Marco Kosonen: Muurikaupunki

Marco Kosonen kirjoittaa romaaninsa persoonallisella ja tunnistettavalla otteella, vaikka kaikki kolme ilmestynyttä kirjaa ovat hyvin erilaisia. Siinä missä Rock'n Roll Suicide Bar on matkakirja ja reppureissuseikkailu Madventuresia edeltävältä ajalta, Ravintola Loppu on kaurismäkeläinen, haikean surumielinen, unenomainen ja tyylikkään pelkistetty mutta silti raa'an rehellinen kuvaus eräästä elämäntavasta.

Muurikaupunki on sekoitus kahta edellistä. Se on sekä matkakirja että elämäntapakirja, kuvaus nuoruudesta, jossa soi rock, jossa porvarillisia arvoja koetellaan, jossa eletään oman mielihyvän ja oman moraalin ehdoilla ja jossa ei mietitä tulevaisuutta.

Marc on kirjan alussa 18-vuotias miehenalku, joka elää musiikille ja haaveilee matkasta Muurikaupunkiin. Työ postitusfirman duunarina ja turvallinen koti vanhempien luona saa jäädä, kun matka vihdoin mahdollistuu hyvien kavereiden kanssa.

Poika päätyy haaveilemaansa paikkaan ja kotiutuu. Hän tutustuu uusiin ystäviin ja pääsee piireihin, joihin halusikin - jopa tekemään musiikkia lupaavan bändin jäsenenä. Hänelle musiikin lisäksi tärkeää on ilmapiiri, ulkoasu ja uskottavuus (ainakin tyttöjen silmisssä), koko elämäntapa ja asenne. On kuulemma moukkamaista udella kirjailijalta kirjan yhteydestä kirjailijan omaan elämään, joten jätän sen tässä tekstissä tekemättä (melkein). Sanon vain, että Marco Kosonen oli muutama vuosikymmen sitten trumpetisti Shadowplay-nimisessä kokoonpanossa, joka keikkaili muun muuassa Berliinissä, Pariisissa, Berliinissä ja Budapestissa.

Kososen kirjoissa on musiikilla iso rooli. Muurikaupungissa ei mainita lainkaan paikannimiä, vaikka matkustetaan paljon. Paikat ovat ilmeisiä - ja tuttuja sellaisia, osin jo menetettyjä, joita on hauska bongailla - mutta musiikin tekijät ja esittäjät kerrotaan sitäkin tarkemmin. Ehkä juuri siksi, että ne korostuisivat kaikesta muusta. Yhden tason tarinaan tuo aikakausi, joka avautuu lukijalle yksityiskohtien kautta. Kivipestyt farkut, vinyylit ja c-kasetit, matkapuhelinten puuttuminen. Punkkarit, The Cure, David Bowie, nouseva bändi Hanoi Rocks... Tiedät, mitä aikaa eletään, jos olet noin 35+ tai vanhempi. Nuoremmille tarina on herkullinen tietopaketti 80-luvun musiikkielämästä ja ajatuksista tuona aikana. Mikä on muuttunut?

Muusikonalku kuvaa tunnelmiaan ja tekemisiään päivä kerrallaan -elämästään. Etenkin musiikin teosta Marc kertoo tarkasti, samoin siitä, miltä tuntuu olla pikku hiljaa suosiota saavuttavan bändin jäsen. On paskoja keikkoja, on hienoja keikkoja, on riitoja ja kännisekoiluja, naisia ja seksiä, hiuslakkaa ja kajalia, on vapaus ja hieno tunne siitä, että on löytänyt juuri sen, mitä haki. Kiertue-elämä ja levynteko tulevat lukijalle tutuksi Marcin silmien kautta. Marc soittaa trumpettia rock-bändissä eikä ole virtuoosi, mutta keikat ja tunnelmat on kuvattu todenmakuisesti. (Kirjahan on siis ihan keksitty juttu, vai mitä?) Tarina ei ole maailmankirjallisuuden klassikko - siihen se on liian kulmikas ja yksiulotteinen, mutta siinä on outoa kiehtovuutta (kuten Shadowplayn musiikki), ja aikakauden kokeneille ja muusikon uraa haikaileville se tarjoaa uskottavan sukelluksen erääseen elämänvaiheeseen.

