David Nicholls: Melkein perillä

Lontoolainen Marnie on 38-vuotias, yhden avioliiton läpikäynyt, työhönsä kustannustoimittajana uppoutunut ja yksinäisyyttä poteva nainen. Sosiaalinen elämä on hiipunut avioeron myötä ja ystävien perheellistyessä, ja sitä hän kaipaa, ei niinkään romantiikkaa. Sekin voisi olla mukavaa, hän miettii, mutta riskit (pettämiset, sattumiset, pettymykset) ovat suuremmat. 

Marnie ymmärtää kyllä, ettei hän voi jämähtää 54 neliöönsä, tai yksinäisyydestä tulee pysyvä olotila. Niinpä hän suostuu ystävättärensä Cleon kanssa ryhmäpatikointiin, jota vetää Cleon opettajakollega Michael, ahkera retkeilijä. Reitti kulkisi Pohjois-Englannin järviseudun läpi Irlanninmereltä itään, jopa Pohjanmerelle saakka. Kyseessä on kuulemma todellinen, tunnetun vaeltajan Albert Wainwrightin alueen opaskirjoissaan hahmottelema reitti, josta Michael suunnitteli kokemattomien vieraidensa vaeltavan muutaman alkupätkän, kun hän itse voisi patikoida koko reitin. Loppumatkan ylellisessä yksinäisyydessään, vaikka Cleo on kutsunut mukaan myös Tessan, josta arvelee Michaelin kiinnostuvan. Michael on kokenut kipeän avioeron, eikä ole vielä päässään irtautunut vaimostaan.  

Koska Marniella ja Michaelilla ei ole paineita pariutua, he tulevat juttuun hyvin. Ja juttua riittää. Ja reittiä, ja säiden vaihtelua. Itse asiassa he ovat tavanneet aiemminkin, Cleon lapsen nimiäisissä.

"- Tapasimme siis nimiäisissä. - Niin sen täytyy olla. - Olen selvästikin tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. - Anteeksi. - Ei se mitään. Minulla on sängyssä sellainen muistivaahtopatja, eikä silläkään ole iltaisin aavistustakaan siitä, kuka hitto oikein olen. Saatat kylläkin muistaa entisen mieheni - hänkin oli siellä. Muistatko jutelleesi jonkun paskantärkeän mulkvistin kanssa? - Enpä kyllä. - Sellaisen, joka suhtautui sinuun alentuvasti, haastoi riitaa, puhui päälle? - Kaikki vaikuttivat oikein mukavilta. - Et sitten tainnut tavata häntä. Onnenpekka. - Oliko liittonne hyvinkin onnellinen?"

Pidin tarinasta, vaikkei se mullistava ole, vähän junnaavakin lopussa (toisaalta, elämä on!). Erityisesti pidin siitä, että henkilöt ovat nyt, varmaan kirjailijan omien ikävuosien kartuttua, aikuisia eivätkä enää nuoria etsimässä paria. Tuttua huumoria, sujuvaa sanailua ja lämmintä tunnelmaa kiinnostavissa maisemissa, sitä hain ja sitä sain. 

Vaeltamisesta kiinnostuneille kirja on erityisen innostava (jopa itse aloin ajatella, että olisi ehkä mukava patikoida). Reiteistä on mukana kartat, ja kirja jakautuu osiin, jotka puolestaan jakautuvat päiväkohtaisiin reitteihin ja tietysti matkalaistemme päivän tapahtumiin. Lyhyitä lukuja, helppoa luettavaa. 

Sinä päivänä -kirja räjäytti Nichollisin kuuluisuuteen vuonna 2009, suomennoksena 2011. Se on niitä erikoisuuksia, jotka toimivat yhtä hyvin tai jopa paremmin tv-sarjana. Leffanakin se on nähty, ei yhtä hyvin tuloksin. Itse kiinnostuin eniten siksi, että Nicholls oli käsikirjoittamassa yhtä parhaista tv-sarjoista ikinä, Rimakauhua ja rakkautta (Cold Feet). Muitakin tv-käsikirjoituksia mies on tehnyt. 

