Antti Rönkä: Kiltti poika

Kasvaako kiltistä pojasta kiltti mies? Ainakin tässä kirjassa hänestä kasvaa yksinäinen ja pelokas mies, joka herää pohtimaan tilannettaan, kun se alkaa kärjistyä. Onko kaikkia miellytettävä? Miten muuten voi olla olemassa? Mistä miellyttämisen malli kumpuaa - kotikasvatuksesta, äärimmäisestä herkkyydestä, koulukiusattuna olemisesta?

"Sieltäkö kaikki alkoi, kaikki mikä johtaisi tänne, takapenkille, taksiin jonka tilasin humalassa, vakaana aikeenani tappaa itseni. Ja joka ajaa nyt kohti lentokenttää, paikkaa jonne meneminen tuntuu kielletyltä ja kummalliselta niin kuin meneminen minne tahansa."

Minäkertoja kuvaa lukuisia pelkojaan tarkan viiltävästi, ajatuksiaan, jotka poukkoilevat arkiasioista suoriutumisen vaikeudesta ympäristön jatkuvaan tarkkailuun ja hetkittäisiin ylilyöviin rohkeudenpuuskiin. Hänen on vaikea olla, missään, joten hän haluaisi olla "muualla", vaikka tietää hyvin, ettei itseään pääse pakoon missään. Matkalla, hotellissa tai baarissa ehkä hetken? 

"Jalat painavat, niitä on kiskottava kuin rahtia. Katseen reunalla aaltoilee viime yön unettomuus. Asuntoni kuitenkin hylkii lähestymistä. Se on samanapainen magneetti. Siellä yksinäisyys tuijottaisi ja tiivistyisi, pesiytyisi jääkaapin hurinaan ja ikivanhojen pattereiden kohinaan ja nimettömiin rappukäytävässä kumiseviin askeliin."

Hänen kaverinsa Kettu sanoo, ettei noita pidä liikaa miettiä. Kettu suorittaa asioita rennosti ja isosti, ja keskustelu helpottaa päähenkilöä aina hieman. Muttei poista ahdistusta tai yksinäisyyttä, josta on vaikea sanoa, onko se syy vai seuraus vai jotain siltä väliltä. Olen Ketun kanssa samaa mieltä, mies miettii liikaa, itseään ainakin. Mutta minkä sille voi? Onko kiltteys pelkkä riesa ja pahe? Onko mies ymmärtänyt käsitteen aivan väärin? 

"Olen sekoamassa", hauska ääni sanoo päässäni. Tulossa hyvää vauhtia hulluksi. Ja vastaan sille että ei kai, ei nyt sentään. Niin kuin lapsena kun ajatteli jotain kiellettyä, tulipaloja tai sitä että opettajalle tai luokan pojille tapahtuisi jotain ikävää, kolari esimerkiksi, ja säikähti ja hoki mielessään: Anteeksi, ei oikeasti, anteeksi, ei oikeasti.

Millä muulla maailmaa pitäisi koossa ellei ajatuksilla?
Tällainen elämä ei voi jatkua enää kauaa. Minut saadaan kiinni, poliisi pysäyttää minut ja ilmoittaa ettei tällainen enää sovi. Tällainen sekavuus, elämän pakeneminen. Käteni lyödään rautoihin ja minut viedään jonnekin..."

Antti Rönkä kirjoittaa kipeästi mutta kauniisti. Ei terävinä, huolella karsittuina lauseina kuin isänsä Petri Tamminen, vaan kuulaammin, ilmavammin. Monia kohtia voisi nostaa, mutta jään miettimään kirjassa 27 vuotta täyttävän miehen hätää. Onko tämä ikäkauden kuvausta - tätäkö on se ahdistus, joka ajaa Y-sukupolveksi nimettyjä, jotka ovat tottuneet nettiin, terrori-iskuihin, talouden ja ilmaston kriiseihin, tilapäisiin töihin, seksuaalisten vähemmistöjen ja eriväristen ihmisten läsnäoloon mutta jotka on kasvatettu aiemman maailman opeilla. Kotona opetettu "kiltteys" ennalta-arvattavine koulu- ja uraputkineen ei enää toimi. Kun ei ole mallia olla, kun "kaikki" on vapaata ja valinnaista ja mitä vain arvaamatonta voi tapahtua, on helposti hukassa.  

