Aarteemme kallis

Linn Ullmann kertoo erään perheen tarinaa: päähenkilöitä ovat aviopari Siri ja Jon, heidän tyttärensä Alma ja pieni Liv, Sirin äiti Jenny ja nuori tyttö Mille, joka tulee kesäksi auttamaan lastenhoidossa. Ravintoloita pyörittävän Sirin ja kirjailija-Jonin avioliitto on jonkinlaisessa käännekohdassa. On paljon toteutumattomia haaveita, kertynyttä katkeruutta, mutta myös yhteisiä kokemuksia ja rakkauttakin - mihin asti se riittää?

Heti alkuun sattuu kauheita. Mille löytyy kuolleena, kylmästi tapettuna. Se järisyttää kaikkia, luo ahdistusta ja nostaa pintaan syyllisyyksiä ja muita tunteita, jotka ehkä muuten jäisivät huomiotta. Tarinaa leimaa kaikkien kohdalla muutos, joka on hidas mutta syvältä vaikuttava. Kaikki muuttuu vääjäämättä - Alma on muuttumassa lapsesta nuoreksi naiseksi, Jenny aikuisesta vanhukseksi, moni asia joutuu uudelleen arvioinnin alaiseksi.

Ullmann kuvaa upeasti tunnelmia ja hiuksenhienon tarkasti henkilöitään: käytännöllinen puurtaja Siri, haaveileva Jon, nuoruuden kipuja koskettavasti poteva Alma, kylmä Jenny...  Ajassa liikutaan kulloisenkin kertojan mukaan; joku muistelee kauas taakse, joku elää tässä ja nyt tai korkeintaan lähimenneisyydessä. Aikatason tiuha vaihtelu ja henkilöiden taustojen erilaisuus tekevät tarinasta kiehtovan ja kiinnostavan, kuin prisman, joka eri kulmista näyttää aina uudelta. Se saa myös aikaan sen, että lukijan on oltava tarkkaavainen, ettei tipu kärryiltä: kirjailija on ystävällisesti huomioinut tämän, sillä joitakin asioita toistellaan moneen kertaan.

Toistoa tulee siitäkin, että samoja tapahtumia nähdään monen eri henkilön kautta. Päähenkilöiden lisäksi on tietysti mukana muita ihmisiä, kaikki tärkeitä ja todellisia, ehkä pimeässä hohtavaa isoa Irmaa lukuunottamatta, jonka roolia en ihan täysin tajunnut, mutta tehtävänsä hänelläkin on sekä tarinassa että lukijan tunnelmien ohjauksessa. Väliin pilkahtaa koomisiakin (mustanpuhuvia) hetkiä, vaikka lähtökohta on synkkä.

Teksti kulkee kuin ajatus, se etenee ja hyppelee sinne tänne, mutta luontevasti niin, että sitä on loogista seurata ja ennen kaikkea, sitä haluaa seurata, sillä se on kaunista, huolellista ja merkityksellistä. Herkkua.

Itse asiassa koko kirja on kuin söisi gourmet-ateriaa tai nauttisi huippuviiniä. Sitä yrittää nautiskella hitaasti ja pikkuriikkisen kerrallaan, jottei se kuluisi liian nopeasti - koska tietää, ettei vastaavaa ole usein tarjolla.

Sopii järeästä tunnelmankuvauksesta nauttiville, itsestäänselvyyksiä kaihtaville, perhesuhteita ja sukupolvien ketjua pohtiville, mustaa pelkäämättömille.

Muualla: Kirjava kammari, jossa Karoliina toteaa, ettei Jenny ollut koskaan vuoden äiti, ja Järjellä ja tunteella, jossa Susakin näkee kirjassa toivoa, ja Leena Lumi, joka kyynelehti ja muistuttaa tämän olevan mitä suurimmassa määrin avioliittoromaani.

Linn Ullmann: Aarteemme kallis. WSOY 2012. Suomentanut Tarja Teva.

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

Makinen tapa rinnastaa kaunista kieltä, kauniita, koristeellisia lauseita ja ihanteita rankkoihin olosuhteisiin on tunnistettava. Neuvostoliittolainen yhteiskuntajärjestys näyttää nurjat puolensa kirjan päähenkilölle, joka kuitenkin etsii ja löytää myös hyvyyttä ja kauneutta muistellessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Neuvostoliitossa.

