Joulujupinaa

Vuodenvaihde lähestyy, joten netti tulvii pian vuoden parhaat -listoja (ja ainakin Jori ehti jo sellaisen tekemään). Vastaavanlaisen kokoaminen tuntuu minusta hankalalta, koska aloitin blogin vasta loppukesällä. Sitä ennen tuli kirjoitettua kovin vähän kirja-arvioita omaan käyttöön. Helmet-kirjaston varaushistoria kertoo kyllä paljon, mutta ei kaikkea. Mutta ensi vuonna se onnistuu! Luetut kirjat löytyvät blogista, ei tarvitse toimia hataran muistin varassa. Jolloin viimeksi luetut tuntuvat aina vaikuttavimmilta.

Blogista on muutakin hyötyä ja iloa. Tämä on yksi hauskimpia harrastuksia, jonka voin kuvitella ja josta on poikinut valtavasti uutta: niin ajatuksia ja ideoita kuin konkreettista tekemistäkin, tuttavuuksia ja tapahtumia (ja luettavaa). Jos joku miettii blogin aloittamista, suosittelen lämpimästi. Hyviä päätöksiä ei tarvitse katua. Lukemisen into on vain kasvanut, samoin tietämys kirjallisuudesta ja kirja-alasta. Tarkemmin sanottuna tietämys siitä, miten vähän tietää, ja ilo siitä, että paljon on vielä edessä! Ähkyä ei ole vielä ilmennyt, tiedostan kyllä mahdollisuuden – ja on pidettävä huolta, ettei homma ala maistua velvollisuudelta.

Tulevalta vuodelta toivon paljon hyviä kirja- ja blogilöytöjä ja kirjallisia elämyksiä − ja ettei arvonlisävero paperikirjoille nousisi, vaan e-kirjojen verotus laskisi painettujen tasolle. Valitettavasti paine taitaa olla toiseen suuntaan, koko veron osalta. Jos oma kieli, kulttuuri ja sivistys ovat puheiden tasolla tärkeitä, tarvitaan päättäjiltä tekoja myös niitä tukemaan ja vahvistamaan – eikä nakerrella nurkista. Toivottavasti suomalaiset osaavat nauttia ja huvittua tulevaisuudessakin nasevasta sanankäytöstä ja kielensä piirteistä, kuten HS-kolumnistin Virpi Salmen joululakiin kirjatusta kohdasta 8. Jouluruuat:

Kulttuurissa, jossa tunnetaan ruokalaji nimeltä "raastepöytä", on ehkä aivan luontevaa, että juhlaruuan nimi on "laatikko".

Kiitos kirjoista tekijöille, julkituomisesta kustantajille ja kiinnostavista kirjablogeista bloggaajille, lukijoille ja kommentoijille. Listoja odotellessa. Hyvää joulua ja nautinnollisia laatikkoja!

Hyvää Viikonloppua!

Jos ammatti sattuu olemaan terroristi, jutteletko viikonloppuna kaverien kanssa työasioista siinä missä muutkin? Dead-line ainakin saa uusia merkityksiä… Oikeasti aihe on vakava ja taas kerran totisen ajankohtainen, ja Bernhard Schlinkin kirja on sitä myös.

Vaikka se kertookin 70-luvun saksalaisesta terroristista. Jörg vapautuu 20 vuoden jälkeen vankilasta, ja ystävät järjestävät hänelle tervetuliaistapaamisen, mikä saa osallistujat miettimään suhdettaan menneisyyteensä, syyllisyyttä, sovitusta. Ja elämän nopeaa kulumista – mihin?

Kirja raottaa terroristin ajatusmaailmaa, joka ei huomioi yksittäisiä ihmisuhreja isompien asioiden hyväksi. Kun taas toisille tappaminen on tappamista, aina. ”Fighting for peace is like fucking for virginity”, sanoo eräs osallistuja, kun Jörgin sanotaan taistelleen paremman maailman puolesta. ”Väkivallan järjestelmää ei voi vastustaa ilman väkivaltaa”, sanoo Jörg itse.

Viikonloppua viettävässä seurueessa on monia kiinnostavia henkilöitä, kuten Ilse, joka löytää kirjoittamisen itselleen luontaiseksi tavaksi purkaa tuntojaan. Hänen miehensä Jan, oli myös terroristi, joka kuoli, vai kuoliko? Ilse alkaa epäillä – tai ehkä epäily kuvaa vain Ilsen mielikuvituksen lentoa tai hänen mielensä reaktiota järkyttävään tapahtumaan. Synkkää syyskuun yhdettätoista ei voida ohittaa tässäkään kirjassa.