Jotta kiltteyden vaade - ulkoinen ja etenkin sisäinen - korostuisi, teksti sisältää pienen pojan päiväkirjapätkiä. Pelokkuus ja tunne omasta heikkoudesta ovat läsnä jo niissä. Tarinassa vilahtavat naiset esittävät hyviä huomioita kiltteydestä, kuten entinen tyttöystävä Varpu. 

"- Kaikki tulee torjutuiksi, hän sanoi. - Ei torjutuksi tuleminen ole ongelmallista, vaan se että siitä välittää niin paljon. Se on ikävää varsinkin muille, koska eihän lopulta kukaan tiedä että mitä sä oikeasti ajattelet."

"- Et sä ole kiltti, Sonja sanoo. - Sä olet kylmä. Ja täynnä vihaa. Sen näkee sun silmistä."

Noin kommentoi satunnainen baarituttava. Mutta mies ajattelee, ettei "halua enää maailmassa, jossa kiltteys on heikkoutta. Ja olenko minä nyt jotakin velkaa tässä, minäkö sinut pyysin siihen istumaan? Pitääkö nyt vastata odotuksiin, esiintyä, todistella, putoaako muuten pelistä, saako potkut, kirjoittaako joku jo vihakommenttia? Ollaan muka uusviattomia ja tiedostavia ja hyväksytään erilaisetkin, mutta jos se erilaisuus ei vastaa omaa mielikuvaa erilaisuudesta niin sitten ei tietenkään hyväksytä."

Niin. Menneessä ei saisi rypeä, tulevaisuutta ei osaa kuvitella, kaikki nykyinen pelottaa, ihmiset ja etenkin oma itse, joka on "vääränlainen". Ei kadehdittava olotila, mutta varmasti monelle erittäin totta. Mistä kertoo esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmien kasvu. Ehkä myös väkivallan? Yleensä puhutaan kiltteydestä kärsivistä tytöistä, mutta sama voi vaivata miehiäkin. Jos kiltteyden siis ymmärtää vaivaksi, liialliseksi suorittamiseksi ja miellyttämiseksi. Eikö se voi olla myös muuta? Avartavaa luettavaa. Ja kirjailijan tuotantoa aion seurailla jatkossakin.

Antti Rönkä: Kiltti poika. Gummerus 2024. Kansi Jenni Noponen.

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Petri Tamminen, isä, ja Antti Rönkä, poika, ovat avanneet  suhdettaan jo julkisuudessa; se ei kuitenkaan vähennä kiinnostusta heidän keskinäistä kirjeenvaihtoaan kohtaan, päinvastoin. Haluan tietää lisää.

Julkisuus on siten hyvästä, ettei erinomainenkaan kirja löydä lukijoita, jos lukijat eivät tiedä sen olemassaolosta ja saa siitä muistutuksia. Tässä olen samaa mieltä kuin poika, kirjaa pitää markkinoida, isä suhtautuu asiaan nihkeämmin. Kirja tuo mainiosti esille niin sukupolvien ja persoonien erot, pääteemanaan kirjoittaminen, joka on molempien intohimo ja ammatti.

Alkuun kieltämättä tunsin itseni tirkistelijäksi, koska puhutaan niin läheisestä suhteesta kuin isän ja pojan. Kuuluuko tämä minulle? Tunne hälveni pian, niin kiinnostavia kirjeet ovat, eikä asetelma ole ylhäältä alas, vaan yrittää sinnikkäästi pysyä samalla tasolla. Kuten Tamminen sanoo:

"Toisaalta, näissä kirjeissä vallitsee minusta tasa-arvo. On vain sanat ja virkkeet, ja niitä on kummallakin käytössä juuri niin paljon kuin me niitä löydämme."

