Arne Nevanlinna: Pako

Nevanlinnan Marie on ylittämätön, mutta pidän paljon myös muista nimisarjan kirjoista, Hetasta, Varmasta ja Hjalmarista. Kirjailijan älykäs, selkeä ja hienovarainen ironinen tyyli kolahtaa myös Pako-kirjassa, jota odotin todella uteliaana kuultuani, että tulossa on jotain aivan muuta kuin edelliset.

Alku on hämmentävä: ei kai taas jotain ylikalutun toisen maailmansodan kauhukertomusta tai uutta Tie-tarinaa... Mutta alkusäikähdyksen jälkeen helpotti huomata, ettei Nevanlinna tyydy tuttuun ja tavanomaiseen. Hän kertoo tarinan pariskunnasta, joka muuttaa Saksasta sodan jaloista Amerikkaan ja luo siellä uuden elämän.

Mikä voisi olla aikaan sopivampi aihe kuin maahanmuutto? Kun on pakko lähteä kotoa, luoda itsensä uudestaan? Niin tekevät myös Katherine ja Joseph paetessaan venäläisiä joukkoja Saksasta ja onnistuessaan sekä onnellisten että onnettomien tapahtumien kautta pääsemään Yhdysvaltoihin, joista heistä tulee Kate ja Joe.

Sanaa kotoutuminen ei oltu vielä keksittykään, mutta juuri sen pariskunta tekee, omin voimin. He eivät ole ainutlaatuisia, juolahtaa lukijan mieleen: miten paljon väkeä Euroopasta matkasi ison meren yli aikoinaan, tai Suomesta Ruotsiin, muiden mantereiden muuttajista puhumattakaan. Maasta- ja maahanmuutto ei todellakaan ole uusi ilmiö, vaikka se nyt juuri on kärjistynyt, mistä Nevanlinna hienovaraisesti meitä muistuttaa. Paitsi siirtolaisuutta ylipäänsä, hän laittaa lukijan pohtimaan sitä, mitä on eurooppalaisuus? Entä amerikkalaisuus? Kansalaisuus ylipäänsä?

Näkyvin tarinan juonne on Katen ja Joen henkilökohtainen tarina, sattumatapaamisesta pitkään avioliittoon. Kirja koostuu osin kertovasta, osin pariskunnan muistelemista osuuksista: rakenne on hieno, ajattelevalle lukijalle tehty. Se on kuvaus vahvoista persoonista, heidän suhteestaan ja sen muuttumisesta sekä siitä, miten juuret vaikuttavat koko elämän ajan. Maan vaihtuminen ei niitä poista - se voi olla joko onni tai onnettomuus. Koska amerikkalaisuudesta puhutaan, puhutaan myös taloudellisesta menestyksestä tai sen puutteesta: miten Kate ja Joe pärjäävät? Ja mitä menestymiseen tarvitaan? Entä tyytyväisyyteen?

Ehkä Kate ja Joe ovat haavekuvia, idoleita ja esimerkkejä parhaasta päästä. Silti he saivat minut ajattelemaan, että näinkin voi olla: siirtolaisuuden ei tarvitse merkitä ankeutta. Tosin nyt on toisin, haasteet ovat toisenlaiset, mutta myös aiemmin on ollut sotaa, köyhyyttä, nälänhätää. On kurjuustarinoita, on menestystarinoita, mutta suurin osa lienee siltä väliltä, ja heidän jälkeläisiään me olemme. On pärjäilty jotenkin. Lohdullista.

Nevanlinna kietaisee näppärästi juonivetoisen sotatarinan psykologiseksi avioliittokuvaukseksi, joka perustuu tekstiltään nokkelaan dialogiin, sisällöltään pariskunnan pitkään yhteiseen historiaan ja kahden erilaisen ihmisen suhteeseen, rakkauteen. Ällistyttävää - näinkin voi kirjan tehdä! Vaikuttava, ammattimainen ja persoonallisen älykäs teos.

Erittäin hieno viime vuosisadan tärkeimpien ilmiöiden kuvaus, joka kokoaa alle kolmeensataan sivuun ajan suurimpia teemoja lukijan mietittäväksi, omaperäisellä tavalla, joka ihastuttaa ja hämmästyttää. Ei ole hauska eivätkä henkilöt tule iholle: hienoisesta asettelun mausta huolimatta tyylikäs kokonaisuus, joka kokoaa tarkkailun alle isot aiheet kiinnostavassa, helposti luettavassa muodossa. Kirjaa on hankala lokeroida; se on sekoitus historiaa, psykologiaa ja mielikuvitusta, mutta kun osaava taho sekoituksen tekee, voi lukemisesta vain nauttia, genrejä miettimättä.

