Paula Havaste: Lieka

Paula Havaste kirjoittaa nuijasodan ajasta 1500-luvulla ja Ristosta, josta perhe haaveilee huovia. Sen avulla kotitila saisi verovapauden ja vaurastuisi. Mutta huoviksi pääsemiseen tarvitaan oma hevonen, joka on iso panostus. 

Ristolla on onnea: hevoshankintaa odotellessa hän pääsee asumaan enonsa luo Turkuun ja katedraalikoulun kuunteluoppilaaksi. Nuoreksi mieheksi kasvussa on monta mutkaa, kuten ajan ankara opetustapa, varojen puute ja lihalliset halut, jotka hämmentävät poikaa. Naapurin Anna on kiehtonut häntä jo kauan. Mutta tavoite, huovin työ, on lopulta käsillä. Tehtävänä on kerätä kuninkaalle veroja määrätyiltä alueilta, silloin kun ei olla sotimassa.  

Ristolla on omat periaatteensa. Hän haluaa olla rehti ja noudattaa Jumalan käskyjä, ja kuninkaan, vaikka varuiksi vielä kiittää metsän Marjattaa ja muita luonnon henkiä liikkuessaan. Suvussa on ollut näkijäaineksia, ja pojalla itselläänkin on salainen taito, joka tosin ei tuo juuri hyötyä, hämmennystä enemmänkin. "Vääräuskoisten" eli katolisten seremoniat ja musiikki vetoavat häneen. Kun Risto haavoittuu huoviretkellä, toipilasaika munkkien luona vahvistaa hänen uskoaan. 

"Hän itki pettymyksiään ja toiveitaan, syntisyyttään ja haavettaan paremmasta, ja silloin hurskaat miehet lopettivat laulunsa, kävivät hänen ympärilleen, laskivat kätensä hänen päänsä päälle ja lausuivat kukin vuorollaan rukouksen, josta Risto ymmärsi vain vakavuuden ja lopullisuuden

- Kristof, miehet lopuksi sanoivat yksi vuorollaan, ja Risto nyökkäsi. Se oli nyt hänen nimensä, hänen kilvoittelevan mielen nimensä."

Fiksuna nuorena miehenä Risto ymmärtää kuitenkin, että työt on hoidettava mukisematta. Arkiset askareet ovat häneltä sujuneet pienestä saakka, ja leveistä harteista on huoville hyötyä. Ratsujoukko ei ole välttämättä tervetullut vieras taloihin. Vaikka veron laskutapa on selkeä, alkavat säännöt joukoilta hämärtyä, saa Kristof huomata. Veronkanto alkaa muuttua ryöstelyksi ja väkivallaksi.  

Kirjailija kuvaa hienosti kiihkoa, joka ihmisen mielessä nousee, kun hän huomaa joukkona herättävänsä pelkoa ja voivansa tehdä rankaisematta mitä tahansa, ottaa omaisuutta ja raiskata naisia. Ilmiö ei valitettavasti ole jäänyt historiaan. Sotakiima yltyy, kun talonpojat nousevat vastarintaan erään Jaakko Ilkkaisen johdolla. Väkivalta yltyy hurjaksi tunnetuin seurauksin. Pystyykö Kristof yhdistämään työnsä ja ihmisyyden? 

Paula Havaste onnistuu jälleen hienosti yhdistämään aidon historian romaaninsa henkilöihin ja tapahtumiin, ja varman tekijän tekstiä on helppo lukea. Lieka on hänen toinen teoksensa nuijasodan ajasta ja teki minuun suuremman vaikutuksen kuin ensimmäinen, Laahus. Yksi syy on se, että näkökulma on yllättävä: huovit ovat mielessäni viikinkien tapaisia ryöstelijöitä ja arvaamatonta sakkia, joten oli kiinnostavaa sukeltaa huovin itsensä elämään. Yhteys Laahuksen Reetan tarinaan myös löytyy. 

Paula Havaste: Lieka. Gummerus 2023. 

Paula Havaste: Laahus

Paula Havaste on taitava luomaan historiallisia naishahmoja, jotka opettavat lukijalle paljon menneestä mutta myös liikuttavat ja vievät vastustamattomasti mukanaan. Järjen ja tunteen yhdistelmä toimii tehokkaasti. Nyt päähenkilö on 1500-luvun lopulla elävä rutiköyhän perheen tytär Reeta. Ruokaa ei riitä kaikille, joten tyttö laitetaan pikkupiiaksi Turkuun, onhan hän jo pitkälle toisella kymmenellä. Reeta riemastuu, vaikka jännittää: saisi nähdä "suuria tupia ja paljon ihmisiä, ja jos mennessä laivalla tähystelisi tarkkaan, ehkä näkisi merenneidon. Tai itsensä Ahdin!"