Kirjassa on hyvää haikeutta ja punnittuja mietteitä, joista voi aavistella noista ajoista ikääntyneen kirjoittajan jo ottavan etäisyyttä kirjan Marcin maailmaan. Nuoruuden tunnot Kosonen tavoittaa hienostuneen uskottavasti. Hänen vahvuutensa on sama kuin aiemmissa kirjoissa: kaurismäkeläisen vanhahtava ja tiukan omaperäinen, tyylikäs tapa kertoa elämästä, joka on meille vakitöissä puurtaville ja asuntolainaa lyhentäville kaukainen mutta jollain tapaa kiinnostava. Kosonen on taitava ja rehellisenoloinen kuvailija etenkin tunnelmien vangitsemisessa, eikä hänen kykyään tuottaa niitä tekstiksi voi moittia. Elin mukana.

Lisämausteena kirjan lopussa on soundtrack, jonka myötä viimeistään lukija tavoittaa kirjan maailman tai voi tutustua siihen syvemmin.

Muualla: Krista suosittelee lukijoille, joita kiehtoo hämyisyys ja rock-meininki. Shadowplay Facebookissa ja esiintymässä joskus vuosia sitten.

Kenelle: Rock-henkisille nostalgikoille, nuorille muusikkoelämästä tietoa janoaville, 80-lukua kaihoaville, persoonallista kotimaista musaromaania arvostaville.

Marco Kosonen: Muurikaupunki. Like 2015.
Kustantajan lukukappale.

Viikonloppua!

Kävin Taidehallissa katselemassa Leena Luostarisen retrospektiiviä: niissä töissä ei ole mitään pientä sievää, vaan paksua viivaa, väriä ja kokoa niin, että yhdelle seinälle ei montaa työtä mahdu ja silti tila tuntuu täydeltä.

Minulle ne tuovat lähinnä rauhattoman olon, eivät sellaista ihanaa uppoutumista kuin taidenäyttely joskus saa aikaan, sillä aiheet ovat rajuja: niissä vilistävät liskot, sähähtelevät lohikäärmeet ja kohoavat sfinksit ja pyramidit tai oudot itämaiset puutarhat. Moni näyttää kuvaavan kuolemaa tai jotain sen jälkeistä tai muuta tajunnan ulkopuolista olotilaa, joka ei välttämättä ole miellyttävä. Luostarinen ei tietenkään ammattilaisena hirttäydy yhteen värimaailmaan, mutta kauneimmankin värin takana tuntuu väreilevän jotain pahaenteistä tai ainakin levottomasti arvaamattomana vellovaa.

Näyttelyn kuraattori Otso Kantokorpi sanoi Hesarissa Luostarisen olevan ehkä merkittävin elävä suomalainen kuvataiteilija. Ja arvaatteko, mikä mäihä - kun lähdin näyttelystä, taiteilija itse seisoskeli kadulla oven ulkopuolella! Kiittelin näyttelystä enkä tietenkään äkkiseltään keksinyt mitään älykästä sanottavaa. Hän oli hyväntuulinen, hymyilevä ja jutteleva, vaikka loukkaantunut käsi vaivaa ja näyttelykiireitä riittää. Taidehallin jälkeen näyttely lähtee Joensuuhun. Muuten kuulemma työnteko jatkuu entiseen (tuotteliaaseen) malliin. Epäfiksut kysymykseni, kuten tarkoittavatko liskot maalauksissa liskojen yötä, onneksi jätin kysymättä.

Siinä jutellessamme joku turisti tuli kyselemään opastusta - arveli ehkä Luostarisen avonaisessa takissaan olevan ulos piipahtanut museon henkilökunnan jäsen - ja tivasi is this art museum ja what time it will be closed. "And this The Artist!" teki mieleni parahtaa, mutta taiteilija itse vastaili ystävällisesti ja perusteellisesti. Sanoi kyllä myös, että hänen töitään siellä on esillä, mutta turistirouva ei tainnut tohkeissaan sitä noteerata, vaan keskittyi pohtimaan, ehtisikö hän vielä sisälle ja muita käytännön seikkoja. En jäänyt kuuntelemaan loppuun  pähkäilyä, päättäisikö hän vierailla ja riittäisikö aukioloaika vai ei - ja tajusiko koskaan, kenen kanssa jutteli.