Jörg tapaa viikonlopun aikana myös aikuisen poikansa, ensimmäistä kertaa. Sukupolvet törmäävät kaikin tavoin. Miten vaikea nuoren miehen on hyväksyä isän teot, kun kipuiltavana on vielä isompi pettymys: isättömänä kasvaminen.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo tapahtumat perjantaista sunnuntaihin. Jörgiä ei voi olla lopulta säälimättä, vaikkei hänen ajatuksiaan jakaisikaan. Hän jää ressukaksi, joka on tyhmyyksissään menettänyt elämästään ison osan. Jonkinlainen suunta ja järjestys kuitenkin saadaan viikonlopun mittaan moneen elämään, monia mieltä painaneita asioita ratkeaa, mutta paljon jää ratkottavaakin. Jos ei Jörgille, ainakin viikonlopusta oli hyötyä monelle muulle. Lopussa on jo aika lailla lämpöäkin, jopa rakkautta tai sen toivoa. Kuvaa hyvin ihmisen perustarvetta ja pyrkimystä saada aikaan tasapainotila ja löytää hyvää oudoissakin tilanteissa.

Monipolvinen ja älykäs kirja, joka antaa paljon ajateltavaa. Houkuttelee tutustumaan Schlinkin aiempiinkin, joista olen lukenut vain Lukijan, senkin vasta leffan jälkeen.

Bernhard Schlink, Viikonloppu, WSOY 2010. Suomennos Leena Vallisaari. Aikamme kertojia -sarja.

Suomalaista kansainvälistä

Kuuntelin kolmea kotimaista pop/rock-levyä, iloisena suomalaisen musiikin hyvästä tasosta. Jos ei hilluta hittilistojen kärjessä maailmalla, tehdään kuitenkin paljon kelvollista. Ja ammattilaisia on. Mutta pienet on piirit, näidenkin kolmen ”aikuislevyn” taustalta löytyy samoja nimiä.

Lemonator tuo mieleen Beatlesit, hyvällä tavalla, vaikkei Beatlesia fanittaisikaan. Kaikuja 60-luvusta, mutta omaan tyyliin ja modernilla otteella. Hyväntuulisesti soljuvaa poppia, jota on ilo kuunnella, kun ei raskasta jaksa. Tämä sopisi joululahjaksi 30−55-vuotiaalle perheenisälle tai -äidille autossa kuunneltavaksi.

Vielä ”vaarattomampia” ovat Latebirdsit, jotka nimensä mukaisesti tuovat
vanhahtavan, amerikkalaisen vaikutelman. Bändi soittelee amerikkalaista perinteistä rockia muistuttavia biisejään ja myös klassikoita. Levykin on käyty rapakon takana äänittämässä, tuotettu amerikkalaisin voimin, ja siihen suuntaan näyttää olevan paljon kontakteja. Mikä amerikkalaisuudessa niin mahtaakaan kiehtoa. Huolella tehty levy, joka kestää kuuntelua tai paremminkin paranee kuunteluiden myötä, ja jos musiikinlaji ei töki, ei siitä keksi moittimista muuta kuin sen, että jonkinlaista rosoa ehkä kaipaisi. On kuunneltava useampi kerta, että ominaispiirteitä alkaa erottaa (tai ehkä syy on vain kokemattoman kuuntelijan).

The Mama King on niin kovien nimien kokoonpano, että odotukset olivat korkealla. Nyt saadaan kunnon jytinää! Tai kuten levy-yhtiö sanoo, ”miehekästä mättöä” (yhtä hassuja nämä levyjen mainostekstit kuin kirjojenkin). Machoja ollaan, kyllä, tuntuu, että tässä haetaan soiton riemua enemmän kuin kaupallista menestystä. Vähän kuin kaverukset menisivät soittelemaan autotalliin huvikseen – vaikka tässä se tehdään ammattilaistasolla. Hard rockia, johon pikkuisen haetaan myös progesta. Jos ei tämä jytke sohvalta pudota eikä tajunnantilaa muuta, aika hyvin paketti odotukset lunastaa. Varsinaista hittiä ei nouse.

Se yhteinen nimittäjä: Lemonatorin nokkamies Lasse Kurki on tuottanut levyjä myös Latebirdsille, Von Hertzen Brothersille ja Don Huonoille, jossa on soittanut mm. Mama Kingin Kie von Hertzen. Latebirdsin isän Markus Nordenstrengin levyillä on ollut mukana mm. Kien veli Mikko. Joka soitti Lemonatorissa sen alkuaikoina. Tai jotenkin näin se piiri pyörii, jos en jo mennyt jytinässä sekaisin.

Lemonator: Shake shake shake, 2010
Latebirds: Last Of The Good Ol’ Days, tuplalevy, 2010
The Mama King: Supertender, 2010

Viihde vetää, taikka ei

Pauliina Susi kirjoittaa viihdettä, vetävää sellaista. Jotenkin hän onnistuu aina olemaan hyvin ajankohtainen. Tiedä sitten, kestävätkö kirjat aikaa, kun ne keskittyvät niin selkeästi aina johonkin oman aikamme ilmiöön, medioissa ruodittuun. On ollut ruuhkavuosia, pyramidibisnestä ja nyt yrityssaneerauksia ja irtisanomisia.

