kaikki maailmassa oli improvisaation tulosta ja luonnonlait olivat oikeastaan pelkkiä opittuja tapoja."

Tämä on kiinnostava ajatus, josta jotkut tutkijatkin ovat puhuneet. Entä jos ympäristöään perustavanlaatuisesti muuttamalla ihminen muuttaa myös sen käyttäytymistä, siis luonnon ja luonnonlakien? Kuten tiedetään, ihminen on muuttanut maailmaa enemmän kuin mikään muu olento, seurauksia miettimättä ja aavistamatta. Onko mikään enää samaa kuin ennen? Kuten vaikkapa kuolema tai ajan kuluminen? Voiko mihinkään entisiin totuuksiin enää luottaa? 

"Mitä uskovat uskoivat? Sitä en ollut ikinä täysin ymmärtänyt."

Kiinnostavista kohdista ja henkilöiden inhimillisyydestä huolimatta kokonaisuus jää jotenkin kesken. Langanpätkiä heitellään, mutta niitä ei koota yhteen, paketti sitaistaan kiinni miten kuten oikeastaan vasta viimeisellä rivillä. Harmittaa, sillä paljon hyviä elementtejä on ilmassa; niistä voisi muodostua tätä paljon järisyttävämpi tarina. Kirjaa oli silti ilo lukea, niin tuttuuden, kirjailijan ihailun kuin uteliaisuuden kannalta. Tällaista Knasu siis on pohtinut. En silti lähtisi häntä veikkailemaan nobelistiksi ihan lähivuosina, vaikka sellaistakin on esitetty. 

Kenelle: Knausgårdin ihailijoille, uhkan varjossa viihtyville, uskonkysymyksiä pohtiville, ympäristön muutoksia miettiville.  

Karl Ove Knausgård: Aamutähti. (Morgenstjernen) Like 2021. Suomennos Jonna Joskitt-Pöyry.

Karl Ove Knausgård: Poissa päiväjärjestyksestä

Vasta nyt tulin lukeneeksi teoksen, joka sinkautti Knausgårdin kirjalliselle taivaalle. Sinne hänet betonoi myöhemmin kuusiosainen Taisteluni-sarja, joka päivitti käsityksemme autofiktiosta ja jonka luin yhtä hypnoosissa kuin muutkin hurahtaneet. Mutta mitä oli sitä ennen?

Kyllä, samaa hypnoottisuutta. Samat teemat, sama kerronnan tapa realistisista yksityiskohdista mielikuvituksen laukkaretkiin, jopa samat henkilöt: ankara isä, lempeä äiti, isoveli. Päähenkilö on 26-vuotias Henrik Vankel, joka saa työpaikan opettajan sijaisena Pohjois-Norjan tunturiseudulta. Myös hän tuntuu hyvin tutulta. Mies on herkkä, kuvitteleva ja havainnoiva piinaavuuteen saakka; erilainen kuin muut ja aina se, joka jää joukon ulkopuolelle. Sekä akuankkamainen epäonnistuja, joka joutuu usein vaikeuksiin - päällisin puolin katsoen ilman omaa syytään.

Jotenkuten, tuskaisesti, hän sovittautuu osaksi opettajanhuoneen ja pikkukaupungin ahdasta yhteisöä, kuin välttämätön huonekalu, jolle pitää tehdä tilaa. Mutta koululaiset pitävät hänestä, onhan hän nuori ja hyvännäköinen, urheilullinenkin, toisin kuin useimmat opettajat. Ja muualta tullut, sehän on aina kutkuttavaa pienillä paikkakunnilla. Henrik kertoo neljäsluokkalaisistaan:

