Katoavaa kansankulttuuria

Maakunnissa liikkuessa näkee ketjujen ylivallan huoltsikoilla ja taukopaikoilla. Turvalliselta tuntuu mennä aina samannäköiseen pytinkiin ja tilata aina samanlaista särvintä, missä päin Suomea sattuukin olemaan. Mikäpäs siinä, helppoa ja tasalaatuista, jos kohta tylsää ja teollista.

Poikkeus ilahduttaa. Kuten baari Piriste Heinolassa, Paason kylässä. Meno on kuin perinteisissä suomalaisissa elokuvissa (voisi olla Kaurismäen). Pihalla huojuvan pöydän ympärillä − terassi on liian fiini sana − istuvat kaljaa ryystämässä alan miehet ja jokunen nainenkin, aamusta iltaan. Sisällä istutaan pirttikalustojen äärellä ja nautitaan kahvia (ehkä seisonutta), munkkeja, jotka lämmitetään asiakaskohtaisesti löpsöiksi ja tulikuumiksi mikrossa, virvokkeita ja jätskiä. Baarin lisäksi paikka toimii pikku puotina.

Jos haluat aidon paikallisen kahvipaikan, ilman lasten leikkinurkkausta ja kauppaketjumainoksia, kannattaa piipahtaa. Ja jos fanitat, osta t-paita. Minulla on jo.

Monella alalla hyvät

Moni näyttelijä on osoittanut ilmaisutaitoaan myös kirjoittamalla. Tai ollut osoittamatta, aina ei lajin vaihto onnistu. Hienoja esimerkkejä monitaitoisista ihmisistä ovat Anna-Leena Härkönen (ei tarvinne perustella) tai vaikka Pirkko Saisio. Reidar Palmgrenin kirjoissa on selvä oma ääni ja tyyli. Tiina Lymin Susi sisälläni -kirjaa en ole lukenut, mutta ”voittopuolisesti onnistunut esikoiskirja”, sanoi Antti Majander (tarkoittaa mitä − isohkolta osalta paska kirja?). Outi Mäenpään runoihin en ole tarttunut enkä taida tarttuakaan. Ja joku Ville Virtasen yritelmä taisi olla aika kamala.

Mutta Peter Franzénin kirjan luin, ja tykkäsin kovasti. En ole Peter-fani, vaikka hän on tehnyt monta hyvää työtä, Rukajärventieltä Rööperiin. Olen jämähtänyt pitämään kaveria turhan ilmeettömänä ja fraasimaisena ”komeana poikana”, joka keskittyy puhumaan matalalla äänellä ja näyttämään hyvältä. Kirja oli myönteinen yllätys: se kertoo tarkasti ja lässyttämättä lapsen maailmasta: miltä tuntui, haisi, maistui.

Omaa elämää siinä kuvataan, ja varmaan vähän lainattuakin, mutta silti yksityiskohtien määrä hämmästyttää: voiko lapsuudesta muistaa noin paljon, vai onko suurin osa keksitty jälkeenpäin? Aidon oloista kuitenkin, näin voisi olla ja on ehkä ollutkin. Tällaisessa maailmassa lapset elävät.

Peter Franzén: Tumman veden päällä. Tammi 2010

Espoon kaupunginteatterissa menee vielä alkusyksyn Juha Jokelan Esitystalous. Siinä suomitaan talouselämää, nauratetaan bisnesmaailman älyttömyyksillä ja jo normiksi tulleilla ylilyönneillä ja lyödään lujaa Espoon kaupungin hallintoa ja sosiaalidemokraattista puoluetta. Ria Katajan esittämä demaripoliitikko muistuttaa ulkoisesti kovasti Jutta Urpilaista (siis ulkoisesti), Tommi Korpelan bisneskonsultti Niittymaa on kaikkien konsulttien risteytys, ja Martti Suosalon karvahattuinen bisnesmies maakunnasta tuo mieleen, kyllä vaan, Toivo Sukarin.