"Reetan iloinen odotus ei tarttunut äitiin. Tämä huokaili usein sillä aivan erityisellä tavalla, josta Reeta heti tiesi mistä on oli kyse. Hän huokasi kuuliaisesti äidin kaikuna, ja silloin äiti pyyhkäisi Reetan hiuksia ohimennen. Kosketus oli harvinainen ja tuntui hyvältä, ja Reeta yritti olla hymyilemättä, sillä äidin mielessä oli tuolloin murhe."

Eihän siinä hyvin nuorelle tytölle käy, kun joutuu kaupunkiin isäntien armoille. Jotain särkyy Reetan sisältä. Kotiin palattua eno tulee hakemaan häntä avuksi omaan huusholliinsa, mutta enolla on matkalleen toinenkin tarkoitus. Kapinahenkeä lietsotaan. Nuijasodaksi myöhemmin nimetty taistelu tekee tuloaan. Syyn siihen kertoo eno Reetan isälle, joka ei hyväksy moisia kumouksellisia lainkaan. 

"- Aika monessa kylässä on oltu tyytymättömiä linnaveroon, eno tokaisi. - Tästäkin tuvasta on maksettu veroja sellainen määrä, että olisitte niillä rahoilla voineet ostaa vaikka härkäparin. On vääryys, että veroja kannetaan niin ankarasti. Venäjän sota on ohi, mutta yhä vain kerätään samat verot. Isä mulkaisi enoa. - Kuninkaan käsky. - Vaan ei ole kansalle hyväksi sellainen käsky. Linnaleiriä varten verot piti kantaa, sen varalta, että sotajoukot joutuvat puolustamaan meitä idän vihulaista vastaan. Mutta rauha on tehty! Ja tokkopa on kuninkaan tiedossa, kuinka Fleming tahtoo pitää täydet sotajoukot valmiudessa kaiken varalta."

Ja niin käy, että enon matkassa Reeta joutuu tai pääsee näkemään kapinan tapahtumia läheltä, tapaa jopa itsensä Jaakko Ilkkaisen. Ei ole tytön elämä helppoa edelleenkään, jatkuvaa raatamista ilman mukavuuksia. Reeta löytää itsestään kykyjä, joilla hän pärjää ankarassa porukassa: ajatella, että nainen oppii ajamaan härkiä! Varsinainen taistelu hengen edestä käydään, kun kuninkaan huovit hyökkäävät, lyövät ja listivät kapinallisia armotta. Reeta joutuu pakenemaan ystävänsä Hannon kanssa talvipakkaseen ja luonnon armoille. 

Tarina muistuttaa lukijaa paitsi historiasta ja naisen asemasta siinä, myös siitä, miten heikko ja haavoittuvainen ihminen on, jos edes perustarpeet eivät täyty. Täysi vatsa, lämmin nukkumapaikka ja riittävä lepo ja uni ilman väkivallan pelkoa ovat asioita, joita ei osaa arvostaa tarpeeksi, ennen kuin ne menettää. Ymmärrettävästi resonoi nykyajassa moneen, ehkä siksikin kirja kosketti. Se ei kaunistele jos ei mässäilekään, vaikka luonnollisesti lajityypin ehdoilla tarinaa kuljetetaan. Ehtaa historiallista draamaa ammattitekijältä. Luen innolla jatkoa Reetan tarinaan, kun sitä tulevaisuudessa ilmestyy.

Kenelle: Historiallisten romaanien ystäville, sodan kauhuja pohtiville, esiäitien elämästä kiinnostuneille. 

Muualla: Historiasta pitäville todellinen helmi, sanoo Kirjasähkökäyrä.

Paula Havaste: Laahus. Gummerus 2022. 

Paula Havaste: Pronssitähti

Vielä haikailen Kerten perään, mutta se tarina on nyt loppu ja suljettu iäksi, ymmärsin kirjailijan kommentista hänet viime vuonna kirjamessuilla tavatessani. Nyt on aika jollekin muulle. (Jota hän ei silloin vielä paljastanut.)