Isoja aiheita, miksi siis menee lukijan mielessä luokkaan viihde? En osaa määritelmiä, mutta lukijana viihteen ja kaunokirjallisuuden eron tietää. Viihteen kanssa on tarkoitus vain viihtyä hetki, ei muita tavoitteita. Tarjolla on selvä kuvio ja päähenkilö, joka selvittää huiman tapahtumasarjan jollain tavalla voittajana. Loogisuus saa huoletta kärsiä juonen vetävyyden takia, eikä asioita jäädä pohtimaan, vaan käsitellään vakaviakin asioita kevyesti sipaisten, huumorilla, väkivallalla tai romantiikalla höystettynä. Näin on Pauliina Suden kirjoissakin. Eikä se ole paha asia, odotan aina seuraavaa kirjaa. Kuitenkaan näitä ei näe Finlandia-ehdokaslistoilla, eikä niistä tarvitse etsiä elämänmittaista vaikutusta.

Nostalgia ei nimestään huolimatta viittaa menneisyyteen, vaan kertoo yritysmaailmasta. Päähenkilö on free lancer -toimittaja, joka kokee talouden vaihtelut hyvin henkilökohtaisella tasolla. Raha ei riitä, mies lomautetaan, omat työt tökkivät. Sitten ilmaantuu keikka, joka sekoittaa kuviot vielä perusteellisemmin, mutta osoittautuu lopulta onnekkaaksi.

Satiirista otetta tavoitellaan, mutta se ei ihan onnistu – huumori jää isojen ja vakavien asioiden varjoon. Kun viihdeote ei ole tarpeeksi tukeva, logiikan puute häiritsee. Huvittavuus ei riitä kantamaan aukkojen yli. Hyvää on se, että näkymä aiheeseen on päähenkilön henkilökohtainen ja sitä kautta uskottava; kirjailija tietää, mistä puhuu puhuessaan keikkatyön luonteesta ja taloushuolista. Liian paljon jää kuitenkin kysymysmerkkejä. Nimivalinnasta lähtien. Ehdottomasti ei vetävintä kirjailijan tuotantoa: Pyramidista pidin. Jään odottamaan seuraavaa.

Pauliina Susi: Nostalgia. Tammi 2010

Pakettijuhlan alla

Hieno kirja, Markus Nummen Kiinalainen puutarha. Kaunista, kaunista, haikeaa, hauskaa, surullista… En ole uskaltanut tarttua Nummen uusimpaan, kun kertomukset lasten kurjuudesta tuovat painajaisia pitkäksi aikaa. Ei niiltä välttynyt tässäkään täysin. Mutta pään saa pysymään pensaassa, koska Kiinalaisen puutarhan tapahtumat ovat kaukana, ajallisesti ja maantieteellisesti. Tarkemmin sanoen Turkestanissa Keski-Aasiassa, 1900-luvun alkupuolella.

Markus Nummi kuvaa ruotsalaisen lähetysaseman ja paikallisten lasten elämää koskettavasti ja uskottavasti. Politiikka, vallanpitäjien kunnian- ja verenhimo määräävät tavallisen kansan tekemisen ja olemisen. On helppo uskoa, kuinka ruotsalaiset pyrkivät tekemään hyvää ja tekivätkin, ei aina myönteisin seurauksin, mutta asiaansa uskoen. Ja moni sai apua. Vaikka tultiin täysin eri maailmoista ja kulttuureista, sydän ja syli pidettiin avoinna paikallisille lapsille, moni uhrasi koko elämänsä auttamistyöhön. Näkökulma kirjassa on kuitenkin paikallisten. Kiinalaisen puutarhan maailmassa on paljon rakkautta ja aitoa iloa, mutta myös loputtomasti äärimmäistä köyhyyttä ja kärsimystä. Mikä tuntuu aina niin turhalta mutta väistämättömältä. Hyvät eivät oikeasti voita. Ja auttajien avuttomuus korostuu, kun soditaan.

Tarina perustuu historiallisiin faktoihin ja todellisiin ihmisiin, vaikka henkilöhahmot ja heille tapahtuvat asiat ovatkin fiktiota. Mielenkiintoinen kytky Suomeen on Mannerheim, joka Aasian-matkallaan myös piipahtaa paikalla, muutaman jäätyneen silmänräpäyksen verran. Kiehtova kuvitelma, jonka alkulähde, valokuva, tekee hätkähdyttävästi lähes todeksi.

Kerronta on kaunista, sadunomaistakin, mutta täsmällistä ja perusteellista, isot ja pienet asiat tehdään selviksi limittäin ja lomittain. Jo pelkät henkilöiden ja paikkojen nimet ovat kuin runoa: Rahila ja Kamil, Sekina ja Meriam, Kashgar ja Taklamakan… Hupia tuo länsimaisten tapojen ihmettely, kuten kristinuskon kolmipäinen jumala (jota paikalliset arvelivat ruotsalaisten väärinkäsitykseksi) tai pakettijuhla, jota ruotsalaiset valmistelivat ihmisten kummastukseksi ja lasten iloksi. Ei tainnut tapa juurtua paikalliseen elämänmenoon, kuten ei kristinuskokaan.

