Hannu Mäkelä: Hyvä jätkä

Helsinki-aiheiset kirjat ovat lempilukemistani. Siksi riemastuin kirjastossa löytäessäni kirjan, jonka olemassaolosta en ole edes tiennyt (tai olen autuaasti unohtanut). Jätkäsaari, tuo Helsingin uusin ja vielä rakenteilla oleva asuinkaupunginosa, on saanut oman historiikkinsa! Ja vieläpä Hannu Mäkelän kirjoittamana!

Helsingin Satama tilasi kirjan Mäkelältä väljin reunaehdoin: siinä kerrotaan saaren historia ja siinä pitää olla tarina. Johannes Fri syntyi Jätkäsaaressa 1895, ja hänen lapsuutensa ja aikuiseksi mieheksi kasvamisen kautta lukijan silmien eteen piirtyy kuva tuon ajan Helsingistä elinkeinoineen ja ihmisineen. Jätkäsaari oli tuolloin vielä luonnontilassa, ja siellä asui vain kalastajia, muutaman kesähuvilan lisäksi. Nykyiseen Jätkäsaareen sulautetut pikkusaaret olivat vielä erillisiä, ja kaupunkiin kuljettiin veneellä.

Kirja kuvaa kadonnutta elämäntapaa kauniin haikeasti, mutta eteenpäin katsoen. Nopeasti kasvava kaupunki tarvitsi kaupankäyntiin satamatilaa, ja Länsisatamaa oli Johanneskin Jätkäsaareen rakentamassa. Saari muutettiin osaksi mannerta, mutta vielä 1920 sieltä löytyi kalastajien kojuja ja jokunen huvilakin, kunnes ne purettiin tavarakuljetusten tieltä.

Johanneksen koulunkäynti oli saarelta käsin hankalaa. Kahden äitinsä kanssa asunut poika jäi omilleen jo 16-vuotiaana pyykkäri-äidin kuollessa, mutta työtä hän ei pelännyt. Yksinäisyys vaivasi poikaa aina, monestakin syystä. Onnekseen hän oli nopeaoppinen, ja lukutaito oli suuri lohtu.

Kirja on malliesimerkki tarinankerronnan voimasta, jota markkinoinnissa hoetaan kyllästymiseen asti. Jos historialliset faktat olisi vain ladottu tiskiin, tunnejälkeä ei lukijalle jäisi, toisin kuin nyt: Johanneksen seurassa on helppo sukeltaa sadan vuoden taakse, nähdä asiat hänen silmillään ja melkein kuulla rakennusmiesten työkalujen kilkutusta, junan puksutusta ja lokkien huutoja. Meri on Jätkäsaarta leimaavin elementti, niin silloin kuin nytkin.

Mäkelän rauhaisa kerronnan tapa sopii historiikkiin erinomaisesti, ja myös rakenne on taitava. Johanneksen oma kasvutarina vertautuu niin kaupungin kasvuun kuin elämäntavan muutokseen - jopa yksinäisyys hellittää, kun hän saa oman perheen ja muodostaa oman yksikkönsä - "kaupunginosansa" - kuin yhteenliitetyt saaret ikään.

Hietasaari, Saukko, Saukonkari... Saukonpaasi oli valtava kallio meressä Hietalahden edustalla: siitä on louhittu graniitti muun muassa Pitkänsiltaan ja Johanneksen kirkon perustusten rakentamiseen. Nyt siitä jäljellä oleva on osa kokonaisuutta, josta saa ostaa asuntoja merinäköalalla. Kun kaupunki tarvitsi kipeästi tilaa kasvaville asukasmäärille, päätettiin tavarasatama siirtää Vuosaareen, minkä jälkeen asuinrakentaminen pääsi vasta kunnolla käyntiin. Julius Tallberg haaveili aikanaan Jätkäsaaresta huvilakaupunginosaa - mitä hän mahtaisi tuumia alueesta nyt? (Olisi todennäköisesti bisnesmiehenä hyvin tyytyväinen, vaikkei omasta huvilastaan saaressa olisi halunnutkaan luopua.)

