Jännityksen ja viihteen nälkään

Muistumia kesän ja syksyn mittaan lukemistani dekkareista ja viihdekirjoista. Ne tulevat ja menevät, muistijälkiä harvoin jää - varsinkin luettuina lukuaikapalvelusta eikä paperikirjana (äänikirjoja en käytä kuin pakon edessä = ei muuten saatavissa, eikä kyse ole muodon, vaan oman pääni toiminnan) - mutta tekevät viihdytystehtävänsä, kuten kuuluu, joten joitakin haluan mainita.

Vuoden puhuttuja merkkitapauksia dekkareissa ovat olleet Max Seeckin Milo-sarjan aloitus- ja Arttu Tuomisen Delta-sarjan lopetusteokset. Max Seeckin Merkitty toimi minulle hienosti, ja Miloon oli kiintoisaa tutustua. Vaikka Jessica Niemeä (ja varsinkin tämän mainiota asumisjärjestelyä) jäin hieman kaipaamaan. Merkitty on nautinnollisen sujuvaa ja sulavaa tekstiä, joka avaa uteliaisuutta herättävästi uuden päähenkilön mieltä ja toimintaa. (Mutta kirjan nimi, se ei ole uniikki. Sanoja riittäisi!) 

Taidegalleristi ja murhaajien profiloija yhdistelmänä avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan, myös tulevia seikkailuita ajatellen. Aikalais- ja kulttuuriviittaukset keventävät ja tuovat ajankohtaisuuden tunnun myös lukijan iloksi: tajuan nämä, seuraan aikaani. Kirjailija on saavuttanut suurta suosiota maailmalla, käännös- ja filmioikeuksia on myyty: psykologinen ote, murhat ja notkea juonenkuljetus purevat. Ja lukemisen helppous, uskon, kansainväliseen kansanmenestystyyliin. Sellaisen ystäville! Joihin itsekin lukeudun, vähintään uteliaisuudesta, miten temppu tehdään.

Astetta tai useita painavampi on Arttu Tuomisen tyyli. Hän ei ole tunnettu huumorimiehenä kirjoissaan, vaan sukeltaa syvälle kulloinkin valitsemaansa vakavaan ilmiöön, josta dekkari syntyy. Siksi, näin arvelen, hänen juonissaan on jotain hätkähdyttävää, joka kummittelee mielessä lukemisen jälkeenkin. Jos Max Seeck etenee sulavasti kuin Pendolino kesäaikaan, Tuominen on tavarajuna, joka kuljettaa luotettavasti raskasta lastia, vuodenajasta riippumatta. Lavastaja luottaa esitysmäiseen murhatapaan, lopulta oikeaan teatteriinkin, kun murhaaja johdattaa komisario Paloviidan tutkimukset sen tiloihin. 

Hieman "aseteltu asetelma" tällä kertaa, sillä murhien toteutus vaikuttaa hankalalta. Yhdyn kriitikko Taikan sanoihin HS:ssä: On vaikea luoda fiktiota, jossa käsitellään fiktion uskottavuutta – sehän tuo lukijan mieleen kysymyksen, onko tämä uskottavaa. Mutta hätkäyttävä se jälleen on, ja erittäin inhottava, kuten kuuluu. Psykologinen puoli korostunee jatkossakin Tuomisen teoksissa, ehkä jopa entistä vahvemmin, sillä vinksahtaneen mielen liikkeet ja ilmiöt yhteiskunnassa vaikuttavat kiinnostavan häntä. Vahva tekijä, edellä mainittua suomalaisempaan tapaan. Kiinnostuksella odotan uran jatkoa. Suomalaisen totisen tekemisen ystäville ja karmeuksia kestäville.

Uskottavuudesta vielä: lie jo vaikea keksiä murhaamiseen uusia keinoja, sillä myös Seeckin Merkityssä on outo kuvio shakkipeleineen. Ehkä näemme pian tekoälymurhia tai muiden erikoisten välineiden käyttöä dekkareissa? Mitä ei vielä olisi keksitty? Ajassakin on dekkarigenressä jo liikuttu, joten tuntemamme fysiikan lait eivät ole este. Entä verkkohyökkäykset, joista näinä päivinä saamme kokemusta reaaliajassa, saisiko niillä jonkun hengiltä? Jää nähtäväksi.