Mutta tämähän on fiktiota vain! Tarkoitus on nimenomaan kertoa, että esittämistähän tämä kaikki on, myös elävässä elämässä. Paras esiintyjä pärjää. Teatteriksi fiksua ja huvittavaakin: liike-elämän kuviot naurattavat varmasti kaikkia powerpoint-liturgioita, brändiuudistuksia ja strategiasuunnitelmia läpikäyneitä. Rami Niittymaa muistuttaa ikihauskan Firma-sarjan konsulttia, vaikka ihan niin hulvattomiksi tässä ei ryhdytty. Pysyttiin vakavampina, ja puuduttava (yli)pitkä esitys hetkittäin olikin. Mielenkiintoa piti kuitenkin yllä monipuolinen tekniikan käyttö: valkokankaita, liikkuvia lavastesettejä, kuvaruutuja.

Vierailijoita kaukaa Helsingistä hämmästyttää Espoon teatterin ulkoinen olemus. Yksi Suomen varakkaimpia kuntia, ja teatteri on tungettu lähiökerrostalon nurkkaan, ankeaan betonipihaan. Tapiola, puutarhakaupunki. Jokela osuu tässä naulan kantaan.

P.S. Esitystalous on nyt myös kirjana. Ken jaksaa näytelmäkässäreitä lukea. Ja lisää: Juha Jokelan Mobile horror tulee Teemalta syyskuussa.

Uutuu

Minulle riittäisi vaatimattomampikin taustamusa työmatkapyöräilylle kuin U2 livenä. Mutta sitä nyt vaan piti perjantaina kuunnella, kun poljin stadikan ohi neljän maissa, siellä soundchekkailtiin ja availtiin ääntä.

En ole U2-fani − mielelläni kyllä olisin: Irlanti on hieno maa, Dublin on kaupunki jonne voisin muuttaa huomenna, Bono on hyvä ihminen, bändi on ammattilainen jne. jne. En vaan pääse kiinni siihen musaan. Enkä Bonon lauluun.

Mutta kyllähän se kuulostaa mielettömän hienolta, kun kitarat helähtää ja ääni räjähtää ulos sadoista kaiuttimista. Helisi Haagan paikkeille asti, sitten hiipui. Loppumatka tuntui oudon hiljaiselta.

Tänä aamuna suurin osa rekoista oli jo hävinnyt Stadionintien parkkipaikalta. Loput pakkailivat vielä kyytiin hämähäkkihäkkyrän osia. Eivätkös ne olleet Venäjälle jatkamassa? 120 rekkaa, niistä tuleekin komea jono Vaalimaan rajanylityspaikalle, muiden rekkakuskien iloksi.

Kirjaimista (mieli)kuvia

Syy Idiootin hehkutteluun oli se, että Marjo Heiskaselta on tullut uusi kirja! Nyt runoja. Koska kuvittelen edellisen kirjan perusteella jo vähän tuntevani kirjoittajan mielenmaisemaa, uskalsin tarttua tähänkin.

Alku oli aika rankka. Alkoi sitten avautua. Ja tarjosi mukavia oivalluksia ja sitä odotettua uudenlaista kielen käyttöä. Kirjoittajan tapaan aiheita sieltä täältä, hypellen sinne tänne, noin ja näin. Luulen, että hän on ihminen, jolla aivot ja mielikuvitus laukkaavat tuhatta ja sataa: voin kuvitella, että saattaa olla joskus vaikeaa saada niitä pysähtymään sanoiksi ja täsmällisiksi ilmaisuiksi, saati pidemmiksi juonikuvioiksi. (Itseään siteeraten: olet ehtinyt sanoa ad, loikattuasi been ja ceen ohi, koskaan enää pääsemättä ööhön.)

Mutta kirjasta löytyy ajatusta ja ideaa, jos kohta epätasaisesti, eikä ihan kaikki aukene koskaan. Tavallisen ja kevyen ohella kauhu ja kuolema, violetit kasvot ja vihertävät luut ovat läsnä, pään sisällä tapahtuu kummia ja kehossa − ihan lintukodossa tässä ei eletä. Ikäännytään, sairastutaan, pelätään, vaikka iät ja pelot hyväksytäänkin. Eikä niihin mennä syvään, niihinkään.

