Richard Adams: Ruohometsän kansa. Klassikkohaaste 18.

Todellinen klassikko, huomasin. Nimittäin kun kerroin joillekin tämän lukeneeni, reaktio oli aina sama: pyöristyvät silmät, nytkö vasta? 

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Jälleen kiittelen kirjabloggarien klassikkohaasteen ideaa, jonka ansiosta tähänkin kirjaan tutustuin. Tämä on jo 18. haastekerta, joten ainakin niin monta klassikkoa voin todistetusti sanoa lukeneeni (olen kyllä lukenut niitä ennen blogiaikoja ja salaa senkin aikana). Klassikot säilyvät taidokkuudellaan, koskettavuudellaan ja ajattomuudellaan lukijoiden suosiossa, ja Ruohometsän kansa sisältää vaaditut ominaisuudet. 

Kirja kertoo villikanien laumasta, joka joutuu etsimään uuden asuinpaikan. Kun ihminen uhkaa jyrätä kotikylän, vaihtoehtoja ei ole, jos haluaa selvitä hengissä. Onko ajankohtaisempaa aihetta kuin luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, ihmisen aiheuttama kuudes sukupuutto, maapallon olosuhteiden muuttaminen osalle lajeista kestämättömäksi elää?

Adams ei mene ihan noin pitkälle, mutta lukijan ajatukset menevät, tässä ajassa. Kanien maailmaan kirjailija upottaa lukijan taitavasti ja samastuttavasti. Yhteisö muistuttaa ihmisten yhteiskuntaa: yksilöistä löytyvät sankarit, pelkurit, peesaajat, tukijat, hankalat, sitoutumattomat, uskolliset, tietämättömät ja muut tyyppiesimerkit, joihin niin ihmisiä kuin näköjään kaneja voi jaotella. 

Pähkinä on viisas, kertomuksen pääkani. Hänen toverillaan Viikalla on taito, johon Pähkinä on oppinut luottamaan: Viikka tuntee uhkaavat vaarat etukäteen. Se järkyttyy näystä, jossa yhteisölle käy kehnosti. "Pähkinä, kuuntele nyt mitä minä sanon. Usko jo, meidän päällämme ihan lähellä on jotain kamalaa ja meidän pitää lähteä pois." Pähkinä ei olisi halunnut uskoa Viikkaa, "mutta sitä pelotti olla uskomatta." Siksi hän kertoo näystä myös ylikaniinille, jota asia ei hetkauttanut. 

Siksi Pähkinä joutuu tekemään itse suuren päätöksen. Hän ja Viikka lähtisivät etsimään uutta asuinpaikkaa. He saavat houkuteltua mukaan pienen joukon kaneja, jotka joko hakevat jotain uutta tai vain haluavat seurata Pähkinää ja uskoa Viikan ennusteeseen. Tästä alkaa kirjanmittainen seikkailu, joka vie kanit hurjiin taisteluihin, täpäriin tilanteisiin, vaaroihin ja hienoihin onnistumisiin. Kun ajattelee kanien kokoa ja voimia, kovin suuria maailmanmatkaajia heistä ei sukeudu, mutta mittaluokassaan merkittäviä suoriutujia ja sankareita.

Liikuttavia, hauskoja ja pelottavia tilanteita matkalla syntyy. He muun muassa tutustuvat ällistyttävän sotilaallisesti organisoituun kaniyhteisöön, jota johtaa kenraali Ratamo. Ongelmaksi nousee paitsi hengenvaara Ratamon joukkojen taholta myös naaraiden puute uudessa, toivottavasti vakiintuvassa pakenevien kanien yhteisössä: kaikki mukaan lähteneet olivat koiraita. Miten taata yhteisön tasapaino ja jatkuvuus? Ratamon kylässä - tai armeijassa - naaraita on yli tarpeen. Huima idea houkutella naaraita mukaan johtaa erimielisyyksiin ja verisiin yhteenottoihin. Pähkinän tiimin taistelujohtaja Rautatammi kehottaa Pähkinää ottamaan järjen käpälään ja toteaa:

"Pähkinä, en olisi sen hetken tulevan jolloin joutuisin puhumaan sinua vastaan. Mutta minun on sanottava, että hankkeesi päättyy tuhoisasti. Tiedän kyllä, mitä sinulla on mielessä - laskelmoit, että kenraali Ratamolla ei ole Vatukan tai Viikan veroisia kaniineja. Siinä olet oikeassa - tuskin on. Mutta se ei muuta sitä, ettei kukaan voi viedä sieltä pois naarasjoukkoa."

Hurmaava tarina koskettaa ajankohtaisuudellaan, ikiaikaisuudellaan ja vetävyydellään. Se on seikkailu, kertomus ystävyydestä ja sitoutumisesta, sodasta, rauhasta ja sovittelusta, yhteenkuuluvuudesta ja -kuulumattomuudesta, yhteisön voimasta ja persoonallisuuksista. Jopa lapsuuden traumojen, hallinnon ja hierarkioiden eri muotoja - autoritäärisestä demokratiaan - ja vammaisuuden teemoja käsitellään. Ja monia muita kanssakäymiseen vaikuttavia asioita. 

Oli surullista havaita kanien jatkuva pelko ja varuillaan olo, niin muiden lajien kuin kanssaeläjien uhkan vuoksi. Tarinassa on paljon taistelua ja väkivaltaa, etenkin loppupuolella, mitä ei ollut mukava lukea. Mutta tajusin, että näin lajit, myös ihmiset, toimivat. Varomme, varaudumme, hyökkäämme ja puolustamme, koska siihen löytyy aina hyvä syy. Miten järjetöntä, oman lajin kesken. 

Kirjailija tuo hienosti esiin kaniuden olemusta, joka on toinen kuin ihmisen. Se näkyy heidän toiminnassaan hykerryttävästi koko kirjassa, mutta muutamia eroja on myös kirjoitettu auki: 

"Kaniinit ovat ihmistä paljon herkempiä tajuamaan oman itsensä ohella kokonaisuuden." "Kaniineilla on omat tapansa ja muodollisuutensa, mutta ihmismittapuilla ne eivät kestä kauan ja niitä on vähän." 

Ymmärrän, ettei kirja ole luontokirja tai eläinopas. Se on silti niin ovelasti laadittu, että katson eri silmällä kaneja ja mietin, että olisi hyvä, jos katsoisimme kaikkia lajeja niiden lähtökohdista, osana luontoa ja maailmaa, jossa ihmislajinkin tulisi pärjätä. Nykyisin ei niin valitettavasti tapahdu, ja se on vakava uhka meidän lajillemme, joka on täysin riippuvainen ympäristöstään, vaikkei halua sitä tunnustaa.