Parhaillaan Jätkäsaareen rakennetaan koteja ja työpaikkoja parillekymmenelletuhannelle ihmiselle. Satamasta muistuttaa enää matkustajaliikenne; Länsiterminaali on Tallinnan-kävijöille tuttu. Muita nykyisiä tunnettuja kohteita ovat muun muassa Verkkokauppa ja Clarion-hotelli. Ja pyörillä huristelemme Baanaa, jossa ennen kulki sataman junarata.

Henkilöt ovat fiktiivisiä, vaikka tarina toki perustuu ajan faktoihin ja Mäkelän tutkimustyöhön. Mukana on valokuvia ja lyhyt tiivistetty merkkipaalujen kooste, Mäkelän tyylillä ja kommentoimana.

Taitavasti toteutettu historiikki, mistä kiitos paitsi tietysti tekijälle, myös tilaajalle, Helsingin Satamalle. Todellinen kulttuuriteko!

Kenelle: Helsinkiläisille ja sellaisiksi aikoville, merenrannan asukeille, historiahulluille.

Muualla: Uutta Helsinkiä -sivusto esittelee Jätkäsaarta; tässä historiaa ja joitakin kuvia. Kirjailijasivulla tekstinäyte kirjasta. Juha Kesänen suosittelee kirjaa nykyisille ja tuleville jätkäsaarelaisille.

Hannu Mäkelä: Hyvä jätkä. Helsingin kaupungin talous- ja suunnittelukeskuksen julkaisuja 1/2009.

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus

Hannu Mäkelän Muistan-muistelmasarja on edennyt viidenteen ja viimeiseen teokseensa, jonka nimi on itsenäisyyspäivään sopiva, suomalaisille tärkeä sana Vapaus.

Hektisen palkkatyöputken katkaisee päätös aloittaa vapaana kirjailijana. Mäkelä vuokraa työhuoneen, kuskaa sinne kirjoituskoneensa ja alkaa odottaa vapauden iloja. Aluksi niitä ei juuri ilmaannu, tekstiä ei ala pulputa, huonekin on jääkylmä. Silloin on helppo turvautua kavereihin ja kapakoihin.

"Mutta voiko ihminen olla vapaa? Viini, jonka pitäisi nostaa mielialaa, alkaakin tummentaa sitä."

Vapauden toinen puoli, vastuu, on vielä opittava ja rankan kautta. Kun alkoholista on jo enemmän haittaa kuin hyötyä, mies kokeilee muita keinoja olemisen tuskansa lievittämiseen. Näistä monenlaisista kokeilusta - terapeuteista ilokaasuun - hän kertoo avoimesti. Osa auttaa, suurin osa ei. Yllättäen löytyy myös liikunta, lajina tennis. Työtkin alkavat sujua, tuottelias ja tekemään tottunut mies on sinnikäs.

Tulee kirjoja, jotka eivät nouse suurmenestyksiin. Mutta tulee myös Eino Leino ja Mestari-kirja, joka saa Finlandia-palkinnon 1995. Ei yksi pääsky kesää tee, tuumii kirjailija jäädessään julkisuudesta sivuun jo seuraavalla kirjallaan, jonka HS:n arvio "murskaa joka tavalla." Mutta jatkuvasti löytyy uutta kiinnostavaa tutkittavaa.

Tulee myös uusia ihmissuhteita ja nopeita avioliittoja. Mäkelä ei näitä ruodi, eikä pidäkään. Kahdenväliset asiat pysykööt sellaisina.

Runot annetaan ja romaanit kirjoitetaan, on Mäkelän vakiolausahdus. Miten lie kokoelmien ja elämäkertojen laita, ne varmaan sinnikkäästi tutkimalla kaivetaan ja kirjataan? Leino-kiinnostuksen myötä löytyy myös L. Onerva, jonka valtavasta julkaisemattomasta tuotannosta Mäkelä kokoaa runokokoelmia. Ja löytyy Casanova! Hänestä Mäkelä suunnitteli suurteosta, mutta lopulta päätyi tekemään kaksi kirjaa: romaanin Syksy Venetsiassa (2006) - on muuten tyylikäs romaani, sanoo lukija - ja elämäkerran Casanova (2007).

