Finlandia-spekulointia! Pirkko Saisio: Passio.

Mikä sen hauskempaa kuin miettiä vuoden parhaimpia kotimaisia kirjoja - ja spekuloida kirjakisojen voittajista! Huomenna julkaistaan Finlandia-palkintojen saajat ja spekulointi jatkuu siihen saakka (seuraa kirjabloggarien somea), viikonloppuna 4.12. julkaistaan Tulenkantaja-voittaja, 9.12. Savonia-palkittu. 

Mitä näitä muita on: Runeberg-palkinto helmikuussa, parhaan suomennoksen Agricola-palkinto maaliskuussa, molemmat edellisen vuoden töistä. Lasten ja nuorten kirjoille on monia muitakin palkintoja kuin Finlandia. Kirjasomen oma äänestys, Blogistanian Finlandia, tehdään alkuvuonna. HS:n esikoispalkinto myönnettiin jo, ja aiheesta, Meri Valkamalle. Lisää palkintoja löytyy esim. Piki-verkkokirjaston sivulta. Kattavin listaus lienee Wikipediassa. 

Mutta jos nyt keskitytään aikuisten kaunokirjallisuuden näkyvimpään, rahallisesti suurimpaan ja myös siten kirjailijoille vaikuttavimpaan palkintoon: olen lukenut Finlandia-ehdokkaista neljä kirjaa kokonaan, kahdesta puolet.

Matias Riikosen Mataran jätin kesken. Niin hieno kirjoittaja kuin hän onkin, lasten roolileikin maailma ei puhutellut minua, kaikesta hyvästä huolimatta. Olisin toivonut Riikosen olevan ehdokkaana vuonna 2019, jolloin ilmestyi hurmaava Iltavahtimestarin kierrokset.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, tuo himmeli ja hämähäkinverkko kirjaksi, riemastutti. Se saisi mieluusti mielestäni voittaa, vaikka Viikilä on jo kerran saman palkinnon saanut, Akvarelleilla Engelin kaupungista. Hyvä kysymys on, onko reilua, että sama henkilö voi osallistua, jopa voittaa useamman kerran. Mutta mikä olisi peruste sille, ettei loistokirja olisi loisto, vaikka palkinto olisi jo takataskussa? Olen ollut huomaavinani, että palkinnon joskus saa kirja, joka ei ole tekijänsä paras, joten olen tulkinnut kisan enemmän urapalkinnoksi kuin yhden kirjan nostoksi. Luulen, ettei tuomaristokaan aina ole aivan varma - eikä ainakaan joka vuosi vaihtuva diktaattori - kumpaa palkitaan. Uraa vai yhtä teosta? 

Rosa Liksom sai Finlandiansa vuonna 2011 kirjastaan Hytti nro 6. Väylä on jo valittu tämän vuoden voittajaksi Varjo-Finlandia-äänestyksessä, johon saivat osallistua kaikki kansalaiset ja lukijat. Diktaattorin saattaa olla vaikea sivuuttaa kansan mielipide, mutta tämän vuoden diktaattori Zaida Bergroth tuskin pelkäisi yllättää. Helsinkiläisenä karja ja Lappi tuskin ovat hänen sydäntään lähinnä, vaikka tytön kasvutarina varmasti kiinnostaa, ehkä myös tarinan elokuvalliset mahdollisuudet. Mutta mahdollisesti hän taiteilijana kuitenkin pitää kokeellisemmasta? 

Siihen katsantoon sopisi Viikilän lisäksi Marjo Niemi ja Kuuleminen. Tämä saattaa hyvinkin olla voittaja, kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Mutta vielä enemmän tuota kaikkea (ja lisäksi pohjattoman surullinen) oli Marjo Niemen edellinen, intensiivisyyttään koko ajan kasvattava Kaikkien menetysten äiti. Se voisi saada palkinnon takautuvasti! Voisiko kategorioihin lisätä sarjan "Palkinnot, jotka olisi pitänyt jakaa"? 

Joel Elstelän Sirkusleijonan mielestä bloggasin juuri, ei lisättävää. Mutta mitä ehdokaslistalta puuttuu? Sillä onhan selvää, etteivät valitut kuusi ehdokasta voi olla absoluuttisesti parhaita - sellaiselle ei ole kriteereitä - vaan valinta riippuu aina valitsijoiden mieltymyksistä. Ja omat mieltymykseni sanovat, että:

Ihmettelen isosti Anneli Kannon Rottien pyhimyksen puuttumista listalta. Se on hurmannut lukijat, myynyt hyvin ja saatellut sadat lukijat fyysisesti Hattulan kirkkoa katsomaan. Mahtaako olla ketään, joka ei kirjan luettuaan olisi Pelliinan puolella ja hämmästelisi tuota historian aikaa ja sen meille edelleen näkyviä tuloksia? Yksi kuudesta vuoden parhaasta, jos ei parhain, jos minulta kysytään (ei kysytä).