Nyt tiedämme, että tuo muu on sukellus Viron lähihistoriaan. Saarenmaalla eletään neuvostovallan aikaa, kiiltävien saappaiden ja mustien autojen pelon aikaa, odottamattomien tarkastusten ja selittämättömien katoamisten aikaa, sovhoosin työvuorojen ja kotitilan rippeiden pilkuntarkan hoitamisen aikaa, tarkkojen laskelmien aikaa; riittävätkö perunat, porkkanat, porsaat ja oma nöyryys vakuuttamaan vallanpitäjät? Kyllä, sitä samaa, josta Sofi Oksanen kertoi, Neuvostoliiton haltuunsa ottamasta maasta ja hirmuvallasta. Havaste ottaa aiheeseen oman, kansanperinnettä ja ihmistä korostavan näkökulmansa.

Perheeltä on viety pellot ja suuri osa omaisuudesta yhteiseen hyvään. Jäljelle jäävällä on elettävä, mutta onneksi Vilja on tekemisen lisäksi hyvä laskemaan ja suunnittelemaan. Hänen miehensä Villem on käytännön asioissa kömpelömpi, mutta kirjallisesti lahjakas: hän kirjoittaa runon, johon puolue ihastuu. Villemin on lähdettävä hakemaan palkintoa Tallinnasta, vaikkei omista edes pikkukenkiä, kun rotat olivat syöneet niihin reikiä. Maalaissaappaissa lähtee Villem kaupunkilaista puoluejohtoa vakuuttamaan ja viihdyttämään, ja Viljan toiveesta porsasta hakemaan.

Liikuttava, pieni suuri tarina virolaisesta elämästä ei niin kauan sitten, toisen maailmansodan jälkeen. Karkotus Siperiaan loisti varoittavana punavalona arjen taivaalla joka toimessa, loppumattoman junaraiteen määränpäästä tiedettiin vain huhuja, eivätkä ne olleet kauniita.

Kauneutta piti luoda itse, ja sen Vilja osasi. Täysi kellari oli kaunis, mutta niin olivat myös laulut, joita mieleen tuli. Vai tulivatko ne kauniista olosta sisällä? Runoista sinänsä en innostunut - lienevätkö aitoa kansanrunoa, en tiedä - mutta kauniina näyttäytyvät luonto ja maisemat, vaikkei noilla sanoilla vielä kutsuttu kukan komeutta, aallon välkettä tai tuulenhenkäyksen lempeyttä, joista kotitöiden lomassa saattoi nauttia. Ja Villem oli kaunis mies, eikä senkaltaistakaan kauneutta naisen kannata ylenkatsoa, miehen heikkouksista huolimatta.

Viljalla on tomera täti, joka auttaa. Anna tuo tarinaan kokemuksen ääntä ja iän viisautta. Naiset ovat heitä, jotka pitävät arjen rullaamassa, hoitavat kodin ja lapset ja suvun ja talouden sillä aikaa, kun miehet tekevät politiikkaa. Täti nousee minulle kirjan päähenkilöksi ja lempihahmoksi, vaikka on sivuhenkilö, sillä nuoresta parista tässä oikeastaan puhutaan.

Kirjan mieskuva on armoton. Miehet ovat joko asemastaan juopuneita pässejä tai tahdottomia tottelijoita. Tunnen kyllä toisenlaisia, ja uskon heitä olleen noinakin aikoina. Silti Havasteen kirja on virkistävä poikkeus perinteisiin sankaritarinoihin, naisia kohottava ja näkyväksi tekevä tarina, jonka historiallinen todellisuustausta tekee siitä vakuuttavan. Ja kertojanlahjoillaan Havaste saa lukijan mukaansa, uskomaan tapahtumiin ja kiintymään henkilöihin, jotka ovat tavallisia ihmisiä epätavallisessa tilanteessa. Havaste on mestari ihmis- ja ajankuvauksessa. Pieni nillitys siitä, että hän tuppaa takertumaan detaljeihin ja selittämään niitä paljon. Toisaalta, eikö se ole inhimillistä elämässä, jonka puitteet ovat karut, kuten Viljan? On pakko keskittyä pieneen, kun iso kuva on pelottava. Eikä sellainen ajattelu tee pahaa meille kenellekään.

Sympaattinen ja arkinen tarina suurten kuvioiden varjosta, arjesta aikana, jossa hallinto nousee mustaksi pilveksi ihmisen yläpuolelle. Erityisen kiinnostava aiheessa on Viro, josta emme vieläkään tiedä tarpeeksi, vaikka olemme lähinaapureita ja jaamme paljon kokemuksia. Viro on Turun kirjamessujen 2018 vierailijamaa.

Paula Havaste: Pronssitähti. Gummerus 2018. Kansi Eeva-Liisa Rusanen. Lukualoitusten kaunis  kuvitus Karkki Havaste. Kirjailijakuvan nappasin Turun kirjamessuilta 2017.

