Olli Jalonen: Stalker-vuodet

Stalker-vuodet kertoo nimensä mukaisesti urkinnasta (stalker sanakirjassa: vaanija, kyttääjä, ahdistelija, häirikkö). Sitä lie tehty valtioiden välillä historian alusta saakka, mutta 1970-luvulla, kiihkeimpänä kylmän sodan aikana, historiatietojen mukaan runsaasti. 

Jalonen kertoo opiskelijapojasta, joka tulee vetäistyksi mukaan vakoilutoimintaan hieman vahingossa. Helppo duuni, hyvä palkka, vaikuttajan paikka - nämä houkuttelivat. Sen enempää ideologioita tai toiminnan syvempiä tarkoituksia ja tuloksia poika ei pohdi. 

"Vaikka koko juttu oli alusta asti outo ja se olisi pitänyt ymmärtää, enemmän olin vain imarreltu huomiosta. Sellainen sokaisee oli minkä ikäinen tahansa ja vielä enemmän nuorena. En kysellyt mitään, ihmettelin vain hiljaa itsekseni miksi juuri minut oli valittu."

Liikutaan Tampereella ja Helsingissä. Jalonen luo ajan ja paikan kuvaa herkullisesti, ilmeisesti omasta nuoruudestaan ammentaen ja yksityiskohtia runsaasti tarjoillen, mikä nostaa myös lukijassa muistoja tarinaa rikastamaan. Ja paljon on uutta. Tuntuu hurjalta, että 70-luvulla oikeasti oltiin huolissaan uudesta jääkaudesta ja tulevasta kylmyydestä! Se on totta, allamainitusta en tiedä:

Poika kertoo lehdessä kirjoitetun, että "neuvostotiedemiehet olivat jo ratkaisseet kyseisen tulevaisuuden ongelman. Koko valtava Neuvostoliiton alue jaettu kymmenen kilometrin kokoisiin ruutuihin, ja ilmaston ruvetessa kylmenemään niissä jokaisessa kulotettaisiin joka kuukausi aina hehtaari kerrallaan metsää tai aroa niin että ilma yläpuolelta lämpenisi ja auringon lämpö imeytyisi tehokkaammin mustaan poltettuun maahan." 

Tuleviin keksintöihin viitataan viitataan myös kiinnostavasti, siis ylipäänsä, ei vain kyseisen maan. Satelliittipaikannus tai tietokoneet ja niiden yhdistäminen jonkinlaiseksi maailmanlaajuiseksi verkostoksi olivat c-kasettien aikana vielä tieteiskirjallisuuden tasolla tavallisen tallaajan näkökulmasta, vaikka niitä jo kiivaasti kehitettiin.

Leppoisan pohdiskelevaan tapaansa Jalonen ujuttaa luontevasti tarinaan paljon, myös pojan perhetaustaa. Mahtoiko äidin opeilla olla vaikutusta vakoilijan "uran" valintaan?

"Äiti myrkytti meitä toistelemalla tosiasioita, niin kuin hän sanoi. Että yhteenkään mieheen ei voi luottaa."

Nuoruuden itsevarmuudella poika käy sovitut koulutukset ja alkaa opiskelun, myöhemmin varsinaisen työn, ohessa, salaisiin hommiin, joissa pitää itseään melko hyvänä, tulkitsen, vaikka palaute työnantajapuolelta on niukkaa. Hän on älykäs, miksei pärjäisi, teknisesti ainakin, mutta miten on oman pään laita? Lukemisen edetessä alan todella huolestua hänen puolestaan. Jos elämä ja ihmissuhteet perustuvat valheille, ei siitä hyvä heilu. 

"Jos alussa ei ole mitään yhteistä, ei ole mistä alkaisi rakentaa koska perustusta ei ole. On eri asia jos jokin alkaa yhteisesti ja molemmilla melkein kuin nollasta. Jos alku on muualta määrätty tehtävä ja ihmissuhde suoritusta ja työ, vaikea sen on kasvaa paremmaksi. Se on surkea yhtälö jossa ei ole ratkaisuja ollenkaan. Ei sekään ole hyvä että luulee tietävänsä toisesta paljon koska silloin ajattelee että toinen on juuri sellainen kuin hänen tietää olevan. Jos toinen ei olekaan, silloin pettyy..."

Mies alkaa itsekin ymmärtää, ettei vakoilutoiminta ole pelkkää puuhastelua, vaan siitä saattaa jopa olla hänelle haittaa, muista puhumattakaan. Irrottautuminen ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu. Ei käytännössä eikä henkisesti. 