Kenelle: Ajattelevalle lukijalle, viisasta nokkelaa tekstiä hakeville (ja heille, jota kirjallinen nokkeluus ei ärsytä), ajassa ja sen tasoissa eläville, maahan ja maasta muuttoja miettiville, juonivetoisuuden puutetta pelkäämättömille.

Muualla: Hesarin kriitikko oli kriittinen (luimmekohan samaa kirjaa?). Mummo matkalla pitää suuresti Nevanlinnan tavasta tuottaa kertomuksia, jotka eivät mitään ylimääräisiä konstailuja tai trendihörhöilyjä ryydityksekseen kaipaa. Ohuita kooltaan, vaikutukseltaan tiiliskiviä, sanoo Nevanlinnan kirjoista Kirjoja Niinan tapaan. 

Arne Nevanlinna: Pako. WSOY 2016.

Arne

Hurmaava Arne Nevanlinna tekee sen taas - ottakaa nuoremmat pojat oppia. Arne-kirja kertoo elämäntarinan, mutta ei tylsästi eikä edes kronologisesti, vaan muistojen kautta. Nevanlinnan kirjoja lukeneet tietävät jo monet esitetyt asiat, mutta kirjailijan kirpeitä kannanottoja ja teräviä havaintoja kaipaavat löytävät paljon kiinnostavaa. Ja hihiteltävää.

Arne syntyi  86 vuotta sitten, joten hänellä on omakohtaisia muistoja niin sodasta kuin elämänmenosta monen vuosikymmenen ajalta. Olipa tylsästi sanottu, vaikka totta. Joka tapauksessa monet kiihkeät muutokset asettuvat mukavasti perspektiiviin Arnen muistoja lukiessa.

Tuo herrasperheen pentu arvioi olleensa jo pienenä älykäs ja tiedonhaluinen, mutta yksinäinen - hän koki olevansa se, jolle ei koskaan kerrottu mitään. Muuta hyvää oli tarjolla yllinkyllin, kuten sivistynyt koti ja tunnettu suku, joista saadun hyödyn mies auliisti tunnustaa, ja tuntuu vielä tässä iässä asiaa nolostelevan. Vaikka reippaalla itsetunnolla varustettuna myöntää myös omat ansionsa ja tuo ne julki, kuten pitääkin. Ehkä juuri se on tämän kirjan tarkoitus.

Sillä Arnen elämässä suuria persoonia on riittänyt niin, että pakosti muut, kuten Arne itse, ovat jääneet varjoon. Mikä tuntuu olevan elämänmittainen trauma. Rolf-isän tunsivat kaikki, ja vielä suurempi kuuluisuus oli Arnen alan, arkkitehtuurin, kirkas johtotähti Alvar.

"He olivat, Rolf Nevanlinna ja Alvar Aalto, aikansa renesanssiruhtinaita, itsevarmoja, itsetietoisia, ylimielisiä ja omilla aloillaan ylivoimaisia. He eivät säästelleet omia eivätkä varsinkaan toisten tunetita ja saivat kaiken anteeksi kuuluisuutensa ja charmikkuutensa vuoksi."

Arne jäi eläkkeelle 67-vuotiaana, ja elämään muodostui tyhjiö. Pianonsoitto ei toiminut, joten hän vaihtoi arkkitehdin piirustustussin kirjailijan kynään, tai pallokoneeseen, tai vähän myöhemmin tietokoneeseen. Hän suhtautuu hieman alentuvasti kynällä kirjoittamisen romantisointiin kirjailijan ammatissa. Hän suhtautuu alentuvasti moneen muuhunkin asiaan, mutta vastapainoksi myöntää, että hänen näkökulmansa on vain yhden erehtyväisen ihmisen. Pröystäilyn makuun ei lukija pääse, vaikka odottaisi. Enemmänkin tekisi mieli kannustaa ja huutaa huraata, kun kirjailija rohkenee saavutuksistaan kertoa. Ovatko ne sen hienompia kuin muidenkaan, jätän lukijoiden harkintaan, mutta jokin kumma alemmuudentunne tekstin takaa on luettavissa, vaikka itsevarmuutta ei puutu. Ristiriita, josta eniten kärsinee kirjailija itse.

