Kirjan suljettuani en voinut kuin hihitellä hölmösti. Tuli niin hykerryttävä olo; vaikka väitän inhoavani nostalgiaa, ei sitä nyt voinut välttää. Ja se tuntui yllättävän hyvältä, koska nyt puhutaan ajoista, jotka ovat omiani, 1980-luvulta tähän päivään.Pete, Jussi, Anja ja Tero ovat ystävyksiä, jotka saavat aikaan suuria. Paitsi kestävän ystävyyden, myös aivan uudenlaisen ajattelun ja puolueen maahamme. Ja siinä sivussa kansainvälistyvät, perustavat perheitä, uudistavat mediakenttää, tekevät tohtorinväitöksiä, hyppäävät benjihypyn ja järkeilevät maailman asiat uuteen malliin.
Huimaa. Pete kertoo tarinansa herkullisesti ja huumorilla. Ja koska kyseessä on fiktio, tarina ei ole totta. Tosin samaan aikaan oikeassa maailmassa vaikuttivat ystävykset Pekka Sauri, Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Teppo Turkki. Suomi-lehteä tehtiin yötä myöten, Radio City aloitti toimintansa, Vihreä Liitto perustettiin.
Varsinainen historiikki tai elämäkerta ei siis ole kyseessä, mutta paljon on ammennettu oikeista tapahtumista. On puolueen perustaminen, ryhmittymät liikkeen sisällä, Yölinjalla-radio-ohjelma ja monta muuta tuttua ilmiötä. Oikeasti nämä henkilöt eivät yksin muokanneet yhteiskuntaa. Mutta tarina on niin kiinnostava, etten edes halua tietää, mikä yksityiskohta on totta ja mikä ei, vaikka tosimaailman tapahtumat nostivat kirjaan tarttumisen kiinnostuskerrointa monta pykälää.
Kirja keskittyy Peten elämään, ja rohkeasti kirjailija esittää nolojakin tapahtumia, omia ja ystäviensä tekemisiä ja ajatuksia, Peten silmien kautta. Nimenomaan henkilökohtaiselta kantilta. Kuinka hän valvoi öitä lasten kanssa, kävi töissä ja muun ajan rakensi uutta, ajattelevaa, tasa-arvoista ja suvaitsevaista maailmaa. Kuinka vaimo loittoni, kuinka ystävyyssuhteet kehittyivät. Kuinka hän totteli Jussia, tuskastui Anjaan, ihaili Teron laajoja verbaalisia ja älyllisiä kykyjä ja heittäymisvalmiutta.
Se nostalgiaosuus (ja yritän pitää tämän lyhyenä, vaikka ajatuksia virtasi jos jonkinlaisia.) Seurasin kiinnostuneena Vihreän Liikkeen nousua, sillä se oli jotain täysin uutta, nuorekasta ajattelua entiseen vanhoilliseen puoluepolitiikkaan. Olin jopa ostanut Soininvaaran kirjoja. En ole ollenkaan poliittinen, mutta tuona aikana nuori aikuinen Helsingin kantakaupungissa ei voinut ystävysten ajatuksilta välttyä (eikä törmäämästä heihin kaupungissa, kuten Kasvis-ravintolassa, jossa tarjottiin taivaallista ruokaa. Tosin nuorena ei ollut rahaa usein ulkona syödä.) Ja juu, äänestin Heidi Hautalaa, kun puolue perustettiin. Ystävykset tekivät siis hyvää työtä, kun saivat epäpoliittiset ja itsekeskeiset nuoret miettimään.
Pekka Sauria ei aiemmin ole tituleerattu kirjailijaksi, vaikka tekstiä hän on tuottanut uransa aikana varmasti paljon enemmän kuin moni ammattikirjoittaja. Miettikää sitä powerpointien, muistioiden, tiivistelmien, kannanottojen, puheiden ja lehtijuttujen määrää, jonka psykologian tohtori, Vihreän Liiton puheenjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu ja apulaiskaupunginjohtaja on joutunut tekemään. Puhumattakaan elämäntehtävästään maapallon pelastamisesta, jonka tueksi hän ystävineen toimitti lehteä ja tuotti aineistoja puolueen puolesta ja käyttöön. Fiktion kirjoittaminen on luonteva jatko kirjoittamiselle. Jatkaako Sauri tällä linjalla, jää nähtäväksi, kykyä varmasti on.