"Olin oppinut liian hyvin. Tein vain työni jonka osasin."

Tarkka ajankuva ja ilmiönkuva, ja Jalosen taidoilla kirjattuna kiinnostava, inhimillinen tarina. Kasvutarinana ja psykologisena romaanina sen voi myös lukea. Tai eri yhteiskuntamuotojen kamppailuna: mies pääsee töihin Indonesian lähetystöön, jonka myötä mukaan tulee täällä koetun kapitalismi–kommunismi-kamppailun lisäksi tiukka oikeistodiktatuuri omine piirteineen. 

Teoksessa käytetyt dokumentit ovat aitoja, luen kustantajan sivulta. Se on pelottavaa, ja unohdan hetkeksi lukevani fiktiota, en faktaa. Olisi kiinnostava tietää, miten monia suomalaisia tarina saattaa omakohtaisesti koskettaa, jollain puolella ajan hengen mukaisia raja-aitoja olleina. Hyvä, että se on nyt kansien välissä, ja lukeminen palkitsee, vaikken laskisi Jalosen parhaiden teosten joukkoon, ehkä sen ajallisen rajallisuuden vuoksi. Ehkä ajattelen sen olevan mennyttä aikaa. 

Toisaalta aihe on erittäin ajankohtainen: urkinta vain kasvaa maailmassa - vaikka eri keinoin - ja siitä on tarpeen puhua. Eikä ainakaan uskoa sinisilmäisesti, ettei vakoilua esiintyisi edelleen, aivan kenen tahansa lähiympäristössä. Kyberturvallisuudesta ja -uhkista puhutaan syystäkin paljon, mutta mahtavatko nykykeinot ulottua jopa tietoverkkoja pidemmälle? 

Kenelle: Lähihistoriaa lukeville, vakoojatoiminnasta uteliaille, 1970-lukua fiilisteleville, nuoren miehen kasvusta kiinnostuneille.  

Muualla: Jorma Mellerin blogista luen, että kirjailija Jalonen on oikeasti työskennellyt Indonesian suurlähetystössä.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet. Otava 2022. Kannen suunnittelu Anna Lehtonen.

Olli Jalonen: Merenpeitto

Merenpeitto jatkaa Kuolleenpuun-Anguksen tarinaa, johon yksi parhaista kirjoista ikinä, Taivaanpallo, meidät tutustutti. Angus kasvaa lapsesta nuorukaiseksi tutkija Halleyn apulaisena Lontoossa 1600-luvun lopulla. Ja voi pojat ja tytöt, niitä tutkijan tutkimuksia! Ja hänen apulaisensa pohdintoja.

"Mitä alkua ennen on ollut ei kukaan voi tietää, ja onko siinä voinut mitään ollakaan, mutta mitä sen jälkeen, on sitä mitä yhä on. Joskus tuntuu lyhyen hetken että olen lähellä jotain tärkeää ajatusta mutta sitten se taas katoaa." 

Halley tunnetaan tähtitieteilijänä, mutta hänen mielenkiintonsa rönsyää kaikkeen, mitä ihminen ei vielä tiedä. Lähes maaniselta tuntuva tutkimusinto suuntautuu tällä kertaa aivan vastakkaiseen suuntaan kuin Taivaanpallossa, nyt maanpinnan alapuolelle, merien syvyyksiin.

"Ei tarvitse edes matkustaa kauas jotta näkisi jotain erikoista ja uutta koska ne voi tietää jo lukemastaan, ja tietäminen on näkemistä niin kuin näkeminenkin on tietämistä mutta eivät ne silti samaa ole."

Voisiko ihminen hengittää veden alla? Miten syvälle ihminen voi mennä? Mitä kaikkea syvyyksistä on löydettävissä? Halley kehittelee tekniikoita ja tekee eksperimenttejä, joissa Angus saa toimia koehenkilönä, jopa terveytensä kaupalla.

Angus oppii paljon, paitsi tieteen tekemisestä myös perhe-elämästä, asuuhan hän Halleyn, tämän vaimon ja lapsien luona. Mainiosti Jalonen tuo ajan perhekuvioita näkyviin, vaimo on ilahduttavasti mukana tarinassa, vaikka jää pakosti sivuhenkilöksi.

Edelleen Angusta pohdituttavat uskonnon ja tiedon suhteet sekä ajan kulku. Hän vaikuttaa pohdinnoissaan ikäistään vanhemmalta. Vakava poika, kokemuksineen - ja vaikka tietoa ja ymmärrystä kertyy, sosiaalinen puoli ei kehity samaa tahtia, tai itsetunto. Mistä kertovat myös  kokemukset naissukupuolen keskuudessa. Kun ei kukaan ole neuvomassa!