Kenelle: Ajattoman seikkailutarinan ystäville, uljaan kerronnan lumoa kaipaaville, luontokatoa ja lajien selviytymistä miettiville, eläinten ystäville, elämän perustotuuksien etsijöille.

Muualla: Kirjakaapin kummitus luki kirjan aiemmin klassikkohaasteessa ja sanoo tarinaan muodostuvan raastavaa jännitettä. Yöpöydän kirjat -blogisti sanoi kirjan aiheuttaneen sukupolvelleen traumoja. Opettajien Lukufiilis sanoi kirjan olevan sellainen, jonka jokaisen tulisi lukea.

Richard Adams: Ruohometsän kansa (Watership Down). WSOY 1975. Suomennos Kersti Juva. 

Luin kirjasta vuoden 2018 pehmeäkantisen painoksen kirjastolainana. Elokuva- tai tv-versioita en ole katsonut. 

Kirjablogien klassikkohaaste 18. Haasteen vetäjä: Ankin kirjablogi.

Haastekuva Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat.

Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi. Thomas Erikson: Kehnot pomot ympärilläni.

Pikalainahyllyltä nappasin dekkarin, jolla on monia kiehtova nimi, uskon. McMasters-akatemia on "opinahjo kiinnijäämistä kaihtaville murhaajille". Murhaopas ei kehota surmaamaan ketään, edes pomoa, kevein perustein, vaan jo perehdytyksessä käydään läpi kysymykset, jotka tulee harkita ennen toteutusta. 

Kaikkitietävä kertoja on entinen akatemian ohjaaja, joka tuntee laitoksen toiminnan hyvin ja on kerännyt tietoa opiskelijoilta, värvääjiltä ja agenteilta. Kirja kuvaa opetustapoja ja niitä lukuisia aloja, joita akatemiassa opitaan, myrkyistä kiristykseen ja valeasuista väärentämiseen. Opiskelijoiden edistymistä valvotaan ja raportoidaan tarkasti:

"Hän on omaksunut McMastersin metodiikan, muovannut sen persoonaansa ja tavoitteisiinsa sopivaksi ja keskittynyt ihailtavalla tarmolla päämääränsä saavuttamiseen."

Kirjassa seurataan erään kurssin etenemistä aina osallistujien lopputyöhön saakka. Arvaatte varmasti, mikä on lopputyönä. Erityisesti tarkkaillaan Cliff Iversonia, jonka päiväkirjaa pääsemme myös lukemaan, ja hänen pomonsa, inhan Fiedlerin, murhan suunnittelua aina toteutusvaiheeseen asti. Kieltämättä Iversonilla vaikuttaa olevan hankkeelleen vankat perusteet, mutta asia tietysti mutkistuu. Onnistuuko Cliff kurssikavereineen suorittamaan lopputyönsä suunnitellusti? 

Herkullinen tietokirjamainen ote pysyy tiukasti kirjan alusta loppuun. Raportteineen, päiväkirjaosuuksineen ja lyhyine lukuineen se on helppo ja vaihteleva luettava. Nokkelat murhajuonet yllättävät, vaikka hieman kikkailun makuisesti. Ja loppupuolella, ennen suurta finaalia, aloin väsyä - opas on turhankin pitkä, 480-sivuinen. Viihdyttävä idea ja kelpo toteutus silti komeine kansineen ja sujuvine suomennoksineen. Sopii mainiosti pomoharmitustilanteeseen. 

Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi. McMastersin murhaopas osa 1. (Murder Your Employer. The McMasters Guide to Homicide.) Bazar 2023. Suomennos Elina Salonen. Kansi Nic Oxby. 

Edellinen kirja toi mieleeni oikean tietokirjan ja Thomas Eriksonin, joka singahti kuuluisuuteen Idiootit ympärillämme -kirjallaan vuonna 2014. Hän esitteli värimallin, jonka mukaan ihmiset voi luokitella neljään ryhmään persoonallisuuden mukaan ja siten oppia ymmärtämään paremmin erilaisia käyttäytymisen eli viestinnän tapoja. Sietämään jopa työkavereita ja pomoja, vaikka he vaikuttaisivat vain raivostuttavilta. 

Tuskin oli toimistotyöpaikkaa, jossa ei olisi värejä mietitty sen jälkeen, ainakin omaa väriä (olen sininen), kenties siitä on ollut hyötyäkin. Vähintään se toi oivalluksen siitä, ettei hankala ihminen ehkä tahallaan ärsytä, vaan toimii vain parhaalla omalla tavallaan. 

Kehnot pomot ympärillämme - Miksi hyvä johtaminen on niin vaikeaa? oli sarjaksi kasvaneen kirjaidean kolmas teos, joka johdattaa ymmärtämään erilaisia persoonia johtajina. Tai ainakin sietämään, jotta ei tarvitse turvautua McMastersiin. Pomoille siinä on osio nimeltä Laiskat alaiset - Miksi jotkut työntekijät eivät tunnu saavan mitään aikaiseksi.

"Koska johtaminen on viestintää, on helppo ymmärtää miten asiat voivat mennä pieleen, jos esimies ei ymmärrä näistä asioista mitään. Ja johtajilta, jotka kulkevat vain omia polkujaan miettimättä, millaisia nuo polut ovat, menee jotain olennaista ohi. Esimieheltä on sinisilmäistä ja joskus suorastaan tyhmää olla käsittelemättä työntekijöidensä eroavaisuuksia. Se kuuluu keskeisesti johtamiseen, ja jos esimies ei siihen ryhdy, hän ei välttämättä ole oikealla paikalla."

Aika on ajanut esimies-termin ohi, nykyisin käytettäisiin sanaa esihenkilö. Ehkä se päivitetään tuleviin painoksiin, jos niitä tehdään. Muuten sisältö on ajankestävää peruskäsitteineen ekstro- ja introverteistä ja työelämän haasteista.

Onneksi olen saanut koko työurani saanut nauttia erinomaisista pomoista, koska olen itse heidät (työpaikan) valinnut - tosin joskus organisaatio on muuttunut äkkiä niin, että esihenkilöksi on tullut joku yllätys, mutta niistä tilanteista onneksi on päässyt nopeasti, jos se on tuntunut tarpeelliselta.