Vaikka kirjassa on "vain" kolmisensataa sivua ja kuviakin, hän ehtii ottaa kantaa moneen menneeseen ja nykyiseen ilmiöön. Etenkin ensimmäiseen elämänuraansa, arkkitehtuuriin.

En tiennyt, että arkkitehtien ja gryndereiden suhde on ollut niin moniselkoinen. Tai selkeä, miten vain. Arne puhuu tietysti paljon menneestä, kuten Töölön rakentamisesta. Hänen mukaansa arkkitehdit vierastivat gryndereitä, jotka ensinmainittujen mielestä olivat halveksuttavia halutessaan vain tuottoa. Mestarityötä ei arvostettu, vaan kuka tahansa rakennusmestari saattoi laatia talon piirustukset. Kerettiläisesti Arne toteaa, ettei lopputuloksessa näkynyt eroa.

"Grynderit saivat rahansa ja he tiesivät tarkkaan mitä potentiaaliset ostajat eli keskituloiset virkahmiehet halusivat. Arkkitehdeillä muodinmukaisuus ja kollegojen arvostus ohitti helposti  käyttäjän näkökulman." 

Arne on, mielestään ansiottomasti, saanut leiman kapinallisena, vasemmistolaisena arkkitehtinä, mikä aiheutti syrjintää monissa yhteyksissä. Tämä johtuu kirjoittajan arvion mukaan siitä, että hän on uskaltanut kritisoida ja naureskella tuota lauman mukana menemistä, joka arkkitehdeille hänen ura-aikoinaan oli tavallista. Eikä hän kiellä laumoittumista omalla kohdallakaan. Alvar oli  myös Arnen mielestä mestari työssään, mutta ihmisenä ei-niin-jumalallinen. Eikä Arne mennyt Aallolle töihin, vaikka tilaisuus olisi tarjoutunut (minkä hän muuten muistaa aina mainita). Merkittävien rakennusten suunnittelutyöt oli jaettu aivan muilla perusteilla kuin osaamisen tai käyttäjän näkökulman huomioimisella. Arkkitehti oli tähti, rakentajat työvoimaa. Sisäänlämpiävä arkkitehtikunta oli suljettu maailmansa, opiskeluajoista alkaen.

Nykyarkkitehdin asemaan rakentamisessa Arne ei juuri ota kantaa. Paitsi kuivalla huumorillaan.

"En tunne nykyistä käytäntöä mutta arvelen, että työmaakokouksia vetää joku muu kuin arkkitehti. Luultavasti juristi."

Arne vietti vuosia Nairobissa arkkitehtikoulun professorina opettamassa paikallisia alan töihin. Kirjailija ihmettelee sitä, ettemme vieläkään ole päässeet länsimaiden tavoitteeseen kehitysyhteistyörahojen määrässä. Arne ei ole maailmankansalainen, mutta älykkäänä ihmisenä osaa katsoa asioita laajasti. Hänellä on selkeät mielipiteet avunannosta, kansallisuuden merkityksestä - ja ruotsalaisista. Korkeassa iässä lienee sallittua sanoa mielipiteensä suoraan, ja sen hän tekee, puhuu suunsa puhtaaksi niin sanoakseni. Kielitaitoisena (tosin hän kuvaa vaikeutensa asian kanssa) ja paljon matkustelleena hän on nähnyt monenlaista. Kokemuksia on opettavaista ja hauska lukea, vaikkei samaa mieltä olisikaan.

Hän ottaa kantaa Guggenheimiin, pankkiirien ahneuteen, ärsytyslistansa kärkisijaa pitävään Björn Wahlroosiin. Yllättävästi monia henkilöitä nimeltä mainiten kirjailija tekee tiliä, ehkä siitä ilmeisestä syystä, että tietää elämänsä olevan viimeisissä vuosissaan, minkä hän itse toteaa. Anteeksi Matti Klinge, häpeä Hannu Harju! Ikärasismista Arne lausuu myös muutaman sanan. Miehellä on ikää, mutta eivätkö vuosikymmenet jo anna kanttia mainita asiasta jos toisestakin? Suhtaudumme nuoriin ymmärtäväisesti, iän huomioiden. Miksei sitten toiseen suuntaan? Ikä näkyy, mutta outoa olisi, jos niin ei olisi.