Moniäänisyys ja liikkuvuus, kertoi esittelyteksti ja herätti pahoja enteitä. Suomeksi: sekavuus ja holtittomuus? Rajalla liikuttiin, pientä lipsumista. Musiikin teoriaa tuntevalle teksti aukeaisi varmaan paremmin. Oliko tämä konsertti, jossa soitettiin pätkiä siitä ja osia tästä? Tykkään kyllä näistä visuaalisista kikkailuista (vaikka Haiteksti, sehän oli ihan mahtava). Kunhan niitä on sopivasti, ei liikaa. Eikä seuraavaa kirjaa niiden varaan, kiitos. Heiskaselta löytyy varmasti muutenkin sanottavaa.

Marjo Heiskanen: Äänes. Siltala 2010

Idiootin päiväkirja

Nimi ainakin kolahti heti Marjo Heiskasen viime vuonna ilmestyneessä Idiootin päiväkirjassa. Kolahti se muutenkin: uudenlaista kirjoittamista, hauskaa, älykästä ja monitasoista, tässä ajassa.

Tarina kertoo kahdestaan elävästä äidistä ja esiteini-ikäisestä pojasta. Vaikka he ovat välillä kaukana toisistaan sekä fyysisesti että henkisesti (ja haluaisivat varmaan välillä olla vieläkin kauempana), suhde on luja. Poika, Nisse, on pääosassa. Hän on nokkela koululainen, joka inhoaa kumppareita koulussa mutta riemuitsee huomatessaan, että isän mökille, jonne on pakko mennä viikonlopuksi, saa wlan-yhteyden. Hän saa uhmakohtauksia ja on kohtuuton, kuten lapsen pitääkin. Silti hän liikuttavasti, ja samoin lapselle ominaiseen tapaan, kantaa kovasti huolta Maisa-äidistä, koska tietenkin huomaa, kun äiskällä ole kaikki kunnossa. Selvästi he kuitenkin ovat eri sukupolvea ja lapsi ja vanhempi, eivät onneksi trendikkäästi ”kavereita”. Molemmilla on omat juttunsa, kipeät kohtansa ja inhokkinsa.

Äiti on sekopäinen välillä, mihin saadaankin selitystä myöhemmin kirjassa: suru saa sekoamaan. Poika on SYK:n oppilas ja huippuälykäs, jopa niin, että Jarmo Papinniemi mietti omassa arviossaan uskottavuutta. Mahtaako noin teräviä teinejä olla olemassakaan? Vastaus: On niitä. Jos ei yksi yhteen samoissa asioissa kuin Nisse, niin teräviä kuitenkin. Myös kahden eri kertojan omilla kielillä kuvataan sukupolvien eroja. Nissen blogissa tekstiä leikitetään ja sanoja kehitellään. Äidin suorat tekstiosuudet ovat tylsempiä ja kumma kyllä jotenkin epäuskottavampia, vaikka kirjoittaja on itse Maisan ikäinen. Ehkä kirjoitustyö vaati enemmän paneutumista Nissen kohdalla tai mistä johtunee, mutta pojan puhe on aidompaa, ehkä vähän kirjallista sekin, mutta silti hersyvää. En tätiperspektiivistä osaa arvioida kielen katu-uskottavuutta, mutta tuttavuudesta jäi virkistynyt mieli. Ja Nisselle jäi toivomaan kaikkea hyvää aikuiseksi kasvamisessa.

Marjo Heiskanen: Idiootin päiväkirja. Siltala 2009

Kotisohvalta poistumatta

Tuli palautetta, että hyviä elokuvia löytyy lähempää kuin uskoisikaan: Ylellä jatkuu vielä tiistaisin tanskalaisten elokuvien sarja. Siinä saa ihailla mainiota Mads Mikkelsenia monessa roolissa huumoria ja lämpöä hersyvissä tarinoissa mutta ilman imelyyttä, palautetta lainatakseni ”lähestyttävämmässä muodossa kuin Hollywood-hutussa”. Juuri näin. Että jos ne ruotsalaiset osaavatkin tehdä koukuttavia elokuvia, niin eivät tanskalaiset ainakaan toiseksi jää.

Italian ystäville herkkua luvassa ensi tiistaina: 24.8. Italiaa aloittelijoille.