Kaikki peliin ilmestyi 2012. 

Varamiehestä (The Understudy) olen kirjoittanut kaksikin kertaa, myös suomennoksesta. Kaikki tähänastiset suomensi Sauli Santikko, nyt kääntäjä on vaihtunut ja luontevasti vetää, myös puhekielisyyden kanssa. 

David Nicholls: Melkein perillä. Suomennos Oona Nyström. Otava 2024. 

Tätä kirjoittaessani kirja on Akateemisen 10 myydyimmän kaunokirjan listalla yhdeksäntenä. 

Kas, nyt kun googlasin kannen tekijää (ei löytynyt, ja hölmösti katsomatta palautin jo pikalainan kirjastoon), löysin Kirsin Book Clubin postauksen samasta kirjasta, tänään julkaistun. Olen samaa mieltä Kirsin kanssa siitä, että alkuperäinen kansi (alla) on osuvampi, ilmeisesti käyttöoikeutta ei ole harmi kyllä Suomeen saatu. Ja minäkin tapasin Nichollsin Suomessa 2019, Helsingin kirjamessuilla, jossa hän esitteli tuolloin uusinta kirjaansa Suloinen suru. 

Erkka Mykkänen: Sellainen mies

Jatketaan ihmissuhteiden kiemuroissa. Ja seksin. Mies, joka sanoo internetin ottaneen "ensiaskeleensa samaan aikaan kuin minäkin" eli on kolmenkympin kieppeillä, kertoo vaikeudestaan löytää pysyvä naissuhde, Se Oikea. Mutta aina, kun menee erityisen hyvin, iskee valtava ahdistus, kumppanista löytyy outoja vikoja, kuten ikävä nenäprofiili, ja suhde on lopetettava. Mistä tämä johtuu ja mikä voisi auttaa?

Tätä hän pohtii kiinnostavasti ja monipuolisesti etsiessään ratkaisuja niin lapsuudestaan, kavereilta, terapiasta kuin somesta ja kirjoistakin (esimerkiksi Mirja Hämäläinen ja Liv Strömqvist mainittu tärkeinä). Onko hän liian mukautuva, haluaa esittää kilttiä miestä itsensä pienentämisen uhallakin? Vai aiheutuiko lapsena tärkeältä tytöltä saaduista pakeista vakava trauma? Miksi hänellä oli niin paljon pelkoja lapsena? Katsoiko hän pornoa liian nuorena? Tai onko hän vain kypsymätön, ikuinen lapsi, joka on aikuisena pinnallinen paska? Häpeä on tuttua. 

Tärkeä vaihe on tajuta olleensa koko elämänsä rakkaususkon vallassa; käsityksen, joka meille syötetään prinsessasaduista ja Frendeistä alkaen kirjallisuuden ja leffojen kautta vanhempiemme ja muiden esimerkkeihin saakka. On vain etsittävä, niin löytää palkinnon. Ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. Noinkin voinee käydä, mutta taivaasta täydellinen suhde ei tipahda, vaikka siltä ulkopuoliselle saattaa vaikuttaa - tämä on oma kommenttini, ei Erkan tekstiä. 

Mies löytää tilanteelleen jopa virallisen diagnoosin: hän kärsii oireistosta nimeltä ROCD, joka on OCD:n alatyyppi. (Saatoin hieman huokaista tässä kohtaa; kaikelle on isokirjaiminen diagnoosi, meneekö tämä nyt trauma- ja sairauskertomukseksi? Rauhoitan: ei mene, siten kuin pelkäsin. Vaikka oireisiin on olemassa hoito nimeltä ERP, josta siitäkin saamme perustietoa.) 