Kirjamessuilla Arne kertoi etunimikirjojen olevan nyt loppu. Mariesta alkanut kavalkadi Hjalmarin ja Varman kautta Hetaan huipentuu vitsillä Arne-nimiseen kirjaan. Sen voi tulkita jonkinlaiseksi lopputilitykseksi. Toivottavasti ei kuitenkaan: hän sanoo itse kirjoittamisen pitäneen hänet hengissä. Lukija toivoo asiantilalle jatkoa.

Kenelle? Älykkäästä, kuivasta ja täsmällisestä huumorista nauttiville. Kokemusta ja menneisyyttä arvostaville. Arkkitehtuurista Suomessa kiinnostuneille. Luokkaeroja ja 1900-luvun sääty-yhteiskuntaa tutkiville. Omaa tulevaisuuttaan kuvitteleville, muistelmiaan miettiville.

Muualla: En löytänyt muita blogiarvioita, joten linkitän omiin entisiini. Marie, Nevanlinnan romaanituotannon ensimmäinen ja ehdoton helmi, on kirjoitettu ennen blogiaikojani. Seuraavat kirjat löytyvät: on nössö-Hjalmar, teräväpäinen Varma ja outo Heta. Ja yksi tietokirjoihin luokiteltu (joita Nevanlinnalla on kymmenkunta tai enemmänkin): Valistuksen paikka. 

Arne Nevanlinna: Arne. Siltala 2014.
Kustantajan lukukappale.

Valistuksen paikka

Arne Nevanlinna muistelee kirjassa nuoruuttaan, opiskeluaikojaan ja etenkin arkkitehtiuran alkutaivalta. Samalla hän luo kiinnostavan ajan ja tapojen kuvauksen sodan kokeneiden "hyväosaisten" nuoruudesta, sivistysperheen elintavoista ja koulutuksesta 1950-60-luvuilla.

Arne Nevanlinnan suunnittelma talo Helsingin Lauttasaaressa.

Jos isä on maailmankuulu arkkiatri, on lapsilla hieman paineita. Toki kuuluisasta ja viisaasta isästä on hyötyä, vaikka ajan tavan mukaan isä oli perheessä melko kaukainen hahmo ja ehdoton auktoriteetti. Sukunimi takasi kuitenkin lapsille hyvän palvelun virkamiesten taholta - jopa opettajien - ja lähtökohdat ja kontaktiverkoston, jollaista me vastaavaa ilman jääneet tavikset emme osaa kuvitellakaan.

Nevanlinna kirjoittaa humaaniin, hauskaan ja älykkääseen tapaansa tapahtumia ja anekdootteja matkan varrelta. Opin paljon niin arkkitehdin työstä kuin verkoston voimasta, mutta hyppelehtiviä tarinoita on ennen kaikkea äärettömän mukava lukea. Huumori, joka myöhemmissä fiktiokirjoissa näkyy terävämpänä ja hienostuneempana, muistuttaa vielä opiskeluaikojen teekkarihuumoria puujalkavitseineen, puhutaanhan juuri niistä ajoista. Perheen sisällä harrastettiin myös omanlaistaan huumoria ja jutunkerrontaa. Tarina antaa ymmärtää Arnen olleen aina hyvä suustaan, vaikka hän sanookin tuolloista itseään ahdistuneeksi. Suhteellista! Älynsä ja taustansa sekä etelähelsinkiläisen elämänpiirinsä ansiosta nuori mies oli melko ylimielinen ja kritisoi herkästi niin "landeja" kuin muitakin, jotka elivät erilaista elämää hänen tottumuksiinsa verrattuna. Mutta kukapa nuori ei niin tekisi. Harva kuitenkin uskaltaa paljastaa sen koko kansalle, vaikka aikaa on kulunut 50 vuotta kerrotusta.