Viihdyttävää ja vetäväksi muotoiltua luettavaa tämäkin, eikä tee pahaa miettiä perustavanlaatuisia eroja ihmisten välillä. Tai kerrata, jos asiat tuntuvat itsestäänselvyyksiltä. Tietenkin kirja yksinkertaistaa rankasti monimutkaisia psykologisia kuvioita, mutta perusidea on selvä. Kaikki, mikä edistää kanssakäymistä, on mielestäni hyvästä, niin hyvinvoinnille kuin työn sujumiselle.

Muualla: Samaa mieltä oli Lily-blogisti Out of office. 

Thomas Erikson: Kehnot pomot ympärilläni. Atena 2019. Suomennos Tiina Ohinmaa. Graafinen suunnittelu Anders Timrén.

Linda Segtnan: Kahdeksas huone

Yli 70 vuotta sitten katosi pieni tyttö Ruotsin Skånessa. Hänet löydettiin metsästä murhattuna. En tiennyt, että kyse oli tositapauksesta, kun otin kirjan mukaan kirjastosta. Kuvittelin normidekkariksi, sillä true crime harvoin houkuttaa. 

Mutta tämä kirja koukutti kummasti. Se on kirjoitettu kohdettaan kunnioittavasti ja hienon nostalgisesti, mutta yhdistettynä kirjailijan omaan nykyisyyteen. Kerrankin se onnistuu hienosti, olen nähnyt liikaa kehnonpuoleisia yrityksiä vastaavasta. Arvelen niiden syntyvän trendistä, jossa mennään "ihmisen kautta", uutismedioita myöten. On "annettava itsestään", tuoda mukaan "henkilökohtaista näkökulmaa" ja niin edelleen. Se ei toimi, jos annettavaa ei ole, tai sitä ei osata tehdä kiinnostavasti. Tässä mennään monen todellisen ihmisen kautta, mutta siten, että teksti toimii ja vie mukaansa. 

Kirjailija-Linda näkee kirjastossa lehtiarkistoa selatessaan vuosikymmenien takaisen murhauutisen. 9-vuotias Birgitta murhattiin vuonna 1948.

"Samin syntymän jälkeen minun on ollut entistä vaikeampi sietää lasten kaltoinkohtelua, kuten vanhemmaksi tulleille usein käy. Yleensä kartan näitä juttuja, mutta jokin tytön katseessa saa minut janoamaan lisää tietoa." --- "Tuttuuden tunne ja lamauttava pelko."

Lindalla on kaksi pientä lasta, Sam ja vauva Vivi, sekä rakastava puoliso. Hän on riittävän turvallisessa paikassa omassa elämässään (tulkitsen) ja uppoaa Birgitan tapaukseen yhä syvemmälle. Linda käy ruumiin löytöpaikalla, ja kaksi vartijaa sattuu paikalle.  

"Kerron kirjoittavani kirjaa vanhasta murhatapauksesta ja osoitan ojaa. - Tämä on murhapaikka. 

He eivät ole kuulleet murhasta ja haluavat tietää lisää. En paljasta heille juuri mitään. 

- Kummitteleeko täällä? toinen kysyy. Naurahdan väkinäisesti. - Enpä usko, minä vastaan."

Tarina on traaginen, tietysti. Birgitan lisäksi hänen perheensä elämä oli pilalla. Erästä poikaa epäillään, ja hänen elämänsä oli pilalla. Ja hänen perheensä elämä. Heidän nyt ainakin, ja ties kuinka monen muun. Sotkuinen juttu ei ole meriitiksi myöskään aikansa lastenvalvojille tai muille viranomaisille, nyt jo kuolleita hekin. 

Kirjailija miettii kuollutta tyttöä pakkomielteisesti. Hän on kerännyt kaiken aineiston, jota on saatavissa, ja kysellyt sen perään, jota ei ole. Meneekö hän liian pitkälle, sillä hän tuntee saavansa jotenkin oudosti yhteyden Birgittaan? Lukijaa alkaa huolestuttaa: meneekö pilalle vielä lisää elämiä? Kanavoiko hän omaa pelkoaan lastensa puolesta - sillä sellaiseksi hänen toimensa tulkitsen - ihan terveellä tavalla? 

"Murha syö minua. En voi hyvin. Mutta en jaksa selittää sitä. Hän ei pysty kuitenkaan auttamaan minua. Olen jo jumissa."

Erinomaisen onnistunut esikoisteos, jonka tyyli on persoonallinen ja kumman kiehtova, aihe koskettava (ja vähän kammottava) ja kokonaisuus eheä. Jos haluaa välttää negatiiviset pikkulapsiarjen kuvaukset, tähän ei kannata tarttua. Tai ainakin on luettava vaikkapa Juha Itkosen Teoriani perheestä vastalääkkeeksi. 

Kenelle: Nuoren kirjailijaäidin elämästä uteliaille, jaksamishaasteista kiinnostuneille, lastensa puolesta pelkääville, tosielämän rikostarinoita miettiville. 

Linda Segtnan: Kahdeksas huone. (Åttonde huset. Till åminnelse av en flicka.) Gummerus 2023. Suomennos Anna Heroja. 

Mönkkönen, Tapani, Kokkonen: Arvoa ja arvottomuutta

"Yhteiskuntatieteilijät ovat jo pidempään kantaneet huolta sosiaalisen elämän pirstoutumisesta ja muuttumisesta jokaisen henkilökohtaiseksi minäprojektiksi, jossa kukin joutuu niin sanotusti luomaan itse itsensä ja hyvän elämänsä ilman, että oma elämä kytkeytyisi johonkin suureen yhteiseen tarinaan, jonka kautta voisi ymmärtää sekä itseään että maailmaa. 

Kirjan laatineet tutkijat sanovat kantavansa huolta siitä, että suoritteiden mittaaminen ja tehokkuuden arviointi ovat syrjäyttämässä ihmisen arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemuksen. Heidän mukaansa yhteisöllisyys on ihmisyyden perusta, ja tutkimuksessa avataan näkökulmaa, että ihmiset eivät kuitenkaan ole niin irrallaan toisistaan kuin usein annetaan ymmärtää. 

Järkeenkäypää ja tärkeä, ajankohtainen aihe monin tavoin. Perustelen: mielenterveysongelmien määrä on räjähtänyt etenkin nuorilla - ehkä myös havainnointi on tarkempaa ja haasteista puhutaan entistä enemmän, mutta ilmiö on todellinen ja näkyy yhteiskunnassa. Niin kouluissa kuin työelämässä koetaan osattomuutta, näkymättömäksi jäämistä, mikä aiheuttaa ongelmia ja negatiivista käyttäytymistä. Niin sanottujen pehmeiden arvojen unohtaminen näyttää siis vahvasti aiheuttavan ongelmia myös "kovalle" eli taloudelliselle, aikaansaavalle ja menestyvälle, bisneksessä sanottaisiin kilpailukykyiselle, puolelle.  