"Olen oppinut jo olemaan seurassa muiden kanssa ja näin pienissä tiloissa eikä se ole vaikeaakaan koska kapteeni Halley pitää kaiken komennossaan hyvin." 

Jalosen kieli on kaunista, selkeää, paljon puhuvaa ja kiehtovaa, kuten on totuttu. Merenpeitossa on Taivaanpallon lumoa, muttei ihan yhtä paljon. Arvelen sen johtuvan siitä, että uutuudenviehätyksen yllätys on jo käytetty; tiedämme, mistä ajasta, aiheista ja henkilöistä puhutaan. Ja nyt sukelletaan enemmän paitsi merien pohjiin myös tutkimukseen. Tutkimustulosten kirjaus pakottaa lukijan pysähtymään, tarkoituksella, luulen. Vauhdista nauttiville voi tuntua esteeltä. Silti kirja vie mennessään jännittämään, mitä Angukselle tapahtuu. Hän on ainoa, joka voi sen päättää: voittaako usko, toivo vai rakkaus, vai jokin muu? Tai näiden yhdistelmä?

Voiko kirjan lukea itsenäisenä, ilman Taivaanpallon lukemista? Tietysti voi, mutta menettää paljon, enkä oikein ymmärrä, miksei Jalosen kirjoista kiinnostunut haluaisi lukea hienoa, Finlandia-palkíttua kirjaa. Jos taas on Taivaanpallonsa lukenut ja siitä pitänyt, ei voi olla lukematta Anguksen kuulumisia ja kohtaloa, jonka Jalonen komeasti kuvaa Merenpeitossa. Komea, liikuttava ja tyydyttävä lukukokemus. Loppu on täydellinen.

Ennen kuin luet, katso mitä tarkoittaa anakoreetti. Joudut sen tekemään joka tapauksessa.

"Anakoreetti-sanaa en ole koskaan kuullut mutta en kehtaa kysyä koska se voi olla aivan tavallinen asia enkä tahdo että herra pastori luulee että olen tyhmistynyt."

Kenelle: Tieteilijoille, tutkimusmatkailijoille, uteliaille, tiedonhaluisille, maailmankuvaansa avartaville.

Muualla: Merenpeitto ei ole vain henkilövetoinen juoniromaani, vaan siinä on oleellista tiedon ja ymmärryksen teemat, sanoo Tuijata.

Sain kirjan lukukappaleena kustantajalta.

Olli Jalonen: Merenpeitto. Otava 2019. Kansi Anna Lehtonen.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Ihan hätäännyin, kun kirja loppui. Että mitä ihmettä ihminen tämän jälkeen voi lukea, mihin uppoutua? Mikä nyt vie yöhön ja muualle kauas ja ihastuttaa komealla kerronnallaan niin, että ei tarvitse miettiä mennyttä eikä tulevaa, vaan vain nauttia?

Taivaanpallo on herkkua; iltasatu aikuiselle, parhaan tarinankerronnan näyte nirsolle lukijalle, keveän kipeästi keinuttava kohtalokas kasvutarina juonen ystäville, historiakuvaus menneen ystäville - ja mehän tiedämme, että mennyt toistuu aina. Kuolleen-puun-Angus asuu 1600-luvulla kaukaisella Saint Helenan saarella, jonka ovat vallanneet vieraat. Hän elää lapsuuttaan luonnon muovaamana, kasvaa kuten poika kasvaa, äidin taimena, sisarusten isoveljenä ja orastavana miehenä, joka isästään orpona kiinnittyy herra Halley'hin, tämä kun alkaa opettaa pojalle asioita ja antaa tehtäviä, outoja mutta kiehtovia. Kuten taivaan tarkkailun.

"Koska en ole osannut kirjoittaa, herra Halley on opettanut minulle taivaan selkeydestä merkit. Suuri kaari  on syvä taivas ja pieni kaari    matalampi taivas, kolme vesipisaraa ´´´ on sumua tai että pilvet estävät. Jos samanlaisia öitä on peräkkäin, voi viereen piirtää numeron. Puun juurella peitän savikulhon piiloonsa vahvaan koppaan, koppa on korkealla kivellä, ja kopan kannen päälle ja sivujen viereen laitan painoksi ja rottien ja lintujen esteeksi liuskekiviä. Sitten juoksen toisen kerran kotiin ja sanon äidille jo pihalla että haluan oppia kirjoittamaan. Ensin on opittava lukemaan, äiti sanoo."