Tyypit, pysytään pinnalla

Jos Anne Enrightin irkut jäivät vieraiksi, täysin toista laitaa edustaa Anne Tyler. Hänen kirjoistaan löytyy pilvin pimein hahmoja, joiden ajatteluun ja olemiseen on helppo samaistua ja jotka herättävät sympatioita yrityksillään selvitä elämän koukeroista omalla tavallaan.

Kuten kotirouva, joka kyllästyi näkymättömyyteensä perheessä ja hävisi, katosi − vähän vahingossa tosin. Tai kolmikymppinen mies, joka auttaa kaikkia, joskus jopa salaa, mutta pitää itseään pahana poikana. Tai matkakirjoja työkseen kirjoittava herrahenkilö, joka inhoaa matkustamista. Hän on tuttu myös William Hurtin esittämänä elokuvassa Onnellinen matkamies.

Toistuvana teemana onkin uusi suunta tai menneisyyden uudelleen arviointi, johon henkilö pakotetaan jonkin ulkoisen tapahtuman kautta. Tapahtumat eivät välttämättä ole suuria ja dramaattisia, vaan yhden ihmisen elämän mullistavia. Tyler jättää johtopäätökset ja arvioinnit henkilöistään ja heidän tekemisistään lukijan omaan harkintaan ja luo puitteet kertomukselle lämminhenkisesti, jopa arkisesti. Kirjat päättyvät johonkin ratkaisuun, mutta silti jää mukavasti tunne, että tässä ei ollut kaikki. Saimme seurata vain pätkän näiden henkilöiden elämää.

Uutuus, Nooan kompassi, kertoo vanhenevasta miehestä, joka yrittää sopeutua eläköitymiseen, mutta se osoittautuukin olevan haasteista pienin. Pinnalla pitäisi kuitenkin pysyä, kuten Nooankin aikoinaan. Uusia, yllättäviäkin näkymiä kuitenkin avautuu elämään, jonka mies jo luuli olevan ”paketissa”. Oma rooli miehenä, isänä ja isovanhempana on mietittävä uudestaan. Hieman vakavaa, kuten jo edellinenkin Tyler, Amerikan lapset. Nämä eivät kosketa huumorillaan kuten kirjat tuotannon alkuvaiheissa, mutta varmaa, uskottavaa ja koskettavaakin kerrontaa, kuten oli lupa odottaakin.

Anne Tyler: Nooan kompassi. Otava 2010. Suomennos Jaana Kapari-Jatta.

En pärjää ilman psykiatria!

Kaksi lemppariani yhdistyi sekunneiksi, kun David Hyde Pierce, tutumpi nimellä Niles Crane, piipahti vieraana Amerikan julkkis-Diilissä. Mitä ihmettä ihminen sitten katsoo unettomina iltoina, kun Frasierin uusinnat (taas kerran) kohta loppuvat?

Onneksi Diili jatkuu. Se on yksi hauskimpia ohjelmaideoita koskaan, peilaa niin mainiosti työelämän persoonia ja tiimityötä − tai sen puutetta − isossa organisaatiossa. Ja Donald itse on mainio tyyppi. Olen ihan varma, että tarkkaan tutkittaessa Donald Trumpilta löytyisi jostain esihistoriasta suomalaista sukujuurta. Kaverilla on niin tutunoloisen suoraviivaiset näkemykset ja amerikkalaissokerikuorrutuksesta (ja miljoonista) huolimatta maanläheinen ote asioihin ja ihmisiin. Ja päinvastoin: suomalainen saattaisi kisassa pärjätä hyvinkin. Siitä vain markkinointiekonomit ja nälkäiset myyntipäälliköt kokeilemaan.

Ei Suomenkaan versio ole ollut hassumpi, eka kausi etenkin; sanotaan Jari Sarasvuosta mitä tahansa, niin show häneltä sujuu. Ja Hjallis on tietysti fiksu, joskin viimeksi kilpailijoiden taso oli huono. Toivottavasti nyt on saatu kasaan kiinnostavampi ja terävämpi joukkio.