Iän ja tiedon kasvaessa mies oppii tunnistamaan ja välttämään ahdistavia tilanteita. Ehkä hänelle vain sopii parhaiten olla seurustelematta "tositarkoituksella"? Ystäviä on paljon, myös naisia, tai etenkin naisia, joiden kanssa hän kokee keskustelut luontevammiksi kuin perusäijien. Parasta olisi suhde varatun naisen kanssa, jolloin ei tarvitsisi ottaa paineita "vakavaksi" menosta. 

"Tuntui ihmeelliseltä olla seksuaalis-romanttisessa suhteessa, joka ei ahdistanut lainkaan." 

Siinä on tietysti omat haasteensa, mutta suhdekenttä on tosiaan paljon monimuotoisempi kuin vaivaannuttavalla sinkku-sanalla kuvattu tai kiinteä kahdenvälinen, hän huomaa (ja lukijakin). 

"Minulle ajatus, että loppuelämän ajan muodostaisin erilaisia ihmissuhteita ilman lähtökohtaisia rajoitteita siitä, että ne sulkisivat toisensa pois tai minun pitäisi valita ja sitoutua yhteen, oli helpottava."

Ajoittainen fyysisen läheisyyden ja seksin puute on ongelma. Pornosivut, tuhmat viestittelyt ja oma käsi ynnä apuvälineet, kuten eräs Raili, ovat laastaria. Hoitavat hommansa tyydytyksen suhteen, mutta silti mies kokee "syvähalauksen" tarvetta. Opin muuten monta uutta sanaa ja termiä, mutta niin oppi kertojakin kertomuksensa mittaan. 

Pohditaan lapsentekoakin. Mies rakastaa kummilapsiaan, ihailee ja kadehtii vanhemmiksi ryhtyneitä, näkee siinä "uhmakasta kauneutta" tässä maailmantilanteessa, muttei haaveile omista ainakaan nyt.

"Vaikka en kaivannut omia lapsia, epäilin silti välillä jääväni lapsettomana paitsi jostain olennaisesta. Elämän seuraavasta vaiheesta. Sellaisesta rakkauden muodosta, jonka voimaa en voinut aavistaakaan. Ja ehkä vain: aikuisuudesta.

Vanhempien elämällä oli kiistaton keskipiste, aurinko jota he kiersivät. Siihen kateuteni kohdistui. Prioriteetti numero yksi oli vanhemmille päivänselvä. Se pakotti heidät sivuuttamaan itsensä ja omat tarpeensa. Sellaisen täytyi kasvattaa ihmistä.

Minkä ympärillä minun elämäni pyörii? Napani? Mikä oli elämäni tärkein prioriteetti? Minä itse?" 

Arvostan vilpitöntä asian tutkimista ja ajattelua, joka ei sääli itseään, vaan pyrkii aidosti eteenpäin. Autofiktioksi kuvailtu teksti on todenoloista. Ammattilaisena Erkka Mykkänen osaa rakentaa tekstin rytmityksineen lukijaystävällisen sujuvaksi ja kiinnostavaksi. Sympaattinen sukellus miehen maailmaan, mistä kiitos!

Kenelle: Sitoutumiskammoisille, häipyviä poikaystäviä ihmetteleville, lasten tai lastenlasten yksinäisyydestä huolestuneille, parisuhteen eri muotoja pohtiville.

Erkka Mykkänen: Sellainen mies. Gummerus 2024. Kansi Elina Warsta. 

Miranda July: Nelinkontin

Juhannus on rakkauden aikaa, ja siksi sopi hyvin lukea Miranda Julyn riemastuttava kuvaus 45-vuotiaasta naisesta, joka herää ajatukseen siitä, ettei hän ole elämässään riittävästi läsnä. Ei riittävän rento eikä maanläheinen nainen, joka hän haluaisi olla. Ystävänsä Jordin kanssa hän pohtii tilannettaan. Hän rakastaa miestään Harrisia ja heidän 7-vuotiaasta poikaansa, se ei ole ongelma. Mutta jotain on, mikä vie hänet alamaihin. Puhe kääntyy usein seksiin.  