Saaren hurskas pastori etsii paratiisia, tai edes muistoja siitä. Hän on vakuuttunut siitä, että niitä on.

"Minä niin tosissani haluaisin, se on minun tehtäväni täällä, minä haluaisin löytää jäljet ennen kuin ne kokonaan katoavat maan pinnalta, herra pastori sanoo hiljaisella äänellä mutta ei kovaa tarvitsekaan puhua koska ei ympärillä ole mitään muuta ääntä kuin vähän lintuja ja tasainen tuulenseinä, ei puuskissa humahteleva eikä kova ja äänekäs niin kuin rannalla usein ja tasangon laidalla joskus, vaan pelkkä pysyvä paino vain kuin siihen kohtaan korkean reunalle ikuisiksi ajoiksi paikoilleen jäänyt. Herra pastori alkaa kertoa kesken edellisen etsimisasian, tai kesken sitä edellisen kysymisasian, tai ehkä niihin molempiin voi kertoa saman, että jokaisella seikalla on Jumalan syy ja ihmisen syy, ne ovat Jumalan tarkoitus ja ihmisen pyrintö. Sitten hän kysyy minulta taas."

Pastori on kuin valkoisen heimon symboli, sellaisena kuin haluaisimme sen nähdä: viisas ja hyväntahtoinen, lopullisuuden tietävä. Vaikka naiivi ja vähemmän hurskas kuin voisi luulla. Mutta eivät saarelaiset paremmastakaan tiedä. Ja hyvä tahto hänellä on, toisin kuin saarta hallitsevilla virkamiehillä. Hän istuttaa Anguksen ja äidin mieleen ajatuksen siitä, että saarelta voi lähteä pois, paeta hallitsijoiden mielivaltaa ja karata emomaahan ja elää siellä onnessa loppuun asti. Angus seuraa alttiisti kokeneempien neuvoja, hyödyntää kaikkea oppia, vaikka herra Halleyn ja pastorin näkemykset maailmasta eroavat hämmentävästi toisistaan.

Saaren ainoa kulkutie on meri, jota seilaavat laivat. Ulkopuolelta tulleet hallitsijat pitävät tiukan kurin, alkuasukas ei saa mennä laivan kannelle, ei edes soutamaan tavaroita mantereelta, jos ei ole Komppanian luotettu. Kuvernööri kurittaa kansaa, ja Angus joutuu inhimilliseksi kirjeeksi, viemään emämaahan sanaa saarelaisten hädästä.

"Pitääkö ihmisen iho loputtomasti vettä ja onko se saumaton niin että vain ihon isoista aukoista voi vesi mennä? Kun aikaa on loputtomin ja joutuu olemaan liikkumatta ja voi vaihtaa asentoa sen verran kuin hyvin varovaisesti uskaltaa, kaikkea tulee mieleen ja ehtii ajatella ja ehtii ajatella monta asiaa valmiiksi. Sillä tavalla ihminen vanhenee."

Angukselle kaikki on oppia, eikä hän arkaile tehdä eikä ajatella isosti. "Maailmassa voi olla kolmekymmentäkin maata jos ei vielä enemmän." Jatkuva tiedonjano ja oppiminen vie häntä eteenpäin, vankistaa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Uskonnon ja tieteen ristiriidat mietityttävät.

"Näin olen kannella pitkästä aikaa olostani varma ja näen eteenpäin. Se on voiman tunne ja vaikka miten väärä ja vastoin Jumalan opetuksia niin silti se minussa on."

Miten käy Angukselle ja perheelle, sen saa jokainen lukea itse. Sanon vain sen verran, että tätä kirjaa lukiessa matka on tärkein, ei määränpää.

Vaikka teos kertoo tietystä todellisesta historiallisesta ajanjaksosta, teos on sisältönsä laajuuden ja syvyyden (tai pitäisikö tähtien tutkimisesta puhuttaessa sanoa korkeuden?) ansiosta ajaton, klassinen. Se sisältää historian lisäksi maantiedettä, matkailua, perinteitä, kolonialismia, psykologiaa tarkkoine ihmis- ja ihmissuhdekuvauksineen, teologiaa ja tietysti tähtitiedettä. Tuon kaiken Jalonen kutoo saumatta yhteen kielellä, joka kietoo verkkoonsa. On elämyksiä, jotka nostavat iholle kylmät väreet, ja tämän kirjan lukeminen kuuluu niihin.