Antti Röngän Jalat ilmassa kertoo pojan haasteet. Hän on kehittänyt lapsena ainaisen kelpaamattomuuden tunteen. Myönteisimmästäkin asiasta löytyy aina jotain pelättävää tai vähintään jotain, joka pitää rivakasti pyrkiä korjaamaan (jos asia koskee omaa toimintaa, ja ainahan se koskee). Mallin poika sanoo perineensä alati huolestuneelta isältään:

"Muistan kuinka lapsena kuljin mukanasi hoitamassa asioita ja ajattelin, että me olemme varmaan huonompia kuin muut ihmiset, koska näköjään meidän pitää varoa kaikkea."

Tunne johti tuskalliseen ujouteen, vetäytymiseen, kiusaamisen kohteeksi ja lopulta hengenvaaraan, lääkkeiden yliannostukseen, mutta myös kirjoittamisen ilon ja oman taidon löytämiseen. Isällä on takanaan oma polkunsa ja riesana omat pelkonsa, joista yksi suurimpia on pojan pärjääminen. Pappamaista asennetta ei siis isän taholta voi täysin välttää: hän rientää auliisti neuvomaan, "pyrkii lisäämään tietoa" ja vähentämään siten pojan pelkoa ja valamaan itsevarmuutta, ehkä silloinkin, kun ei pitäisi tai kun neuvoista ja tiedosta ei vain ole mitään hyötyä:

"Mutta kyllä minä tietenkin tiedän, terapiassa käyneenä, että ei se ole mikään järjen asia päättää ettei pelkää." 

Mutta pisteet isälle vilpittömästä yrityksestä, pojalle on varmasti monista isän lauseista hyötyä. Paitsi auktoriteettina, jonka hyväksyntä on olennaista, myös ammatillisesti siksi, että isä on yksi Suomen suosituimpia kirjailijoita ja kokemuksellaan pätevä neuvoja. Suhde myös kehittyy kirjeiden myötä, asioita selkenee, rohkeus sanoa kasvaa.

Kirjoittamisesta ja lukemisesta kiinnostuneille kirjassa on paljon kiinnostavaa, lähtien kirjailijakäsityksestä antiikin aikana, jolloin "kirjailija oli eräänlainen yli-ihminen, jolla oli yhteys jumaliin" tai uuden ajan käsityksestä "itsenäisinä neroina". Ehkä meillä lukijoilla, ainakin minulla on vielä jäljellä häivettä näistä - mielelläni sen pitäisin, mutta Rönkä toteaa:

"Meidän aikanamme kirjailija on ihminen, joka kirjoittaa koska ei pysty elämään. En tiedä onko tuo hiukan romantisoitu näkemys, mutta täytyyhän ihmisellä joku olla huonosti, jos ryhtyy omasta halustaan niin tolkuttomaan projektiin."

Kirjassa on paljon toivoa: paitsi että se itse sisältää erään kehityskaaren se myös muistuttaa ihmisten pelkojen turhuudesta ja epärationaalisuudesta. Aina voi pelätä vähintään maailmanloppua. Mutta ei ihmisen eikä ihmiskunnan kehityksen tarvitse olla vain aineellista tai teknologian ihmeitä, kirjoittajat toteavat. Kuten Rönkä viisasti sanoo alla. Tästä voi tehdä julisteita, tarroja, mielenosoituskylttejä tai poliittisen liikkeen tunnuslauseen, vähintään presidentin uudenvuodenpuheen, sillä lause kiteyttää minusta tärkeimmän ajatuksen ja tavoitteen, ajan hengessä, nyt.

"Mutta se olojen kohentaminen, sitähän voi yrittää myös psyykkisesti. Kun meillä on jo Tempur-tyynyt ja maidonvaahdottimet, nyt pitää kehittää tunnemaailmaa. Voimme valita, että toimimme jokaisessa tilanteessa kunnioittavasti, toista kuunnellen. Ja saahan sitä fyysistä todellisuuttakin edelleen parantaa, sitä pitää parantaa, rakentaa fuusioreaktoreita ja aurinkopaneeleita ja sähköautoja ja viljelymenetelmiä jotta elämä voi jatkua. Toivo ei ole kiellettyä."

Ihailen Röngän ilmaisua, vilpittömänoloista ja ilmavaa lausetta: hän on oikealla alalla. Petri Tammisen kirjoja löytyy blogistani monta, linkkaan vaikka tähän, joka tutkii samaa aihetta, isän ja pojan suhdetta ja sen kehittymistä kriisin kautta.