Jyrisee jytisee

Sonispheressa jyrähti ilman musiikkiakin, kun trombi otti vauhtia Porin lentokentältä, rikkoi Iron Maidenin roudarien lentokoneen ja sukelsi sitten läpi festari- ja leirintäalueiden. Nuorilta alkoi tulla hurjia viestejä sunnuntaina neljän maissa.

Oli istuttu naapuriteltassa hihittelemässä, miten tuuli tuiversi ja ravisteli kivasti. Hymy hyytyi, kun teltan vetoketju avattiin ja tuho aukesi silmien eteen: oma teltta hävinnyt, tavarat lennelleet pitkin ja poikin, verisiä ja panikoivia ihmisiä ympäriinsä… kaljakassi sentään oli maassa tallella, se ei trombille kelvannut.

Tunnelmaa ei nostanut pilliautojen ahkera vierailu alueella ja tieto muutamasta vakavasta loukkaantumisesta. Jos se ei ollut varsinaisesti katossa siihen astikaan − hurja helle verotti voimia, vaikka itse lauantain musiikkiantiin oltiinkin tyytyväisiä. Tai ehkä nämä eivät vaan ole festari-immeisiä. Kuten en minäkään. Jo Kaivarin konserteissa ihmispaljous alkaa ahistaa.

Myrskyn jälkeen oli suurta epätietoisuutta illan jatkosta, eikä poiskaan kannattanut heti lähteä ajamaan, kun uutisoitiin, että kakkostielle oli kaatunut puita. Ohjelma onneksi jatkui, ja lopulta lavalle nousi itse odotettu Iron Maiden. Vaikka vokalisti pyllähti heti nurin märällä lavalla, oli bändi ollut innoissaan keikasta ja yleisöstä hurjissa olosuhteissa ja veti ammattimaisesti koko setin alusta loppuun.

Siinäs näkivät suomalaista sisua: paikalla pysytään kun on kerran tultu, vaikka puita ja bajamajoja kaatuisi ympärillä! Ja kyllä tyytyväisiä tuntuivat kävijät olevan iltaan ja esitykseen, johon pimeys ja usva ja myrskyn jälkeinen tunnelma toivat oman erikoisen säväyksensä. Siistiä, kuulemma! Ainakin kokemuksesta jäi elämänmittainen muisto ja juttuja kerrottavaksi.

Ruumiita aamupuuron kanssa

Saunomiskisa päättyi tunnetuin seurauksin. Jäi ihmetyttämään Hesarin uutisen erikoinen kuvavalinta. Selkeästi tunnistettava kuollut mies, pahoin palanut, tuskanirvistys ja kuolonkouristus.

En muista, että HS olisi aiemmin julkaissut lähikuvaa juuri kuolleesta tai kuolevasta ihmisestä. Uusi räväkämpi linja, kun pitää kilpailla iltapäivälehtien ja verkon kanssa? Vai haluttiinko ottaa kantaa kilpailun mielekkyyteen? Pelotella peräti? Olisiko kuva julkaistu, jos mies olisi ollut suomalainen?

Päätä pensaaseen ei tarvitse laittaa maailman ikäviltä asioilta, mutta toivoisi, että rajujen kuvien takana on muukin tarkoitus ja idea kuin huomioarvo ja hätkäyttäminen.

Sitähän se kaikki on

Kevyttä kesälukemistoa -sarja jatkuu Orhan Pamukin Viattomuuden museolla, 700 sivua. Urakkaa aloitellessa toivoin todella, että kirja on hyvä! Ensi kommenttina se, että noin paksu kirja on käytännössä hankala sängyssä lukiessa. Mutta kyllä sen lukeminen onnistui. Myös sisällön puolesta.

Kirja kertoo nuoresta, varakkaan perheen hemmotellusta pojasta, jonka etukäteen tarkkaan ohjelmoitu siisti elämä isän perheyrityksen jatkamisineen ja avioliittoineen muuttuukin − niin inhimillisestä syystä kuin rakastumisen takia. Ja rakkautta tämä kirja kuvaa, jos mitä, samalla tulee tutustuneeksi turkkilaiseen vauraaseen elämäntapaan ja istanbulilaiseen ympäristöön. Kirjassa on jopa kartta tapahtumapaikoista.