Historiasta kiinnostunut saa kirjasta yllykkeen tutkia lisää paikallista kulttuuria ja voi vaikka miettiä, onko vähemmistökansojen asema nykyisin Mannerheimin aikoja parempi. Itä-Turkestanin uiguurien alueella on ollut väkivaltaisuuksia aivan viime vuosinakin.

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha, Otava, 2004.

Hah, näppärä e-kirja

Sain lahjaksi e-kirjojen lukulaitteen, ja yritellessäni käynnistää sitä, kuuntelin sivukorvalla tv:tä, josta tuli kuin tilauksesta Ylen Kuningaskuluttajan sähköisiä lukulaitteita esittelevä jakso.

Ohjelma näytti kiitettävän tarkasti, miten kirjan lataus tapahtuu. Eikä siinä mitään ihmeellistä olekaan, kun on musiikkia ladannut MP3:lle ja tietokone ollut työväline aina. Siis, ei olisi pitänyt olla mitään ihmeellistä. Mutta kun en saanut koko masiinaa käyntiin! Ladattu oli oikeaoppisesti yön yli. Mutta virtanappulasta painamalla vain välähti kerran sininen valo, eikä mitään herännyt. Ei tullut aloitusnäyttöä, ei vinkkiä siitä, mitä nyt pitäisi tehdä.

Sormi suussa soitin Akateemiseen, jonotin kahdessa eri numerossa yhteensä 50 minuuttia. Kolmannessa numerossa, johon vaihde puhelun käänsi, vastattiin, mutta tämäkään henkilö ei tiennyt asiasta, joten vielä neljännelle kerroin ongelmani.

Sitten alkoi jo naurattaa koko kohina e-kirjoista. Tällä kokemuksella ei ole pelkoa, että ihan heti nämä laitteet syrjäyttävät paperikirjan. Tässä jonottaessani olisin jo yhden sellaisen lukenut. Sen saa sentään heti auki ja käyttöön, kärsii vaikka heittää kiukuspäissään seinään, mitä en tälle uskaltanut tehdä.

Sain puhelimitse akun latausohjeet (niitä ei turhaan tullut koneen mukana), mutta vieläkään kone ei herännyt. Joten vein vehkeen takaisin kauppaan, josta sain hyvää palvelua ja ilman mutinoita uuden, virkeämmän version. Ja lopulta latasin laitteelle ihka oikean e-kirjan! Tekniikan kömpelyyden lisäksi intoa rajoittaa se fakta, että e-kirjoja on vielä saatavilla todella vähän. Puhutaan muutamista kymmenistä suomenkielisistä, isoimmissakin kaupoissa.

Itse lukeminen kevyeltä laitteelta on ihan miellyttävää, näyttö on rauhallinen joskin pieni, joten sivunvaihtoa pitää näpäyttää usein. Vempeleellä voi kuunnella äänikirjoja ja musiikkiakin, jos niitä jaksaa sinne ladata. Matkalle kaveriksi sopisi hyvin. Mutta ei sitä vielä ihan vakavasti kirja-kirjana osaa ottaa. Ja kuitti kannattaa pitää tallella.

Mbook-lukulaite, Akateeminen kirjakauppa, 2010

Nenäpäivä sähköisesti

Sain lueskeltua loppuun Kirja tienhaarassa -kirjan, jonka aiheista on paljon puhuttu, tässäkin blogissa. Edelleen on kiehtovaa ajatella kirjan tulevaisuutta. Sähköinenhän se on, se on selvä, jos pelkkää välinettä mietitään, mutta suuremmat muutokset kuin sähkökirjan tekeminen ja lukeminen paperisen sijasta ovat ihan muualla. Korvien välissä! Niin kansallisella (valtio, sivistystoimi), taiteellisella (kirjailijat) kuin kaupallisellakin (kustantajat, kirjakaupat) tasolla.

Kaikkien rooli kun tulee muuttumaan. Nyt on kyse siitä, kuka ottaa alan muutoksesta napakan otteen eikä vain roiku mukana. Käytännön tasolla Ekholm ja Repo tarjoilevat muutamaa ideaa sähköiseen jakeluun. Muun muassa kuukausimaksua, jota vastaan lukija saisi tietyn määrän luettavaa omalle koneelleen. Miksei, maksammehan nyt kuntokeskukselle ja puhelinoperaattorillekin säännöllisesti.

Tai että kirjoja versioitaisiin. Tämä onkin jännittävämpi ajatus: kirjassa ehdotettiin tiivistelmiä johtajille ja muille kiireisille, mutta miksei huomioitaisi muitakin kohderyhmiä? Erikseen nais- ja miesnäkökulmat? Tai ikäryhmittäin: nuorille kännykkäromaani, ikääntyville rauhallisempitahtinen? Kirjailijalla riittäisi töitä…
Verkostoituminen ja tuotteen laajentaminen vasta saivatkin ajatukset laukkaamaan villisti. Näin jo mielessäni Mikko Rimmisen Nenäpäivän e-readerini/iPadini/läppärini näytöllä. Päähenkilö Irmahan muka-tekee taloustutkimusta, joten tutkimusfirmat ovat luonnollisia yhteistyökumppaneita. Kirjan sivuilla sopivissa kohtaa on siis Taloustutkimuksen, TNS Gallupin ja IROResearchin banneri ja linkit heidän sivuilleen. Rimminen käyttää haastatteluissa lippahattua, jossa on pääsponsorin logo.