Helppo muttei turhan simppeli on Tuire Malmstedtin dekkaristiominaisuus. Arvostan suuresti selkeyttä 
ja tervejärkisyyttä - jos murhatarinoista niin voi sanoa - joka hänen teksteissään välkkyy. Tuorein dekkari, Luusaari, on saanut innoituksensa nuorten joukkomurhasta norjalaisella saarella. Nuoria katoaa myös kirjassa, ja hienosti kirjailija vetää monet langat yhteen kokonaisuudeksi, jota rikostutkijat Vauramo ja Metso selvittelevät. Luotettavaa, ammattimaista tekstiä ja juonenkuljetusta murha-arvoitusten ratkojille, jotka pysyttelevät harrastuksessaan mielellään kotimaan tutuissa maisemissa.

Melko lailla samaa voi sanoa Helena Immosesta, jonka Operaatio Kettu -sarjasta olen ehtinyt lukea kaksi ekaa. Näissä ammattimaisuus näkyy erityisesti sisällössä, sotilaallisissa operaatioissa, joita Suomen puolustusvoimissa työskennellyt kirjailija luo niin todeksi, että hirvittää. Samalla pohditaan perhekuvioita ja haasteita sen yhdistämisessä työhön. Sopii niin naisille kuin miehille, joita maan turvallisuustilanne kiinnostaa, vauhdikkaassa romaanimuodossa. Loputkin kaksi odottavat jo pinossa lukuvuoroaan. 

Ja Elina Backmanin dekkarisarjaa myös seurailen. Loogisuus ja höpöyksien puuttuminen viehättää, ja etenkin vaihtelevat paikat eri puolilla Suomea. Hassua, että uusin sijoittuu Kotkan saaristoon, jossa myös Johanna Savolaisen uutuus Kylmempi kuin kuolema tapahtuu (en ole vielä lukenut, pinossa ja bloggausjonossa). Kotka lähiseutuineen on Savolaisen dekkareiden kotipesä, Backmanilla paikat vaihtelevat. 

Ulkomaisista luin Samuel Blurrin Täydellisen arvoituksen, koska brittikirjat kiehtovat. Muistan pitäneeni mukavana lukea, näppäränäkin, oudon päähenkilön ja hänen tilanteensa vuoksi, vaikka juoni on näitä nopeasti muistista haipuvia eli näytöltä luettuja. Arvuuttajien klubi perustajansa Pippan johdolla elää mukana Claytonin (se outo päähenkilö) juurien selvittämisessä. Varsinainen dekkari ei ole kyseessä, vaan mysteeri, jota ratkotaan, pienehkössä piirissä, englantilaisissa maisemissa. Mysteerien, arvoitusten, ristikkojen ja sanapelien ystäville sekä anglofiileille! 

Toinen brittiarvoitus liikkuu ylimmissä seurapiireissä. J.S. Bennettin sarja Hänen majesteettinsa tutkimuksia avautui ensimmäiseksi nimellä Windsorin solmu, julkaistu suomeksi 2021. Hurmaavaa niille (meille), jotka jähmetymme tv:n eteen jokaisten kuninkaallisten häiden aikana ja melkein niiamme kruunupäisen hallitsijan nähdessämme. Kuningatar Elizabeth II merkkihenkilönä on toki näkynyt romaaneissa ennenkin,

Mutta mahtavaa, kaverin suosituksesta löysin Fred Vargasin, olen polvillani. Luin kaksi ensimmäistä Kuriton mies nurin ja Sinisten ympyröiden mies (muistin tekstin myötä, että jälkimmäisen olen joskus kauan sitten lukenut, mutta uudelta tuntui). Mikä mainio ilmaisun taito ja tekstin lento! Nyt tiedän, keneltä muun muassa Pierre Lemaitre on saanut vaikutteita. Ei pelkkää rikosta, vaan ehtaa romaania ja persoonallista sanomisen tapaa - nautin suuresti. Ranskasta suomentaja on Marja Luoma. (Kuva kirjapino.fi-nettikaupasta.)