Kertoja kuvaa hetkiä ja niitä henkilöitä, jotka ovat herättäneet hänessä rakkauden tuntoja tai viitteitä rakkaudesta jossain, jollekin, johonkin. Nuorena haaveilijana hän uskoi, että jonkinlainen oppijärjestelmä on ihmiselle hyväksi ja yhteiskunta kehittyy paremmaksi. Pikku hiljaa ajattelu laajeni, kun kokemusta karttui ja matkalle sattui ihmisiä, jotka tarjosivat aavistuksia jostain suuremmasta ja pysyvästä hyvästä kuin minkä politiikka tai valtio voi tarjota. Kuten ystävältään Vikalta:

”Haluat tehdä ihmiset onnellisiksi tulevaisuudessa, mutta mikä heitä estää olemasta onnellisia jo nyt? Elämästä vihaamatta muita, ahnehtimatta --- Ihmisille pitäisi kylläkin selittää, että ainoa tosi oppijärjestelmä on aivan yksinkertainen. Se perustuu siihen… että rakastetaan toisiamme.”

Pelkkää hempeilyä ja pinkkiä pilveilyä kirja ei silti ole, vaan myös rankkaa yhteiskuntakritiikkiä, välillä yllättävänkin suoraa. 

"Neuvostoliiton pyrkimystä jättiläissaavutuksiin, sen tavoitetta muuttaa todellisuuden jokainen yksityiskohta propagandaksi saattoi tietenkin pilkata. Ja sen vääjäämätöntä liukumista kohti mielettömyyksiä, mikä on tyypillistä kaikille totalitaarisille järjestelmille, jotka kärsivät seniileistä johtajista.”

Kuitenkin hän tyylilleen uskollisena löysi järjestelmästä myös hyvää, kuten sen, että orpolapsetkin saivat ruokaa ja koulutuksen. Yksi kirjan tärkeä hahmo on Dmitri Ress, toisinajattelija, jonka kohtaloa kertoja kuvaa. Ress oli aatteidensa takia usein vankilassa ja lopulta kuoli nuorena turhiin sairauksiin. Hänessä kiteytyy arvokkaiden, ikuisten asioiden taju, jota kertoja ihailee tai ainakin se askarruttaa paljon tämän mieltä: että voi kurjana, yksinäisenä ja köyhänä iloita syttyvästä lampusta talvisena iltana.

Vakava kirja sopii romantikoille, ikuisten asioiden etsijöille, kauniin kielen ystäville, itänaapurista kiinnostuneille. Ei sovi hauskaa hakeville, nopeille silmäilijöille, ripeille realisteille.

Jostain syystä olin unohtanut julkistaa tämän postauksen, jonka tein jo syksyllä: luin kirjaa samaan aikaan kun tuli suru-uutinen hienon suomentajan Annikki Sunin kuolemasta.

Ilselässä hyvää keskustelua. Kolmet pisteet eivät minua haitanneet, tykkään käyttää niitä paljon itsekin... Anna Elina on Makinen ihailija.

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia. WSOY Aikamme kertojia, 2012. Suomentanut Annikki Suni.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

"Mutta aika... miten aika ensin jämähtääkin paikoilleen ja sitten tekee meille temput. Pidettiin itseämme kypsinä, kun oikeastaan vain turvattiin selustaamme. Kuviteltiin kantavamme vastuuta, mutta oltiinkin vain pelkureita. Se, mitä silloin kutsuimme realismiksi, olikin asioiden välttelyä kun ne olisi voinut kohdata. Aika... annapa ajan kulua tarpeeksi, niin parhaitenkin perusteltu päätös näyttää huteralta ja kaikki selviöt häilyviltä."

Tony on jo hyvän matkaa keski-iässä, kun hän joutuu tilanteeseen, joka pakottaa hänet muistelemaan menneitä. Vaikka hän sanookin, ettei ole nostalgia-ihmisiä, hän kuitenkin alkaa selvittää, mitä tapahtui - miksi hän saa oudon muistutuksen lapsuuden ja nuoruuden ystäväpiiristään.