Hienoa siis, että asiaa tutkitaan usealta kantilta. Kirja perustuu haastatteluaineistoon, joka kerättiin juuri ennen pandemiaa. Mikä on minusta onnenpotku tutkimuksen kannalta, näin poikkeusolot eivät vääristä kokemusta. Haastatelluilta kysyttiin, missä tilanteissa he ovat kokeneet arvokkuutta ja merkityksellisyyttä, ja päinvastoin: missä tilanteissa niitä on loukattu. Tutkijat ovat tulkinneet vastauksia kuvaamallaan metodilla ja esittävät johtopäätökset ja suosituksensa siitä, miten yhteiskunta ja ihmiset itse voivat edistää toistensa arvon tunnetta, mikä luo hyvää ja merkityksellistä elämää. 

Johtopäätöksiä en toista tarkemmin, mutta yhteisöllisyys on ydintekijä. Nähdäänkö ihminen, onko hänellä sosiaalista paikkaa ja miten häntä kohdellaan, kokeeko hän olevansa osa jostain? Perustarpeiden tyydyttymisen lisäksi ne ovat seikkoja, jotka kiinnittävät ihmisen elämään, ajattelen tutkijoiden tavoin. He puhuvat elämänhorisontista, näkymästä, joka "antaa elämälle sekä ajallisen että sosiaalisen kehyksen... Ihminen kokee merkityksettömyyttä, jos mitään ei näy edessä eikä itseä voi oikein sijoittaa mihinkään kontekstiin." Näin se varmasti on. Horisontti muuttuu vuosien mittaan, mutta sellainen tarvitaan. "Asioiden kulun ennakointi mielikuvissa kuuluu keskeisenä osana jokaisen ihmisen arkeen." Entä jos horisontti häipyy näkyvistä tai se on itselle tai muille haitallinen? 

Pienessä kirjassa on paljon painavaa asiaa ja tärkeitä näkökulmia, tässä ajassa. Myös toiveikkuutta ja hyviä signaaleja: tekijät kertovat muiden tutkijoiden näkemyksistä, joiden mukaan "tuulen suunta olisi kääntymässä" ja olisimme siirtymässä yksilökeskeisyydestä yhteisyyteen. Ainakin esimerkiksi Helsingin kouluissa tehdään paljon työtä osattomuuden tunteen vähentämiseksi, tiedän. Ehkä tuuli tosiaan on muuttumassa, ehkä ymmärrämme, että yhteisyys on ihmislajin ainoa ja ainutlaatuinen keino pärjätä. Toivoa sopii.  

Kenelle: Päättäjille niin julkisella kuin yksityisellä puolella, kasvatuksen ja koulutuksen suunnittelijoille, kaikille ihmisläheistä työtä tekeville ja heidän esihenkilöilleen. 

Muualla: Helsingin Uutiset kertoi aiheesta ja tutkimuksesta. Heli Antila kertoi tehneensä kirjasta neljän aanelosen verran muistiinpanoja. Kirja on saatavissa myös e-kirjana. 

Kaarina Mönkkönen, Annukka Tapani, Tapani Kokkonen: Arvoa ja arvottomuutta. Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemukset hyvän elämän perustana. Gaudeamus 2023. Kansi Satu Kontinen.

Aino Pajukangas: Suunnannäyttäjät

Tiesin tekijän aikaansaavaksi viestinnän ammattilaiseksi, mutta silti yllätyin: nyt Aino Pajukangas on kirjoittanut tietokirjan. Erittäin luonteva jatkumo hänen urallaan, totean heti perään. Aino on tehnyt viestintää ja konsultoinut siinä yrityksiä jo pitkään. Osuvalla kynällä, ideoillaan ja somellaan hän on koonnut vakaan seuraajajoukon ja vaikutuspiirin, jossa olen ilolla mukana. 

Kirja syntyi ajatuksesta pohtia ajatusjohtajuutta. Kovin bisnesmäinen termi, jonka hän onneksi vaihtoi suunnan näyttämiseen. Keitä ovat ne henkilöt, joita seuraamme laumana heidän asiantuntemuksensa ansiosta, ja ennen kaikkea, miten he ovat nousseet siihen asemaan? Henkilöksi, jota kysytään oman alansa asioissa mediaan ja tapahtumiin sanomaan painavan sanansa. Mikä luo luottamuksen ja miten suunnannäyttäjän asemaan pyrkivän kannattaisi toimia? 

Tätä kirjassa tutkitaan 20 haastattelun kautta. Haastatelluilla on someseuraajia 15 000:sta 23 miljoonaan per haastateltava, yleisimmin määrä liikkuu noin 30 000 - 40 000 seuraajassa. 

Haastateltujen lista on vaikuttava. Kirjo on laaja tradenomista elokuvaohjaajaan, siivoojasta psykoterapeuttiin, kirjailijasta ICT-asiantuntijaan, filosofista ravintoloitsijaan, rap-artistista asuntomyyjään, lääkäristä taiteilijaan. Onpa joukossa mukana ammattisomettajakin, samoin liikkeenjohdon konsultti. Kun hämmästelin kirjailijalle hienoa saalista, hän kertoi, ettei haastateltavia ollut vaikea saada mukaan: kun kyse on ammattiosaamisesta ja asiallisesta lähestymisestä, ihmiset ovat lähtökohtaisesti mielellään mukana ja esillä, onhan se nykyisin myös osa heidän työtään ja brändiään.

Älyttömän - tai pitäisikö tässä kohtaa sanoa älyllisen - kiinnostavaa! Nyt ei puhuta kohuista tai julkkistyrkyistä, vaan aidosti ammattilaisista, jotka ovat nousseet vaikuttajan asemaansa työnsä ja osaamisensa ansiosta. Eivät siksi, että he olisivat ensisijaisesti tavoitelleet somenäkyvyyttä tai kuuluisuutta, ehkä ammattisomettajaa lukuunottamatta (jolla on oma osaamisensa). Heillä on oikeasti tietoa ja sanottavaa, ja ihmiset ovat sen huomanneet. Mitä he kertovat kokemuksistaan suunnannäyttäjänä niin pahassa kuin hyvässä, se kiinnostaa. Haastatellut jakavat vinkkejä ja kokemuksia, joista uskon olevan monelle hyötyä. 