Viihteen puolelta Helsingin kirjamessut innostivat lukemaan enemmän, vaikkei se vielä ole suuresti realisoitunut. Karen Swanin Postikortteja oli sitä itseään. Liikutusta haettiin, ja pientä perhosta vatsaan: saavatko oikeat henkilöt toisensa? Ennalta-arvattavuudesta huolimatta sutjakasti eteni, huumoria ja draamaa vuorotellen. Mukavan nokkela ja pehmoinen kokemus, jota voi suositella romantiikan ystäville ja tunteellisesta pitäville. Sekä kiipeilystä kiinnostuneille, sillä liikutaan Himalajalla länsimantereen lisäksi. Juoneen liittyy lapsi ja kadonnut lelu, joten sopii erinomaisesti myös lapsihöperöille, kuten mummoille. 

Kiinnostusta herätti myös kääntäjänimi, mystinen Ilkka Rekiaro, jota kukaan ei tunnu tuntevan, mutta lienee oikea olemassaoleva henkilö, yksi huippukääntäjiämme ja etenkin amerikanenglannin asiantuntija. Tämä kirja on tosin alunperin brittiläinen. 

Satu Tähtisen Lordi B viihdytti mainiosti, Bridgerton-tyyliin. 1800-luvun kursailua ja sosieettien elämää. Hienoa nähdä kotimaista vastaavaa, ja vielä hyvätasoista. Kiitän. 

Mitä luen seuraavaksi dekkarien ja viihteen saralta? Tuomas Niskakankaan esikoinen Roihu sytytti roihua, seuraava teos ei napannut, liian remesmäistä (= yksityiskohtiin eksyvää), joten jäi kesken, mutta kolmonen, Kotka, on kuulemma vetävä. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa olen surkeasti jäljessä, pitää jossain kohtaa paikata. Ja Antti Tuomaisen uusin pitää lukea, olenhan lukenut kaikki tähänkin asti, arvostan hänen hassuntöppöä persoonallista tyyliään. Tappokeli kuulostaa juuri siltä. Vargasia jatkan aina sopivissa väleissä. Ulkomaisista kiinnostaa myös japanilainen Keigo Higashino, jonka uutuus on nimeltään Pahan asialla. Suosiota niittäneistä Mussosta tai Bertényistä en innostunut kokeilusta huolimatta. Ehkä en enää jaksa Freida McFaddenin Kotiapulais-sarjaa, vaikka idea ja yllättävät käänteet kahdessa ensimmäisessä toimi mainiosti. 

Maija Kajannon feel-good-tuotantoa lupasin kirjailijalle lukea kirjamessuilla, pidetään tämä. Jatkanen Lordi B:n seuraamista, ja historiallisesta viihteestä useita pinossa jo, kuten Virpi Hämeen-Anttilan Sarastus-kirjasta alkanut suomalaisuuden juurilta lähtevä sarja. Miina Supisen riemastuttavan Kultaisen peuran luin jo, lisää myöhemmin. 

Saa suositella! Tiukkoja trillereitä, sujuvaa sanankäyttöä, kiinnostavia kohdepaikkoja, nämä toimivat.

Arttu Tuominen: Lavastaja. WSOY 2024. 

Helena Immonen: Punainen Kettu, Aavikkokettu. Crime Time. 
 
Tuire Malmstedt: Luusaari. Aula 2024.

Max Seeck: Merkitty. Tammi 2024. 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan.

J.S. Bennet: Hänen majesteettinsa tutkimuksia. Windsorin solmu. (Her Majesty the Queen investigates: The Windsor Knot.) WSOY 2021. Suomennos Kaisa Haatanen.

Suomentaja on ansioitunut itsekin viihdekirjailijana ja tähän aiheeseen liittyvänä brittikuninkaallisten tuntijana muun muassa Monarkian muruset -kirjan yhdessä Sanna-Mari Hovin kanssa.

Samuel Blurr: Täydellinen arvoitus (The Fellowship of Puzzlemakers). Otava 2024. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Karen Swanin Postikortteja (The Christmas Postcards). Otava 2024. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Kolme kivikovaa dekkaria

Huippudekkarien tutut elementit ovat läsnä näissä kirjoissa, juuri kuten kuuluu. 