Keskipisteessä on Adrian, erikoinen ja älykäs ystävä, johon yhteydenpito katkesi elämän viedessä toisaalle, kuten nuorena usein käy. Kun Tony palaa vanhoihin tapahtumiin, hän kohtaa samalla henkilökohtaisen keski-iän kriisinsä: ajan kulun oivaltamisen uudella tavalla ja menneisyyden tajuamisen eri silmin. Asiat - ja ihmiset - näyttäytyvät nyt toisenlaisina kuin hän on ne aiemmin kokenut. Niin menneet ystävyydet kuin oma hajonnut avioliitto ja suhde tyttäreen joutuvat  tarkastelun alle, uudelleen arvioitaviksi.

Kirjan pohdiskeleva, hieman salaperäinen sävy on kiehtova. Ja ajan merkitys erityisesti: en usko, että kirja olisi minua puhutellut kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, mutta nyt se todella sen tekee. Tonyn tavoin minäkään en ole nostalgia-ihmisiä, joten pystyin hyvin eläytymään hänen tuntemuksiinsa. Uskon, että jokainen käy jollain tavalla vastaavan mietinnän läpi jossain vaiheessa; kuka aiemmin, kuka myöhemmin, kuka kevyemmin ja kuka raskaimman kautta. Aika muistuttaa olemassa olostaan jollain tavalla. Mitä olen tehnyt oikein, mitä väärin? Tonykin olisi todennäköisesti joutunut samaan pohdintaan ilman tarinassa kerrottua alkusysäystäkin, jostain muusta syystä, jonain toisena ajankohtana. Vai olisiko hän elänyt elämänsä loppuun asti "samoilla silmillä", nuoren pojan viattomuudella ja itsekeskeisyydellä?

Yksityiskohdilla on tässä fiksussa kirjassa paljon väliä, ja niitä pohditaan pikkutarkasti, julmastikin. Jännitystä luo muistojen törmäys todellisuuteen, jonka selvittämisessä lukija saa olla mukana. Hieno kuvaus iästä ja muistista, ihmisen ajassa olemisesta.

Tätä onkin luettu paljon! Arviot Kirjainten virrassa, Ilselässä, Rakkaudesta kirjoihin -blogissa, Lukutuuliassa, Sinisen linnan kirjastossa ja monella muulla.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi. WSOY Aikamme kertojia. 2012. Suomennos Kersti Juva.

Tuntemattoman miehen elämä

Liikutaan vaihteeksi itänaapurissa, pikaisen Pietarin-työmatkani kunniaksi. Venäläinen kirjailija Ivan Šutov on asunut Pariisissa jo parikymmentä vuotta. Kadotetun rakkauden - naisen, mutta myös maan - muisto saa hänet palaamaan Pietariin kaupungin 300-vuotisjuhlien aikaan. Hän katselee ällistyneenä kotimaataan.

Mikään ei ole muuttunut kolmessakymmenessä vuodessa. Ja kaikki on muuttunut. Metamorfoosin suunta näyttää hänestä ilmiselvältä. Venäjä yrittää pyyhkiä pois ne vuosikymmenet, jotka ovat erottaneet sitä kohtalostaan: useat Vladin kirjoista puhuvat venäläisestä kohtalosta, jonka toteutumisen onneton neuvostokausi esti. Kauniista virrasta, jonka joukkomurhien, älyllisen orjuuden ja pelon liete saastutti.

Hän tapaa entisen tyttöystävänsä, mutta merkittävämmäksi osoittautuu sattuman järjestämä tapaaminen tuntemattoman vanhan miehen, Volskin, kanssa. Vanhusta luullaan kuuromykäksi, mutta Šutov huomaa, ettei hänen puhekyvyssään ole vikaa. Volski kertoo Šutoville oman tarinansa sodanaikaisesta Leningradista.
Hitler yritti hävittää kaupungin, ja piiritys ja sen jälkeinen aika oli veristä. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä nälkään ja kylmyyteen - tai viimeistään Stalinin kuolemanleireillä ja pakkotöissä. Julmuudet hiljentävät lukijan, nälkäkuolema konkretisoituu. Ja kaiken keskellä, rakkaustarina.

Sodan päättyminenkään ei parantanut rakastavan parin olosuhteita pitkäksi aikaa. Jonkin aikaa he asuivat Luga-joen rannalla, ja tämä aika siintää muistelijan mielessä hänen loppuelämänsä. Siellä he olivat onnellisia, jopa niin onnellisia, että pystyivät auttamaan köyhiä lapsia, vaikka olivat itsekin osattomia.