Sain tietoa ja koin myös ällistyksen hetkiä. Tiesitkö, että Suomen kansainvälisesti tunnetuin YouTube-kanava perustuu ideaan, jossa videolla puristetaan hydrauliikkapuristimella erilaisia esineitä? Lauri Vuohensillalla on noin 23 miljoonaa seuraajaa. En tiennyt.  

Yhdistävä tekijä osaamisen lisäksi ovat muutamat asiat, jotka vaikuttavat monen kohdalla toistuvan. Kuten sen painotus, että somessa (netissä ja muuallakin) on puhuttava tietoa, jolle on perusteet. Ei nopeita tarkistamattomia heittoja, ei väitteitä, joiden taustalle ei löydy faktaa. Kuulostaako kuivalta? Minusta ei, vaan luotettavalta ja yhdeltä suunnannäyttäjyyden aseman tärkeältä perusteelta.

Toisaalta kehotetaan myös olemaan oma itsensä ja tuomaan julki myös henkilökohtaista puolta, mutta erittäin harkitusti. Mielipiteitä saa vaihtaa tiedon kertyessä, mutta on tärkeää ottaa kantaa asioihin ja muistaa, ettei kaikkia voi miellyttää. Joku sanoo, että räväkkäkin mielipide on parempi kuin ei mielipidettä - ymmärrettävää erityisesti silloin, kun tavoite on mahdollisimman laaja lukijakunta, mutta on hyvä muistaa myös se, ettei tämä ole kaikkien tavoite, eikä raha. (Etenkin jälkimmäinen on kirjasomettajan helppo ymmärtää.) Kirjoittaja sanoo:

"Miksi osaajan sitten kannattaisi nähdä vaivaa tullakseen tunnetuksi, jos raha on epäolennaista? Tärkein syy on se, että tunnettu ihminen saa äänensä kuuluviin ja pystyy näin vaikuttamaan alaansa sekä koko yhteiskuntaan. Asiantuntijalla on velvollisuus käyttää asiantuntemustaan eikä pitää tietojaan piilossa. Some ja perinteinen media ovat merkittävä osa yhteiskuntaa: ne muokkaavat ihmisten käsityksiä eri asioista ja ihmisistä. Maailma ei muutu vaikenemalla."

Kirjan luvut ovat napakoita, nopeita ja sujuvia lukea. Faktat haastateltavasta (ammatti, koulutus, seuraajamäärät) sekä tämän vinkit (tämä on tosi kiinnostava osa!) lukijalle on esitetty silmäiltävissä laatikoissa luvun alussa ja lopussa: nämä helpottavat hahmottamista ja etsimistä paljon. Sisällysluettelo on myös kattava, samoin lähdelista haastateltujen tuotannosta. 

Ammattimaisesti rakennettu ja toteutettu tietokirja aiheesta, joka kiinnostaa minua niin henkilökohtaisesti kuin ammatillisesti. Kirja tuskin kestää aikaa sukupolvien ajan, sillä nykyisten vaikuttajien nimet jäävät unholaan nopeasti, ja niin somen kuin vaikuttajuuden käytännöt ja kriteerit muuttuvat vielä nopeammin.  

Mutta tähän hetkeen ja seuraaviin vuosiin se on mainio opas heille, jotka pohtivat asiantuntijuutensa esiintuomista somessa hyötyineen ja haittoineen, heitä konsultoiville sekä sosiaalisen median vaikutusta ja toimivuutta tarkkaileville. Ja tietenkin kaikille tiedonhaluisille ja muille ajan ilmiöistä uteliaille. Erityisen must-luettavaa someviestinnässä työkseen toimiville.  

Haastateltavat kirjan esitysjärjestyksessä: Jenni Puoliväli-Oksala, Emilia Kujala, Mona Bling, Dome Karukoski, Lauri Vuohensilta, Henri Alén, Petteri Järvinen, Jenni Rotonen, Sari Aalto, Katleena Kortesuo, Juha Hulmi, Martin Paasi, Mika D. Rubinovitsch, Anni Marttinen, Mikko Hyppönen, Andrei Koivumäki, Frank Martela, Karri Paleface Miettinen, Auri Kananen, Pauli Ohukainen. 

Aino Pajukangas: Suunnannäyttäjät. Into 2023. Kansi Emma Kyytsönen.

Sofi Oksanen: Samaan virtaan - Putinin sota naisia vastaan

Tietokirjojen tammikuuni alkoi hitaasti bloggausten kannalta, kun työ vie kaiken ajan ja energian. Mutta olen lukenut! Venäläisestä ajattelua ja maailmankuvaa ovat viime aikoina avanneet useat teokset, mutta vieläkin sitä on vaikea ymmärtää: mikseivät venäläiset itse tee loppua väkivallasta, elintasonsa kurjistajista ja johdon valheista, jotka he hyvin valheiksi tietävät? 

Sofi Oksanen selittää asiaa täräyttävän ytimekkäästi, viileän asiallisesti ja viiltävän terävästi. Kirja lähtee naisten asemasta ja sen perinteestä itänaapurissamme. "Jos mies ei lyö, ei rakasta." Kun tähän vuosisataiseen käytäntöön yhdistetään sota ja sen tehokkaimmat tuhoamiskeinot, puhutaan seksuaaliväkivallasta ja sotilaiden tekemistä raiskauksista. Ne ovat ikivanha sotimisen keino, jolla murennetaan vastustajan yhtenäisyyttä, perheiden yhteenkuuluvuutta ja mielenterveyttä sekä suvunjatkamista - yhteiskunnan perusteita. Kirjan takakansi sanoo Venäjän sodan Ukrainassa olevan sodan myös tasa-arvoa vastaan. Se on kylmä totuus. 

Lisäksi keino on halpa: koulutusta ei raiskaamiseen tarvita, joten sitä voivat tehdä nimenomaan sotilaat, jotka, kuten tiedämme, on pitkälti otettu alemmista yhteiskuntaluokista ja rikollisista. Viagrat ovat halvempia kuin ohjukset. Ja yllättävää kyllä, keino hyväksytään myös raiskaajien perheissä; vaimo saattaa jopa kehottaa hommiin. Kunhan hän saa tuliaisiksi ukrainalaisten naisten alusvaatteita. Tuntuu, että tämä on mielipuolista dystopiaa, mutta ei, luotan Sofiin. Hän jos kuka tuntee venäläisen mielenlaadun ja tavat, ja lähteet kirjassa ovat kattavat. Kyse ei siis ole vain mielipiteistä, vaan faktatiedosta.