Kahden taitavan mutta erilaisen sanankäyttäjän kirjeenvaihto on informatiivista ja häkellyttävän vilpittömän tuntuista. Yhteistäkin heillä on kirjoittajina: taito käsitellä isoja asioita sukeltamatta syövereihin ja sivupolkuihin sekä oivaltava huumori.

Kenelle: Lukijoille, kirjoittajille, isille, pojille, uteliaille.

Muualla: Elämyksellinen kirja kasvu- ja kirjoitusprosessista, sanoo Tuijata.

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. Gummerus 2018.

Helmet-haaste 2020 kohta 35: kirjassa käytetään sosiaalista mediaa. Myös kirjablogit, vlogit, Insta- ja bookstagram mainittu.

Kirjabloggarien joulukalenteri 2019, luukku 19

Joulusta en juuri stressaa, vapaapäiviä odotan - ja lukuaikaa. Pinossa odottaa monta kiinnostavaa opusta, kuten Ian McEwanin Kaltaiseni koneet ja Jessikka Aron Putinin trollit, niistä lisää myöhemmin. Kaikki kirjat ovat joulukirjoja, jos minulta kysytään!

Aiheeseen liittyvä teema kuitenkin muodostui itsestään kolmesta äskettäin lukemastani tämän vuoden kirjasta: eikö jouluun liitetä yleisesti ilo sekä toivo paremmasta? Siis selviytymistarinoista, jollainen on Antti Röngän Jalat ilmassa. Koulukiusaamisen kokemuksia kuvaava teos on raadollisen rehellisenoloinen, silti muistelen sitä nyt hetken päästä ihmeen valoisana tekstiltään, raskaasta aiheesta huolimatta. Tekijä on osaava.

Aaroa on kiusattu vuosia koulussa. Hänen päähänsä on iskustettu ikuinen huonous ja nolous. Kun hän pääsee yliopistoon, ei hän pääse eroon sisäisestä äänestään:"Sä olet ihan tyhmä. Sä olet helvetin tyhmä ja ruma. Sua pitäis vetää turpaan." Kotonakaan hän ei saa myönteistä huomiota eikä hyvää palautetta, vaan arvostelua ja komentoa, mikä vahvistaa tunnetta entisestään.

Häpeä halvaannuttaa. Se ei anna tutustua kehenkään, ei luottaa, ei olla oma itsensä. Arkuus tietysti näkyy, kunnes vihdoin joku kysyy:

- Mä vaan mietin että mistä toi kaikki tulee? - En mä tiedä, sanon. - Mä vaan lähden aina siitä että kukaan ei tykkää minusta. - Mutta miksi? Mikä siinä on taustalla? - En mä tiedä, sanon.

Kotona Aaro ei ole puhunut kiusaamisesta mitään, koskaan. Ennen kuin on pakko, ja silloin on kyse jo hengenhädästä. Lukijan sydäntä puristaa Aaron yksinäinen kamppailu, hapuilevat yritykset hakea apua terveydenhuollosta tai tutustua uusiin ihmisiin. Ikävintä tarinassa on se, että se on totta. Oli kirjoittajalle, on varmasti monelle koululaiselle jatkuvasti ja koko ajan. Yhteiskuntamme ei juuri osoita panostuksia koulujen tai terveyshuollon resursseihin, joilla näitä kohtaloita voitaisiin taklata, jos taklaajia löytyisi. Kirja on konstailematon ja taitava tekstiltään; se tuo esiin sekä tunnetta että faktaa niin, että viestin perillemeno on vastaanpanematonta.

Kenelle: Vanhemmille, kiusatuille, kiusanneille, koulutus- ja terveydenhoitoalojen päättäjille: onko meillä varaa hukata nuoria?

Antti Rönkä: Jalat ilmassa. Gummerus 2019. Kansi Jenni Noponen.

