Yö ei saa tulla

Rankoista aiheistaan ja rohkeasta ilmaisustaan tuttu Tiina Raevaara kertoo uusimmassaan muistista, unesta ja väkivallasta eri muodoissa.

Johanneksen lapsuudenystävä Antti ilmaantuu pitkästä aikaa kuvioihin. Antin sisar, Aalo, joka oli myös Johannekselle rakas, kuoli nuorena, mikä jätti isot arvet molempiin poikiin. Aikuisinakaan he eivät pääse traumastaan, ja etenkin Antti haluaa kostaa Aalon kuoleman.

Tapahtumat etenevät Johanneksen kannalta oudosti ja hallitsemattomasti. Hänen säntillinen, hiirimäisen vaatimaton ja pysähtynyt elämänsä saa kummallisia muotoja, ja on vaikea tietää, mikä on totta, mikä unta, tai miten Johanneksen oudot kokemukset liittyvät aiemmin tapahtuneisiin asioihin - ja mitä ne taas puolestaan ovat.

Raevaara on parhaimmillaan synkkyyden syövereissä ja pelottavan tumman tunnelman luomisessa. Hän osaa nostattaa sen jälleen ja kiihdyttää lukijan sydämen lyöntitiheyttä.

Lyhyet lauseet ovat napakoita ja iskumaisia, vaikka tai ehkä juuri siksi mukaan on jätetty pehmentäviä ilmauksia, jotka olisi joutanut poistaa (hieman, ihan, -kin). Tarina kiertyy yhä pelottavampaan suuntaan, eikä lukijalle selitetä läheskään kaikkea auki, mikä on plussaa - tosin jotkin kohdat saattavat jäädä sumeahkoiksi, kun liikutaan näin surrealistisissa mielen maailmoissa.

Kirja ei ole lukijalle helppo pala. Ei siksikään, että siinä kuvataan paljon unia, joiden lukeminen fiktiossa on minusta yleensä turhauttavaa. Tässä niiden mukanaolo on perusteltu, koska unella ja nukkumisella on juonessa keskeinen rooli (silti unet vähän pitkästyttivät, pakko myöntää, lukuunottamatta myyttiä Nukkumatti-hahmosta). Toinen henkilökohtainen syy lievälle vastahankaisuudelle on rakkaan kotikaupunkini Helsingin esittäminen Johanneksen silmin hyvin luotaantyöntävänä.

Symboleita ja vastakohtia vilisee niin, että kaikkea ei yhdellä lukemalla edes ehdi tajuta. Ajan kulku, Johanneksen työpaikka kelloliike. Tekosilmät, todellisuuden kieltäminen. Nuket, ihmisyys. Mielenterveys, hyvä uni.

Tunnelmasta ja vaikutelmista paljon pisteitä: teksti vie taitavasti lukijan mukaan Johanneksen yhä vinhemmin kieppuvaan pyörteeseen. Lopussa tunne on piesty ja jotenkin likainen, kuten aiempienkin lukemieni Raevaaran kirjojen, En tunne sinua vierelläni ja Laukaisu, jälkeen. Ei hyvän mielen kirjasarjaa. Mutta elämässä on se toinenkin puoli.

Muualla: Omppu eli tunnelmassa tahattoman elävästi mukana eikä nukkunut kirjan aloittamisen jälkeen koko yönä. Hän kuvaa taitavasti monia kirjallisuuden ja elokuvan viitteitä, joita Raevaara nostattaa mieleen. Yhtä suurta painajaisunta, toteaa Amma (joka myös kaipasi suihkua lukemisen jälkeen). Värisyttää selkäpiitä ja saa kurkkimaan olan yli, sanoo Suketus. Aidosti pelottava ja aarre, sanoo Annika K. Ulla suosittelee lukuhetkeä kotimaiseen kauhuun. Mai sanoo kirjan sopivan henkilöille, jotka pitävät tummista, omituisista juonenkäänteistä. Jassu nostaa hattua älykkäälle kirjalle. Krista suosittelee lukijalle, joka ei kavahda sitä, että hänen päänsä sisään sukelletaan.