Irma ajaa rämällä autolla. Oiva paikka lisätä tietoa muutamasta tyyliin sopivasta automerkistä, linkittää autokauppoihin sekä tarjota huoltoa, tarvikkeita ja katsastusta. Rimmisellä on fleeze sopivin somistein. Tapahtumapaikkojen, Hakaniemen ja Keravan, yrittäjät ovat myös otollisia esillä olijoita. Juttutupa saisi hyvin näkyvyyttä. Ja Pepsi, kun sen kellon alla hyöritään.
Malttaisinpa vain lukea Nenäpäivän loppuun, ennen kuin käyn käsiksi muihin herkkuihin. Ehkä kirjoitan siihen wikissä ihan oman lopun. Nenäpäivä-chat odottaa kommenttiani, Rimminen päivittää ahkerasti Irman FB-statusta, kustantaja bloggaa, linkittää kirjailijahaastatteluihin ja kutsuu tapahtumiin.

Näppäimen painalluksella voi tilata – asusteiden lisäksi - kirjan leffaversion tai sen soundtrackin. Helsingin kaupunginteatteri valmistelee syksyksi Nenäpäivä-näytelmäversiota, Keravan kesäteatteri ehtinee omalla versiollaan ensin.
No, en tiedä, tarkoittivatko Ekholm ja Repo ihan tällaista verkostoitumista ja tuotteen laajentamista. Ja mietin vain kaunokirjoja, kun tieto- ja oppikirjat ovat oikeasti suurempi kakku.

Enkä tiedä edes haluaisinko tällaisen kirjan, mutta vaikuttaa siltä, että tämäntyyppisen tulen saamaan. Kun miettii vaikka elokuvia tai urheilua. Tuotteistettua viimeisen päälle, vain sponsorirahoitus mahdollistaa tekemisen. Jos kirjan hintaa ei muuten saada pidettyä sekä tekijöille että ostajille järkevänä.

Mutta entä, jos ei sponsoreita tarvittaisikaan: Tiedot olemassa olevista kirjoista tilausmahdollisuudella löytyisivät kansallisesta hakemistosta, Suomen Amazonin, Googlen ja Wikipedian välimuodosta, jota päivittävät kaikki käyttäjät, myyjien ja kustantajien lisäksi. Print on demandin ansiosta listasta saa tilata mitä harvinaisimpia kirjoja painettunakin. Myös vanhoja. Kirjoja liikkuu runsaasti, hinnat ovat kohtuulliset, kun markkinoinnissa säästetään: se hoituu nettiesittelyjen ja blogien kautta.

Tai sitten tulevaisuus on jotain ihan muuta. Mutta teokseen palatakseni: Kirja tienhaarassa on selväjärkinen ja ennakkoluuloton. Kunniakkaasti se puolustaa kirjan ja lukemisen asemaa kansallisen sivistyksen ja kulttuuriin kivijalkana. Se esittää kylmät faktat ja visioi tulevaisuutta, jossa kirja-ala on onnistunut muutoksessa: uudet ja vanhat tuotteet ja toimijat täydentävät toisiaan – ja sitten sitä toisenlaista. Nyt kaikki on vielä avointa, asiat muuttuvat nopeasti, viisaita päätöksiä, kovaa työtä ja uudenlaista osaamista tarvitaan. Mitään tehtävää ei kuitenkaan ole, jos ei ole sisältöä, tarinaa ja tekstiä, jonka ympärille tämä kaikki rakennetaan. Näin sanovat Ekholm ja Repo:

”Tärkeintä ei lopulta ole kirjan keskihinta, arvonlisäverokanta tai tuotettujen nimekkeiden ja myytyjen kappaleiden määrä, vaan lukemisen säilyminen merkityksellisenä ja palkitsevana viestintänä ja intohimona, johon liittyy lukijan kiinnostus ja arvostus ja monialaisen ammattikunnan tinkimätön panos.”

Amen.

Kai Ekholm, Yrjö Repo: Kirja tienhaarassa vuonna 2020. Gaudeamus 2010.

Herra Huimaus

Kristian Smeds on loistava luomaan tunnelmia. Hän vie katsojan eri paikkaan ja aikaan, ruokkii aisteja taitavasti. Hänen ohjaamiaan näytelmiä, kuten aiemmin Tuntematon ja nyt Vertigo, ei kannata ryhtyä järjellä analysoimaan: tässä käytetään ihan muita tasoja.