Murrosiässä Arne joutui sotaan. Siitä on olemassa omat tarinansa, mutta tämä kirja alkaa sen jälkeisen opiskelun alusta, muistumia lapsuudestakin on mukana. Ensin Arnen tavoite oli teekkarin tupsu ylioppilaslakkiin. Kavereita riitti, heilojakin, koulua käytiin ja  tupakkaa kului, kun nuoret miehet kuuntelivat jazzia yötä myöten. Arne myös itse harrasti pianonsoittoa. Uraksi valikoitui arkkitehtuuri, koska insinöörin ura olisi vaatinut enemmän matemaattista taipumusta. Piirtäjäksi hän kuitenkin päätyi. Opettavainen muistutus lukijoille, että suurin osa arkkitehdeistä ei voita maankuuluja kilpailuja tai pääse Arkkitehti-lehteen, vaan tekee tavallisia taloja, piirtää niitä ilman sen suurempaa taiteellista panostusta, työmuurahaisena.

"Kotoa olin perinyt annoksen kriittisyyttä, tosin pienen mutta kuitenkin. Minäkin yritin kovasti, mutta toisinaan epäilys hiipi mieleen. Ehkä näin ei ollutkaan hyvä, oliko aina pakko tehdä niin kuin muut, ehkä asian voisi funtsata toisinkin."

Kaikkea katuu vaan ei nuorena naimista, sanotaan. Arne avioitui nuorena, ja Vaimon kanssa perustettiin koti ensin ensin Helsingin Merikadulle - olihan Arne kotoisin läheltä, Pietarinkadulta. Jossain vaiheessa he asuivat uudessa lähiössä Munkkivuoressa, mutta haave oli Tapiola, tuo arkkitehtien pyhä paikka. Alkavien arkkitehtien kielenkäytössä alan gurua kutsuttiin tuttavallisesti Alvariksi (ja sitä ranskalaista Corbuksi). Aalto oli kiistaton mestari, jonka asemaa kukaan ei kyseenalaistanut - eikä kyseenalaista edelleenkään. Tuolloin kuitenkin moni, kuten Arnen appi, piti Aaltoa "suulaana, sivistyssanoja ylenmäärin viljelevänä snobina. Eikä ollut kokonaan väärässä." Alan sisäpiirin juttuja kirja tarjoilee herkullisesti, mutta kiltisti - ei suuria paljastuksia, edes päähenkilöstään, joka vaikenee monesta isosta asiasta. Kaiken kattava muistelmateos ei ole kyseessä. Mutta se ei lukunautintoa vähennä, kirjailija päättää sisällön, ja sujuvasta tekstistä ja valikoiduista jutuista saamme kaikki nauttia. Tuotannosta 13 kirjaa on jo painettu, ja pari on kovalevyllä, hän sanoo blogissaan.

Kirja piirtää kuvan fiksusta ja pärjäävästä nuoresta miehestä, joka ajoittain koki huonommuuden tunteita ehkä lähinnä isänsä vuoksi ja perheen kuopuksena, mutta osasi toimia, tehdä ratkaisuja ja myös nauttia elämästä. Sitä en tiedä, kuinka hyvin kuva vastaa todellisuutta, enkä ehkä halua tietääkään. Elämänkokemusta tietysti tuossa iässä vielä puuttui, ja sen tuomaa viisautta ja avarakatseisuutta, joka välittyy vaikkapa romaanista Marie (linkitys Hjalmariin keskittyvään postaukseeni). Mutta hurmaava herra tämä Nevanlinna on, ei voi mitään, katsotaan asiaa sitten faktan tai fiktion kannalta. Ainakin minä olen myyty.

Ai niin, melkein unohtui: kirjassa on myös oheistarina, Oton ja Raakelin rakkaudesta. En oikein tiedä, miksi - ehkä kirjailija varovasti kokeili kaunokirjallista puoltaan tuomalla siitä osan muistelmatyyppiseen teokseen. Sujuvaa tekstiä sekin on, mutta hieman hämmentävä ulostulo tuon kaiken muun keskellä.

Muuta: Arne Nevanlinnan oma blogi. Siellä on listattuna koko tuotanto, josta onneksi monta on vielä minulle lukematonta. Ihmetyttää, miten samana vuonna - 1996 - on ilmestynyt kaksi arkkitehtuuriaiheista kirjaa. Mutta luulenpa lukevani tuon toisenkin, Illuusion arkkitehtuurista. Arkkitehtuurista hänellä on vankat mielipiteet jo nuorena. Ja uusin kirja Arne on jo hankittu, joten tulossa lisää Arne-juttua lähitulevaisuudessa. (Olikohan tämä toinen niistä kovalevyllä majailleista?)