Kenelle: Surrealistisen fiktion ystäville, kauhua kaipaaville, ei-helppoa-kivaa lukemista hakeville, symboliikkaa rakastaville, pimeän puolen kiehtomille.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla. Paasilinna 2015.

Laukaisu

"Mehän elämme maailmassa, missä tarinoiden tulee olla järkyttäviä ja kaikki keinot niiden järkyttävyyden korostamiseen ovat sallittuja ja kullanarvoisia. Kun järkyttävyys on saatu onnistuneesti esille, me siirrymme kauhisteluun."

Järkyttävämpää aihetta kuin perhesurmat tuskin voi esitellä. Tiina Raevaara kertoo yhden perheen tarinan, mutta ei siirry kauhisteluvaiheeseen. Onneksi.

Kirja on kuin pitkä reportaasi: kertoja kuvaa ensin kirjoittamistilannettaan, sitten hetki hetkeltä sitä, mitä Pauliinan ja Kerkon perheessä tapahtuu. Välillä hän kommentoi ja pohtii, välillä lyö pöytään kylmää faktaa perhesurmista Suomessa viime vuosina. Määriä, tapahtumapaikkoja, surmattujen ikiä.

"Miksi ihmiset tappavat itsensä tai jonkun toisen? Onko murhalla ja itsemurhalla jotakin yhteistä?"

Ydinkysymykseen ei kirjasta löydy yksiselitteistä vastausta, mutta lukijallen annetaan taitavasti aineksia sen pureskelemiseksi. Köyhyys. Mielenterveysongelmat. Liian kovat tai epärealistiset vaatimukset elämälle, itselle, toisille. Häpeän pelko, voimien loppuminen. Ja niin edelleen.

Kertojan käyttö etäännyttää niin, ettei lukijaa viedä samaistumaan henkilöihin. Näin itse ilmiötä on mahdollista ajatella ilman liian suurta tunnevyöryä, järkikärjellä, siirtymättä kauhisteluun. Luulen kirjoittajan tähdänneen tähän, ja ratkaisu toimii erinomaisesti. Toisaalta ylhäältä tarkasteleva ja opettavainen ote tekstissä herätti lievää ärsytystä.

"Rentoutukaa,  hyvät ihmiset. Tarinoiden ei tarvitse päättyä rumasti."

Kaunokirjan sisään leivotut uutismaiset surmafaktat tuntuivat myös hieman tyylipoikkeamilta, ja niitä toisteltiin niin paljon, että se alkoi jo tuntua lekalla päähän lyömiseltä.

Mutta itse asia on kyllä kirjan tai useammankin väärtti. Jotain on pielessä maailmassa, jossa muuta ratkaisua ei ongelmiin löydy kuin hengen riisto, itseltä tai toisilta. Emme ole kovin hyvin onnistuneet yhteiskuntana, jos perhesurmista alkaa tulla ilmiö.

Aiheesta huolimatta kirjaa ei ole vaikea lukea, myös siksi, että se on riittävän tiivis. Ärsyttävätkin piirteet pitävät kiinnostusta yllä ja tuovat tekstiin omanlaisensa näkökulman ja esitystavan. Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä toimii rinnakkaistarinana. Mietin, perustuuko Pauliinan ja Kerkon tarina johonkin yksittäiseen tositapaukseen, vai onko kirjaan yhdistelty asioita eri perheistä esimerkiksi ja näytöksi siitä, miten asiat voivat tapahtua. Lukemisen kannalta sillä ei ole väliä. Ja sen tietäminen saattaisi mennä jo tirkistelyn puolelle.

"Pam! Ja keskustelu on päättynyt."

Maria sanoo tarinan kertojaa vastenmieliseksi hahmoksi. Suketus toteaa kirjan vahvaksi, omaääniseksi ja vaikuttavaksi. Jonna ei täysin vakuuttunut.

Tiina Raevaara: Laukaisu. Paasilinna 2014.