Moninaisia ovat miehen kiinnostuksen kohteet. Se näkyy tuotannon määrässä ja laajuudessa. Paitsi kirjallisesti, hän kerää päänsisäistä aineistoa matkustamalla. Pariisi oli jo nuorena suuri rakkaus, myöhemmin seuraa Venetsia, mutta myös paljon muuta. "Mitä enemmän matkustaa, sitä ahneemmin haluaa nähdä lisää, ainakin vielä." Ainakin on mainittava Venäjä ja Aleksander Pushkin, jonka jäljillä hän nykyisen vaimonsa Svetlanan kanssa matkustaa.

Kokemus ja laaja tietomäärä näkyvät kirjassa ja petaavat syyn sitä lukea. Ja se jatkuva tiedonjano! Elämää akateemikko kommentoi kiinnostavasti, eikä paikalleen jämähtämisestä ole häivääkään; sekin opiksi nuoremmille. Kun kaikki näyttää liittyvän kaikkeen ja ihmiskunta kaikista uhkakuvista huolimatta vielä sinnittelee, sanoo hän, ettei sittenkään usko ihmiskunnan tuhoon, ei halua uskoa.

"Jos ihmiselle on annettu järki, miksei hän viimein käyttäisi jopa sitä? Oltuani 70 vuotta pessimisti, olen viimein päättänyt muuttua optimistiksi." 

Hienoista selittelyn makua löytyy myös, etenkin avioliittojen suhteen. Maku tulee siitä, että sanoja on paljon, mutta vaikea on väittää vastaankaan:

"Kiihkeimmätkin rakkaudet, jotka kohisten tulevat, myös mumisten menevät. Sen olen kokenut, syystä ja syyttä. On kestettävä kylmyys ja kyynisyys, on ennen kaikkea kestettävä itsensä, omat vikansa, tajuttava että on vain yksi ihminen jonka kanssa ensin pitää elää sovussa: oma itse. Kun se onnistuu, onnistuu sama muidenkin kanssa, ehkä."

Kirja on kuin jutustelua, moniaalle polveilevaa, paljon aiheita ja huomioita sisältävää: rakkaudesta teksteihin, kirjoista ja kirjallisuudesta, kirjailijuudesta ja kirja-alasta, ihmisistä ja niiden suhteista, elämisen ja työn eri tavoista.

Mäkelä ei kunnioitettavasta tuotannostaan huolimatta asetu ikoniksi eikä patsaaksi kaapin päälle, vaan on vahvasti ihminen ja kertoo siitä muille rohkeasti. Perimmäinen pessimistinen ja taiteilijamielikuvalle tyypillinen itsekeskeinen synkkyys, johon joskus oli vaara uppoutua, näyttää olevan sivussa. Kirjassa tullaan lähes tähän päivään, joten muistelmia ei ihan heti saatane lisää, mutta varmasti jotain muuta.

Aiemmat osat

Muistan. Lapsuus. 
Muistan. Nuoruus.
Muistan. Elämän oppivuodet (tätä en ole lukenut, joten Kirjavinkit vinkkaa)
Muistan. Otavan aika

Kenelle: Kirjailijaurasta kiinnostuneille, elämänviisautta etsiville, rauhallisen kerronnan ystäville.

Muualla: Kaikki päivät tulevat -blogin Jaana viihtyi Mäkelän lämpimässä ja lempeässä ilmapiirissä.

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus. Tammi 2016.

Muistan: Otavan aika

No nyt päästään asiaan! Ei sillä, etteivätkö Hannu Mäkelän lapsuus- ja nuoruuskirjat olisi kiinnostaneet, mutta toki kirjahullua kiinnostavat kirja-alan ja kustantamisen kuviot eri tavalla. Ja kiitos Mäkelän, pääsemme nyt mukaan 1970-luvun ja sen jatkumon kustannusmaailmaan.

Mäkelä aloittaa toivetyöpaikassaan Otavassa 1967, ylpeänä työnantajastaan, suuresti ihailemansa Paavo Haavikon alaisena. Saamme tarkan kuvauksen ensimmäisistä työpäivistä ja tehtävistä, joita mies Reenpäiden perheyrityksessä alkaa hoitaa. Vino pino käsikirjoituksia luettavana, satoja kirjailijoita vastauksia vailla! Haavikko järjestää surkeassa taloudellisessa tilanteessa kärsivän kustantamon toimintaa järjestelmälliseen suuntaan, mikä alkaa tuottaa tulosta. Eikä hän suinkaan ole keskusteleva esimies, vaan käskyjä on noudatettava, vaikka mahdoton työmäärä paisuu kuin pullataikina. Ilmeisen hyvin Mäkelä pärjää, sillä vastuut kasvavat työn myötä.