"Venäjä on klassinen esimerkki patriarkaalisesti hallitusta autoritaarisesta valtiosta, jossa naisten oikeuksien rajoittaminen tapahtuu kaventamalla naisten oikeutta päättää omasta ruumiistaan, löysäämällä seksuaali- ja lähisuhdeväkivaltaan liittyvää lainsäädäntöä, estämällä naisten pääsy poliittisesti merkittäviin, rajaamalla naisten osallistumista julkiseen elämään ja vahvistamalla traditionaalisia sukupuolirooleja ja -hierarkioita, joissa nainen on aina miestä alempi." 

Kun näistä perusteista lähdetään, ei hyvää seuraa. Kirjailija esittää erinomaisen näkökulman sodista raportointiin. Hyökkäyksiä, ohjusiskuja, ammuttuja ja ammuksia sekä ruumiita ja amputoituja raajoja lasketaan, mutta raiskauksella tuhottujen naisten määriä ei. Ei edes raiskausten tai raiskaajien määriä, sillä niitä on lähes mahdoton selvittää nykykeinoin. Tilastoinnissa olisi todella kehittämisen varaa miehiseen raportointiin verrattuna, ja länsimaat ovat tässä vielä lapsenkengissä, toteaa kirja.

Raiskausten ottaminen todellisten sotarikosten joukkoon raportoinnissa toisi myös naisten kokemukset esiin tasa-arvon nimissä ja ennen kaikkea myöntäisi niiden vakavuuden. Joka on varmasti usein pahempi, pitkäkestoisempi ja laajemmalle vaikuttavampi kuin vaikkapa yksittäisen raajan menettäminen - sen tuskaa väheksymättä. Naisen tekemä työ ja rooli on kuitenkin ratkaiseva yhteiskuntien kehityksessä, tai ainakin puolet siitä, parhaassa tapauksessa.

Fyysisen kärsimyksen, elinikäisten vammojen ja jopa kuolemaan johtavien vaurioiden lisäksi raiskauksen aiheuttamaa henkistä tuskaa on vaikea raportoida, paitsi mielen sairauksina, mutta tämän näen koskevan myös miessotilaita, en niinkään tasa-arvoasiana. Tosin onko koskaan tutkittu kotirintaman naisien ja tyttöjen mielenterveyden tilaa sodan jäljiltä, meilläkään? En aidosti tiedä. Miehistä on tehty ansiokasta tutkimusta, kuten Ville Kivimäki.

Venäläinen ajattelu alkaa avautua, vaikka hitaasti. Historian opetuksen vääristely ja kansan valheellinen tarina, jota sitkeästi pidetään yllä, ovat nykyisin ehkä vahvimmillaan koskaan. Kansa on ainutlaatuinen, johtajat isän kaltaisia huolehtijoita, länsi on paha, mitä kuvataan sanoilla "fasisti" tai "natsi". Meillä niille on omat määritelmänsä, Venäjällä ne tarkoittavat maita ja henkilöitä, jotka kyseenalaistavat Venäjän imperiumin pyrkimykset. Oksanen herättelee niin, että kolahtaa. Miksi tosiaan emme ole nähneet yhtään elokuvaa, kirjaa tai sarjakuvaa, jossa itäiset alkuperäiskansat taistelevat valloittajaa vastaan - kuten lännen kanssa on. Kuitenkin idässä maiden valtaus väkivalloin on ollut yhtä laajaa ja veristä, emme vain ole halunneet nähdä sitä. 

"Vaikka Venäjän erityislaatuisuuden myytti on säilynyt hengissä toista sataa vuotta, ikuinen se ei ole, ja muualla tapahtuneet muutokset ovat mahdollisia Venäjällä. Mikään maassa ei kuitenkaan voi muuttua niin kauan kuin Venäjän kansalaiset kuvittelevat olevansa olennaisesti jotain muuta kuin kukaan muu ja niin kauan kun he eivät usko, että muualla tapahtuneet muutokset voisivat olla mahdollisia Venäjällä."

Raju mutta tärkeä kirja, joka on tiivis, reilun 200 sivun infopaketti. 

Kenelle: Niille, jotka haluavat tietää; niille, jotka pohtivat, miksi Venäjä toimii kuten se toimii ja niille, jotka haluavat nostaa naisten kokemukset miesten kokemusten rinnalle samanarvoisina.

Muualla: Kirjarouva kuunteli kirjan, muttei pitänyt lukijasta, harmi. Oksasen kirjassa tulee esiin monia tapoja pitää yllä naisvihaa.sanoo Leena Lumi.

Sofi Oksanen: Samaan virtaan. Like 2023. 

Lukuvuosi 2023: yllättävän täysi

Niin monena vuonna olen raportoinut lukemieni kirjojen määriä, että tajuan laskennan turhaksi ja voin vetää yleistyksen. Viimeisten kymmenen vuoden keskiarvo on selvä. Olen ihminen, joka lukee 165 kirjaa vuodessa. Plus miinus viisi, tuossa luvussa määrä aina keikkuu työ- tai muista elämäntilanteista riippumatta. 

Vuonna 2023 niistä oli tietokirjoja 11, muistelmia tai elämäkertoja 17, kolme esseekirjaa ja kolme runokirjaa, loput fiktiota. Ensimmäinen vuosineljännes toi monta herkkua, kuten Joonatan Tolan Hullut ihanat linnut, Anna Eklundin Lautapalttoon, Heidi Airaksisen Maa jota ei ole -kirjan ja Alex Schulmania, joka on niitä kirjailijoilta, joilta on luettava kaikki, aiheesta riippumatta. Sellainen on myös Karl-Ove Knausgård. 

Toisella neljänneksellä moni luottokirjailija iski pöytään ehkä parhaintaan koskaan, kuten Anne Vuori-Kemilän Maahan viilletty raja. Tietopuolella vaikuttivat Elina Hirvonen Katri-Helena-kirjallaan ja Juha Itkosen Teoriani perheestä, esikoiskirjailijana debytoi hienosti Tuomas Aitonurmi. Spefissä täräyttivät Mia Myllymäki ja Anni Nupponen. Käännetyissä Orhan Pamukin Ruttoyöt lumosi, samoin Pierre Lemaitren Loistavat vuodet.  