Linkkaus kirjoihin, tietysti: Marco Kososen Ravintola Lopun sanotaan perustuvan edesmenneeseen kruununhakalaiseen ravintola Savannaan, joka oli myös Luostarisen kantapaikka ja vilahtaa näyttelyssäkin. Yksi kirjan päähenkilöistä ja ravintola Lopun vakioasiakkaista on taiteilijadiiva Kappelinen, jonka diivuutta kirja hienosti kunnioittaa.

Kirjasta tuleekin sopiva siirtymä Hemulin kirjahyllyn Hennan lähettämään haasteeseen vastata hyviin kysymyksiin:

Minkä kirjan haluaisit tehtävän elokuvaksi?

Näen usein kirjat mielessäni elokuvina - aina en edes muista, olenko nähnyt leffan vai lukenut kirjan. Mutta aloitetaan vaikka näistä ja nimitetään niille ohjaajat saman tien: jo mainitun Ravintola Lopun ohjaaja olisi tietysti Aki Kaurismäki. Ridley Scott saisi varmasti Maarit Verrosen Karsintavaiheesta vaikuttavan scifi-henkisen spektaakkelin, ja Ulla-Lena Lundbergin Jää kuuluisi ehdottomasti jollekin ruotsalaiselle tarinan- ja tunnelmankuvaajalle, kuten Billy August tai Lasse Hallström (koska Åke Lindman ei ole enää kuvioissa). Janne Huilajan Jimi on niin Matti Ijästä, ja Marja Björkin Prole (arvio tulossa) ilmetty Lukas Moodysson -leffa.

Oikeasti mietin, että Peter Hoegin Norsunhoitajista tulisi hieno elokuva; googlasin varmuuden vuoksi, onko se jo tekeillä. En löytänyt, mutta löysin blogin, jossa idea oli keksitty jo ennen minua ja ohjaaja tälle myös - Cohenin veljekset. Olen niin samaa mieltä!

Kuka elossa oleva ihminen haluaisit olla?
Hybridi: prinsessa Madeleinen kauneus ja kontaktit, Angela Merkelin vahva tahto ja urapäättäväisyys, Björn Wahlroosin omaisuuden kartuttamiskyky, Barack Obaman vaikutusvalta ja yleinen kunnioitus, Eicca Toppisen sellonsoittotaito... Hmm, oikeastaan ehkä haluaisin olla joku taiteilija, vaikka huippumuusikko tai maalari. Tai Siri Hustvedt? Kirjoitustaito, äly, kauneus, New York, kirjailijamies... Mutta hän on jopa minuakin vanhempi; ehkä olisin mieluiten kuitenkin joku hyvinvointivaltion lapsi tai nuori, jonka lupaava tulevaisuus on vielä edessäpäin.

Pidätkö punaisista autoista?
En pidä punaisesta väristä autoissa enkä muualla, etenkään vaatteissa. Piristyspinkkiä, fuksiaa tai viininpunaista ei lasketa. Kirkkaanpunaista en käytä kuin tonttuhattuna.

Lempivärisi?
Olen mustavalkoinen ihminen, mutta iän myötä löytänyt harmaan sävyt niin monin eri tavoin, hah. Jos musta ja harmaa eivät ole värejä, sininen ehdottomasti, kaikissa sävyissä paitsi poliisitummansini.

Koira vai kissa?
Koira, jota ei ole. Ainakaan vielä.

Kirjoitatko itse fiktiivistä tekstiä?
Hyvin vähän, mutta olen mukana bloggaajien ryhmässä, joka tekee vapaamuotoisia kirjoitusharjoituksia.

Teetko uudenvuodenlupauksia?
En muista tehdä, mutta ei sen väliä, unohtaisin kuitenkin pitää ne.

Mikä on oudointa, mitä sinulle on tapahtunut?
Kirjabloggaajana oudointa oli saada brittikirjailijalta sähköpostia suomenkielisestä postauksestani. Oudoin näky koskaan oli rautatieasemalla, jonne satuin sen jälkeen, kun juna oli ajanut seinästä läpi sisään. Hetkeen aivot eivät tajunneet, mitä silmät näkivät.

Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?
Voi kyllä.

Osaatko leipoa pullaa katsomatta ohjeita jauhopussin kyljestä?
Osaan. Pulla on bravuurini. Juuri muuta en leivokaan.