Meille kuvataan tarkasti työympäristö ja siellä vaikuttavat henkilöt. Ne henkilöt! Oma väki, kääntäjät, kirjailijat. Saamme nimien ja luonnekuvausten herkullisen kavalkadin. Mäkelä tutustuu Antti Hyryyn - joka auttaa Mäkelää talonrakennuksen alkuun - Samuli Paroseen, Jarkko Laineeseen, Alpo Ruthiin, Antti Tuuriin, Laila Hietamieheen, Arto Melleriin... nimien ja persoonallisuuksien lista on loputon.

Vaikka ajan kirjat ja kustantamon sisäiset työtavat ovat kiinnostavia, erityisen mukava on kuulla alan ammattilaisen ja kirjailijan, alan grand old manin, ajatuksia kirjallisuudesta, joita hän ripottelee tekstin sekaan: tätä puolta olisin mielelläni lukenut enemmänkin. Ala mullistuu monin tavoin myös teknisesti juuri tuona ajanjaksona, kuten itse työn tekeminenkin. Miestä askarruttaa se, ettei omalle kirjoitustyölle juuri jää aikaa. Havainto työn roolista on moderni siinä mielessä, että muilla aloilla tätä käytetään nykyisin yrityksistä ja sen asiakkaista, pyritään yhteistyöhön vastakkainasettelun sijaan, molempien edun varmistamiseksi.

"Kustannusvirkailijan tehtävänä ei myöskään ole olla vain kustantajan puolella, vaan myös ja nimenomaan kirjailijan. Vasta silloin voi yhteistyö olla todellista." 

Kustantamon on Mäkelän mukaan paitsi huolehdittava vanhoista kirjoilijasta, myös löytää uusia: "Ilman uutta ei lopulta ole kustantamoakaan." Tämän vuoksi Otava järjestää novellikilpailun 1977: haaviin jäävät muun muassa Olli Jalonen ja Raija Siekkinen. (Palkintojenjakotilaisuuden seurauksena Mäkelä ei muuten enää koskaan käy ravintola Klippanissa, hauska tarina sekin, monen muun joukossa).

"En vieläkään osaa vastata siihen, miksi jostain tulee, kasvaa ja kehittyy ihan oikea ja todellinen kirjailija ja toisesta lähes kaltaisesta sittenkään ei. Onko kyse sinnikkyydestä ja sattumasta vai sitten lahjoista? Lahjoja toisaalta löytyy monelta, mutta jokin este pysäyttää juoksun, joskus viime hetkellä. On kirjailijanalkuja joiden kehitys ei vain ota jatkuakseen, vaikka ainesta olisi."

Mäkelä kuvaa peruslähtökohtia ja keinoja, joilla kustantamo voi asiaa edistää. "...jos kyseessä on myyvä kirjailija, monenlaiseen ryhdytään." Tätä kuvaa myös riemastuttava taksiajelu Paavo Rintalan kanssa.

Runous on Mäkelän sydäntä lähellä, ja sitä hän edistää mahdollisuuksiensa mukaan. Saamme kuulla myös herra Huu -kirjojen syntyvaiheet sekä maininnat kirjailijan useista avioliitoista. Kirja on huiman laaja paketti ja kiinnostava kooste aikansa kustannusmaailmasta, mukavan ja ammattimaisen tarinoinnin muodossa. Varmasti aineksia olisi ollut paljon laajempaankin, mutta viisaasti hän on valikoinut ja jättänyt uskoakseni jotain myös kansioidensa kätköön.