Tyyli on vähän vanhahtava ja tahti rauhaisa, eletäänhän tarinassa aikaa viitisenkymmentä vuotta taaksepäin. Päähenkilöä ei voi olla lopulta symppaamatta, vaikka hän outoja ratkaisuja tekeekin. Eihän hän voi muuta! Ja tosiaan tuossa sivumäärässä ehtii kaveri jo tulla kovin tutuksi.

Yllättävä, ei todellakaan ennalta arvattava, ja tarkka yksityiskohdissa muttei silti tylsä, piti otteen kannesta kanteen. Lukemista edesauttoi loma - jos tämä olisi pitänyt kovin pieniin paloihin pätkiä, olisi keskittyminen kärsinyt, nyt sai uppoutua rauhassa. Jos ei nyt suurta tunne-elämystä, jäi tyytyväinen ja mukavasti vähän hämmästynyt olo. Että tällaistakin. Kannatti urakoida.

Orhan Pamuk: Viattomuuden museo. Tammi 2010.

Olen entinen nuori, so what

Tunnen vääjäämättömästi kuuluvani myös tähän viiteryhmään, kun kuuntelen Ylen ykköseltä Entisten nuorten sävellahjaa. Kolahtaa takuuvarmasti kaikkiin ”Sävistä” tai ylipäänsä 70-luvun poppia kuunnelleisiin. Siinä lahkeet taas lepattaa ja liehuletti heilahtaa, kun musiikki vie aikaan, jolloin käytiin luokkakavereiden kanssa ankaraa keskustelua jukeboxin äärellä siitä, kumpi kannattaisi soittaa: Bay City Rollersin Bye bye baby vai Sladen Far far away. (Vaikka Mud ja Rockit oli kaikista paras.)

Muitakin kummallisia flashbackeja ilmenee, ja jotenkin vain huomaat osaavasi ulkoa sanasta sanaan mitä oudoimpia kappaleita: Sliippareitten Mehtäratio tulee yhtä sujuvasti jostain alitajunnan sokkeloista kuin vaikka Alwari Tuohitorven Taikajuoma.

Se, joka keksi ohjelmaidean, osui kyllä niin hermoon. Ja nyt tällä keski-ikäisten nostalgialla tehdään rahaa, hyväntekeväisyyteen. Kannatan ilman muuta lämpimästi − miksei, kun kaikilla on hauskaa.

Nyt kun nostalgiateemaan päästiin, kehutaan samalla Ylen Teeman vanhojen musiikkiohjelmien uusinnat. Niiden myötä on päässyt mukaan Hurriganesin keikalle Tavastialle 1974, Gloria Gaynoria ihmettelemään Finlandia-talolle 1976 ja Eppujen imuun Provinssirockiin 1985. Etenkin nuorelle polvelle saattaa olla valaiseva Mikko Alatalon Iltatähti-ohjelmassa välittämä tieto, että ”diskoteekki on tanssipaikka, jossa soitetaan juontajan eli tiskijukan valitsemaa levymusiikkia.” Lisäksi kerrotaan, että ”tiskijukat käyttävät hyvin paljon englanninkielisiä iskulauseita tai sanontatapoja.” Että nyt sitten tiedätte senkin.

http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=8&ag=95&t=280

Voi itku, mikä irkku

Irkkukirjoja on tullut luettua niin paljon, että elämänpiiri niissä tuntuu kovin tutulle, suorastaan kotoisalle, ja hahmojen elämään solahtaa yleensä helposti mukaan. Siksi tartuin Anne Enrightin Valvojaiset -kirjaan, joka on saanut kaikkia hienoja palkintoja ja jota ylimmäinen kirja-auktoriteettini Hesarikin kiitteli.

Mutta tämä onkin irkkuelämän ”from hell” -versio. Maeven vaaleanpunaisuutta en kyllä kaivannut alun perinkään (oi, se oli ihanaa, niin kauan kuin sitä kesti, mutta nykyisin ei enää jaksa, vai onko suosion ja kirjatehtailun myötä teksti oikeasti muuttunut sietorajan ylittävän siirappiseksi?), mutta ei tässä myöskään valettu elämänuskoa nälän ja vilun keskellä kuten vaikkapa Roddy Doyle tai Frank McCourt, huumorista puhumattakaan.

