Dekkariviikko 2024. Anu Patrakka: Kiusaaja

Kun on matkakuume, Anu Patrakan kirjat hieman helpottavat: ne vievät mukanaan Portugaliin, Porton seutuville. Pidän Patrakan kirjoissa monesta, kuten sujuvuudesta ja selkeydestä, henkilöiden aitoudesta ja kirjailijan tavasta liittää luontevasti murhatarinaan arkisia asioita ja havaintoja ajankohtaisista ilmiöistä. 

Kiusaajassa on kyse paitsi nuorten opiskelijoiden toistensa kiusaamisesta myös ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, joihin monet saattavat vielä luottaa. Rikollisuudesta, joka on ylikansallista, kuten huumekauppa, ja jota paikalliset poliisit Nelson Monteiron johdolla pyrkivät pitämään kurissa. Ja tietysti ihmisistä: inhimillinen ote tekee Patrakan kirjoista houkuttelevia. 

Edellinen teos, Arvoton, on täydempi, monine suurine teemoineen pakolaisuudesta ja halpatyövoimasta yhteiskunnan kahtiajakoon täysin osattomien ja hyvinvoivien välillä. Kiusaajan aihealue on ehkä suppeampi, mutta lukeminen on yhtä sutjakkaa. Kun kiusaaja Ruben löytyy kuolleena, löytyy heti kiusattu henkilö, Lucas, joka tunnustaa murhan. Mutta selitys ei ole niin simppeli kuin Lucas luulee.

Monteiro ja hänen alaisensa saavat vaivata aivonystyröitään, joskus lihaksiaankin. Arvottomassa alkanut suhteenpoikanen Monteiron ja suomalaisen, Portugalissa etätyötä tekevän Emilian välillä väreilee. Rikoskomisariolla on työn lisäksi huolenaan dementoituva isä, joka oli yksi syy hänen aiemmalle muutolleen Lissabonista Portoon. 

Monet kerrat olen googlannut paikkoja Patrakan kirjoja lukiessani. Herkullista todellisuuspakoa ja eteläeurooppalaisuutta, suomalaisille tutulla asiallisuudella ja puhetavalla. Suosittelen lukemaan ilmestymisjärjestyksessä, jotta ihmissuhteiden kehittymisestä saa kaiken irti. Tunnustan, että vaikka nautin ukemisesta, en ole ihan vielä sinut Monteiron kanssa: en esimerkiksi osaa kuvitella häntä henkilönä silmissäni. Mutta tutustunen jatkon myötä. Patrakan aiemmasta sarjasta, jossa pääosassa oli Rui Santos, olen kirjoittanut aiemmin. 

Anu Patrakka: Kiusaaja. Otava 2024. Päällys Mika Tuominen.

Vanhasta postauksesta löysin Patrakan lisäksi Elly Griffitsiä; myös ihmisläheistä ja ihmissuhteisiin keskittyvää dekkaristia, väkivallan sijaan. Ruth Galloway -sarjasta tuttu kirjailija aloitti uuden, Lontoossa ja sen liepeillä tapahtuvan sarjan, jossa päähenkilönä toimii intialaistaustainen rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur. Ensimmäinen osa on Muukalaisen päiväkirjat, seuraava, jonka luin nyt, on Murhan käsikirjoitus. 

Mutta voi, mikä väärä valinta minulle! Olin juuri lukenut Richard OsmaninRichard Osmanin mainiot teokset, ja tämä muistutti niitä aivan liikaa. Senioriyhteisö, iäkkäät päähenkilöt, murhaan sotkeutuvat ystävykset. En pystynyt keskittymään, sillä Osmanin vastaavat henkilöt elivät vielä mielessä. Mutta sopivaan hetkeen varmasti toimivaa luettavaa. 

Reunahuomiona: Ehkä dekkareissa ja muussa viihdekirjallisuudessa ovat nyt pinnalla niin iäkkäät ihmiset kuin sateenkaarevatkin, heitä on paljon tässäkin kirjassa. Alkaa tuntua, että jopa hieman tarkoitushakuisesti. Onko trendi "laita mukaan vanhus ja homo", niin kaupaksi käy? Eipä siinä, etteikö heitä saisi tehdä näkyviksi, ainakin vanhusten joukko vain kasvaa, eikä kaapissa tarvitse enää olla.  

Elly Griffits: Murhan käsikirjoitus. Tammi 2024. Suomennos Riina Vuokko. Kansi Markku Taina. 

Luin viikon aikana myös ensimmäisen suomennetun korealaisen dekkarin. Piruparka ei ole tainnut nousta otsikoihin, koska kohtasin sen kirjaston poistohyllyssä. Ja hyvä niin, sillä kuvaus sairaasta mielestä ei ole kaunis. Melko hypnotisoiva kyllä, jos psykopaattisuus kiinnostaa. Nuori mies Yu-Jin herää aamulla oudoissa olosuhteissa muistamatta yön tapahtumia. Kunnes ne alkavat selvitä karmealla tavalla. Paljon verta ja mielipuolisuutta, jota ei toivoisi kenenkään kokevan saati matkivan tai samastuvan. Pelottava. 

You-jeong Jeong. Piruparka. Like 2019. Suomennos Kirsi Luoma.

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka.