Uskollinen lukija -kirjassa tavattujen poliisien työ väkivaltarikosyksikössä jatkuu. Päätähti Jessica Niemi
tekee työtään aivojen ja lihasten lisäksi sydämellä: rahan perässä hän ei ole. Seeckiä lukeneet tietävät, miksi, mutta kirjan voi hyvin lukea ilman ennakkotietoja, sen verran taustaa valotetaan. Ja koska Jessica haluaa pitää salaisuutensa, mikä minäkään olen siitä lavertelemaan. Tuttu elementti on siis poliisi, jolla on henkilökohtainen salaisuus. 

Yleensä kuvioon kuuluu myös joko ylettömän ihana tai täysin paska pomo. Jälkimmäistä lajia edustaa Helena, "Hellu", joka aloitti väkivaltarikosyksikön esimiehenä Ernen lähdön jälkeen. Hän kutsuu Jessicaa sinnikkään ärsyttävästi sukunimellä ja yrittää löytää tästä heikkoja kohtia omaa valtaansa vahvistaakseen. Luulen, että monelle työssäkäyvälle tulee henkilöstä mieleen joku organisaatiosta tuttu! 

Luonnollisesti tukena ovat luottokollegat. Jessicalla heitä ovat Jusuf ja Rasmus sekä Nina, jonka kanssa välit tosin ovat viilenneet. Kun he tutkivat rikospaikkoja, tie vie poliisiasemalta majakalle, yökerhoon sekä netin syövereihin, blogimaailmaan. Netissä on vaikea peittää jälkiään, ja influenssereita voidaan hyödyntää markkinointiin, myös laittomien tuotteiden, totta kai. Kiintoisa kuvio tästä! 

Syyllisen etsintään liittyy partaveden tuoksu, manga sekä vaihtoehtohoidot ja yleinen hörhöys. Kirjailija ripottelee vihjeitä, joita lukija joko huomaa heti tai sitten tajuaa vasta myöhemmin, kuinka vain, minulla yleensä jälkimmäistä. Jännitys pysyy kutkuttavasti yllä. Teksti on kirjoitettu elokuvamaisiksi kohtauksiksi, jotka on helppo hahmottaa.

Erityiskiitos tutuista paikoista, joissa Helsingissä liikutaan. Töölöä, Kamppia, Kalliota... Jopa teinivuosien kotitaloni on mainittu (Kirstinkadun ja Castreninkadun kulma)! On kiva kuljeskella mukana, vaikkeivat tapahtumat ole mukavia; järjestäytynyt rikollisuus, huumeiden käytön kasvu ja nuorten hyväksikäyttö eivät ole leikkiä, mikä tuppaa viihtyessä unohtumaan.   

Sulavaa sujuvuutta, vauhtia ja yllätyskäänteitä huolellisesti paketoituna. Jännäri päättyy tätä kirjoittaessa juuri sopivaan hetkeen: jouluaattoon.

Max Seeck: Pahan verkko. Tammi 2020.  Päällys Markko Taina.

Arttu Tuomisen punoma juoni täräyttää sen verran, että ensimmäistä kertaa ikinä dekkarin lukemisen jälkeen jään pohtimaan sen henkilöitä, kuten omalaatuista ylikomisario Henrik Oksmania ja hänen kollegaansa Paloviitaa omine (aviollisine) ongelmineen. Myös tässä on naispomo, Susanna Manner, ja yhtenä kollegana terävä rikoskomisario Linda Toivonen. Ilahduttavaa, että naiset nousevat johtoon, ainakin kirjoissa!

Pastori jää myös mieleen. Sekä Seeckillä että Tuomisella on tarinassa isohko rooli papilla ja kirkolla; onko niin, että sieltä suunnasta nyt kaivattaisiin pitkästä aikaa yleisemmin henkisiä apuja ja kannanottoja, kun maailma on yhä kaaosmaisempi? Ainakin Tuomisen pastori suomii kovin sanoin kirkon vanhoillisuutta. Juoni nostaa kärkeen homofobian, äärioikeiston ja rasismin nousun, mikä tuo pelottavia kaikuja todellisuudesta. Lähettilääksi nimetty murhaaja tekee uhkauksiaan videoilla. 