Millaisista elokuvista pidät?
Koskettavista, vakavista, ripaus mustaa huumoria. Mielikuvitystykityksistä, joissa on paljon pinnan alla. Kuten Saksikäsi-Edward tai Fisher King tai vaikka Mies vailla menneisyyttä. En kaipaa leffoissa realismia, mutta kirjallista elokuvista Leijat Helsingin yllä ja Sovinto ovat mahtavia. Siilin eleganssista pidin erikoista kyllä enemmän leffana kuin kirjana.
Aika moni on jo kysymyksiä ansiokkaasti keksinyt ja niihin vastannut, enkä itse keksi parempia, joten haastetta saa jatkaa vapaasti. Päätän perjantaipostaukseni tähän ja toivotan sinulle hyvää viikonloppua!

P.S. Pahoittelen fonttivaihtelua, Blogger ei ole yhteistyöpäällä, enkä jaksa kirjoittaa kaikkea uudestaan...

Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Pidin kovasti Marco Kososen edellisen kirjan, Rock´n roll Suicide Barin, rennosta, humaanista elämänotteesta ja tartu hetkeen -meiningistä, jossa kolkutellaan sovinnaisen rajoja mutta ei kuitenkaan lyödä läskiksi, vaan toimitaan päämäärätietoisesti ja tehdään töitä kun sen aika on (miten se sanonta asiallisten asioiden hoitamisesta ja Ellun kanoista menikään). Hauskaa pidetään, mutta ketään ei vahingoiteta - ja kaikki kukat saavat kukkia.

Sama henki vallitsee Ravintola Lopussa. Adamilta menee työpaikka ja asunto, ja hän ajautuu sattumalta kiehtovaan salakapakkaan, jonka tunnelmassa hän viihtyy, liikaakin. Koko elämä alkaa kiertyä ravintolan ympärille, ja Adam yrittää ratkoa niin omia asioitaan kuin ravintolan ja sen asiakkaiden outouksia. Kanta-asiakkaista ja omistajista muodostuu henkilögalleria, jonka tyyppisen voisi kuvitella löytyvän jokaisesta korttelikapakasta - Kalliossa. Mielessäni ravintolan sinne suuntaan sijoitin, vaikka se voisi olla missä vain, kirjassa sitä ei määritellä.

Ajallisesti tarina sijoittuu puhelinkoppien aikaan, iPodeja ja verkkoa ei ole, ravintolaan tuotu tv on iso juttu. Mukavaa nostalgiaa meille keski-ikäisille, mielenkiintoista historiatallennetta nuoremmille lukijoille. Henkilöt käyvät henkeviä tai vähemmän henkeviä kapakkakeskusteluja, aiheina ne tavalliset: urheilu, teknologian kehityksen päivittely, rahanperkeleen valta ja muut elämänviisaudet, joille lukija voi nyökytellä tai naureskella - tai todeta, että ravintolapöydän jutut eivät myöhemmin tunnu niin järisyttäviltä tai älykkäiltä kuin niitä lausuttaessa luulisi.

Juoni ei ole suurin eikä sulavin, mutta tunnelma on autenttinen. Henkilöt voi nähdä, tuoksut tuntea, ruuat ja juomat maistaa. Silti tuntuu, että päähenkilö katsoo kaikkea suodattimen läpi, joka voisi olla jonkinlainen peruseristyneisyys, jossa vedetään leveä raja itsen ja muiden välille, tai simppelisti alkoholin aiheuttama. Tarinan voi nähdä paitsi elämäntapakuvauksena, myös alkoholismin kuvauksena, henkilöt ovat sillä matkalla eri vaiheissa. Baarimikkonakin toiminut kirjailija Kosonen tuntee tämän puolen ja kuvaa sitä hyvin. Muusikkotausta näkyy myös, tarvitaanhan ravintolassa musiikkia.