Kenelle: Viron historian ystäville, politiikan vaikutuksista arkeen kiinnostuneille, naisten merkitystä yhteiskuntaan miettiville.

Muualla: Lämmin, taianomainen tunnelma, kuvailee Kirjailuja-blogi. Tuija vierasti jatkuvaa laulunluritusta, mutta sanoo kirjan viehättävän ja kylmäävän ajan- ja kulttuurikuvauksellaan. Havaste kuvaa hienosti maaseudun köyhää elämää ja arkista aherrusta, sanoo Kirja vieköön -Riitta.

Helmet-haaste 2018 kohta 35: entisen itäblokin maasta kertova kirja. 

Kotimaisia uutuuksia: Paula Havaste, Tiina Raevaara, Antti Tuomainen

Kaipailin Kertteä jo tovin, ja nyt ilmestyi Vihat-sarjan päätösosa. Pääseekö tomera Kertte kotiin, tapaako pakon vuoksi jättämänsä rakkaan miehensä Larrin ja kuinka perheelle käy?

Havaste kirii ennestäänkin kovaa menoaan ennen maaliviivaa: kirjaa lukee hievahtamatta, täysin 1100-luvun maailmassa ja Kerten puolesta sydän pamppaillen. Kerron sen verran, että hän palaa  kotikyläänsä, mutta miten ja mitä sen jälkeen tapahtuu, jääköön jokaisen lukijan itsensä löydettäväksi.

Erinomaista tarinanjuoksutusta ja menneen maailman rakentamista, joka vie mukanaan. Suuri kiitos siitä faktoille, jotka tiedän tasan tarkistetuiksi aikakauden osalta. Meidän esiäitejämme ja -isiämme! Ja ilman niitäkin: jos kirjailija luo maailman, johon lukija uskoo, kirja on onnistunut. Tässä se tapahtuu. Sarjan alussa olin epäileväinen, mutta käänsin kelkkani täysin. Saagan loppuminen harmittaa, ja se tosiaan loppuu, kertoi kirjailija Turun kirjamessuilla, kun asiaa häneltä bloggarikollegojen kanssa tivasimme. Hän on jo päästänyt Kertestä irti, joten ehkä meidän lukijoidenkin täytyy. Tekeillä on jotain uutta, mutta tarkemmin emme vielä saaneet kuulla, mitä, sillä alkuvaiheessa vasta ollaan, sanoi Paula Havaste. Tämä selvä, annetaan työrauha ja kiitetään Kerten tarinasta, joka totisesti vakuutti.

"Hymy tuntui oudolta kasvoilla, sillä se oli onnellinen hymy, joka tuli pienten asioiden tuomasta paljaasta ilosta. Tuntui kuin luvassa olisi jälleen ollut jotain suurta, jotakin mitä hän oli kauan odottanut. Tätä piti miehen rinnalla elämisen olla, yhdessä eteenpäin matkaamista ja toivetta kuumista hetkistä."

Kenelle: Historiahulluille, tarinaan koukuttuville, yksityiskohtien ystävälle.

Paula Havaste: Lumen armo. Gummerus 2017. Kuvassa kirjailija Turun kirjamessuilla.

Aiemmat sarjan jutut:

• Tuulen vihat
• Maan vihat 
• Ja muistattehan myös Kymmenen onnen Annan sekä Yhden toivon tien?

Kauhu ei ole genreni. Mikä on todistettu: kesälomakirjani, tuo viereinen, jäi lomapaikkaan, ja kun sain sen aikojen ja matkojen halki takaisin, luin tarinan uudestaan ja kirjoitin blogijutun julkaisua odottamaan. Mutta kun aloin hakea juttua, se oli kadonnut! Kolmatta kertaa en aio kirjaa lukea, vaikka enhän minä enää muista, mistä kirja kertoi tai mitä mieltä olin. Sen muistan, että kyseessä on helsinkiläinen kellokauppa, jonka hoitajalla Johanneksella on ongelmia - no, naisten kanssa ja rahan tietysti - ja joka saa yllättävän vieraan Romaniasta. Vieras osoittautuu kaupan vanhan omistajan sukulaiseksi, joka katoaa. Johannes lähtee selvittelemään asiaa omistajan puolesta ja joutuu mitä kummallisimman (ja tieteellisimmän) ihmiskokeen todistajaksi Romaniassa. Jonka tiedämme olevan kotimaa eräille hahmoille, joihin myös kirjan nimi viittaa... Pelottavaa, ehkä siksi, että Raevaara kytkee asiat taitavasti nykyisyyteen. Ehkä näin voi tapahtua? Millaisia ovat nykyvampyyrit?