Kolmas neljännes toi historiaa. Benjamin Labatut ja Maailman kauhea vihreys yhdistyi Oppenheimer-elokuvan aiheisiin, Paula Havaste aloitti uuden kiinnostavan sarjan, samoin uudet tekijät Silja-Elisa Laitonen ja Karin Collins. Kjell Westö jatkoi westömäisen viehättävää tyyliään Mollylla ja Henryllä. 

Josta päästään jo kirjamessukauteen ja lukuisiin palkintoehdokkaisiin, enkä niitä kertaa tässä, paitsi syksyn sadosta mainitsen Aino Vähäpesolan ja Maarit Verrosen, joiden töistä pidin paljon, jälleen. Suurenmoinen epävire voitti Kalevi Jäntin palkinnon! Messuista lisään yhden Helsingin kirjamessujen virallisen kuvan, johon huomasin päässeeni ohjelmajohtaja Villen vieressä. Kuva Emmi Kähkönen.

Teatterissa vuoden ehdoton kohokohta oli Helsingin kaupunginteatterin Pieni merenneito, joka sai kauneudellaan katsojan silmät kyyneltymään ja sanat katoamaan. 

Kirjatapahtumiin osallistuin messuilla Turussa ja Helsingissä. Kuopiossa kävin Marko Kilven Rokkia ja rikoksia -illassa, mainio täsmäisku dekkarifaneille. Saimme kuulla Markon lisäksi kuuden huippudekkaristin ajatuksia ja asioita dekkarigenrestä hyvän ruuan äärellä. Tästä voisi kasvaa entisten Dekkarifestareiden korvaaja eräillä säädöillä ja suuremmalla panostuksella taustavoimina. Ideoita syntyi! 

Esimerkiksi kustantamojen yhteinen hanke: vaikka verisesti (genreen sopivasti) kilpaillaan, yhteinen tapahtuma ei veisi hurjasti yhden resursseja mutta edistäisi alaa. Alueellisesta painotuksesta puhumattakaan, vaikkapa Kirjakantti- ja/tai Savonia-palkintoyhteistyöllä, yritys-, kaupunki- tai maakuntatason osallistamisella. Isompi tapahtuma saattaisi kerätä kävijöitä muualtakin, ja "kaikillahan" on Savon seudulla sukua tai tuttuja, joita voisi samalla käydä moikkaamassa. 

Suvusta ja perheestä puheen ollen. Tein ulkomaille reissun tässä porukassa keväällä Amsterdamiin Vermeeriä ja muita taiteilijoita ihmettelemään - 8-vuotias matkalainen ei pitänyt kaupunkilomasta, hän lähtee kuulemma jatkossa vain rantalomalle, muut siedimme - ja syksyllä Veronaan ja Garda-järvelle. Halusin nähdä omin silmin, onko kyseinen järvimaisema yhtä kaunis kuin oma mökkijärvemme. Ei tietenkään ole, komea silti, ja reissu kolmen rakkaan 19-vuotiaan kanssa oli ihana. 

Kannelmäessä kirjakävelyt jatkuivat, ja saimme mukaan myös kovan tason kirjailijavieraita. Tuija Takalan, yhden kirjailijan ja tapahtumajärjestäjän, lisäksiTuomas Aitonurmen ja Juha Itkosen. Kirjailijatapaamisia oli useita, kuten Katja Kettu Malminkartanon kirjastossa, Juha Hurme ja Riikka Ala-Harja Kannelmäen kirjastossa, ja hurmaavat Westön veljekset (meillä on upeita vieraita ja tapahtumia Kanneltalossa!). Tuija toimi monessa haastattelijana, ja hänen blogistaan löytyy niistä juttuja. Kuvassa alla vas. Katja Kettu, oikealla Tuija. Joka myös kirjailija itsekin, runoilija ja selkoistaja. Blogia kannattaa tutkia. 

Muitakin kirjablogiystäviäni oli vuodessa läsnä. Julkisuudessa näkyi Kirsin Book Clubin Kirsi, joka veti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon esiraatia hienosti. Samoin Jotain syötäväksi kelpaamatonta -bloggaristi Gregorius, jonka munkkilupausta saimme olla todistamassa - ensimmäistä suomenkielistä munkkilupausta sitten uskonpuhdistuksen! Tapahtuma oli vaikuttava ja lämmin. Myös Hesari kirjoitti aiheesta. 

Kirsin kirjanurkan Kirsi (kuva alla) puolestaan antoi klassikkokirjavinkkejä Me naiset -lehdessä. Yhdessä kävimme Ateneumissa, joka kutsui kirjasomea tutustumaan toimintaansa. Saimme nähdä Edelfelt-näyttelyn ja kuulla työn taustoista sekä muun muassa taideväärennöksistä, joista löytyy hämmästeltävää - silkkaa dekkariainesta. Sain myös osallistua Kirsin Book Clubin kirjailijatapaamiseen, jossa vieraina olivat hämmästyttävän ja upean 1001 tapaa tappaa aviomies -teoksen kirjoittajat Laura Lindstedt ja Sinikka Vuola. Kuvia ja juttua linkin takaa.

Tapasin Amman paitsi Turun kirjamessujen kuulussa discossa myös muun muassa hänen mökillään Pielavedellä (kuva alla). Turistireissuksi meni, kävin samalla Urho Kekkosen syntymätorpassa (kuva sen verkkosivulta) ja tutustuin Iisalmeen. Oli ihanan kesäistä.

Muutamissa upeissa kirjajulkkareissa sain ilon olla läsnä. Jani Saxell järjesti omannäköisensä juhlat, joissa väki viihtyi pitkään. Pekka Kytömäen Historian pienmiehiä julkistettiin Oodissa, samoin Katja Leppäluodon Mehiläisen paino. Minna Rytisalon (kuva alla) Jenny Hill saatettiin maailmaan juhlavasti. Ja Katri-Helena-kirja, Elina Hirvosen tekemänä. Kohde ja kirjailija matsasivat täydellisesti niin tässä kuin syksyllä ilmestyneessä Vilkkumaa-kirjassa, jossa Maija Vilkkumaa ja Miina Supinen tekivät yhteistyötä. Aina näin onnellisia parituksia ei synny, huomasimme myös vuoden mittaan.

Ja olin itsekin vähän julkinen! Viisas kollegani Mari julkaisi Storytelissä audiodokumentin perheen perustamisen vaikeudesta. Uusperheellisenä sain olla pikkuisen mukana, kuuntele jakso 6, jos haluat kuulla perhekuvioistani. Marin julkaisu on viestinnän ammattilaisen varmaa työtä, ja sisältö koskettaa useampaa kuin luulisikaan. Koskettaa, naurattaa ja liikuttaa. Kertoo myös ajankuvasta, ajattelen. 