"Sitten päätimme kertoa toisillemme täsmälleen, miten naiminen tavallisesti sujui avioliitoissamme. Tuntui uskomattomalta, ettemme olleet koskaan aiemmin tehneet niin. Jos siihen oli olemassa hyvä syy, kumpikaan meistä ei keksinyt, mikä se oli. 

- Kumpi tekee aloitteen? Sinä vai? Tiesin, että Jordi eli aina täysin mukana hetkessä. Hänenlaiselleen tukevasti ruumiseensa juurtuneelle ihmiselle seksi oli perustarve. 

- Niin, Jordi huokaisi. - aina minä. 

- Myös minä teen oikeastaan aloitteen, mutta vain siksi että yritän päästä etukäteen irti turhista paineista. - Kuinka usein? - Kerran viikossa. - Vau! Jordi voihkaisi. - Saisinpa minäkin naida kerran viikossa."

Nainen haluaa repäistä ajamalla Amerikan mantereen halki New Yorkiin ja takaisin. Ehkä rohkea matka yksin saisi hänet "hereille", olisi jopa käänteentekevä? Mutta tietenkään idea ei toteudu aivan kuvitellusti. Se alkaa lupaavasti, ihmisiä ja omia ajatuksia tarkkaillen. 

"Otaksuin, että kaikkia komeita nuoria miehiä kohdeltiin vähän niin kuin kuuluisuuksia, vaikka he eivät itse olleet tietoisia siitä. Tai ehkä ylipäätään kaikki nuoret käyttäyivät tätä nykyä niin, koska heitä oli hemmoteltu lapsina. En pannut sitä pahakseni. Oikeastaan olin itse vähän niin kuin kuuluisuus, ja siksi tiesin, miltä tuntui, kun ihmiset olivat kiinnostuneita puheistani, vaikka ne eivät olleet kiinnostavia."

Mutta sitten hän jää yöksi motelliin Monroviaan. Ja tapaa huoltoasemalla Daveyn. Tapahtumaketju saa yllättävät mittasuhteet. Viehätys muuttuu kuumottavaksi, lähes maaniseksi, kuten naisen suhde seksiin ylipäänsä. Ei kai kyse ole rakastumisesta? Nainen kieltää nauraen. Ainakin alkuun. Ja palaa kotiin perheensä luo, ehkä muuttuneena? Kestääkö liitto uuden tilanteen? Harris epäilee naisella olevan suhde toiseen naiseen: jännä, että suvaitsevallekin miehelle "toisen" sukupuoli on niin merkittävä asia. Ei silti, Harris kyllä tuntee vaimonsa, joka ei vieroksu naissuhteita, päinvastoin. Nainen pohtii liittoaan:

"Hyvinä päivinä tuntui ilmeiseltä, että hoitaisimme toisiamme kuolinvuoteellamme (jotenkin molemmat yhtä aikaa). Toisina päivinä olin varma, että vain keräsimme voimia kahden erillisen kodin rakentamiseen - saatoin nähdä omani: iloinen paikka, jossa ystävät saattaisivat käydä kylvyssä."

Suorasanainen ja osin räävitön seksielämä- ja suhdekuvaus - joka toki tehdään hyvin sivistyneellä tavalla - hykerrytti lukijaa, samoin nasevat huomiot ja yllättävä "tavisrajojen" ylittäminen. Kuin ohimennen nainen kertoo hauskasti ja paikoin kipeästi elämästään, ystävistään ja urastaan ja etenkin ihmissuhteistaan ja ajatuksistaan. Tuntuu, kuin tuntisin naisen hyvinkin, vaikken tiedä edes hänen nimeään (tätä voisi pohtia tarkemmin, miksi en) ja vaikka hän elää täysin erilaista elämää. Kieltämättä kokemusten etsinnässä on myös jotain epätoivoista, vai kuvittelenko vain? Esivaihdevuosiakin epäillään ja estrogeenitasoja mittaillaan. Taiteilijaluonteena nainen kokee kaiken vahvasti, haluaa kokea kaiken vahvasti. Jordi kannustaa:

"Yllätyksiä on varmaan luvassa vielä lisää. - Nauti nyt vain!" 