Mutta voi, ne "tietokoneen vialliset fotonit", ovat iskeneet tähänkin tekstiin. Ehkä kustantaja on liikaa luottanut kirjailijan omaan tarkistukseen, sillä kirjoitusvirheitä on paljon. Kukapa omaa tekstiään pystyisi täydellisesti oikolukemaan. Siitä huolimatta, kirja on nautittavan runsaudensarvimainen katsaus kotimaiseen kirjallisuuteen ja kirja-alaan Mäkelän Otava-jaksolla, joka päättyy vuoden 1986 loppuun.

Kenelle: Kotimaisen kirjallisuuden kustannustoiminnasta kiinnostuneille. 1970- ja 1980-luvuilla vaikuttaneiden alan toimijoiden ja kirjailijoiden taustatietoja - ehkä juorunhippusiakin, jos niin haluaa katsoa - hakeville. Uratarinoita tutkiville, muistelmia ahmiville.

Hannu Mäkelä: Muistan: Otavan aika. Tammi 2015. Kustantajan lukukappale.

Liitän kirjan osaksi Reetan Elämäkertahaastetta 2015.

Hannu Mäkelä: Muistan. Nuoruus.

Kun Hannu Mäkelä käveli vastaan kirjamessuilla, hieman häkellyin: tiedän tuosta ihmisestä niin paljon, niin intiimejä asioita. Vaikka en häntä tunnekaan. Muistan-sarjan Lapsuus ja nyt lukemani Nuoruus kertovat valokuvantarkasti ja tiukan kronologisesti Mäkelän varhaisvaiheista.

Ajankuvaa noin 50 vuoden  takaisesta  Helsingistä on mukava lukea. Itse tarina ei ole sen enempää seikkailullinen tai erikoinen kuin kenen tahansa pojan elämä: tavallista elämää, sitä tämä on. Tavallista havainnointikykyisempi kertoja kylläkin, koska hän muistaa niin paljon. Koulukahnauksia, kavereiden kanssa tekemisiä, ensimmäisiä ihastuksia - ja harrastuksia, joita tällä pojalla oli erityisen paljon. Vaikka hän välillä vaikuttaa nörtiltä lukutoukalta, joka oli melko huolestunut ja pelokaskin äidin yliholhoama lapsi, hän oli myös reipas toimija. Ja onnekas, koska hänellä on ollut mahdollisuus kokeilla vaikka mitä, urheilusta partioon, musiikista näyttelemiseen, kielikerhoista elokuviin. Isän kanssa ei ollut onnea; hyväksyntää poika ei saa, mikä on kova pala. Kokemuksia kertyy, makeita ja karvaita. Vastakkainen sukupuoli ja seksi nousevat tärkeään asemaan tässä kirjassa nuoren miehen ajatuksissa, vähän jo teoissakin.

Hykerryttävää oli lukea nuorison istuskelusta kahviloissa, vaateostoksista ja muusta arjesta Kalliossa. Mutta sitten oli edessä muutto kauas uusiin kerrostaloihin Munkkivuoreen, Ulvilantielle. Kuten Mäkelä itsekin sanoo, kirja kertoo siitä vaikeasti määriteltävästä vaiheesta, jossa lapsuus muuttuu nuoruudeksi. Muutto tutuista kuvioista ja kavereiden luota on silloin iso asia. Eikä mieluinen.

"Jos en muista muuttoa, muistan kuitenkin sen, miltä tuntui saapua uuteen kotiin. Muistan huoneen, joka minulle annetaan. Oma huone, oma rauha. Mutta siinä kaikki. Ne ovat vain sanoja. Omalta ei tunnu mikään. Koko talo tuoksuu ja haisee uudelta, maalilta, laastilta, betonilta. Kaikkialla minne ulkona katsoo, näkyy vain rakennustyömaitten rivejä. Metsä on metsää vain kadun toisella puolella. Minä en sinne mene. Mitä minä skutsissa teen. Niinpä istun työpöydän ääressä, se on asetettu ikkkunan eteen ja yritän saada ajan kulumaan."

Sinne skutsin kupeeseen piti kuitenkin jäädä, vaikka koulu jatkui Kalliossa. Kirjassa päästään ylioppilaaksi tuloon ja ensimmäiseen oikeaan kesätyöpaikkaan saakka. Koti ja äiti ovat yhä kauempana miehen mielestä, joka haikailee unelmien matkalle Pariisiin.