Olli Jalonen on mielessäni äijäkirjailija, mutta hyvällä tavalla (en kerro, ketkä mielestäni ovat sillä toisella tavalla): hän tuo miehen ja pojan näkökulmaa esiin kauniisti ja oivaltavasti. Ikään kuin Jalosen työ vain paranisi iän myötä, ainakin se on muuttunut vuosien mittaan; kerronta komistuu, näkemys lavenee, jälki nousee pysyvästi eikä vain hyppäyksittäin tasolle, jolle moni ei yllä. Varmaan, johdonmukaiseen ja koskettavaan tarinaan voi luottavaisesti heittäytyä ja unohtaa kaiken mun. Maailmanluokan kirjallisuutta, sanoisin.

Kenelle: Hyvää tarinaa hakevalle, tekstiin heittäytyvälle, elämystä etsivälle.

Muualla: Tuijata luki keväänsä hienoimman romaanin. Angus näkee syvälle taivaaseen, mutta myös muihin ihmisiin, tuumitaan Kirsin Book Clubissa.

Olli Jalonen: Taivaanpallo. Otava 2018. Kansi: Anna Lehtonen.

Jatko-osa: Merenpeitto

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Kirjojen Suomi

Olli Jalonen kirjoitti 1980-luvulla isästä ja tämän suhteesta 12-vuotiaaseen tyttäreen. Tytön äiti on uusissa naimisissa ja kasvattaa tytärtä nousukaudelle tyypillisen hyvinvoinnin keskellä, turvallisissa ja materiaalisissa raameissa.

Jouko-isä on tutkija, ja tarina alkaa Irakissa, jossa mies kerää alkuperäiskansojen tarinoita. Tehtävänsä suoritettuaan hän palaa Suomeen ja haluaa tavata tyttärensä, jo vieraaksi jääneen. Onko liian myöhäistä? Pääseekö hän opettamaan tytölle maailmasta, muutenkin kuin postikortein ja kirjein? Ennen kuin valkoinen kangas tahriutuu?

"Niin voi Jutalle kirjoittaa kun se vielä on liinaista kangasta, vielä vähän kahdentoista vuoden jälkeen, niin kuin valkoista villaa tai liinaa, valkoista pellavaa, mutta sitten sen kangas tahriutuu eikä sille näin voi enää koskaan."

Jouko on oppinut mies. Hän on tutkinut uskontoja, tuntee tähtitaivaan, tehnyt töitä Unescolle, opettanut, reissannut paljon, ajatellut paljon. Kun hänet valtaa pakko(mielle) saada välitettyä omaa ideologiaansa tyttärelleen, hän uskoo vilpittömästi pystyvänsä antamaan tytölle jotain. Jotain parempaa kuin perusespoolaisuus taloudellisine hyvinvointeineen, jota äiti tarjoaa. Vai onko kyse vain miehen yksinäisyydestä, halusta saada jakaa asioita, kasvattaa sukulaissielu itselleen, yli-itsevarmuudesta siitä, että hän on oikeassa, muut väärässä - vallanhalusta?

Kertaakaan, kertaakaan hän ei mieti tyttöä itseään. Millainen ihminen Jutta on, mistä tämä on kiinnostunut, millaisia taipumuksia hänellä on. Kun hän sieppaa tytön matkalle mukaansa huijaamalla, hän ei pohdi, miltä se tytöstä tuntuu (saati tämän äidistä). Tytön itku ei vaikuta häneen. Hän kohtelee Juttaa kuin hengetöntä esinettä tai lemmikkieläintä. Lapsi uskoo aikuista ja on helppo manipuloinnin kohde. Isän minä-kertomuksen lomaan saamme välähdyksiä Jutan päiväkirjasta. Normaalin esiteinin mietteitä, joissa tärkeintä on kiva ajanviete, herkut ja tuliaisten osto.

"Joskus J on ihan tyhmä, selittää ja selittää itsestään ja matkoistaan. Ei kuule kiinnosta."

Raivostuttaa. En haluaisi lukea sukupuolisilmälasein, mutta Jalonen pakottaa. Niin tiiviisti hän tuo tarinaan patriarkaatin, kaikkitietävän isällisyyden, joka saa - epäilemättä tarkoituksella - jopa uskonnollisia sävyjä.

Teksti on ammattimaista: välillä juutun ihailemaan Jalosen komeita lauseita ja persoonallista sanomisen tapaa, mutta ne unohtuvat tuohtumuksen alle. Näen kirjan yksipuolisesti miehen tarinana, tyttö on vain statisti. Tilanne tuntuu pahalta, kirja tuntuu pahalta!