Ehkä matka siis toimi kuten oli tarkoitus, loppujen lopuksi? Hieman irralliselta tuntuu naisen synnytyskokemuksen rooli, josta puhutaan paljon; fetomaternaalinen vuoto johtaa useimmiten vauvan menehtymiseen, mutta Sam selvisi. Kokemus toki rakentaa naiseutta, mutta silti. Jäikö siitä pelko, jota pitää peitota jatkuvasti fyysisellä "suorittamisella"? Vai olisiko nainen sama etsijä ja kokija ilman tuota kokemustakin? Olemmeko kaikki jossain iässä naisen kaltaisia, eri mittakaavassa vain? Jutusteleva, viihdyttävästi etenevä teos kertoo paljon, mutta jättää paljon myös pohdittavaa. Mainio romaani.  

Kenelle: Keski-ikäisille, itseään etsiville, seksikuvastoa kestäville, seikkailunhaluisille. 

Miranda July: Nelinkontin. (All Fours.) Siltala 2024. Suomennos Hilkka Pekkanen. Kansi Jenni Saari.

Dekkariviikko 2024. Anu Patrakka: Kiusaaja

Kun on matkakuume, Anu Patrakan kirjat hieman helpottavat: ne vievät mukanaan Portugaliin, Porton seutuville. Pidän Patrakan kirjoissa monesta, kuten sujuvuudesta ja selkeydestä, henkilöiden aitoudesta ja kirjailijan tavasta liittää luontevasti murhatarinaan arkisia asioita ja havaintoja ajankohtaisista ilmiöistä. 

Kiusaajassa on kyse paitsi nuorten opiskelijoiden toistensa kiusaamisesta myös ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, joihin monet saattavat vielä luottaa. Rikollisuudesta, joka on ylikansallista, kuten huumekauppa, ja jota paikalliset poliisit Nelson Monteiron johdolla pyrkivät pitämään kurissa. Ja tietysti ihmisistä: inhimillinen ote tekee Patrakan kirjoista houkuttelevia. 

Edellinen teos, Arvoton, on täydempi, monine suurine teemoineen pakolaisuudesta ja halpatyövoimasta yhteiskunnan kahtiajakoon täysin osattomien ja hyvinvoivien välillä. Kiusaajan aihealue on ehkä suppeampi, mutta lukeminen yhtä sutjakkaa. Kun kiusaaja Ruben löytyy kuolleena, löytyy heti kiusattu henkilö, Lucas, joka tunnustaa murhan. Mutta selitys ei ole niin simppeli kuin Lucas luulee.

Monteiro ja hänen alaisensa saavat vaivata aivonystyröitään, joskus lihaksiaankin. Arvottomassa alkanut suhteenpoikanen Monteiron ja suomalaisen, Portugalissa etätyötä tekevän Emilian välillä väreilee. Rikoskomisariolla on työn lisäksi huolenaan dementoituva isä, joka oli yksi syy hänen aiemmalle muutolleen Lissabonista Portoon. 

Monet kerrat olen googlannut paikkoja Patrakan kirjoja lukiessani. Herkullista todellisuuspakoa ja eteläeurooppalaisuutta, suomalaisille tutulla asiallisuudella ja puhetavalla. Suosittelen lukemaan ilmestymisjärjestyksessä, jotta ihmissuhteiden kehittymisestä saa kaiken irti. Tunnustan, että vaikka nautin lukemisesta, en ole ihan vielä sinut Monteiron kanssa: en esimerkiksi osaa kuvitella häntä henkilönä silmissäni. Mutta tutustunen jatkon myötä. Patrakan aiemmasta sarjasta, jossa pääosassa oli Rui Santos, olen kirjoittanut aiemmin. 