Nyt oltiin synkissä tunnelmissa, alusta loppuun, ilman valonpilkahduksia. Veli on tehnyt itsemurhan kävelemällä mereen kiviä taskussa, ja sisko käy mielessään läpi perheen elämää. Mikä oli syy ja mikä seuraus, se ei lopulta selviä − ei kai niin oikeastikaan kävisi, mutta kirjana sekavan ja järkyttyneen pään sisällön tarkastelu on raskasta ja pitkäpiimäistä. Fiktiivinen henkilö muistelee, näkee unia, keksii mielessään tapahtumia. Pitäisikö tämän kiinnostaa minua, kysyy lukija. Mikä on kirjassa totta, se ei ole aina läheskään selvää. Vasta puolen välin paikkeilla jotain liikahtaa eteenpäin, mutta mustaa on edelleen. Henkilöt ovat epämiellyttäviä ja pysyvät sellaisina, eikä heihin halua tutustua yhtään enempää. Lapsuus ei parane, tulevaisuus ei näytä kirkkaammalta. Silti näinkin voi elää ja monen täytyy?

Ehkä tarkoitus on nimenomaan kuvata järkyttymistä. Ehkä tarkoitus on kuvata muuta kuin kiiltokuvamaista perhe-elämää. Ehkä tarkoitus on kuvata todellisuutta, jossain, joillakin, ehkä lähellä. Ehkä tämä on suomalaisten ja irlantilaisten yhteistä mielenmaisemaa. Lukijaa tämä ei silti vienyt mukanaan.

Anne Enright: Valvojaiset. Otava 2010.

Siitä tietää että on

Tunteita ja mielikuvitusta kutittelevat sanoitukset ovat Maija Vilkkumaan vahvuus. Siksi petyin kuunneltuani pari ensimmäistä biisiä Kunnes joet muuttaa suuntaa -albumilta. Ai jaa, että nyt eletään tätä vaihetta, jossa nuorena muistellaan vielä nuorempana oloa, pakataan touhukkaasti laukkuja ja uhkaillaan lähteä, kun asuntolaina ja pakastaminen ovat kauheinta mitä on − kun ollaan ikuisesti nuori ja rock. Nyt tätiä jo haukotuttaa.

Mutta kun nämä oli saatu käsiteltyä, musiikki ottikin vallan: Lottovoittohan on ihan mahtavaa musiikkia - sanoista huolimatta. Tarttuu ja takertuu soimaan päässä. Ja sen jälkeen vasta säihke alkoikin. Heräteltiin, herkisteltiin, rokattiin, annettiin anteeksi, haaveiltiin. Ajelutti tunteesta toiseen ja vei ihan täysin mennessään. Ja musiikki vain kasvaa komeaa loppua kohden. Laulutyyliäkin Maija on muuttanut hieman matalammalle ja rauhallisemmalle asteikolle, mikä toivottavasti tuo lisää niitä kuulijoita, joita laulu on karkottanut itse asian ääreltä. Kiitos Maija, hienosta kokemuksesta! Mihin vielä yltääkään, näillä lahjoilla.

Kirkonkylällä

Liekö Ben jo epätoivoinen uuden kantakahvilan etsinnässä, kun oli kuulemma Mäntyharjun torikahvilaakin katsastamassa lauantaina. Itse en häntä tungokselta nähnyt ja aamukahvitkin jäi juomatta, kun emme sitten malttaneet jäädä jonottelemaan. Muitakin kokoomuksen edustajia kahvilla piipahti, joten lähestyvillä vaaleillakin lienee ollut vaikutusta Benin - ymmärtäkseni melkoisen harvinaiseen - maakuntamatkaan. Leena Harkimo siellä käy muutenkin usein, miehensä kun on paikkakuntalaisia alunperin.

Mäntyharjun torilla on kesäisin enemmän helsinkiläisiä kuin Helsingin Kauppatorilla. Vanha hokema oli taas niin totta lauantaina.