Mielessä alkoi nakuttaa Annika Idströmin Kirjeitä Trinidadiin -kirja samoilta vuosilta. Jos oikein muistan, se käsittelee samantapaista aihetta samantapaisella rankalla otteella, mutta vastapuolelta, nuoren tytön näkökulmasta. Sen muistan varmasti, että pidin kirjasta paljon! Googlaten löysinkin kiintoisan asian: sekä Jalonen että Idström (ja kolmantena Christer Kihlman) nimetään joissakin kirjallisuushistoriikeissa kuuluviksi ns. pahan koulukuntaan. Ylen sanoin: "Näiden kirjailijoiden teoksissa maailma näyttäytyy rujona ja karuna paikkana."

Rankanpuoleinen lukukokemus. Kestääkö kirja aikaa? Kyllä, jos koskettavuudella, tunteiden herättämisellä mitataan. Kyllä, kun muistetaan, että lapsien sieppaukset maiden ja kulttuurien välillä eivät ole vieraita nytkään, ismien laajemmista törmäyksistä puhumattakaan. Kyllä, kun vallan käyttöä ja lastenkasvatusta mietitään. Jäin miettimään, kumpi onkaan lopulta viisaampi ja pärjäävämpi, oppinut isä vai 12-vuotias tyttö?

Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi. Otava 1990. Ilmestymisvuonnaan kirja voitti Finlandia-palkinnon. Se on toinen osa trilogiaa, jonka ensimmäinen osa Johan-Johan ilmestyi 1989 ja kolmas osa Elämä, ja elämä 1992.

Kenelle: Miehen mielestä kiinnostuneille, valtaa ja lastenkasvatusta miettiville.

Muualla: Yle Areena: Olli Jalonen kertoo kirjastaan Seppo Puttosen haastattelusssa.

Juttu on osa Ylen Kirjojen Suomi -suurhanketta, Ylen ja kirjabloggareiden yhteistyöstä kerroin aiemmin. Vuosisadan kirjat ovat lähes kaikki luettavissa maksutta Kansalliskirjaston digitoimassa verkkokirjastossa.

Facebook Yle Kirjojen Suomi
#kirjojensuomi

Miehiä ja ihmisiä

Miehiä ja ihmisiä esittelee nuorukaisen, 17-vuotiaan, joka elää käännekohtaa lapsuudesta aikuisuuteen kesällä 1972. Pojan nimeä ei sanota, mutta se alkaa O:lla; luonteva jatkumo kirjailijan omaan lapsuuteen perustuvalle Poikakirjalle.

Perheessä on rahavaikeuksia, ja poika päättää jättää lukion kesken ja mennä töihin. Duunariuralle innostaa hyvä kesätyöpaikka Lampisen peltifirmassa, jossa poika oppii konkareilta työelämän perustotuudet tekemällä ja tarkkailemalla. Vaikka poika on ahkeraksi kasvatettu ja monia käytännön asioiden tekemisen jo kotona oppinut - uusavuttomuutta ei vielä tunnettu - hän tuntuu jäävän hieman ulkopuoliseksi. Tuttu tunne nuorelle, mutta poika ei suinkaan eristäydy. Päinvastoin, hän tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa, vaikka pitääkin monet asiat omana tietonaan.

Mutta ei elämä pelkkää työtä ole, kaverit ja harrastukset ovat tärkeitä. Tytöt yhä suuremmassa määrin, ja kypsyminen saa menestyksestä silläkin saralla uutta potkua. Ei silti, ei pojan itsetunnossa muuta vajautta ole alun perinkään kuin kokemuksen puute. Hän on harvinaisen kypsä 17-vuotias, joka osaa ottaa vastuuta niin työtekijänä, perheenjäsenenä kuin kaverinakin. Suorastaan ihmeteltävän paljon. Hän myös miettii asioita perusteellisesti ja ottaa opikseen koko ajan. Hieman jo alkaa epäilyttää, kuinka moni tuossa iässä olisi oikeasti noin fiksu?

Jalonen maalaa nykyaikaan verrattuna yksinkertaisemman, köyhemmän ja verkkaisemman 70-luvun elämänmenon lämpimän inhimisellä otteella. Poika on hyvin elävä ja todellinen, samoin muut henkilöt ja koko ympäristö, jossa he toimivat ja vaikuttavat. Kirjan voi lukea nostalgiana, mutta myös ikiaikaisena nuorukaisen kehityskertomuksena. Perusasiat eivät muutu, tapahtuu se missä tahansa ympäristössä. Itseluottamuksen, kokemuksen ja osaamisen kasvukäyrä on kuvattu hienosti ja uskottavasti. Poika kirjan - kesän - lopussa ei ole enää sama kuin sen alkaessa.

