Niina Repo: Vyöry

Tämä kirjan lukemiseen sopisi pimenevä ilta tai nouseva myrsky, mutta omaa mielenrauhaani (tai -rauhattomuuttani) ajatellen oli ehkä hyvä, että ahmaisin sen aurinkoisen kevätpäivän aamiaiseksi.

Nimittäin jo aihe on pelottava alituisesti kaikesta huolissaan olevalle ihmiselle. Kaikki on hyvin. Mutta entä jos kohta ei olekaan? Mitä jos asiat alkavat mennä vääjäämättä väärään suuntaan? Jos täytekakun kerrokset eivät sulaudukaan kauniisti yhteen vaan ajelehtivat hallitsematta eri suuntiin, kuin lumikerrokset vyöryssä? Sylvia kertoo:

"Asiat alkoivat liukua limittäin ja lomittain, pienet ja suuret asiat epäsuhdassa, suhteettomina. Pienetkin asiat paisuivat ja alkoivat velloa ympärilläni surrealistisen suurina. Tapahtumilla ei tuntunut olevan syy- ja seuraussuhteita. Ehkä sellaiset ovatkin elämässä vain toiveajattelua. Muistan jonkun sanoneen, että elämän loogisuus on valtava harhakuvitelma, eikä se, että yritämme sovittaa tapahtumiin tarinan kaavaa tarkoita, että tapahtumat noudattaisivat minkäänlaista kaavaa."

Sylvia on arkistonhoitaja, joka digitalisoi vanhoja kuva- ja tekstimateriaaleja. Kotona hän hoitaa tyttäriään, lukiolaista Rebeccaa ja pientä Minniä, miehensä Rurikin kanssa. He ovat hankkineet unelmakodin, vanhan talon. Lämmitys ei toimi, joten tarvitaan takka. Sylvia selvittää byrokratian lupakiemuroita saadakseen sellaisen rakenteille. Samalla hän jännittää Rebeccan alkavaa vaihto-oppilasvuotta ja perheeseen vastaavasti tulevaa ulkomaista vaihto-oppilasta sekä tutustuu töissä uuteen pomoon, Jareen. Tosin Sylvia on nyt uupumuksen vuoksi sairauslomalla.

Ihan tavallista ja normaalia, kunnes Sylvia huomaa veritahran. Ja hermostuu mielenterveysongelmaiseen naapuriinsa, joka huutaa ja kiroaa ikkunastaan kadun yli, pelottelee jo tyttöjäkin. Sylvia tarttuu toimen naisena puhelimeen ja valittaa eri tahoille naapuristaan.

"- Voi voi... teillä on kyllä siellä hankalat oltavat. Mutta muistattehan, että hänenkin on paha olla. Hän on yksinäinen. Ei hänkään haluaisi huutaa. - Mutta kun huutaa. - Eikö teillä ole yhtään empatiaa? - Entä teillä? Miten täällä voi asua? - Sanotte lapsille, että hän on sairas. - Mutta onko hän vaarallinen? - Tiedättehän, että meillä on vaitiolovelvollisuus. - Kertokaa edes, onko täällä turvallista asua. - Jos tilanne tuntuu uhkaavalta, soittakaa hätänumeroon. - Ette voi olla tosissanne. Hekö tästä tilanteesta ovat vastuussa?"

Muutakin outoa alkaa tapahtua. Pieniä mutta pelottavia asioita. Varaston ovi on eräänä iltana raollaan, mutta kun Sylvia tarkistaa uudestaan, se on jälleen kiinni, kuten pitääkin. "Mitä jos tosiaan näin harhoja? On raskasta epäillä omia aistejaan. Pitäisi aina ottaa valokuva." Vaihto-oppilas Karla osoittautuu toisenlaiseksi kuin papereissa oli kerrottu. Sylvia päättää kuitenkin olla tämän tukena. Hän itse tilittää huoliaan puhelimitse äidilleen, joka aina jaksaa kannustaa ja ymmärtää. Takkamestari osoittautuu aarteeksi; hän tekee paljon enemmän kuin takkaa.