Luin myös Nina Honkasen Pohjakosketuksen (Into 2019), joka kertoo kammottavasta avioliitosta ja siitä selviytymisestä. Vaikka pidin kirjaa liian selittelevänä, osin suorastaan jaarittelevana (en ole psykologisten syntyjen syvien perusteellisten sanoitusten ystävä), uskon sen antavan vertaistukea monelle kurjassa liitossa jumittavalle tai jopa saavan kenen tahansa välillä epätyydyttävän avion tuntumaan suorastaan taivaalliselta, niin hankala ihminen kirjan mies on. Sitä paitsi vaikeissa tilanteissa vatvominen kuuluu asiaan, jotta ihminen pääsee ylipäänsä mihinkään päätökseen.

Ei voi väittää naisenkaan toimineen aina järkevästi: he kaksi olivat toisilleen pahin mahdollinen pari, toinen kärsimätön alistaja ja narsisti, toinen alistuva ja mykäksi menevä silloin, kun olisi tarvittu jämäkkyyttä. Mutta kun tilanne menee riittävän pitkälle, sillä on taipumus ratketa, niin tässäkin. Takakannen mukaan tarina on sävytetty mustalla huumorilla. Se oli niin mustaa, etten lainkaan huomannut, jos nyt loppuratkaisua ei katsota sellaiseksi. Todella toivon, ettei tällä kirjalla ole tositaustaa; epäilyttävän tarkasti Honkanen erityisesti dominoivaa miestä kuvaa, joten ehkä hän on kuitenkin tavannut tämäntyyppistä ihmislajia ja kirjailijana osannut tehdä tarkkoja havaintoja.

Kolmas selviytymistarina taas on ensimmäisen tavoin tositarina, jonka kirjoittaa Riina Mattila. Hän sanoo kirjansa Eloonjäämisoppi (Kosmos 2019) alussa olevansa kyllästynyt olemaan hiljaa. Hänet on raiskattu lapsena, ja elämään tai ylipäänsä mihinkään on vaikea sellaisen kokemuksen jälkeen luottaa. Hän sanoo, ettei kirja ole oppikirja eikä syytös, vaan "yhden ihmisen kertomus siitä, millaista on selviytyä, kun omat rajat revitään nuorella iällä." Tietoa kirja kuitenkin antaa paljon, traumoista ja hoidoista, psykologisista käsitteistä ja omista tuntemuksistaan, sekä listaa lisää tietolähteitä kirjan loppuun avuksi niitä tarvitseville.

Rankka, kuten arvaatte, raskas lukea. Itsemurha-ajatukset, viiltelyt - kirjailija ei säästele itseään kertoessaan, yhdistää siten tieto- ja kokemuskirjan, mikä onkin tehokas tapa, vaikuttaminen sekä tunteen että tiedon kautta. Mattila tulee myös osin selittäneeksi Honkasen kirjan naisen reaktion, hyytymisen ja alistumisen, joka välillä ihmetytti. "...juuri noinhan minä olin vaaratilanteissa toiminut: lakannut liikkumasta, ollut vaiti ja vähän niin kuin leikkinyt kuollutta." Perusinhimillinen tapa paeta siis. Mutta nyt Mattila päätti luopua pakenemisesta. Toivon, että tie on edessä sileämpi ja että kirja auttaa vastaavan kokeneita tai heidän läheisiään, kuten muutkin edellä kerrotut selviytymistarinat.

Mahdolliset normijoulustressit tuntuvat näiden jälkeen pieniltä. Hilpeämpiä joulujuttuja olen kirjoitellut kirjabloggareiden joulukalenteriin vuonna 2015 (Miina Supisen Mantelimaa on edelleen joulukirja numero 1), ottanut kevyesti vuonna 2012 mutta vakavoitunut vuonna 2013.

Kauheita joulukuvauksia olen lueskellut vuonna 2011, ja jos vielä yhden jouluun edes löyhästi liittyvän kirjavinkin ujutan mukaan, Markus Nummen hienossa Kiinalaisessa puutarhassa puhutaan "pakettijuhlasta", vahva suositus!

Juttu on osa kirjabloggarien joulukalenteria 2019, jossa eilen avautui luukku blogissa Kirjarouvan elämää ja huomenna Yöpöydän kirjoissa. Koko tämän vuoden kalenterilistaus löytyy Oksan hyllyltä -blogista, joka avasi hauskan luukun numero 1. Kalenterin logo: Niina Tolonen.