Stalinin vainot eivät jättäneet heitä rauhaan. Lopulta rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan, toinen vankileirille, josta ei ollut toivoa selviytyä, toinen hengissä kuin ihmeen kaupalla, monen raskaan vaiheen kautta. 

Ja hän tunsi huulillaan syntyvän äänen, joka kohoaisi sinne asti missä Mila oli. Hänen keuhkonsa paisuivat. Mutta huudon sijasta kuului vain pitkä janon kuivattama kähinä. Tappajan janon, joka johtui siitä, ettei hän pystynyt sanoilla herättämään henkiin rakastamaansa naista.

Volski teki, minkä pystyi: hän jatkoi lasten auttamista. Hyvänä laulajana ja muusikkona hän opetti orpokodissa musiikkia, jonka avulla vammaiset lapset saivat elämänhalua ja kuntoutusta. Hänestä tuli suorastaan kuuluisa alallaan, meni naimisiinkin ja vietti loppuelämänsä tavanomaisemmin.

Teksti on venäläiseen tapaan koristeellista kuin verhojen kultatupsut. Tyyli luo hätkähdyttävän vastakohdan karmealle aiheelle, josta ei ruumiita puutu. Tämä lienee juuri sitä venäläisyyttä, arjen koreuden ja kurjuuden yhdistäminen. Melankoliaa unohtamatta.
  

Vaikka suurin osa kirjasta on Volskin ja maan historiaa (tosin ei niin kaukaista kuin luulisi), myös nykyaika on läsnä Šutovin myötä. Kirjoittaja mainitsee monia ilmiöitä, brändeistä tosi-tv:hen. Myös hienoisella sarkasmilla, kuten antamalla henkilönsä tuskailla nykykirjallisuutta tai kommentoida ranskalaisuutta. Nykyajan ja menneen yhdistäminen on kuitenkin vaikeaa, kun kyseessä on selvästi kaksi niin erillistä tarinaa. Menneen kuvaus söi nykyajan vaikuttavuudellaan. Makine on kuitenkin viisas kirjoittaja, jolla on paljon sanottavaa, ja sitä aion lukea lisää.

Blogeissa kirjan ovat lukeneet myös anni M. ja Zephyr.

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä. WSOY 2010. Aikamme kertojia. Suomentanut Ville Keynäs.

Et sinä kuole

Helene herää eikä saa silmiään auki. Hän ei pysty liikkumaan, mutta kuulee ääniä, joita yrittää tunnistaa. Painajainen, joka on totta. Sekavaa, hajanaista, aivan kuin ajatukset, jotka alkavat risteillä Helenen päässä. Selviää, että hän on sairaalassa ja että häntä ollaan siirtämässä ”strouk junitiin”. Hänellä on ollut aivoverenvuoto. Afasia, a-phase, ensimmäinen vaihe, kuten hän miettii.

Helenellä on aviomies ja viisi lasta, mikä asiaintila sirpaleittain palautuu mieleen. Miehen, jonka kanssa on ollut naimisissa 26 vuotta, hän muistaa pian, mutta viisivuotiaan tyttärensä vasta päivien kuluttua. Mutta jotain häiritsevää, mieheen liittyvää pyrkii muistiin myös.

Vähän kerrallaan samasta ajatuksesta saa pidettyä kiinni pidempään, kun uni tai tajuttomuus ei sieppaa sitä heti. Paljon mietteitä vilahtaa mielen reunalla, mutta häviää. Sinnikkäästi Helene käy läpi menneisyyttään, yrittää siten päästä taas omaksi itsekseen. Hän saa hyvää hoitoa; palasia loksahtelee kohdalleen, jopa liikuntakyky alkaa palautua. Kommunikointi ympäristön kanssa alkaa myös sujua, vaikkakin sylki suupielestä valuen. Läppäristä on paljon apua.

Tilanne koetaan Helenen näkökulmasta minä-muodossa, mikä on tehokasta. Kirjoittaja kuvaa taitavasti, oman kokemuksensa pohjalta aivoverenvuodon jälkeistä olotilaa ja siitä toipumista. Teksti kehittyy ja muuttuu Helenen toipumisen myötä, takapakkiakin tulee.