Arne Nevanlinna: Valistuksen paikka. Noin kaksi vuosikymmentä muodon vuoksi. WSOY 1996.

Heta

Olen vankka Nevanlinnan ihailija: hurmaava Marie viehätti,
terävänhauska Varma viihdytti, jopa nössöstä Hjalmarista hän tarjosi nautittavaa tekstiä.

Heta on jälleen erilainen, sekä kirjana että persoonana. Se ei oikeastaan ole romaani, vaan ajatuskoe. (Toisaalta, eikö kaikki fiktio?) Tämä tuli mieleeni kahdesta syystä: kirjailija kertoo Hetasta epätavallisesti; paljolti muiden silmin, hänen ympäristönsä ja säätynsä kautta, joten lukija saa epäperinteisen näkymän kirjan alkupuolella, jossa päähenkilö itse ei ole keskiössä.

Toinen syy on se, että Hetalla on myös epätavallinen kyky: hän osaa lukea ajatuksia. Hän siis tekee itse ajatuskokeita ja osallistaa tavallaan siten niihin myös lukijan, joka voi pohtia, uskooko Hetan kykyyn vai ei, vai mistä on kyse.

Heta elää 1900-luvun alun Helsingissä, Nikolainkirkkoa vastapäätä Senaatorintorin laidalla. Hän on pienestä pitäen piikana ja hoidokkina korskealla Celeriuksen perheellä, jonka patriarkka, Kenraali, on jo kuollut, ja Kenraalitar johtaa perhettä lapsineen ja heidän puolisoineen. Aikakausi on tuttu monista kirjoista, mutta silti aina kiinnostava. Kansallisuusaate nostaa päätään, suhteet Ruotsiin ja Venäjään mietityttävät. Perheen sisälläkin on monia mielipiteitä, onhan poika Rudolf peräti senaattori.

"Vaatimukset itsenäisyydestä ovat helsinkiläisten ja länsisuomalaisten keksintö, tai höpötystä tekisi mieli sanoa. Me viipurilaiset ja itäsuomalaiset tiedämme, että kuuluminen Venäjään takaa rauhantilan ja hullusti meidän kävisi, jos pietarilaiset lakkaisivat ostamasta voita ja halkoja."

"Kaikki on tuon Snellmanin syytä. On asunut Ruotsissa, puhuu ja kirjoittaa ruotsiksi, mutta ajaa kuitenkin suomenkielisten asiaa."

Lukeneisuutta perheessä siis on, viisauden määrän taas voi lukija itse päätellä. Hetan toinen jalka on toista lyhyempi (mutta toinen vastaavasti pitempi, leukailevat rengit), joten hän saa monia vähemmän mairittelevia kutsumanimiä. Älyssä ei kuitenkaan ole mitään vikaa, ja tyttö pääsee jopa käymään kansakoulua työn ohessa. Kirjat kiinnostavat häntä kovasti. Samoin perheen nuorin poika, Carl-Olof, ainoa perheenjäsen, joka kohtelee Hetaa ihmisenä, ja ainoa, jonka ajatuksia tyttö ei pysty lukemaan.

Mutta ne muiden ajatukset. Niiden lukukyvystä on sekä hyötyä että haittaa. Heta huomaa ihmeekseen, etteivät niin sanotusti sivistyneet ihmiset ajattele kovinkaan fiksusti, vaan ovat ahneita, pikkumaisia ja juonittelevia. Ajatuksia lukemattakin tämä käy lukijalle ilmi perheen keskinäisistä torailuista. Lämpöä tai myötätuntoa ei tunneta, toisille ei juuri anneta edes puheenvuoroa. Huolenpitoa ei riitä tietenkään pikku piialle, paitsi Kenraalittaren taholta yllättävällä eleellä. Mutta vanhuksen kuoltua Heta on pulassa.

Niin pahassa, että hän karkaa paniikissa ja kokee oudon seikkailun, mutta palaa lopulta selvittämään asioita. Seikkailu on Nevanlinnalle tyypillistä unen, muiston, haaveen ja valveen tilan vaihtelua, lukijaan luottamista.

