Kirja yllättää heti alkuunsa: tämä on hauska! Luulin aloittaneeni synkän äijämäisen teoksen, olin väärässä. Tyyli hämää siten, että käsiteltävät asiat ovat vakavia. Pidän kuolemaa vakavana asiana.Sillä Jack Gladney pelkää kuolemaa. Hänellä on menossa ties monesko avioliitto, viimeinkin onnellinen, ihanan Babetten kanssa. Perheeseen kuuluu eri-ikäisiä lapsia eri liitoista, joista osa asuu äitiensä kanssa ja tapaa isäänsä vain ajoittain, sekä kuopus, Jackin ja Babetten yhteinen pikkuinen Wilder.
"Rakkaus auttaa meitä kehittämään niin lujan identiteetin että sen uskaltaa luovuttaa toisen huolenpitoon ja suojelukseen. Babette ja minä olemme muuttaneet elämämme toinen toisemme huomaavaisen huolenpidon kohteeksi, se on tapahtunut kuun valaistessa kalpeat kätemme, puhumalla yömyöhäiseen isistä ja äideistä, lapsuudesta, ystävyyksistä, heräämisestä, vanhoista rakkauksista, vanhoista pelosta (paitsi kuolemanpelosta). Ainoataan yksityiskohtaa ei saa jättää pois, ei edes punkkien kiusaaamaa koiraa tai naapurin poikaa, joka söi hyönteisen voittaakseen vedon. Ruokakomeroiden haju, tyhjien iltapäivien tuntu, asioiden tuntu niiden ropistessa ihollemme, asiat tosiseikkoina ja intohimoina, tuskan, menetyksen, pettymyksen, pakahduttavan ilon tunteet. Näillä öisillä keskusteluilla synnytämme etäisyyttä asioiden välille sellaisina kuin tunsimme ne aikoinaan ja sellaisina kuin puhumme niistä nyt. Tämä välimatka on varattu ironialle, sympatialle ja hellälle hilpeydelle, keinoille joilla pelastamme itsemme menneisyydeltä."
Maallisesta hyvästä ei ole pulaa. Sitä suorastaan roiskuu ympäriinsä; ostamisella ratkaistaan monenlaisia ongelmia. Rakkauden ja rahan yltäkylläisyydestä huolimatta Jack on ahdistunut, samoin Babette, kuten käy ilmi. He molemmat elävät kuolemanpelossa, joka ei ole tavallisen tasoista harvoin esiin pulpahtavaa epämääräistä kauhua, vaan aktiivista ja kaikkeen vaikuttavaa. Ironinen asetelma, joka tuo tarinaan oudon kiinnostavan jännitteen. Samaa voisin sanoa siitä, että Jack on Amerikan johtava Hitler-tutkija. Onko ammatti syy kuolemanpelkoon vai sen seuraus? Ja miksi hänen ex-vaimoistaan moni toimii vakoilualalla?
Lapsissa on tulevaisuus, sanotaan. Miten vanhempien kuolemanpelko vaikuttaa heihin - eihän se voi olla vaikuttamatta, vaikka vanhemmat luulevat pelot salaavansa. Kuvittelen nuo fiksut lapset Denisen, Steffien ja Heinrichin aikuisina; millaisia he olisivat nyt, 30 vuotta vanhempina. Saivatko he käyttää lahjansa, vanhempiensa henkisen (ja maallisen) täysimääräisesti hyväkseen? Ovatko he tyytyväisiä vai pettyneitä? No, eksyin sivupolulle, mutta DeLillo innostaa siihen kuvatessaan Jackin maailman havainnointia ja peilatessaan ironisesti amerikkalaisen tai laajemmin länsimaisen elämäntavan ilmiöitä. Puhumattakaan lasten aina riemastuttavan arvaamattomista kommenteista ja tekemisistä.
Dialogia on paljon, ja se on kirjallista; usein puheenvuorot ovat niin pitkiä, ettei niitä oikeasti voi kuvitella kenenkään puhuvan. Jackin ja hänen kaverinsa Murrayn keskustelut etenkin, mutta niitä on silti kiintoisaa lueskella.
DeLillo yllättää myös ajankohtaisuudessaan: esimerkiksi ympäristöriskien vaara on noista ajoista vain kasvanut, samoin niiden pelko. Hän koskettelee monia aiheita, jotka ovat edelleen relevantteja. Vaikkei Jack osaa vielä pelätä kaikkia meidän pelkäämiämme asioita: jäätiköiden sulamisia, pakolaistulvia, järjetöntä valtion johtoa. Mutta pääteema, se, johon kaikki johtaa, on kuolema. Se on läsnä perheen arjessa pysyvänä mustana reunuksena. Silti tarina viihdyttää, jännittää ja yllättää. Sekä luo kiinnostavasti ajankuvaa Amerikasta 1980-luvulla.
Kenelle: Periamerikkalaisen elämänmenon tirkistelijöille, yllätyksistä nauttivalle, kirjallisen kaunokirjallisuuden ystäville.
Muualla: Antiaikalainen ammattianalysoi kirjaa, jota ei hänen mielestään voi ammentaa tyhjiin.
Don DeLillo: Valkoinen kohina. Tammi 1986. Suomennos Helene Kortekallio.
Helmet-haaste 2018, kohta 42: kirjan nimessä on adjektiivi.
Lukupinon Yhdysvallat-haaste, kohta 1, pikkukaupunkiin sijoittuva kirja (jo toinen!)