Vaikka kuten edellä kuvasin, joku (jokin?) jossain ei halua minun mainitsevan tästä mitään, uhmaan silti kohtaloani ja sanon kirjan sopivan nykykauhun, goottihengen ja kelmeän romantiikan ystäville. Joistakin haasteista huolimatta - siirtymiä pidin välillä hankalina - tarina on kiinnostava ja yhdistää tämän päivän täällä tähän päivään jossain muualla tai jossain muussa ajassa tai todellisuudessa. Näin levottomia unia sen jälkeen, sen muistan.

"Minulle maailma on ollut jo valmiiksi kylmä ja järjetön. Minun vereni on kyllästetty surulla. Kuolemakaan ei ole vapautus, ei todellakaan. Se on vain ovi toiseen, yhtä hirvittävään paikkaan."

Kenelle: Kauhua kaipaaville, nykymenoa pelkääville, hyvin nukkuville.

Tiina Raevaara: Veri joka suonissasi virtaa. Like 2017.

Lue myös juttu sarjan aloittaneesta Yö ei saa tulla -kirjasta ja muut Raevaara-arviot. Näköjään en ole suositellut heikkovatsaisille.

Antti Tuomaisen Palm Beach Finlandista minulla ei ole lisättävää Hesarin osuvaan arvioon: viihdyttävä, nopea- ja helppolukuinen kirja, mutta ei Tuomaisen parhainta. PBF:n huumori ei iske sisäiseen tosikkooni, vaikka teema on kieltämättä hulvaton: tehdään Suomesta matkailumaa, jonka hiekkaranta vetää tungoksettomuudellaan ja jossa auringon kärventämisestä ei tarvitse huolehtia. Hah, tämän idean ostan, amerikkalaistyylistä light-rikostarinaa tai huumorin ja murhaamisen lempseää sekoittamista en. Mutta kirja on komean pramea, kansineen ja pinkkeine sivunreunoineen, ehkä sekin vaaleanpunaisen floridalaisuuden ja suomalaisten aurinkoihmemaan parodiana. Toivon kirjalle ja kirjailijalle menestystä maailmalla, jossa hän on hyvin saanut jalansijaa. Ehkä ainakin muut Pohjoismaat voivat eläytyä samaan kotoisaan hiekkarantatunnelmaan?

"Mittari näytti 13,5 celsiusastetta, kello lähestyi puoli kolmea. Päivän kuumin hetki. Loistavaa. Erinomaista. Suomen kesä. Mihin ihminen saattoi luottaa ellei siihen."
Kenelle: Biitsifaneille, päivää paistatteleville, harvoin mutta viihdyttävää lukeville.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland. Otava 2017.

Muita kirjailijalta:

• Parantaja 
• Mies joka kuoli
• Synkkä niin kuin sydämeni
• Kaivos

Maan vihat

Kauniin ja viisaan Kerten tarina 1100-luvun Suomessa jatkuu. Tuulen vihoissa Kertte päätyi pakomatkalle aikana, jolloin kristinusko alkoi ulottaa lonkeroitaan maan syrjäseuduillekin ja piispa Henrik tapettiin.

Kertte on ikiaikaisen uskontomme tytär: hän taitaa yrtit ja parannuskeinot, taiat ja loitsut, eikä kuvittelisikaan toimivansa ennusmerkkejä vastaan, maan, ilman tai veden jumalia loukaten. Hengenvaarallista sellainen, tuumii Kertte, kun saa ihmetyksekseen kuulla, ettei uusi jumala suvaitse moisia tapoja ollenkaan.

Merimatkalla Turukylästä Tokholmiin Kertte oppii paljon, niin merenkäynnistä kuin uudesta miehestään, tokholmilaisesta Arimosta, joka vahva ja väkevä kauppamies ja purjehtija. Kertte vaihtoi Larrin Arimoon erään surmatyön salaamiseksi, mutta mies ei ole vastenmielinen. Arimo on kastettu piispanuskoon, ja enemmän bisnes- kuin aatemielessä hän haluaa myös Kerten samaan lahkoon. Jopa avioliittoon, mikä on yksi Kerten hämmästelemistä uusista tavoista.

Jos jo Turukylä näytti pienessä kylässä kasvaneesta Kertestä suurelta, valtava Tokholmi vasta on ihme. Piispanlinnan kaltaista kivirakennusta Kertte ei ole osannut kuvitellakaan. Vaaroja kyllä, joita käskijöiden taholta saattaa kauniiseen naisihmiseen kohdistua. Eikä anopin kanssa mene ihan putkeen uudessa kodissa. Ystäviä onneksi löytyy, vaikka kieli on este.