Nevanlinna on laatinut jälleen kirjaansa omaperäisen kuvion. Hänen terävä tekstinsä ja viisas ihmiskuvauksensa sekä metelöimätön mutta aina läsnäoleva huumorinsa tekee lukemisesta nautittavaa. Aina häntä lukiessani minulla on tunne, että kirja täytyy lukea uudestaan, yksi kerta ei riitä. Koukkuja ei välttämättä heti huomaa, eikä juoni näyttele hänen teksteissään suurinta osaa. Nevanlinna arvostaa lukijaa, luottaa tämän mielikuvitukseen ja kykyyn lukea rivien välejä, tyrkyttämättä. Herrasmiehen tavoin hän avaa oven vähäeleisesti, mutta luontevan huomaavaisesti.

Kenelle? Elämänviisautta kunnioittaville, hiljaisesta huumorista nauttiville, omaperäisyyden arvostajille, juonivetoisuutta kaipaamattomille.

Muualla: Nami kirjaksi, sanoo Anneli. Morre ei syty Nevanlinnan tyylille.

Arne Nevanlinna: Heta. WSOY 2014.

Arne Nevanlinna: Varma

Hurmaavan Marien ja harmaan Hjalmarin jälkeen saamme nyt tutustua teräväpäiseen Varmaan. Nevanlinnan uutuus kertoo sivistyssuvun tyttärestä, tilastomatemaatikosta, joka vanhempiensa kuoltua jää yksin. Hänet on kasvatettu niin suojelevasti, että monet arkiset asiat ovat hänelle aikuisena täysin uusia.

”Lapsesta saakka Varma tietää, että todellisten ajatusten ja mielipiteiden kätkeminen kuuluu vanhempien rooliin. Hänen perheensä väärinkäsitys on, että lapsia täytyy suojella pahalta maailmalta, mutta mitä sitten tapahtuu kun lapsi aikuistuu ja joutuu kohtaamaan pahan maailman valmistautumattomana, se ei heitä huolestuta.”

Mutta koska Varma on fiksu, hän ymmärtää puutteensa. Hän hallitsee opiskelujensa ansiosta tavoitteellisuuden ja vanhempiensa ansiosta järjestyksentajun, joten hän ei jämähdä, vaan alkaa tehdä määrätietoisesti työtä; hankkii työpaikan, tekee sukututkimusta, katuu sitä, että on lyönyt laimin kaunokirjallisuuteen perehtymisen, tutustuu jopa kirjastoon.  

Ammattiylpeä Varma mittaa itseään ja muita älyllisin kriteerein, opiskelut ovat hänen selkärankansa. Hän ratkaisee arkisiakin asioita todennäköisyyslaskennan keinoin, mikä huvittaa lukijaa. Sosiaalisesti Varma on heikoilla vesillä, taidot ja halu ylläpitää ihmissuhteita ovat vähäiset, vaikka häntä on sentään käytetty lapsena Åke Blomqvistin tanssikoulussakin. Muutamia kontakteja sentään syntyy.

Työssään hän joutuu tekemisiin rikoksien kanssa, jotka muuttavat tarinan trillerimäiseen suuntaan. Varma alkaa selvitellä asiaa määrätietoiseen tapaansa, mitä kuvaa esimerkiksi tietokoneen käytön välitön opettelu, kun hän sen katsoo tarpeelliseksi: luonnollisesti kurssinsa nopeimpana ja parhain arvosanoin. Rikosasiaan sotkeutuvat niin Supo kuin vakoilijat Itä-Saksassa, joille muun muassa Berliinin muurin murtuminen tiettynä hetkenä ei suinkaan tullut yllätyksenä.

Varma ei ole enää varma, kehen voi luottaa, eikä lukijakaan - se on yksi kirjan viesti. Tekemisemme ovat tiedossa, mutta emme tiedä keiden, miksi ja miten. Toinen teema on Varman henkilökohtainen kehittyminen: jossain vaiheessa jokainen tajuaa, että lapsena ja nuorena opitut säännöt eivät enää päde, eikä itse ole sellainen kuin on kuvitellut olevansa - ei ainakaan niin kaikkivoipa. On kutkuttavaa lukea henkilöstä, joka oivaltaa ja toimii, ja on koko ajan lukijaa pikkuisen edellä. Varma ei ehkä ole lämmin ja ihana ihminen, mutta inhimillinen ja hauskakin hän on, ylimielisyyskin alkaa rapista matkan varrella. Passiiviseen Hjalmariin verrattuna Varma on päinvastainen. Tiukasti säännellyn DDR:n yhteiskuntajärjestelmän kaatuminen kuvaa myös Varman uutta otetta.