Kavereista Rekku, Reijo, on erityisen sydämeenkäypä. Hän on kehitysvammainen, mieleltään lapsen tasolla, ison miehen ulkonäöstään ja voimistaan huolimatta. Reijo on täysin muiden armoilla, eikä pysty ottamaan vastuuta edes itsestään. Monin tavoin siis kontrasti fiksuun päähenkilöömme, joka tykästyy Rekkuun ja auttaa tätä parhaansa mukaan.

Kuten aikuistumiseen kuuluu, omien vanhempien rooli muuttuu. Isä sairastelee, jää työttömäksi, ja poika kantaa vastuuta myös tämän puolesta. Alkaa jo huolestuttaa pojan puolesta; jos hän kantaa tuossa määrin jatkossakin kovin monen murheita, saattaa siitä seurata itselle vielä vaikeuksia - riittävätkö voimat? Kuka tukee häntä?

Pidin paljon kirjan elämänmakuisuudesta ja herkästä mutta tarkasta otteesta, jolla Jalonen henkilöitään kuvaa. Teksti on kekseliästä; ei tylsää mutta ei kikkailevaakaan, ja dialogi aidonoloista. Kirjaa on mukavan turvallista lukea silloin, kun ei halua mitään elämää isompaa; se ei sisällä katastrofeja, rikoksia tai muuta järisyttävää, vaan kuvaa arkista olemista ja nuorukaisen ajatusmaailmaa, tavallisen ja luonnollisen kehityksen keskellä. Kuin pala ruisleipää monenlaisten herkkujen keskellä. Erittäin hyvää ja laadukasta ruisleipää, luomujauhoista rakkaudella tehtyä. Jalosesta taitaa pikkuhiljaa muodostua yksi luottokirjailijoitani. Alussa vierastin, mutta enemmän tutustuttuani ammattimaisen tekijän arvostus on kasvanut.

Kenelle? Kasvukertomuksista kiinnostuneille, perisuomalaisen elämänmenon ja aikakauskuvausten ystäville, tavallisuuden arvon ymmärtäville, perusasioissa pysyville, rankkoja tarinoita välttäville.

Muualla: Jonnan oli helppo kuvitella teoksen miljöö, vaikkei hän täysillä hurmaantunutkaan. Ilselän Minna sanoo Jalosta täydellisen lauseen mieheksi. Bleue pitää kirjan tunnelmaa todella tyylikkäänä. Anneli sanoo romaanin maailmaa perimiehekkääksi ja muistuttaa sen Steinbeck-taustasta. Tuija oppi ajasta, työstä ja ihmisistä.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Otava 2014.

Olli Jalonen: Karatolla

Sillan ja Valon liitto - rakkauskertomukseksi mainittu, mutta oikeastaan se on vain osa kirjaa. Liitto on hyvin lyhyt ja hyvin epävirallinen. En tajunnut ennen lukemista, että kirja on jatkoa vuonna 2000 ilmestyneeseen Yhdeksään pyramidiin: jos sen olisi lukenut, se olisi varmasti tuonut syvyyttä tarinaan ja selittänyt muutamia asioita, mutta hyvin se upposi näinkin, itsenäisenä.

Valo on mies, joka ideoi mahtavat ympäristötaideteokset, pyramidit, eri maihin ja maanosiin, jotka hän on määritellyt itse uudestaan. Samoin hän on miettinyt peruselementit, joita hän käyttää pyramidien ”rakennusaineina”, teemoina. Prahaan tehdään pyramidi tulesta, Reykjavikiin vedestä, Bergeniin lumesta, Helsinkiin jäästä, Avignoniin ilmasta, Krakovaan maasta, Santiago de Compostelaan valosta… Jokainen kertoo omaa tarinaansa elementin roolista ihmisen historiassa. Brysselin rakennusaine, savu, vertautui vanhaan tapaan laskea kylän taloja, ”savuja”, ja kuvaa siten taloudellista aktiivisuutta ja vaurauden kasvua. Bolognan pyramidi symboloi pysyvyyttä ja se louhittaan syvälle kallioon, ja niin edelleen. Reykjavikia kuvataan paikoista eniten, koska siellä tapahtuu käänteitä.