Pidän kovasti Kertestä: hän on niin käytännöllinen eikä haihattele. Kertte toimii tilanteessa kuin tilanteessa sen mukaan, mitkä ovat realistiset vaihtoehdot. Hän ei ota turhia riskejä eikä halua näyttävää asemaa, mutta varmistaa, että saa haluamansa eikä alistu typeryyksiin. Ja on monesti miestään näppärämpi, vaikkapa kaupanteossa markkinoilla, mutta ei ylvästele sillä. Viisas nainen.

Naisen asemalla on tarinassa vahva rooli. Ehkä Havaste haluaa sanoa, että viisas pärjää missä ja milloin vain. Valitettavasti eri yhteiskuntajärjestelmissä vielä nytkin on syrjiviä tekijöitä, joita yksittäinen nainen ei pysty sivuuttamaan.

Havaste kuvaa upeasti ajan tapoja Kerten kautta tavalla, jonka nykynainen voi ymmärtää. Suuren osan tarinasta muodostavat vanhat uskomukset, loitsut ja taiat, jotka kiehtovat nykyihmistä. Voisiko niissä kuitenkin olla jotain perää... Luomuaatetta puhtaimmillaan, yrtteineen ja ruuanlaittoineen. Puunhalaamiseen on historialliset perusteet, ja nyt tiedän myös, mistä juontaa juurensa nuorison joku aika sitten harrastama tapa sitoa villalanka ystävän ranteen ympärille. Kolmella solmulla!

Aiemmissa Havasteen kirjoissa vaivannut lievä luentomaisuus on poissa; teksti soljuu yhtenäisenä ja historialliset faktat kutoutuvat luonteviksi osiksi tarinaa. Hömppäromaani - ehkä, määritelmästä riippuen. Itse arvostan historiatietoja niin, etten osaisi tätä sellaiseksi luokitella. Utriolla on vakava kilpailija! Havaste on muutaman asteen asiallisempi ja tiukempi rajauksissaan, vaikka romantiikka toki on ohjaava ja lukijaa koukuttava elementti tässäkin. (Ei huolta, sisältää myös seksiä. Ja muita naiselämän asioita. Miettikää kuukautisia ilman kertakäyttösiteitä. Vaikka pitkällä laivamatkalla, joka on kirjassa huima kuvaus luonnosta ja purjehtimisesta.) Sujuvan kerronnan ja tapahtumakylläisen tarinan Havaste taitaa, asiaosaamisen lisäksi. Nautin lukemisesta suuresti.

Lopussa on loitsulista, joista lukija voi valita itselleen sopivimmat. Tarkempia taikoja löytyy itse tekstistä. Mietin seuraavan kirjan nimeä: ihmiselle voi siis langeta tuulen vihat ja maan vihat. Taisivat vilahtaa myös veden vihat. Mutta kirjassa mainitaan myös v-tun vihat...  Jos ei otsikoksi asti rohjeta, aiheesta irtoaisi naisille oppeja myös tähän päivään? Herkullista ajatusleikkiä. Kirjan voi lukea myös itsenäisenä, aiempaa tarinaa tuntematta.

Kenelle: Historiallisen romanttisen romaanin rakastajille. Uppoutumaan haluaville. Suomalaisuuden juurista kiinnostuneille. Luomuaatteesta innostuville. Meren yli kaipaaville.

Muualla: Notkopeikko sanoo Havasteen ylittäneen itsensä. Sivutiellä-blogin Sirri on ihastunut ikihyviksi, vaikka huomauttaa muutamasta päälleliimauksesta. Suvaitsevaisuuden sanoma on kirjassa vahva, sanoo Amma luottokirjailijastaan.

Paula Havaste: Maan vihat. Gummerus 2015.

Tuulen vihat

Jos Kymmenen onnen Anna oli sinun kirjasi, sitä on myös Tuulen vihat. Kirja vyöryttää lukijan silmien eteen 1100-luvun suomalaisen perheen arjen, joka koostui ravinnonhankinnasta ja suojan varmistamisesta. Peltojen ja metsien saaliita kerättiin, jalostettiin, säilöttiin ja myytiinkin, jotta saatiin suolaa ja tarvekaluja.