Nevanlinna on niitä kirjailijoita, jonka teksteistä välittyvät sivistys, elämänkokemus ja huumori hienolla tavalla. Tässä kategoriassa mieleen tulevat myös Bo Carpelan ja Claes Andersson. Nevanlinna on jälkimmäistä hillitympää, hän ei revittele, vaan on hienovarainen mutta kuvaa henkilönsä niin herkullisesti, että lukija saa palkintonsa tässäkin, vaikkei Marien veroista uppoutumista tapahdukaan, enemmän Hjalmarin kaltainen kokemus.

Arne Nevanlinna: Varma. WSOY 2012.

 

Hjalmar

Joskus lukijana hämmästelee, minkä ihmeellisen selvänäön lahjan kirjailija on saanut: miten hän voi kuvata niin tarkasti ja uskottavasti hänelle täysin outoja elämänympäristöjä, jonain ihan muuna aikana. Sinuhesta alkaen esimerkiksi Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on tällainen, samoin Arne Nevanlinnan Marie.

Marie on hurmaava mielikuvitusmatka yhden ihmisen elämään, muistojen ja osin kuvitelmienkin varassa. Hjalmar toistaa teemaa, mutta ei ihan yhtä kompaktina kokonaisuutena. Loppuosa alkaa säröillä. Samaa näissä kahdessa kirjassa ovat myös nerokas kieli ja älykkäät oivallukset; nyt tietää lukevansa hyvää tekstiä, ei epäilystäkään.

Hjalmar on nössö lapsi, josta kasvaa nössö aikuinen. Hän ei osaa ottaa vastuuta elämästään, vaan kaikki johtuu aina jostakusta muusta, hänen mielestään. Ei voi olla miettimättä, olisiko miehestä kasvanut toisenlainen, jos tämä ei olisi jäänyt sotaorvoksi tai jos hän olisi saanut ympärilleen vaurauden tuomia mahdollisuuksia. Vaatimattomat olot eivät poistu hänestä koskaan.

Hjalmarin pään sisällä ollaan, yksinäisen miehen outojakin ajatuskulkuja seuraillaan. Myötähäpeä ja harmitus tulevat tutuiksi, kun Hjalmar ajelehtii eteenpäin, nuoruudesta vanhuuteen. Miksei se ja kunpa vain! Ja niinä hetkinä, kun hän keksii ryhtyä toimeen, ei sekään tapahdu ihan tavallisesti. Kaveria tekisi mieli vähän ravistella välillä reaalimaailmaan. Vaikka Hjalmar on hyvin inhimillinen pohtimisineen ja vaikka ärsyttää, myös hellyttää välillä. Kiva kaveri tämä reppana ei kuitenkaan ole.

Mainio, täydellinen vastakohta on hänen kaverinsa Börje, joka ottaa hyödyn irti tilanteesta kuin tilanteesta. Kaveruuskin on lopulta jotain muuta, mutta rehvakkaan ja ylimielisen Börjen kunniaksi on sanottava, että hän sentään alkuun yrittää myös opastaa Hjalmaria ja on selvästi ärtynyt samasta syystä kuin minäkin lukijana. Läheisiä ihmisiä Hjalmarilla ei ole – hänen sosiaaliset taitonsa eivät riitä ystävyys- ja kaveruussuhteisiin, saati liittoihin. Romansseista hän saa kyllä maistiaisia, ja perheen kaipuu alkaa iän myötä nousta pintaan.

Loppuosasta voi kukin itse päätellä, mikä on totta ja mikä Hjalmarin kuvitelmaa. Loppu jää, hieman ärsyttävästi, ilmaan. Mies ei kuitenkaan luonteeltaan muutu, se on varmaa. Eivät tapahtumat tässä kirjassa olekaan pääosassa, vaan persoonan kuvan luominen taitavalla kielenkäytöllä. Nevanlinna kirjoittaa hieman vanhahtavasti, päähenkilön ajatusmaailmaa peilaillen tälläkin tavoin. Erinomainen kirja, jonka voisi lukea uudestaan, vähemmän ahmien ja enemmän kielen hienoudesta nautiskellen.

Arne Nevanlinna: Hjalmar, WSOY 2010