Sylvia harrastaa kirjoittamista ja saa purettua paperille tuntemuksiaan. Häntä kiehtovat erityisesti historialliset henkilöt, joita hän löytää työmateriaaleistaan. Sylvia kehittelee heille elämäntarinoita ja seurustelee heidän kanssaan kirjoittamalla näille kirjeitä: Jarekin vaikuttaa kiinnostuneelta kertomuksista. Lisätukea elämäntilanteeseensa, erityisesti ärsyttävän naapurin kanssa pärjäämiseen, Sylvia saa somesta, totta kai.

Vaikkei elämä aina noudata kaavaa, Repo onnistuu luomaan uskottavan kehyksen Sylvian tarinaan. Epämiellyttävän, pelottavan uskottavan, painostavan. Teksti heijastelee taitavasti päähenkilönsä luonnetta, mielialoja ja ajatuksia. Kirja on täysi, ehkä jopa liiankin runsas kaikkine juonteineen ja yksityiskohtineen. "Kiva" tai "viihdyttävä" eivät luonnehdi Vyöryä - vaikka huumoriton se ei ole - eikä sellaista odottavan kannata kirjaan tarttua, mutta tehokas ja fiksu se on. Ja saa miettimään niin omaa kuin läheisten mielenterveyttä sekä yhteiskuntaamme; miten olemme onnistuneet tekemään siitä itsellemme niin hankalan, etteivät monet enää selviä tavallisesta elämästä?

Pidin myös Niina Revon Kompleksista.

Kenelle: Uhkaavaa kestäville, mielenterveyden reunoja miettiville, pelkoja sietäville.

Muualla: Vähintään yhtä ravisuttava teos kuin Juha Hurmeen Hullu, sanoo Anun ihmeelliset matkat.

Niina Repo: Vyöry. Siltala 2018. Graafinen suunnittelu Elina Warsta.

Helmet-haaste 2019 kohta 29: kirjassa nähdään unia. Sylvian painajaiset!

Niina Repo: Kompleksi

Kirjan nimeä kuvittelin "tunnepitoiseksi mielleryhmäksi", kuten kirjan alussa avuliaasti sanan merkitystä selitetään, mutta jonka päällimmäiseksi merkitykseksi alkusivut ilmaisevat "itsenäisistä osista koostuvan kokonaisuuden". Eli laitoksen, jossa Niina työskentelee. Tieteen, taiteen ja bisneksen uljaan kombinaation, jossa kunkin työntekijän lohkon tunnistaa vaatetuksesta: arvaat, minkä osan edustajia saattaa tavata kahviautomaatilla punaisessa hassunhauskassa mekossa tai keillä on harmaat kauhtuneet villatakit.

Mutta se ei ole tässä se juttu, vaan jyrsijäongelma tuossa silmää välttelevän värittömässä, byrokratian viilentämässä laitoksessa. Jokin nakertaa siloista ulkokuorta pahasti. Ja on pari muutakin ongelmaa, ainakin Niinalla. Kuten hänen miehensä Tuomas, joka on kadonnut. Niina viedään kuulusteluihin.

"Olen joskus leikitellyt ajatuksella, miltä aivan tavallinenkin elämä, pienetkin salaisuudet, alkavat näyttää rikostutkinnan yhteydessä. Kaikilla on elämässään asioita, jotka haluaisi unohtaa, jopa salata. Jotain viatonta, joka paljastuessaan kuitenkin näyttäisi pahalta."

Repo luo kuplivan kauhutunnelman tämän päivän työyhteisöön: kuin Kafka kuvaisi laitoselämää ja yt-neuvottelujen aikaa. Hauskinta tietysti on se, että vastaavia kokeneet voivat hyvin tunnistaa kerrotut asiat, kuten pään yllä riippuvan yt-miekan alla motivaatiota rakentavat ilo- ja runotyöpajat. Ja surullisinta se, että "on huhuttu, että Niinalla olisi yt-neuvottelut käynnissä myös kotona."