Paljon muistellaan nuoruuden kavereita ja muita tuttavia, nimiltä mainiten, joista lukija voi bongailla tuttuja. Mäkelä peilaa väliin myös silloista ajatteluaan nykyiseen. Aika tuttua keski-ikäisen pohdintaa! Kirja sopii menneen Helsingin elämänmenon muistelijoille ja pitkän kirjallisen uran alkutaipaleista kiinnostuneille, jotka eivät etsi elämää suurempaa draamaa.

"Vasta paljon myöhemmin, kun olen jo viidenkymmenen ja muistan tämän, huomaan ajattelevani toisin. Mitä nuoret teini-ikäiset voivat vielä tietää saati ymmärtää rakkaudesta, eivät mitään. Kaikki ovat omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa ja ulkonäköjensä vankiloissa, vaikka kuinka oltaisi muodikkaita ja sen myötä niin sanotun kauniita. Kauneus ja rakkaus ovat sittenkin jotain aivan muuta kuin miksi ne nuoruudessani olen mieltänyt. Miksi en ole sitä silloin käsittänyt, miksi! Kaikki olisi voinut olla edes hivenen helpompaa."

Virallinen arvio mm. Aamulehdessä.

Hannu Mäkelä: Muistan. Nuoruus. Tammi 2012.

Muistan. Lapsuus.

Hannu Mäkelä on syntynyt 1943 ja ehtinyt julkaista urallaan kunnioitettavat lähemmäs kaksisataa kirjaa. Tuotanto sisältää niin runoja, novelleja, romaaneja ja lastenkirjoja kuin erilaisia tietokirjoja ja elämäkertojakin, itse muistan Mäkelästä ensimmäisenä Eino Leinoon liittyvät teokset. Ja herra Huun.

Mäkelä on muistellut aiemmin isäänsä ja äitiään, ja viime vuonna julkaistiin oman elämäkerran ensimmäinen osa, jossa hän viettää lapsuuttaan Helsingin Kalliossa. Hän kertoo hyvin pikkutarkasti pienimmätkin muistot arjen elämästä, alkaen ensimmäisistä muistikuvista päiväunista hoitopaikan sängyssä. Hänen äitinsä oli yksinhuoltaja, ja isättömyys leimaa tunnelmaa. Pieni lapsi asiaa ei täysin tajunnut, mutta kovan katkeruuden välinpitämättömyys isän puolelta on poikaan jättänyt. Eivät tällaiset tunteet katoa ihmisestä koskaan, ehkä jopa iän myötä voimistuvat.

Mutta lapsi elää hetkessä, ja Hannu on vilkas ja utelias (normaali) poika, jonka tempausten takia äiti saa olla sydän sykkyrällä. Milloin poika sytyttää muurahaispesän palamaan, milloin kiipeää kerrostalon katolle, tosin tästä äiti ei edes tiennyt. Poikaan se jätti korkean paikan kammon. Leikit, harrastukset, kodin tavat syömisiä myöten kuvataan sellaisina kuin kirjailija ne muistaa. Mäkelä on aina lukenut paljon ja käynyt pienestä asti kirjastossa, ja tietenkin kirjailijalla on hyvä mielikuvitus ja eläytymiskyky. Ehkä siksi hän muistaa asioita niin ihmeteltävän hyvin - itse en muistaisi noin tarkasti lapsuuttani, vaikka olen parikymmentä vuotta nuorempi. Mäkelä kertookin olleensa jo lapsena kiinnostunut menneisyydestä ja pyrkineensä pitämään mielessä tärkeimmät tunnelmat.

Ajankuvauksena Muistan toimii tarkasti kuin peili. Kirja liittyy Kallio-kuvausten sankkaan joukkoon, ja on aina mukava lukea paikoista, jotka itsekin tuntee. Porthaninkatu on aika lailla muuttunut noista köyhistä ajoista. Nyt muuten ymmärrän, mistä Mäkelällä ja Tarja Halosella riitti juteltavaa viime syksyn Kirjamessuilla, missä heidät satuin yhdessä näkemään - yhteisiä muistoja heillä varmasti riittää, saman ajan ja ympäristön kasvatteina.

Hannu Mäkelä: Muistan. Lapsuus. Tammi 2011.