Anu Patrakka: Kiusaaja. Otava 2024. Päällys Mika Tuominen.

Vanhasta postauksesta löysin Patrakan lisäksi Elly Griffitsiä; myös ihmisläheistä ja ihmissuhteisiin keskittyvää dekkaristia, väkivallan sijaan. Ruth Galloway -sarjasta tuttu kirjailija aloitti uuden, Lontoossa ja sen liepeillä tapahtuvan sarjan, jossa päähenkilönä toimii intialaistaustainen rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur. Ensimmäinen osa on Muukalaisen päiväkirjat, seuraava, jonka luin nyt, on Murhan käsikirjoitus. 

Mutta voi, mikä väärä valinta minulle! Olin juuri lukenut Richard Osmanin mainiot teokset, ja tämä muistutti niitä aivan liikaa. Senioriyhteisö, iäkkäät päähenkilöt, murhaan sotkeutuvat ystävykset. En pystynyt keskittymään, sillä Osmanin vastaavat henkilöt elivät vielä mielessä. Mutta sopivaan hetkeen varmasti toimivaa luettavaa. 

Reunahuomiona: Ehkä dekkareissa ja muussa viihdekirjallisuudessa ovat nyt pinnalla niin iäkkäät ihmiset kuin sateenkaarevatkin, heitä on paljon tässäkin kirjassa. Alkaa tuntua, että jopa hieman tarkoitushakuisesti. Onko trendi "laita mukaan vanhus ja homo", niin kaupaksi käy? Eipä siinä, etteikö heitä saisi tehdä näkyviksi, ainakin vanhusten joukko vain kasvaa, eikä kaapissa tarvitse enää olla.  

Elly Griffits: Murhan käsikirjoitus. Tammi 2024. Suomennos Riina Vuokko. Kansi Markku Taina. 

Luin viikon aikana myös ensimmäisen suomennetun korealaisen dekkarin. Piruparka ei ole tainnut nousta otsikoihin, koska kohtasin sen kirjaston poistohyllyssä. Ja hyvä niin, sillä kuvaus sairaasta mielestä ei ole kaunis. Melko hypnotisoiva kyllä, jos psykopaattisuus kiinnostaa. Nuori mies Yu-Jin herää aamulla oudoissa olosuhteissa muistamatta yön tapahtumia. Kunnes ne alkavat selvitä karmealla tavalla. Paljon verta ja mielipuolisuutta, jota ei toivoisi kenenkään kokevan saati matkivan tai samastuvan. Pelottava. 

You-jeong Jeong. Piruparka. Like 2019. Suomennos Kirsi Luoma.

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka.

Dekkariviikko 2024. Richard Osman: Torstain murhakerho, Mies joka kuoli kahdesti

Brittiläisen Richard Osmanin kirjan The Thursday Murder Club käännösoikeudet myytiin viikossa 16 maahan sen julkaisun jälkeen syyskuussa 2020. Hillittömästi myynyt teos saatiin suomeksi 2021 sananmukaisella käännöksellä Torstain murhakerho. 

Olen tullut varovaiseksi hittikirjojen suhteen; luen tietysti, uteliaana, mutten ehkä ihan heti enkä oleta välttämättä niistä pitäväni, niin moni on ollut pettymys. Mutta Osmanin kirja on oikeasti hauska murhakirja, joten vedin saman tien myös jatko-osan. Vielä on lukematta seuraavat kaksi jo suomennettua osaa, mukavaa!