Kirjassa näkyy kirjoittamisen, mutta ennen kaikkea ajattelemisen taito. Sauri osaa sanoa nasevasti, tiivistää, jättää pois, houkutella detaljeilla, lukijaa kunnioittaen. Osoittelun sijaan kuvataan, valinta fiktioksi antaa mahdollisuuden muokata tapahtumia ja henkilökuvauksia - luulen, että kärjistyksiä, yhdistämiä ja oikaisuja on tehty fiktion ehdoilla - niin, ettei kukaan voi loukkaantua, mutta sana saa vapaammin lentää. Herkin alue ovat omat lapset, jotka ovat nyt jo niin isoja, että ymmärtävät, tai ainakin kirjoittaja varmasti niin toivoo. Lasten tärkeys nousee isoon rooliin. Näin meille käy. Kun takaseinä häämöttää, alkaa nousta tarve tehdä tiliä itselle ja muille, erotella tärkeitä asioita vähemmän tärkeistä. Saurin kirja on osoitus tästä. Eikä hän myönnä tätä elämäkerraksi, sillä tämähän on fiktio. Mutta ehkä hän kuolinvuoteellaan joskus korahtaa viimeisiksi sanoikseen: Se kaikki oli totta.
Fiksu, antoisa ja viihdyttävä kirja, jonka luettuani olen tyytyväinen, että meillä on ollut ja on älykkäitä ihmisiä tekemässä tätä yhteistä todellisuuttamme. Ihmisiä, jotka tekevät, eivät vain valita tai teorisoi. Ja kirja viestittää, että mikään tavoite ei ole liian iso, kun tahtoa ja taitoa löytyy. Toivoisin kovasti, että meillä olisi oikeasti olemassa Jussin kaltainen yliviisas näkijä ja käytännönläheinen päättäjä, Peten kaltainen uurastaja ja toteuttaja, Teron kaltainen villin laaja ajattelija ja tekijä.
Ai niin, mukaan on myös ujutettu historiallinen pienoisromaani Viipurin valloituksesta. Se tarjotaan pieninä pätkinä muun tekstin väleissä. Kärsimättömänä hieman sivuutin tätä osuutta, mutta se toimii itsenään sotatarinana: en ensi lukemalta pystynyt keskittymään ja miettimään sen mahdollisia yhteneväisyyksiä tai vertauskuvallisuuksia muuhun tarinaan. Ehkä se tukee tarinaa, ehkä Sauri vain halusi kokeilla lajin kirjoittamista ja esiintuomista, ehkä kyseessä on vain sisäpiirin juttu. Jätän lukijan harkintaan. Ja yllätykseksi sen, mistä kirjan nimi on napattu. Tosin koko tarina kertoo elämänmittaisesta tehtävästä, joten ehkä nimi viittaa siihen. Tai ystävyyteen. Tai... no, lukekaa itse.
Muualla: Osmo Soininvaara kommentoi kirjaa. Keskusteleva aate- ja sukupolviromaani, sanoo Savon Sanomat.
Kenelle: Suomen (lähi)historiasta ja vihreästä aatteesta kiinnostuneille, vaikuttamisen keinoja ja oppeja hakeville, motivaation merkitystä miettiville, uratarinoita tutkiville, ystävyystarinoita kaipaaville, 80-luvun nuorille, Yölinjaa kuunnelleille.
Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi. Kaiku Books 2014. Kansi: Joel Melasniemi.
Kuvassa kirjailija Kirjamessuilla signeeramassa kirjojaan - minun kynälläni (enkä edes itse ollut jonossa, mutta satuin huomaamaan epätoivoisen kynänetsinnän. Lahjoitin kynän siis suurempiin tarkoituksiin, tuottakoon se iloa niin kirjoittajalle kuin nimmarin saaneille.)