Mr. Vertigon alku oli takkuinen. Oma olotila ei esitysiltana ollut otollisin taide-elämyksen vastaanottamiselle, ja vei aikansa keskittyä esitykseen. Se, että yleisö vietiin näyttämölle katsomon sijasta, ei ollut enää yllätys, mutta outo tilanne loi oman jännityksensä. Katsomoa pyöritettiin, pyöritettiin, pyöritettiin… syvemmälle sadan vuoden takaiseen Amerikkaan, kiertävien sirkusten ja suurten maatalousnäyttelyiden aikaan, aikaan ennen tv:tä ja elokuvia. Arkisen väkivallan, aineellisen niukkuuden ja ihmeisiin uskomisen aikaan, yleisöksi johonkin ihan muualle kuin laitosteatteriin.

Ei ihan huimaukseen asti, mutta aika kauan käytettiin katsomon pyöritykseen, aloitukseen ilman vuorosanoja, ja monen kohtauksen kautta näytettiin ihmepoika Waltin koulutusta, ja sitten vielä kerrattiin. Oppi-isä Yehudi pelasti rääpäle-Waltin kadulta, tarkoituksenaan opettaa poika lentämään, tehdä hänestä tähti, jota kaikki haluavat katsomaan. Unelmien seuraamisesta on kyse, muun muassa. Kuka oppii lentämään, ja mitä se vaatii?

Pitkäpiimäistä ei meno ollut, kun alkuun päästiin. Kolme ja puoli tuntia kului yllättävän äkkiä. Yleisö pantiin vaihtamaan paikkaa pariinkin kertaan, niin että kontakti esitykseen pysyi tiiviinä. Outoa, mutta ei epämiellyttävää, katsojan ei tarvinnut kuitenkaan kiusaantua ”osallistumisella” mukanaoloa enempää. Kirjan lukeneiden ei kannata odottaa orjallista juonen seuraamista. Eikä se ole paha: näytelmä on oma tulkintansa ja taideteoksensa, mutta välillä jokin muutos ärsytti, kun ei sen tarkoitusta tajunnut. Kuten miksi kirjassa Waltin ainoa vähänkään lämmintä äitihahmoa muistuttava intiaaninainen olikin kuvattu höpsönä, joka rakastuu Waltiin romanttisesti. Kirjan tunnelma kuitenkin oli vahvasti läsnä. Efektit, kuten valojen käyttö, olivat hienoja. Monet viittaukset nykykulttuuriin huvittivat yleisöä, osa meni kyllä ohikin ainakin tältä katsojalta.

Rasvattomaksi rääkätty ja kidutettu Walt, Tero Jartti, oli kyllä juuri sama hahmo kuin kirjassa. Aivan loistava! Muutenkin roolitus oli todella onnistunut, samoin musiikki: koko ajan läsnä oleva bändi oli iso osa esitystä. Upea trumpetti ja haikea blues loivat taianomaista maailmaa. Ja Walt lensi. Tämän vaikuttavampaa teatteria tuskin Suomessa on tarjolla.

Olisipa todella hienoa saada Paul Auster itse katsomaan tätä. Olen varma, että kirjailija pitäisi, ja paljon. Tätä esitystä voi lukea kieltä osaamatonkin.

Vertigo, Suomen Kansallisteatteri. Ohjaus: Kristian Smeds

Tuli luettua

Houkuttaisiko joskus jättää kaikki vanha ja olla joku muu? Hannu Luntialan kirjan Sami tekee niin. Mielijohteesta mutta täydessä ymmärryksessä hän astuu kuolleen miehen saappaisiin, pakoon rahahuolia ja kurjaa avioliittoa. Hiukan liian helposti hänestä tulee Petri Vall. Epäselvyyksiä syntyy. Siinä juoni kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Rikosmysteeriksi kirja esittäytyy itse, takakannessaan. Alkaa epäkiinnostavasti, harkitsin jo kesken jättämistä, mutta sinnittelin silkasta uteliaisuudesta, koska kirjailija oli minulle uusi ja koska mietin lukevani ehkä liikaa samantyyppisiä kirjoja - josko poikkeava genre toisi laajempaa näkökulmaa lukemiseen (ja oliko se Ina, joka puhui sadan sivun säännöstä?). Sivun 80 paikkeilla tuli ensimmäinen yllätys, jonka voimin etenin, ja reilun sadan sivun jälkeen homma alkoi vihdoin päästä vauhtiin.

Tylsässä alkuosassa ihmetytti lentoaseman (kuvitteellisen) taideteoksen suuri rooli. Asia kyllä selittyi matkan varrella, kuten odottaa saattoi, mutta oli se aika päälle liimattu juonenpätkä, jolla liitettiin Vihreän liikkeen yltiöaktivistit (kuvitteellisia nämäkin, luulen) mukaan tapahtumiin. Muitakin kummia sivuhyppäyksiä oli ympätty mukaan, eikä seksiäkään pihdattu. Ehkä täytteiden on ajateltu tuovan syvyyttä ja täytettä ohueen tarinaan. Ei tuonut, eikä vaikuttanut. Vaikka tarinasta kehkeytyi lopulta yllätyksellinen, ihan nokkelastikin kieritelty tapahtumavyyhti, tuskin enää muistan juonta, vaikka lukemisesta on vain kaksi päivää.