Senioriyhteisössä Englannin Kentissä asuvien neljän ystävyksen murhien selvittelytarinat noudattavat kunniakkaasti peribrittiläisiä traditioita, niin rikosgenren kuin hienostuneen ironisen huumorin osalta. Kirjoissa on selkeä juoni, persoonalliset ja riittävästi toisistaan erottuvat päähenkilöt sekä viehättävä vanhan maailman häivähdys, ovathan henkilöt iäkkäitä ja hallitsevat niin tee-, pukeutumis- ja muut käytössäännöt "kuten kuuluu", tai ainakin kuten me kuvittelemme kuuluvan. 

He suhtautuvat ikäänsä realistisen alistuneesti mutteivat surkutellen: tosin "mikä ei tapa, se vahvistaa" ei enää kuulemma päde, kun vuosia on kertynyt jo kahdeksankymmentä.

"- Kaikkihan me tiedämme, missä järjestyksessä te neljä kuolette. Ensin Ron... 
Ibramim nyökkää.
- Sitten Elizabeth, joka luultavasti ammutaan. Sitten onkin vaikea päättää sinun ja Joycen välillä. 
- En haluaisi olla viimeinen eloonjäänyt, Ibrahim sanoo. - Olen aina yrittänyt välttää ihmisiin kiintymistä, mutta näihin kolmeen olen kiintynyt."

Ikä takaa tietoa ja kokemusta, se on selvää - kohtapuoliin jopa suomalaisille rekrytoijille, luulen - ja niitä kaikilta neljältä toden totta löytyy omilta aloiltaan. Elizabeth on joukon moottori, jonka taustasta on parempi tässä vaieta. Aina tyylikäs Ibrahim omaa hienovaraisen ihmisten käytöksen havainto- ja päättelykyvyn, Ron taas menee ronskisti asiaan. Joyce suree leskeyttään ja yksinoloa (kukapa heistä ei olisi yksinäinen) ja yrittää muuttaa asiantilaa yhtä tarmokkaasti kuin noudattaa Elizabethin ohjeita. 

"Hän sanoi että olen surkea valehtelija, ja niin minä olenkin. Lupasin, etten enää tekisi juttuja omin päin, mutta hän sanoi ettei minun pitäisi antaa lupauksia, joita en pysty pitämään."

Mainio tiimi, jonka tekemisiä lukija seuraa kertojan avulla sekä Joycen rönsyilevästä päiväkirjasta. Erityisen viihdyttävää luettavaa niille, jotka viihtyvät brittiympäristössä, rikosten selvittelyn parissa (jotainhan eläkkeelläkin on tehtävä, jotta aivot pysyvät vireessä) ja jotka hakevat hymyä ja hyvää mieltä. Jopa poliisit ovat tarinoissa erittäin inhimillisiä. Kirjat tuovat mieleen Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan, murhatwistillä. 

Ihailen aiemmin tv-tuottajana, -käsikirjoittajana ja -esiintyjänä toiminutta kirjailijaa; esikoiskirjan uskomaton menestys on varmasti vaatinut taustalle huipputekijöitä kustantamon väen, agentin ja muiden tukijoukkojen muodossa. 

Kerhosta on tekeillä elokuva, jolle myös voi povata suursuosiota, sillä kehissä on kovia nimiä: Elizabethia näyttelee Helen Mirren, Ronia Pierce Brosnan, Ibrahimia Ben Kingsley ja Joycea Celia Imre. Ohjaaja Chris Columbus on tehnyt mm. Harry Pottereita, ja taustalla on Steven Spielbergin elokuvayhtiö. Kuvaukset on tarkoitus tehdä syksyn 2024 aikana. 

Richard Osman:

Torstain murhakerho (The Thursday murder club), Otava 2021, suomennos Arto Schroderus
Mies joka kuoli kahdesti (The man who died twice), Otava 2022, suomennos Antti Saarilahti

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka. 

Muistutan samalla Dekkariseurasta: se on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi liittyä täältä.