Mutta kyseessä ei ole pelkkä sairaskertomus, vaan tarina yllättää. Helene on älykäs nainen, jolla on hyvä mielikuvitus (tai sairaus poistaa järkiesteitä?). Vaikka hän kuvaa ajattelunsa tuntuvan siltä kuin aivot olisivat paksussa hyytelössä, hän on terävä. Hän ymmärtää lääketiedettä, osaa ottaa kantaa hoitoonsa ja saattaa pohtia vaikkapa sitä, onko päässä piipahtava optimismi mies- vai naispuolinen. Muutenkin miehen ja naisen roolit ovat kirjassa tärkeässä osassa; miten paljon meissä on toista sukupuolta ja mitä merkitystä sillä on. Ja onko toinen tunnettava hyvin, jotta hänet voi kokea läheiseksi?

Kirja on selviytymistarina, mutta myös rakkaustarina, erilainen sellainen. Mutta liian siloinen tositarinaksi: missä ovat epätoivo ja masennus? Helene on oudon iloinen, näin suomalaissynkeästä näkökulmasta. Kirjassa nauretaan paljon, liikuntakyvyn tai muistin menetystä ei juuri surra, tai sen yli hypätään.

Antidepressiiviä lääkäritkin tarjoavat, mutta Helene ei huoli. Ehkä hän on peruspositiivinen ihminen, joka näkee kaikessa huvittavat puolet, kieltäytyy tarrautumasta ikävyyksiin. Tai sitten taistelu perusasioista selviytymisestä vie kaiken muun mennessään? Ehkä aivot eivät vielä ole toipuneet niin pitkälle, että tilanteen koko karmeus olisi valjennut. Vai olisiko kirjailija halunnut hieman kaunistella tilannetta?

Myös lapsikatras, etenkin pieni kuopus, jää vähälle huomiolle. Eikö äidillä ole hätä perheen pärjäämisestä? Rajaus voi olla tietysti valinta intimiteettisuojan vuoksi, koska kertomus on omaelämäkerrallinen.

Loppuosa kirjasta tuntui kaiken kaikkiaan oudolta ja kumma kyllä alkua sekavammalta, vaikka aivosairaudesta toipuessa luulisi käyvän päinvastoin. Ehkä se kertoo jotain Helenen elämän tai avioliiton tilanteesta tai surusta, jonka hän tarinan kuluessa joutuu kokemaan. Tai sitten vain lukijasta, joka ei pysynyt mukana. Jotenkin kirjasta jäi sekava ja raskas vaikutelma, ja on ärsyttävää, kun ei osaa sanoa, päättyikö tarina hyvin vai huonosti. Terveyden kannalta hyvin, kun kirjakin on saatu aikaan, entä muuten?


Kathrin Schmidt: Et sinä kuole. WSOY 2010.
Suomennos: Pirkko Roinila.

Väreilevä kaupunki

Tällä kertaa kaupunki on Pariisi, josta kirja kertoo kuuden päivän tarinan. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joista kussakin kuvataan jonkun henkilön tilannetta kyseisenä hetkenä. Tarinoiden henkilöt ja tapahtumat liittyvät toisiinsa näennäisen satunnaisesti.

Valokuvaaja ottaa kuvan vastapäisen ikkunan kaatuneesta jalkalampusta. Lamppuasunnossa on isoisä kuollut, ja pojanpoika tapaa muusikkotytön, joka on kateellinen toiselle muusikolle, joka puolestaan suunnittelee häitään seuraavassa tarinassa − tai jotain sinnepäin. Luulisi, että lyhyitä katkelmia olisi helppo lukea ja imeä Pariisin ilmapiiriä siinä sivussa, mutta päinvastoin: kokonaisuus on niin hajanainen, etten millään muistanut, kuka on kuka ja miten he liittyvät toisiinsa.

Ja ennen kaikkea, se ei jaksanut kiinnostaa, koska tarinat ovat kovin paperinmakuisia ja puisevia. Yli sivun pituisia monologeja, jotka eivät muistuta puhuttua kieltä, rivien mittaisia luetteloita kassiin pakatuista tavaroista − ja kerran yli sivun verran luetelmaa kadunnimistä, joilla henkilö kulki! Jaksoin noin puoleen väliin lukea oikeasti, lopun vedin lähinnä silmäillen. Ehkä en vain ymmärrä ranskalaisuutta, ymmärrän kyllä kirjailijan tavoitteen kaupungin sykkeen kuvauksesta sattumanvaraisten tapahtumien kautta - se väreily - mutta toteutus ei toiminut minulle.