Kirjassa on miehekkään insinöörimäinen ote, maantiedettä, rakenteita ja rakentamista selvitetään, pyramidista on jopa kaaviopiirros. Valo on paitsi luova ideoija ja taiteilija, myös tehokas projektinjohtaja, joka onnistuu saamaan hullulle hankkeelleen kaupungeilta rahoituksen. Hän palkkaa pulaisikseen Sillan ja Martin, joiden kanssa kierretään maailmaa, ja kun pyramidit on tehty, on pian aika alkaa purkaa niitä. Bolognaa lukuun ottamatta jokaisen on tarkoitus olla vain määräaikainen. Kuten aina, suunnitelmiin tulee muutoksia. Valo sairastuu, kuolemanvakavasti. Silla hoitaa asioita hänen puolestaan - ja omasta puolestaan.

Kertojana on välillä Valo itse, välillä nimetön kertoja tai Silla, joka nousee keskiöön.

"En muista enää mitä Valo sanoi mutta jotakin tärkeää. Joskus muistaa vain sanomisen hetken mutta ei mitä on sanottu.”  Niin, se rakkaustarina, se ei ole kovin kaunis, vaikka tuo muutamia hyviä hetkiä. Silla saa siitä kuitenkin paljon.

Tarina on erikoinen, kuin uni - henkilöt ovat yksiulotteisia, olemassa vain tässä tarinassa - silti kummallisen kiehtova. Unta muistuttavat myös ajoittainen toisto ja oudot yksityiskohdat. Loppuosan laivamatka tuntui kyllä jo jankkaukselta. Kirjan nimi on minusta (myynti-)tarkoitushakuisesti liiankin kummallinen, vaikka termi selitetään; se on nuotio tai kokko, joita Pohjanmaalla poltetaan.

Koko kirja tihkuu symboliikkaa. Valo sairastuu, pysyväksi tarkoitettu hajotetaan, rakkaus häviää ennen kuin ehtii kasvaa… Taide sokaisee hetkeksi silmät, tuo tarkoituksen elämään, mutta myös suurin ja pysyvin monumentti hajotetaan. Onko kaikki lopulta vain väliaikaista? Onko mikään pysyvää?

Ja miksi Martti lähti loukkaantuneena pois kesken projektin? Ehkä syy löytyisi aiemmasta kirjasta. Sen verran uteliaisuus heräsi, että luulen lukevani senkin. Jalonen on monipuolinen kirjoittaja, joten jos on pitänyt Poikakirjasta, tämä voi aivan erilaisena olla yllätys.

Kirjan on lukenut myös Päkä.

Olli Jalonen: Karatolla. Otava 2012.

Äijä pienenä

Pakko myöntää ennakkoasenne Olli Jalosen Poikakirjaa aloitellessa: näitä Jalosen äijäkirjoja, mahtaako jaksaa loppuun asti… jokunen Jalonen on nimittäin jäänyt kesken. On hän hyvä kirjoittaja, mutta aiheet ja niiden käsittelytavat eivät ole aina tuntuneet kovin kiinnostavilta, liikaa sitä, no, äijäilyä.

Poikakirjassa päähenkilö oli vasta 12-vuotias, joten kirjakin oli erilainen. Poika katsoo maailmaa ja oppii asioita arkisesta ympäristöstään. Liikuttavasti hän tekee havaintoja ja johtopäätöksiä – ei aina oikeita, mutta lapsen näkökulmasta järkeenkäypiä. Perheen vanhempia ja sisaruksia tarkkaillaan tiiviisti ja poika ottaa heiltä kovasti oppia. Erittäin tärkeä hahmo on myös opettaja, sodan järkyttämä mies. Kuri on eri luokkaa kuin nykykouluissa ja -kodeissa, eikä fyysistä rankaisemista kaihdettu. Maailma on muuttunut nopeasti näissä asioissa, silloiset tavat tuntuvat kovin kaukaisilta, oudoilta ja julmiltakin, vaikka aikaa siitä ei ole montaa vuosikymmentä.

Poika on aika samoja ikiä kuin kirjoittaja itse, joten lienee osin ainakin kokemusperäinen. Kovasti muuten muistuttaa Peter Franzénin kirjaa, tai se tätä, miten päin vain: kerronta on niin samantyyppistä, että ajattelin jo saman kustannustoimittajan olleen asialla, mutta ei, tässä kustantaa Otava, Franzenia Tammi.

Jotenkin kaunis ja kompakti pieni kokonaisuus, ei järisytä, mutta liikauttaa, tosi tarina oikeasta elämästä.

Olli Jalonen: Poikakirja, Otava, 2010