Hannu Luntiala: Petri Vallin toinen elämä. Tammi 2010

Takakansi-Finlandia

HS:n kuukausiliitteessä jaeltiin takakansi-Finlandiaa. Tiina Piilolan ”syklimäinen, naisellinen ja kehollinen kudelma” oli kärkisijoilla. Itsekin juuri mietin, ettei takakannen ja liepeiden esittelyteksteistä ole kirjan valinnassa juurikaan apua. Mutta käy niistä parhaassa tapauksessa ilmi kirjan aihe ja osviittaa tyylistä, kun markkinointikieltä oppii tulkitsemaan.

Viime vuoden hittisana takakansiteksteissä oli ”hyytävä”. Kaikki dekkarit ja vähänkin jännitysmausteiset tekstit olivat omien arvioidensa mukaan hyytäviä. Tänä syksynä ei ole noussut yhtä yleistä muotitermiä, mutta muutama väittää olevansa ”koukuttava”. Ja pari väittää myös naurattavansa kovasti. Uusavutonkin lukija saa siis tarkan ohjeen, miten pitää kirjaan reagoida, jos hän ei itse osaa päättää.

Tietysti lukuisten kirjailijasatiirien ansiosta moni kirja on nyt ”tragikoominen” tai ”monitasoinen”. Ja koska maaginen realismi on in, myös ”realismin rajoja rikotaan”.

Aina löytyy myös jokunen ”herkkä” tai ”runollinen”. Näillä varustettuihin kirjoihin suhtaudun varovaisesti – ettei se vain tarkoittaisi sekavaa tai vaikeasti ymmärrettävää. Kaikista epäilyttävin on tietysti ”omaääninen” tai jopa ”tyylejä yhdistelevä” kirja.

Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan esittelyssä Gummerus luettelee tavalliseen tapaan kirjailijan tekemisiä, ja sitten seuraa helmilause: Lisäksi kirjailija on tehnyt erilaisia tekstin, tilan ja performanssin rajapinnassa liikkuvia teoksia. Eikö kuulosta mahtavalta? Tämähän voisi olla ihan mitä vain. Näytelmän kirjoittamisesta hääpaikalle ohjaavan kyltin raapustamiseen. Mainostekstiä parhaimmillaan tai pahimmillaan − kuulostaa hienolta, ei kerro mitään. Kirjoittajaa voi vain ihailla. Itse kirja on kyllä lukemisen arvoinen, liikkuupa lukija missä tahansa rajapinnassa.

Palaan nyt koukuttuneena tämänhetkisen kirjani pariin ja kirjoitan siitä lisää myöhemmin. Ja osallistun Tomomin kirja-arvontaan, tehkää samoin, täällä.

Irmat

Irma on aktiivinen nainen: hän vaikuttaa niin Nenäpäivässä kuin Anu Holopaisen Ilmeettömässä miehessä.

Holopaisen Irma on Rimmistä karumpi, vakavampi, myös yksiulotteisempi. Ja vieläkin yksinäisempi. Niin yksinäinen, että hän keksii itselleen miesystävän. Mies on kyllä oikeasti olemassa (ehkä?), mutta minkäänlaista kanssakäymistä hän ei harrasta, ei Irman eikä muidenkaan kanssa.

Mainio oivallus tehdä miehestä täysin passiivinen, luonnottomuuteen asti. Kuinka moni nainen itse asiassa elää omassa päässään kuvittelemassaan suhteessa, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta? Naisia näpäytetään tässä? Tarinassa annetaan kuitenkin selitys Irman tekemisille. Synkeä menneisyys avautuu, kun hän saa kerrottua siitä pala palalta ilmeettömälle miehelle. Täysin pyyteetön ja reagoimaton kuulija rohkaisee pelokkaan Irman pohtimaan asioitaan ääneen, suhdettaan perheeseensä, menneitä tapahtumia, jotka ovat johdattaneet hänet tähän tilanteeseen. Outo suhde toimii terapiana, kun Irma hiljalleen oivaltaa asioita, joita ei ole ennen tunnustanut.

Irma on tässäkin ressukka, mutta kipeämmällä tavalla. Hän on totaalisen yksin ja hänellä on ongelmia mielenterveyden kanssa – tämä aihe alkaa jo toistua hälyttävästi. Tarina on surullinen. Tunnelma on hieman uhkaava ja outo, jotenkin dekkarimaisen kova, eikä lukijana osaa ennakoida, miten tarina etenee. Teksti vetää hyvin, taidolla tehty. Loppu ei ole miellyttävä – mutta onhan se loppu.

Irmasta on kertonut myös Tuula-Liina Varis jo aiemmin. Pidin kirjasta, se ei hymistele, vaan näyttää lämmöllä naisen virheineen. Eri kertojien avulla lukijalle annetaan monta kuvakulmaa. Teema on sama kuin myöhemmilläkin Irmoilla: elämänhallinta, iän karttuminen, yksinäisyyden voittaminen.