Pelottavaa on se, että muisti alkaa mennä. Niinan avaimet katoavat, ja iPad. Tapaamiset unohtuvat, ihan tavallisetkin asiat, kuten vuosia vanha salasana (alatko jo samastua?) Tavarat löytyvät eri paikoista kuin mihin ne on jätetty - hän ja lukija alkavat epäillä jo alzheimeria, tai ehkä jonkinlaista aivotoiminnan häiriötä stressin seurauksena. Sillä stressinaiheita löytyy: vesivahinko, terveysongelmia (josta tulee mieleen Revon aiempi omakohtainen syöpäkuvaus, Arpi), vaikeuksia kotona ja töissä... Mistä ei päästä puusta pitkälle - kai ihmisellä joka tapauksessa on stressi, jos mies katoaa. Ei Tuomas täydellinen ole, mutta rakastaa vaimoaan ja lapsiaan. Ainakin ajoittain ja ainakin silloin, jos hänelle ei aseteta rajoja. Mutta voiko Niinan kertomukseen luottaa, hänhän unohtelee muutenkin?

"Mutta muistihan on muutenkin epäluotettava! Ihmiset muistavat mitä sattuu. Uskovat kuultua tapahtuneeksi."

Hauskanilkeä tarina nuoresta perheestä ja avioliitosta sekä lohduton näkemys työelämästä, jossa kukaan ei halua noudattaa vanhanaikaisia moraalikoodeja vaikkapa työkaveria tukemalla, paitsi pakosta yt-neuvottelujen alla (ja aina voi pystyttää Valitusten laatikon). Repo on sujuva tekstintekijä, joka ei väännä vitsiksi tarkoitettua vitsiä, vaan sivaltaa ilkeämmin ja salaa selän takana, kuten teemaan sopii. Nauroin ääneen monta kertaa; teksti on osuvaa, vaikken halua epäsympata Niinaa. Jonka hätä koskettaa aidosti, ja tekisi mieli sanoa että... Mutta ei, tässä vaiheessa ulkoa sanominen ei auta, on oivallettava itse.

"Niina itkee jonnekin universumiin. Uikutiuikuti, vastaa universumi."

Liitän kirjan mielessäni toivomiini työelämäkuvauksiin Antti Leikaksen jatkoksi ja kiitän Repoa: aiheesta on kirjoitettu aivan liian vähän. Vaikka voisi tämä olla myös parisuhdekuvaus tai dekkari. Virkistävä ja fiksu omassa omalaatuisessa lajissaan. Ja varmasti hyvin, hyvin terapeuttinen monelle. Nauru vapauttaa, vaikkei Niinan tilanteessa olisikaan. Repo onnistuu osoittamaan, että asioita voi katsoa tällaisenkin linssin läpi.

Kansi muistuttaa hämäävästi jotain toista kirjaa, mutten saa kiinni mitä: melkein sanoin kirjaston sedälle, etten ota, tuo minulla on ollut jo. Ainakin Dilbert tulee mieleen.

Kenelle: Perhettä ja uraa tekeville naisille, jotka yrittävät olla yli-ihmisiä (kaikki sympatiani heille!). Uskottomuutta epäileville, yt-neuvotteluissa kärventyville; heille, joiden on vaikea kohdata todellisuutta, genrerajoja kaihtaville, vapauttavaa naurua hakeville.

Muualla: Aikuisten perheellisten uranaisten pienoismaailmaan sijoittuva painajaisunimainen selviytymistarina, jonka luki mielellään, tuumii Jokke. Yllätyksellinen ja mielikuvituksellinen, sanoo Krista.

Niina Repo: Kompleksi. Siltala 2016. Kansi: Elina Warsta.