Netin ja somen kautta on helppo vaikuttaa heikkoihin, kaltoinkohdeltuihin ja pelokkaisiin, kirja tuntuu sanovan. Mikä tahansa aate, jota tuo lohtua, vetää puoleensa. Viha on pelkoa, ja kuten kirjassa monen kohdalla, lapsuuden traumojen purkamista, mutta mihin päädytään, jos joku päättää olla piittaamatta muista ja yhteisistä säännöistä ja laeista ja etsiä hyvitystä väkivalloin? 

Tuominen kertoo tarinaa yksityiskohtaisesti, joskus tuskastuttavankin tarkasti ja hieman toistollakin, mutta täytyy myöntää, että se tehoaa. Ja tuntuu jotenkin hyvin suomalaiselta, Seeckin sulavuuteen verrattuna. Henkilöistä alkaa tietää enemmän kuin toivoisi. Eikä tapahtumien käänteitä pysty arvaamaan etukäteen. Kuka tahansa voi olla jotain täysin muuta kuin miltä näyttää. Ja yksi opetus näyttäisi olevan, että omalla kohdalla erilaisuuden hyväksyminen on vaikeinta. 

Päätapahtumapaikka on Pori, jota en tunne paria jazz-käyntiä lukuunottamatta, tarkkaan kuvattuna paikallistuntemusta omaaville varmasti yhtä kiintoisaa kuin Seeckin kirjan kulku minulle. 

Tuominen osuu napakymppiin yhteiskunnallisessa analyysissaan, vihan ja pelon noustessa ja näyttäytyessä natsien ja fasistien ihannointina. Ihanteita ja pelastusta kaipaavat eivät käänny kirkon puoleen, vaan kavereiden ja tuttujen. Erinomainen, fiksu ja ajankohtaan iskevä tarina kotimaisille dekkarien ystäville. 

Arttu Tuominen: Hyvitys. WSOY 2020. Päällys Mika Tuominen. 

Hieman toisenlaista jännitystä tarjoaa Lucy Foley. Poliisi ei ole pääosassa, vaan vain vilahtaa kertomuksessa englantilaisesta ystäväjoukosta, joka matkustaa Skotlantiin viettämään vuodenvaihdetta.

Henkilöitä on paljon, mutta joukko on helposti lukijan hallittavissa. Hotellia pitävä Heather ja hänen apulaisensa tuovat oman lisänsä kaveriporukkaan, joka on tuntenut toisensa pitkään, osa lapsesta saakka. Nyt he ovat yli kolmikymppisiä, yksi pari jo lapsen saanut, ja vauva on mukana matkassa. 

Syrjäinen paikka. Talven pimeys. Porukan keskinäiset jännitteet, joita kirjailija kuvaa sopivasti annostellen; henkilöt kertovat minä-muodossa omista osistaan kaveriporukassa. Ruumis. Motiiveja alkaa löytyä yhdeltä jos toiseltakin, kun tilanne etenee. Hienoa hämäystä, loppuun saakka. Nautin ja pelkäsin, siten sopivasti. 

Lucy Foley: Jahti. Otava 2020. Suomennos Satu Leveelahti.

Max Seeck: Uskollinen lukija

Kirjailijan nimi on tullut monesti vastaan mediassa ja somessa, ja päätin vihdoin tutustua, kun alettiin puhua kansainvälisestä ilmiöstä, jopa tv-sarjasta. Että mistä täällä kohkataan?

Trilleri kertoo poliiseista ja rikoksista: päätutkija ja -henkilö Jessica saa tutkittavakseen oudon murhasarjan, joka tuntuu noudattavan tunnetun kirjailijan Roger Koposen kirjoissa tapahtuvaa noitien tappamismallia. Murhatavat täsmäävät kirjojen juoniin, mutta mitä on ajateltava siitä, että ensimmäinen uhri on kirjailijan vaimo, kotonaan Helsingin Kulosaaressa? Juvalla menehtyy kaksi henkilöä, ja juttu saa yhä kummallisempia käänteitä.

"- Media ja kansa vetää jutusta omat johtopäätöksensä. Meidän kannattaa varautua jonkinlaiseen paniikkiin.  tarvitaan epäiltyjä. Nopeasti, Jessica sanoo ja nousee hänkin seisomaan. - Aloittakaa kustantajasta, Erne sanoo. - Miksi? Jessica kysyy. Ernen kasvoille hiipii pitkästä aikaa varovainen hymy. - Se on mun tietääkseni ainoa taho joka hyötyy tästä sotkusta. Mä kuulin pressissä että Koposen Noitavaino-kirjat on parissa tunnissa myyty loppuun kaikissa pohjoismaisissa verkkokaupoissa."