Anu Holopainen, Ilmeetön mies, Karisto 2010

Tuula-Liina Varis, Irma, WSOY 2008

Miesten tarinat

Hienoa, että Mikko Rimminen voitti Finlandian! Toivoin sitä salaa... Onnea! Arvio on lokakuulta, tässä. Ja sitten lisää:

En tiennyt Sami Hilvon Viinakortista yhtään mitään ennen lukemista. Onnistuin välttelemään kaikki arviot. Sen verran luin blogeista, että kirjan puuttumista Finlandia-ehdokkaiden listalta harmiteltiin, ja tiesin sen olevan Hesarin esikoiskirjaehdokkaana. Oletusarvo oli siis, ettei kirja ihan surkea ole, mutta tyylistä tai sisällöstä en tiennyt ensimmäistäkään asiaa. En lukenut edes takakannen esittelyä. Tämä oli hyvä kokeilu: teki aloittamisesta erityisen kiinnostavan. Ja itse lukeminen oli yllätyksiä täynnä.

Kirja kertoo kolmen sukupolven miehistä ja miesten välisestä rakkaudesta. Pojanpoika Mikael saapuu isoisänsä hautajaisiin, ja tästä tarina lähtee. Voi vain kuvitella, millaista tuskaa on ollut rakastaa toista miestä sota-aikana, kun homous oli miehen pahin rikos. Ja vielä seuraavankin sukupolven kohdalla se oli kiellettyä. Vasta 70-luvulla päätettiin, ettei homoudesta joudu lain eteen. Siitä on käsittämättömän lyhyt aika. Mikael saa ensimmäisenä olla sitä mitä on, toisin kuin isänsä ja isoisänsä.

Kirjassa rakastetaan, kuollaan ja tapetaan paljon. Ollaan siis aika alkulähteillä. Silti teksti on kaunista ja rauhallista, ehkä jopa liian romanttista ja siloiteltua aiheiden raskauteen nähden. Toisaalta, näin saa tuotua esiin niitä rankimpiakin asioita lukijalle hellävaraisesti, niin ettei synny hylkimisreaktiota. Taitavasti tehty! Myös ajassa liikkuminen on sulavaa, lukijaa ohjataan lempeästi siirtymissä, mutta myös jätetään oivaltamisen paikkoja. Oli ilo lukea näin hiottua ja tyylikästä tekstiä, joskin sitä luki aika ulkokohtaisesti, kuin kaunista esinettä näyttelyvitriinissä katselisi, ilman suuria mielenliikahduksia.

Sami Hilvo: Viinakortti, Tammi, 2010

Kun aika hajoaa käsiin

Ihmiselle ei anneta enempää kuin hän pystyy kantamaan. Tämä on ehkä suurinta höpöhöpöä, mitä olen kuullut. Mistä muka sitten tulevat kaikki rikkoutuneet ihmiset? Ne joita säilytetään laitoksissa, ne jotka juttelevat näkymättömille kavereilleen kadulla ja ne jotka haluavat kuolla omin käsin? Jos myrsky heittää seinää vasten ja tiiliskivi putoaa päähän, kyllä lihallinen ihminen kolhiintuu, ja mieli on lihaksia ja luita paljon herkemmin särkyvää ainetta. Toiset kestävät kovempia iskuja, toiset ovat jo syntymäkolhiintuneita tai muuten hauraita. Kuten Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan Anna.

Pahin painajainen: katsot kelloa ja huomaat neljän tunnin kuluneen, mutta et muista missä olet ollut. Joku on kantanut jääkaappiisi litrakaupalla maitoa ja kirjoittanut jotain muistikirjaasi. Ja missä ovat lapset?

Annalle on tapahtunut järkyttäviä asioita, ja häneltä häviää muisti. Ajoittain, osittain, usein. Maailma muuttuu pelottavaksi, ja Anna koettaa keksiä apukeinoja selvitäkseen. Hän kirjaa muistikirjaansa esineitä kotoaan, vasemmalta oikealle. Jos oikein pelottaa, hän välttelee yhdyssanoja. Kaikki on pidettävä niukkana, etteivät ajatukset harhaannu. Onneksi Annalla ei ole oikeasti lapsia. Silti hän kantaa niistä huolta. Annan mielessä tapahtuu paljon, mitä muut eivät näe. Kuitenkin hän on aivan tavallinen nuori nainen, joka seurustelee, nauttii kesälomista saaressa Suomen luonnossa ja kokeilee asumista myös Lontoossa. Mutta asiat eivät mene kuten toivoisi.

Kirjaa mukaillen: tarvitaan vain yksi pieni lipsahdus, yksi pieni sivuaskel, häiriö, ajelehtimaan repeävä jäälautta, ja tuttu muuttuu vieraaksi. Se hiuksenhieno raja. Tarina liikuttaa, pelottaa, itkettää ja naurattaa. Se on niin todellinen, vaikka mielikuvituksessaan hurja.

Anna päätyy laitokseen, kuten odottaa saattaa. Jumala on ainoa kaveri, joka käy (Annan käsityksen mukaan) häntä katsomassa ja vie hänet tupakalle parvekkeelle. Eikä Anna enää osaa päänsä sisältä pois.

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja, Gummerus 2010