Huomasin muuten, että kirja kuuluu WSOY:n sarjaan Aikamme kertojia, jota kustantaja mainostaa ”tämän päivän laadukkaaksi romaanitaiteeksi eri kielialueilta”. Kuulostaa hyvältä, koska helposti jämähtää lukemaan vain tietynmaalaisia ja -tyyppisiä kertojia. Noteerasin vasta nyt sarjan olemassaolon, mutta olen näköjään lukenut niistä jo osan, yksi oli mainio Bernard Schlinkin Viikonloppu. Täytyykin katsoa, mitä muuta sarjasta löytyy.

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki. WSOY 2010. Suomennos Lotta Toivanen. Aikamme kertojia -sarja.

Hyvää Viikonloppua!

Jos ammatti sattuu olemaan terroristi, jutteletko viikonloppuna kaverien kanssa työasioista siinä missä muutkin? Dead-line ainakin saa uusia merkityksiä… Oikeasti aihe on vakava ja taas kerran totisen ajankohtainen, ja Bernhard Schlinkin kirja on sitä myös.

Vaikka se kertookin 70-luvun saksalaisesta terroristista. Jörg vapautuu 20 vuoden jälkeen vankilasta, ja ystävät järjestävät hänelle tervetuliaistapaamisen, mikä saa osallistujat miettimään suhdettaan menneisyyteensä, syyllisyyttä, sovitusta. Ja elämän nopeaa kulumista – mihin?

Kirja raottaa terroristin ajatusmaailmaa, joka ei huomioi yksittäisiä ihmisuhreja isompien asioiden hyväksi. Kun taas toisille tappaminen on tappamista, aina. ”Fighting for peace is like fucking for virginity”, sanoo eräs osallistuja, kun Jörgin sanotaan taistelleen paremman maailman puolesta. ”Väkivallan järjestelmää ei voi vastustaa ilman väkivaltaa”, sanoo Jörg itse.

Viikonloppua viettävässä seurueessa on monia kiinnostavia henkilöitä, kuten Ilse, joka löytää kirjoittamisen itselleen luontaiseksi tavaksi purkaa tuntojaan. Hänen miehensä Jan, oli myös terroristi, joka kuoli, vai kuoliko? Ilse alkaa epäillä – tai ehkä epäily kuvaa vain Ilsen mielikuvituksen lentoa tai hänen mielensä reaktiota järkyttävään tapahtumaan. Synkkää syyskuun yhdettätoista ei voida ohittaa tässäkään kirjassa.

Jörg tapaa viikonlopun aikana myös aikuisen poikansa, ensimmäistä kertaa. Sukupolvet törmäävät kaikin tavoin. Miten vaikea nuoren miehen on hyväksyä isän teot, kun kipuiltavana on vielä isompi pettymys: isättömänä kasvaminen.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo tapahtumat perjantaista sunnuntaihin. Jörgiä ei voi olla lopulta säälimättä, vaikkei hänen ajatuksiaan jakaisikaan. Hän jää ressukaksi, joka on tyhmyyksissään menettänyt elämästään ison osan. Jonkinlainen suunta ja järjestys kuitenkin saadaan viikonlopun mittaan moneen elämään, monia mieltä painaneita asioita ratkeaa, mutta paljon jää ratkottavaakin. Jos ei Jörgille, ainakin viikonlopusta oli hyötyä monelle muulle. Lopussa on jo aika lailla lämpöäkin, jopa rakkautta tai sen toivoa. Kuvaa hyvin ihmisen perustarvetta ja pyrkimystä saada aikaan tasapainotila ja löytää hyvää oudoissakin tilanteissa.

Monipolvinen ja älykäs kirja, joka antaa paljon ajateltavaa. Houkuttelee tutustumaan Schlinkin aiempiinkin, joista olen lukenut vain Lukijan, senkin vasta leffan jälkeen.

Bernhard Schlink, Viikonloppu, WSOY 2010. Suomennos Leena Vallisaari. Aikamme kertojia -sarja.