Vauhdikas tarina tarjoilee yllätyksiä toisensa perään ja tutustuttaa lukijan tarkemmin Töölössä asuvaan Jessicaan, jolla on salaisuus, josta ei hiisku työkavereillekaan. Paitsi Ernelle, joka on hänen pomonsa. Tiettävää päänvaivaa poliiseille taas aiheuttaa kirjailija Koponen, joka liikkuu paikoissa, joissa ei kaiken järjen mukaan pitäisi.

"- Jo nyt on piru... Ja kukaan ei tunnista sitä. - Kirjailijoissa on se hassu juttu, että jos naama ei ole kulunut televisiossa, kuten vaikka Uutisvuoden jengillä, kukaan ei tunnista kirjailijaa. Ei vaikka olisi myynyt kymmeniä miljoonia teoksia. Tunnistaisitko sinä meikittömän J.K. Rowlingin metrossa jos...- Kenet? - Unohda koko juttu."

Mistä kirjan suuri suosio kumpuaa? Luulen ymmärtäväni nyt ainakin osan syistä. Kiitän kirjan yllätyksellisyyttä, luontevaa ja reipastahtista juonen etenemistä sekä samanlaista puhekielisyyttä, kuin myös kunnianhimoa, joka ei aliarvioi lukijaa. Kirjanystävälle toki teos on nimeä myöten houkuttava (valitsin yllättäen sitaatitkin sen mukaan näköjään) ja nautin viittailuista kirjoihin ja muihin tuttuihin ilmiöihin (kirjailija viittaa jopa omaan aiempaan kirjaansa). Pidän myös siitä, että kaikki ei tapahdu pääkaupunkiseudulla, vaan Suomea tuodaan esiin laajemminkin, ainakin Savonlinnaan asti. Kukapa olisi uskonut kuulevansa Juvan polttomurhista?

"Minun ja Ernen viimeiseksi yhteiseksi tutkinnaksi jäi tapaus, jossa yksi tekijöistä oli kuuluisa kirjailija. Siksi - ja niin kamalalta kuin se voi tuntuakin - haluan puhua teille kirjoittamisesta. Uskon nimittäin, että me jokainen olemme oman elämämme kirjailijoita. Me kirjoitamme omaa tarinaamme joka ikinen päivä yksinkertaisesti elämälllä sitä."

Tarinan loppu on sekin yllättävä, tai ehkä tarkemmin ajatellen ei, nivoohan se yhteen monta tapahtumaa ja asiaa Jessican elämässä. Uskottavuus on hieman hakusessa kaiken naisen kokeman kanssa, mutta esimerkiksi romanssi Colombanon kanssa tai suhde Fubuun ovat hyvinkin uskottavia.

Kelpoa, erittäin kelpoa! Ja jos (kun) kuulostan ylivarovaiselta kehuissani, se johtuu vain siitä, että olen pinttynyt kaunokirjojen lukija, ja trillereissä pätevät hieman toisenlait lait. Olen tosi iloinen siitä, että tällaista tehdään ja että kotimaisia kirjailijoita luetaan yhä enemmän maailmalla, kiitos Seeckin ja muiden. Kirjan käännösoikeudet on myyty jo 30 maahan! Tämä osoittaa jälleen kerran sen, että turhaan kainostelemme, täältä löytyy osaamista siinä missä mistä muualta tahansa. Kunhan se saadaan vietyä muun maailman tietoisuuteen.

Kenelle: Trillereiden ystäville, vauhdista nauttiville, rikoksia (kirjoissa!) kaihtamattomille, kansainvälisyyteen kotimaiselta pohjalta kurkottaville.

Muualla: Genren asiantuntija Kirsi kuunteli kirjan äänikirjana ja ehti huolestua kuunteluminuuttien uhkaavasti vähetessä ja tapahtumien yhä vyöryessä. Miten tämä kaikki saataisiin ajoissa pakettiin?

Max Seeck: Uskollinen lukija. Tammi 2019. 

Helmet-haaste 2020 kohta 9: kirjassa kohdataan pelkoja.