"He olivat täsmälleen samanlaisia kuin oma luokkani kuusitoista vuotta sitten. Olimme nauraneet samoille asioille, meilläkin oli laiska pullukka jota me pilkkasimme, meilläkin oli viekas ja röyhkeä pikku paholainen, meilläkin oli yksi neutraali lapsi, meilläkin oli johtaja ja yksi joka halusi esiintyä. Meilläkin oli tyttöjä jotka olivat uppoutuneet hevostelhtiin ja kirjeenvaihtokavereihin, tyttöjä jotka halusivat olla kanssamme ja tehdä poikien juttuja, pelata jalkapalloa ja käydä omenavarkaissa, meilläkin oli tyttöjä jotka olivat päällekäyviä ja halusivat jostain syystä meidät mukaansa pussailuleikkeihin. Veri ja räkä ja pissa ja kakka naurattivat myös meitä, mekin tuijotimme avaruuteen ja kyselimme toisiltamme mitä ihmettä siellä voisi olla. Erlingin mielestä siellä paloi, hänen isänsä oli sanonut niin, ja tähän päivään saakka olen ajatellut niin: maailmankaikkeuden reunoilta leviää raju, loputon liekkimeri."

Henrik opettaa myös isompia lapsia. Yksi heistä on 13-vuotias Miriam.

"Mitä voisikaan tapahtua? Mitään ei voisi tapahtua. Miriam tulisi käymään, koska oli vähän rakastunut opettajaansa ja halusi olla tämän lähellä, siellä missä opettajakin oli, istua siellä missä opettaja istui, katsoa sitä mitä opettaja katsoi, ja opettaja jututtaisi häntä hieman surullisena, kyselisi häneltä kaikenlaista, jotta hän ei pois lähtiessään tuntisi itseään tyhmäksi ja pieneksi."

Voi ei, tekee lukijan mieli kiljua! Älä vain tee sitä!

"Estojen ja rajoittuneisuuden pelko vaivaa vain niitä jotka ovat oikeasti estoisia ja rajoittuneita."

Välillä Henrik käy läpi siihenastista elämäänsä; hänen tapaansa kehittää pakkomielteitä tyttöjä kohtaan, liikuttavat muistilistat sopivista puheenaiheista tytön kanssa. Hänen pelkoaan isäänsä kohtaan. Isovanhemmat. Kaverit. Kirjat. Etenkin kirjat ja mielikuvitus. Jopa vanhentunut tietosanakirja saa sen laukalle. Muistojen olemus askarruttaa häntä paljon. Hän tapaa myös eri-ikäisiä Henrikejä, jopa keskustelee heidän kanssaan. Eivätkä muistot rajoitu hänen omiinsa, vaan myös hänen vanhempiinsa ja isovanhempiinsa, joille hän kuvittelee tarinat, yksityiskohtaisesti.

"Jos lapsuudenmuistojen tilalle tulee uusia, syrjäyttävätkö uudet ja tuoreet muistot ne kokonaan? Mihin lapsuudenmuistot siinä tapauksessa työnnetään? Minne te vanhat muistoni joudutte? Ja mikä teidät vie sinne? Kai te teette niin kuin haluatte. Pudottaudutte aivojen pimeyteen noustaksenne pintaan yöllä nukkuessani, ja kun en ole näkemässä, peuhaatte kuin delfiinit siinä suuressa vapaudessa joka uni on ajatuksille. Te teette niin kuin haluatte. Piiloudutte, kaivaudutte mutaan ja nousette äkkiä esiin, aivan odottamatta. Voin kulkea pimeyden läpi ja tähystellä, mutta te pakenette."

Kirja on Taisteluni-sarjan johdanto ja alkusoitto, joka palkitsee sarjan ystävän. On kihelmöivää havaita tuttuja asioita mutta myös kehitys. Vaikea sanoa, mitä kirjasta olisi pitänyt sarjaa lukematta - tuskin niin paljon. Kirja sai Norjan kriitikkopalkinnon ,ja siitä on liepeen mukaan tekeillä elokuva.

Kenelle: Nuoren miehen maailmasta kiinnostuneille, lapsuuttaan pohtiville, runsaan tekstin ystäville.

Muualla: Kiemuraisesti polveilevaa, syvälleluotavaa ja näppärää aatoksenrientoa, sanoo Mummo matkalla. 

Karl Ove Knausgård: Poissa päiväjärjestyksestä (Ute av verden). Suomennos Katriina Huttunen. Like 2018.