HelsinkiLit tyydytti maailmankirjallisuuden nälkää, kuvassa Eduard Louis. Olen ostanut liput jo tälle vuodelle. Blogistania valitsi vuoden parhaat kirjat, siis vuoden 2022, tämän vuoden alussa. Juhlava ja iloinen julkistus tehtiin Hyvinkäällä, Takakansi-podcastin pitäjän Marko Suomen Arkikulta-kahvilassa (kuvani jutun alussa). Hmm, nyt huomaan kirjoittaneeni surkean vähän kirjatapahtumista, yritän parantaa jatkossa. Toisaalta, niistä löytyy kuvia somesta, minun ja muiden. 

Mökkeily Mäntyharjussa on ohjelmassa noin puolet vuodestamme, etätyö onnistuu tarvittaessa, ja samalla voi nauttia järvi-Suomen parhaista puolista. Lukeminen keskeytyy usein siihen, että maisemaa vain jää tuijottamaan. Etkö sinäkin jäisi?

Taidekeskus Salmelassa on käytävä vuosittain, ja Koirakiven kesäteatterissa. Vuoden näytelmä kertoi Katri-Helenan elämäntarinan musikaalina, ja esitys oli jälleen kerran upea, ammattitaitoinen ja koskettava. Kuvassa istun katsomossa, oli sateinen päivä, mutta katto suojaa. Upea oli myös Anneli Kannon Rottien pyhimys -kirjaan perustuva musikaali Helsingissä teatteri Kapsäkissä.

Luen paljon uutuuksia, lähinnä kotimaisia, joita vuonna 2023 luin 90. Ulkomaisia uutuuksia kertyi 46. Naiset jyräsivät, 165 kirjailijasta heitä oli peräti 109 - yllättävää, koska yleensä määrä on noin tasan. Sama tahti jatkuu, mutta tietokirjoja haluaisin lukea enemmän. Olen utelias maailmasta ja etenkin historiasta. Tämä kuu voisikin olla tietokirjojen tammikuu, myös blogissa!

Hyvää vuoden jatkoa 2023! Ainakin lukiessa se on aina hyvä, vakuutan. Vuoteni ei tuntunut erityisesti "kirjavuodelta", mutta nyt muistellessani huomaan sen olleen täyteläinen ja rikas. Tapahtumia ja tapahtumia oli paljon, myös tässä mainitsemattomia. Kiitos siitä kirjailijoille, kirjasomeystäville, kustantajille ja muille vaikuttajille ja osallisille! 

Suomenkieliset Runeberg-palkintoehdokkaat

Kehuskelin somessa lukeneeni kaikki suomenkieliset Runeberg-palkintoehdokkaat. Voittaja julkistetaan 5.2.2024, ja ehdolla on kymmenen teosta. Minkä minä valitsisin? 

Valitsin Antti Hurskaisen Suntion, joka yhdistää syvällisen ajattelun ja etiikan normit käytännön arkeen hätkähdyttävällä tavalla ja komean tarkalla kielellä. Vaikka muitakin hienoja on: olen aina pitänyt Hanna Weseliuksen teksteistä, jotka haastavat lukijaa älyllisyydellään ja jonkinlaisella erityisellä kirjallisella tunnulla, mutta eivät vetoa tunteisiin. Mikä on joko miinus tai plussa, lukijan mukaan. Omatyylistä kuitenkin. 

Harry Salmenniemen kirkas ja oivaltava esityksen tapa viehättää, paljon. Anu Kaajan Rusetti unohtaa realismin riemastuttavasti. Katja Meriluodon Mehiläisen paino on helposti avautuvaa runoutta maailman ajankohtaisimmasta teemasta, luontokadosta. 

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa iski lujaa tunteisiin. 

Mutta millainen on Miira Luhtavaaran Tuhkaksi tekemisen taika? Kaunis pieni kirja, oli ensimmäinen havainto. On helpottavaa tulla kotiin, kun: "Lattialla ei lainehdi vettä eikä ruumiitakaan." Kun ihminen herää painajaisesta, hän on onnellinen tai ainakin hetken aikaa huojentunut. Romaani "käyttää runon keinoja", sanottiin jossain, mikä arvelutti oman runonlukemistaidon  kannalta. Hieman teos jäikin hämäräksi, on myönnettävä, vaikka siinä on monta mielenkiintoista teemaa. Aada rakastuu Hansiin, jonka vaimo on kuollut, mutta vauva on olemassa, joten Aadasta tulee uusperheen äitipuoli. 

Aada tutustuu masennukseen siihen sairastuvan Hansin kautta. Ja myös Lars von Trierin Melancholia-elokuvaa ruotivan väitöskirjatyönsä, jota hän yrittää uudessa elämäntilanteessaan edistää. Tunnelma on tiheä ja raskas, kodin ahdistus tuntuu ja tarttuu. Aadan ajattelua kuvataan niin masennusaiheisin tietotekstien sitaateilla kuin runojen kautta. Muun muassa Eeva-Liisa Manneria siteerataan paljon. Ja myös englanninkielisiä tekstejä, joista avaintermit on suomennettu. Ehkä helpottamaan suomenkielistä lukijaa, ehkä korostamaan avainteemoja; ratkaisu on erikoinen, jopa lievästi ärsyttävä lukiessa, mutta kieltämättä säästää googlaamista. 

Ja arvostan aina taidolla tehtyä, omaperäistä esitystapaa. Sitä koko kirja on: juonen korostusta enemmän se liikkuu aiheissaan ilmavasti, vaihtelevasti, ajattelun kaltaisesti. Kiinnostava kokonaisuus. Sivuja on vain vähän, mutta ne on käytetty erityisen harkiten. Nyt kun etsin tämän kirjoituksen loppuun kirjan julkaisutietoja, huomaan kirjailijan olevan paitsi runoilija myös psykologi. Selittää paljon. 

Ruotsinkielisiä kirjoja Runeberg-ehdokkaana on kolme. Kirjailijat ovat toistaiseksi kaikki minulle vieraita: Peter Mickwitz, Sofia Parland ja runoilija Eva-Stina Byggmästar. Saa nähdä, nouseeko niistä yllättäjiä! Kaikkiaan palkintoehdokkaat vaikuttavat erittäin laadukkailta valinnoilta, joten varmasti myös voittajaksi nousee sellainen. Jännittävää! 

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika. Teos 2023.