Kirjaa sanotaan liepeessä kaurismäkeläiseksi, ja juuri sitä se on, kaikessa karuudessaan ja jopa hienoisessa naiiviudessaan ja töksähtelevyydessään. On helppo nähdä tarina elokuvana; mustaan pukeutunut päähenkilö, jatkuva tupakointi, harkitut yksityiskohdat niin visuaalisesti kuin äänimaailmassakin, niukka mutta tarkka, hiottu dialogi… Ja yhteistä Kososelle ja Kaurismäelle on sekin, että vaikka kuvataan baarielämää ja ihmisiä, jotka liikuskelevat perinteisellä asteikolla yhteiskunnan laidoilla, alatyyliä ei viljellä lainkaan. Teksti on huolellista ja luontevasti sujuvaa, siis siihen omaan pelkistettyyn tyyliinsä, mutta sitä on helppo lukea. Tunnelman luojana Kosonen on taitava.
Rock-henkinen kirja sopii niille, joita baarielämä ja epäsovinnaisuus kiehtovat, ja vielä paremmin niille, joita ne ovat joskus kiehtoneet mutta ovat joutuneet tai onnistuneet jättämään ne vaiheet taakseen. Kirjan kanssa voi elää turvallisesti hetken perusperhearkea paossa, savuisen kapakan nurkkapöydässä.

Marco Kosonen: Ravintola Loppu. Like 2012.

Matkamiehen tarina

Että on virkistävää välillä sukeltaa aivan erilaiseen elämänpiiriin ja muistaa, että on ihmisiä, jotka elävät onnellisina ilman sähköisiä kalentereita, aanelosia ja dead lineja. Bisnesmaailman tuollakin puolen voi elää, todistaa Marco Kosonen.

Hän oli reppumatkaaja jo ennen kuin termi keksittiin ja kokenut konkari, kun meille vasta alettiin näyttää Madventureita. Elämäntapa on rento ja maailmankatsomus globaali. Maanosat tulevat tutuiksi, mutta mikään taivaanrannan maalari kirjoittaja ei ole: hommassa on silti selvät tavoitteet ja juoni. Suurena haaveena muusikon ja baarimikon töitä tehneellä Kososella on oman baarin perustaminen. Ja siihen tarjoutuukin mahdollisuus. Eikä mihin tahansa, vaan Kambodžan hiekkarantojen asumattomalle saarelle, paikkaan, jossa ei ole sähköä, vesijohtoja, ei edes tietä eikä säännöllistä kulkuyhteyttä. Kuulostaa mielipuoliselta, mutta hän tekee sen.

Työtä tai epämukavuutta Kosonen ei pelkää; alkeelliset olosuhteet tuntuvat olevan vain plussaa ja rahat matkoihin ja baariin ansaitaan huhkimalla monenlaisissa ”oikeissa” töissä. Kunnioitusta herättää asenne, jonka mukana onnellisuutta tavoitellaan määrittelemällä tavoite ja sitten tekemällä työtä sen eteen. Ja nauttimalla jokaisesta päivästä, jokaisesta hetkestä. Ei odotella onnenpotkuja tai lottovoittoa. Filosofiasta kertoo muun muassa lentämisen välttely: matkamiehen mukaan on luonnotonta siirtyä paikasta toiseen peltiputkilossa, jossa ei näe mitään, ei koe paikkoja, joissa matkustaa – mieli ei ehdi mukaan. Matkustamisen idea kun on hänellä aivan toinen kuin tehokkaasti paikasta toiseen siirtyminen.

Kommelluksia sattuu ja välillä tuntuu, että kaverit joutuvat tekemään kaiken vaikeimman kautta. Kielivaikeudet ja kulttuurierot tuovat hankaluuksia, byrokratia murjoo, yhteistyökumppanit pettävät ja villieläimet vaivaavat. Kaikesta huolimatta optimistinen ote ja mielen tyyneys säilyvät, elämästä nautitaan päivä kerrallaan. Ehkä osansa on myös huikalla ja hatsilla, mutta ehkä matkaajaan on vuosien matkustuksen ansiosta tarttunut itämaista ajattelua sekoittumalla sopivasti suomalaiseen yrittäjähenkeen – turha hötkyillä turhaan, kunhan teet sen minkä voit.

Musiikilla on iso sija: Kosonen kuului mustahuuliin ja on Shadowplay-yhtyeen jäsen. Trumpetti ja lempimusa olivat tiiviisti mukana baarihankkeessakin, aina David Bowielta lainattua nimeä myöten.

Elämänmyönteinen ja virkistävä tarina erilaisesta elämäntavasta, ilman hybriksen häivääkään.

Marco Kosonen: Rock'n'roll Suicide Bar. Like 2010.