Kertte on tarmokas nuori tyttö, josta kasvaa nainen ja emäntä taloon, jonka ensimmäinen emäntä, Kerten äiti, on kuollut aikoja sitten. Isä on itsevaltias, veli Sule sairaalloinen ja näkyjen näkijä. Isän uuden liiton myötä perhe kasvaa, ja tupaa asuvat myös vanha Uvanta Ahto-poikansa kanssa. Kertte on fiksu, ja näkee paljon sellaista, mitä muut eivät näe, myös henkiä. Fiksuna hän ei tästä huutele.

Tyttö imee tietoa kuin nykyajan lapset netinkäyttötaitoja. Metsän Marjatta täytyy pitää hyvällä tuulella, samoin muut luonnonhaltiat. Tuulen vihat ja muut kirot pidetään loitolla, ja sairauden iskiessä löytyy sopiva rohto ja loitsu. Enteistä pidetään tarkkaa lukua, ja vuodenaikojen vaihtuessa ja muissa käänteissä on omat rituaalinsa, joita Havaste kuvaa tarkasti. Syntymä ja kuolema, pariutuminen ja vietit ovat vahvasti läsnä. Lapset näkevät jo pieninä, kuinka eläimet yhtyvät ja kuinka synnytys tapahtuu.

Kertestä kasvaa tietäväinen nuori nainen ja viisaskin, mutta aina hän ei ymmärrä miesten ja naisten epätasa-arvoista kohtelua. Miksi miehet saavat käydä pitkillä metsästysmatkoilla, mutta naiset eivät saisi edes opetella ampumaan jousella? Hauska ajatus: olisiko tosiaan jo tuolloin ollut nainen, joka olisi kyseenalaistanut vallitsevan järjestyksen, jota vasta viime aikoina on saatu hieman purettua?

Kun isä sairastuu, on aika saada isäntä taloon ja Kertelle mies. Senkin hän hoitaa itse, toisin kuin ajan tapa on. Markkinat ovat kohokohtia; niihin pääsevät vain harvat. Kerten on pakko mennä, koska miestä ei isän ja veljen sairastuttua ole. Hän näkee vilahduksen suuremmasta maailmasta, ja oivaltaa, että paljon ihmisiä asuu ja elää myös muualla.

Onnekseen Kertte löytää hyvän miehen, kiivaan ja voimakkaan. Larri alkaa hoitaa isännän töitä mielikseen ja liikkuu paljon metsästysmatkoilla miesten tapaan. Erään matkan aikana tupaan tulee vieraita: Piispa Henriikkiä kuljettavat miehet yöpyvät mökissä, kohtalokkain seurauksin, sekä Kerten että Larrin kannalta. Kun vielä tiedämme senkin, että Larrilla oli ärrävika...

Kirja on sekoitus historiaa, romantista seikkailua ja tietokirjaa, painotus viimeisellä. Tuhannen vuoden takaiset tavat ja taiat tulevat lukijalle tutuiksi: kirja selittää seikkaperäisesti niin kalastus- ja metsästysmenetelmät, kankaan ja vaatteiden teon, korien punomisen ja monta muuta askaretta.

Kirjan lopussa on luettelo enteistä ja uskomuksista, josta voi vielä tarkistaa, jos lukiessa jäi mietityttämään - hyvää palvelua lukijalle, siitä kiitos.

Itse tarina ei nouse kovin koskettavaksi, osin runsaiden faktayksityiskohtien vuoksi, jotka estävät tunnelman nostatuksen jännityksen pyörteissä ja palauttavat "arkeen". Toisaalta rakenne on kirjalle vain eduksi, sillä näin siitä saa paljon tietoa, tarinalla höystettynä. Sujuva, helppo ja nopea luettava se on, ja ehdottomasti kiinnostavin anti on kuvitella esi-isiä tuohon aikaan. Tämä on meidän jokaisen historiaa, jota Havaste on hienosti koonnut ja tarjoillut kenen tahansa ulottuville. Kunnioitan tuota työtä. Juuret ovat tärkeät, ja nyt itselläkin paljon paremmin hallussa, kiitos Havasteen.

Muualla aiemmin: Karoliinaa kiinnosti enemmän Kerten tarina kuin Larrin, vaikka vain jälkimmäinen jäi historiaan. Tosin Marian mukaan myös Kertte mainitaan historiankirjoissa.

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi teemme kimppapostauksen. Kirjan ovat lukeneet kanssani täsmälleen samaan aikaan, 10.10. klo 10, bloggauksensa julkistavat Tuija, Erja, Ulla, Minna ja Jonna. Jännä nähdä, mitä he mahtavat kirjasta sanoa. Blogilista tässä:

http://esperanzan.blogspot.fi/
http://ullankirjat.blogspot.fi/
http://tuijata.wordpress.com/
http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/
http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/

Kenelle? Menneisyyden arkea kuvitteleville, romantikoille, käsityöläisille, suomalaisista perinteistä ja juurista kiinnostuneille.