Dekkariviikko 2024. Richard Osman: Torstain murhakerho, Mies joka kuoli kahdesti

Brittiläisen Richard Osmanin kirjan The Thursday Murder Club käännösoikeudet myytiin viikossa 16 maahan sen julkaisun jälkeen syyskuussa 2020. Hillittömästi myynyt teos saatiin suomeksi 2021 sananmukaisella käännöksellä Torstain murhakerho. 

Olen tullut varovaiseksi hittikirjojen suhteen; luen tietysti, uteliaana, mutten ehkä ihan heti enkä oleta välttämättä niistä pitäväni, niin moni on ollut pettymys. Mutta Osmanin kirja on oikeasti hauska murhakirja, joten vedin saman tien myös jatko-osan. Vielä on lukematta seuraavat kaksi jo suomennettua osaa, mukavaa!

Senioriyhteisössä Englannin Kentissä asuvien neljän ystävyksen murhien selvittelytarinat noudattavat kunniakkaasti peribrittiläisiä traditioita, niin rikosgenren kuin hienostuneen ironisen huumorin osalta. Kirjoissa on selkeä juoni, persoonalliset ja riittävästi toisistaan erottuvat päähenkilöt sekä viehättävä vanhan maailman häivähdys, ovathan henkilöt iäkkäitä ja hallitsevat niin tee-, pukeutumis- ja muut käytössäännöt "kuten kuuluu", tai ainakin kuten me kuvittelemme kuuluvan. 

He suhtautuvat ikäänsä realistisen alistuneesti mutteivat surkutellen: tosin "mikä ei tapa, se vahvistaa" ei enää kuulemma päde, kun vuosia on kertynyt jo kahdeksankymmentä.

"- Kaikkihan me tiedämme, missä järjestyksessä te neljä kuolette. Ensin Ron... 
Ibramim nyökkää.
- Sitten Elizabeth, joka luultavasti ammutaan. Sitten onkin vaikea päättää sinun ja Joycen välillä. 
- En haluaisi olla viimeinen eloonjäänyt, Ibrahim sanoo. - Olen aina yrittänyt välttää ihmisiin kiintymistä, mutta näihin kolmeen olen kiintynyt."

Ikä takaa tietoa ja kokemusta, se on selvää - kohtapuoliin jopa suomalaisille rekrytoijille, luulen - ja niitä kaikilta neljältä toden totta löytyy omilta aloiltaan. Elizabeth on joukon moottori, jonka taustasta on parempi tässä vaieta. Aina tyylikäs Ibrahim omaa hienovaraisen ihmisten käytöksen havainto- ja päättelykyvyn, Ron taas menee ronskisti asiaan. Joyce suree leskeyttään ja yksinoloa (kukapa heistä ei olisi yksinäinen) ja yrittää muuttaa asiantilaa yhtä tarmokkaasti kuin noudattaa Elizabethin ohjeita. 

"Hän sanoi että olen surkea valehtelija, ja niin minä olenkin. Lupasin, etten enää tekisi juttuja omin päin, mutta hän sanoi ettei minun pitäisi antaa lupauksia, joita en pysty pitämään."

Mainio tiimi, jonka tekemisiä lukija seuraa kertojan avulla sekä Joycen rönsyilevästä päiväkirjasta. Erityisen viihdyttävää luettavaa niille, jotka viihtyvät brittiympäristössä, rikosten selvittelyn parissa (jotainhan eläkkeelläkin on tehtävä, jotta aivot pysyvät vireessä) ja jotka hakevat hymyä ja hyvää mieltä. Jopa poliisit ovat tarinoissa erittäin inhimillisiä. Kirjat tuovat mieleen Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan, murhatwistillä. 

Ihailen aiemmin tv-tuottajana, -käsikirjoittajana ja -esiintyjänä toiminutta kirjailijaa; esikoiskirjan uskomaton menestys on varmasti vaatinut taustalle huipputekijöitä kustantamon väen, agentin ja muiden tukijoukkojen muodossa. 

Kerhosta on tekeillä elokuva, jolle myös voi povata suursuosiota, sillä kehissä on kovia nimiä: Elizabethia näyttelee Helen Mirren, Ronia Pierce Brosnan, Ibrahimia Ben Kingsley ja Joycea Celia Imre. Ohjaaja Chris Columbus on tehnyt mm. Harry Pottereita, ja taustalla on Steven Spielbergin elokuvayhtiö. Kuvaukset on tarkoitus tehdä syksyn 2024 aikana. 

Richard Osman:

Torstain murhakerho (The Thursday murder club), Otava 2021, suomennos Arto Schroderus
Mies joka kuoli kahdesti (The man who died twice), Otava 2022, suomennos Antti Saarilahti

Liitän postauksen osaksi kirjablogien Dekkariviikkoa 2024, jota vetää Kirsin kirjanurkka. 

Muistutan samalla Dekkariseurasta: se on vuonna 1984 perustettu rekisteröity yhdistys, joka toimii rikoskirjallisuuden ja dekkarikulttuurin harrastajien yhdyssiteenä. Seura julkaisee neljästi vuodessa ilmestyvää Ruumiin kulttuuri -lehteä, myöntää vuosittain Vuoden johtolanka -palkinnon edellisvuoden parhaasta dekkarista sekä järjestää erilaisia aiheeseen liittyviä tapahtumia. Seuran toimintaan voi tutustua ja jäseneksi liittyä täältä.