Paula Havaste. Tuulen vihat. Gummerus 2014. Kansi: Eevaliina Rusanen.

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Paula Havaste on kirjoittanut jo yhdeksän Suomen historiaan ja kansanperinteeseen liittyvää kirjaa, tämä oli ensimmäinen lukemani romaani. Ammattimaisuus näkyy: hän kirjoittaa sujuvasti soljuvaa tekstiä, jota on helppo lukea, jos aihepiiri kiinnostaa. Sille luulisi olevan tilausta, suomalaisten rakastamien Kaari Utrion ja Laila Hirvisaaren jättisuosion jalanjäljissä.

Kirja sijoittuu aikaan, jota on viime vuosina käsitelty aika lailla, sodan loppuvaiheisiin ja saksalaisten poistumiseen Suomesta. Tarinan päähenkilö Anna ei ole ihan normiemäntä: hän tekee akateemista lopputyötään samaan aikaan kun hoitaa maatilaa ja odottaa kolmatta lastaan ja miestään kotiin sodasta.

Sisko Oili oli töissä silmäsairaalassa Kemissä, kun hän rakastui Horstiin, saksalaiseen sotilaaseen. Horst hiipii hoitajien asuntolaan öisin ja lupailee Oilille kihlausta syksyllä, kun sotakiireet hellittäisivät. Kaikki ei kuitenkaan mene kuten on suunniteltu, ja Oili joutuu lähtemään yksin etsimään luvattua kuljetusta Saksaan. Hän kohtaa kuitenkin karmeuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä suunnan. Anna, jolla on omiakin ongelmia avioliiton, perheen ja uran paineissa, ottaa Oilin hoitoonsa.

Havaste kuvaa aikakauden elinpiiriä Oilin ja Annan kautta valokuvamaisen tarkasti, oppikirjamaisesti. Se tuntuu välillä väsyttävältä, jos vaikkapa lehmänhoito tai ajan pukeutumis- ja peseytymistavat eivät jaksa sivukaupalla kiinnostaa, kuten eivät minua jaksaneet. Taustatyöt Havaste on varmasti tehnyt hyvin, joten kiinnostuneille kirja kartuttaa tietoa roppakaupalla. Kansanperinteen kuvaajana hän tekee arvokasta työtä.

Rakkaustarina oli alkupuolen parasta antia; Havaste kuvaa uskottavasti nuoren, kokemattoman naisen, Oilin, haaveita ja olemassaolon iloa ennen kurjia tapahtumia. Haaveet saattoivat olla epärealistisia ja hölmöjäkin tämän päivän mittapuulla, mutta tuona aikana oltiin varmasti viattomampia. Annan kamppailu uran ja perheen velvollisuuksien kesken on tuttua nykynaiselle. Annalla oli ollut jopa pikainen suhde naiseen, mikä myös kertoo Havasteen modernista otteesta, Utriolta tai Hirvisaarelta moista vetoa tuskin odottaisi. Oili on kuitenkin tämän kirjan keskiössä, ilmeisesti aiemmista poiketen.

Etenkin alkuosan perusteella kirjaa voi suositella historiallisten lukuromaanien ystäville, jotka pitävät yksityiskohtaisen tarkasta entisten aikojen tapojen ja ympäristön kuvauksesta. Puolen välin paikkeilla tunnelma muuttuu dramaattisemmaksi selviytymistarinaksi - sota ei ole kaunista eikä ylevää, todistetaan taas kerran. Annalla ei ole tässä kirjassa helppoa, jos ei Oilillakaan. Alun kupliva elämänilo vaihtuu päinvastaiseksi. On synkkää ja raskasta, mutta myös vähän valoa vilautetaan niin, että tekee mieli lukea seuraavakin. Miten tästä selvitään?

Henkilöt ja tapahtumat ovat todenmakuisia ja kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta tarinasta saavat varmasti enemmän irti jo aiemmin Annan kertomusta lukeneet, kuten Jonna kertoo. Ja vaikka en tämän yhden kirjan perusteella ole koko sarjaa hankkimassa, on hienoa, että historiallisten romaanien perinnettä uudistetaan. Havaste tuo henkilöidensä kautta menneitä tapahtumia lähemmäs tätä päivää.

Paula Havaste: Yhden toivon tie. Gummerus 2012.