Tilanne muistuttaa vuotta 2016, jolloin lukijoiden suosikki, Minna Rytisalon Lempi, ei päässyt ehdokkaaksi. Niin väärin sekin! (Lisätään edellä keksittyyn uuteen F-palkintojen kategoriaan.) 

Tämän vuoden ehdokkaisiin olisin nostanut Emma Puikkosen Mustan peilin. Se on viisas, ajankohtainen ja ajatteluttava, kaikin puolin pätevien romaaniominaisuuksiensa lisäksi. Pakenemmeko  historiaan - jota edustavat ehdokkaista Elstelä, Saisio, Liksom ja Riikonenkin tavallaan - kun emme uskalla katsoa nykyisyyttä tai tulevaa? 

Jos Finlandia-säätiö julkaisisi pitkän listan, vaikkapa 12 kirjaa, jo aiemmin, vaikka paria viikkoa ennen varsinaista, suurempi määrä kirjoja saisi näkyvyyttä. Keneltä se olisi pois? Media julkaisee ehdokkaat joka tapauksessa, ne saisivat lisää kirjoitettavaa, me lukijat enemmän jännitettävää, kirjat kysyntää. Toki valitsijoiden lukuaikataulu saattaisi tiivistyä, osa kirjoista jäädä kisasta pois, jos ilmestymisaika osuisi liian myöhään. Toisaalta, lukijoita ei haittaisi aikaisempi ilmestyminen. Joulumarkkinoilla parhaat kirjat olisivat silti kova sana, lisänäkyvyys buustaisi myyntiä. Kirja-alan sesongit ovat vanhat ja vakiintuneet, ehkä niitä voisi ravistella hieman. (Toinen, palkintoihin liittymätön toiveeni olisi kirjamessujen sijoittaminen pitkin vuotta nykyisen syyssuman sijaan.) 

Leikin, että pitkä lista on olemassa. Lisään sinne heti myös Katja Kallion Tämän läpinäkyvän sydämen. Mitä muita? Juha Itkosen Kaikki oli heidän ja Taina Latvalan Torinon enkeli ovat tekijöidensä parhaita. Esikoisista Joonatan Tolan Punainen planeetta ansaitsi jonkin palkinnon tai ainakin ehdokkuuden. Oliko siinä jo kaksitoista...

Mutta olen unohtanut täysin jännityksen ja dekkarit! Niin ovat kyllä Finlandia-valitsijatkin. Tuo kirjallisuudenlaji on jo niin suuri, että se ansaitsisi oman kategoriansa, jos sitä ei katsota sopivaksi kaunoon. Kirjailijoita löytyy kymmeniä tai satoja, lukijamäärää en tiedä, mutta somen ja muun median perusteella se on suuri. Suomalaiset dekkaristit ovat näyttäneet kyntensä kansainvälisestikin. Tälle listalle nostaisin ainakin Martta Kaukosen trillerin Terapiassa, ja vaikea olisi ohittaa Arttu Tuomista ja keitä heitä nyt on, tätä genreä en itse lue kovin paljon. Tuomas Niskakankaan Roihu koukutti alkuvuonna. 

Pirkko Saision Passiosta olen kuunnellut nyt hieman yli puolet. Se kulkee pitkin Eurooppaa, kertoo erilaisten ihmisten elämänkohtaloista (ja nimensä mukaisesti heidän kärsimyksistään, ehkä iloistaankin), pulppuaa tarinoita nuorista, vanhoista ja keski-ikäisistä, miehistä, naisista, rikollisista ja pyhistä, eri ammattien edustajista ja eri uskontojen tunnustajista. Tarinoita yhdistää sukupolvilta toisille siirtyvä koru, joka lähtee ajallisesti ja kilometrimäärällisesti pitkälle matkalleen 1400-luvun Firenzestä, kuulemma Suomeenkin päätyen.

Ihmisten ja kohtaloiden kirjo on laaja, mikä lienee yksi kirjan viesteistä. Heidän (meidän) syynsä toimia, kuten toimivat, ovat kirjavia kuin räsymatto. Raidat tässä matossa ovat suorassa, Saision määrätietoinen eteneminen, mutta erimittaisia, yllättävän värisiä (usein tummia) ja erilaisista aineksista kudottuja. Uskonnolla on suuri rooli, kuten ihmisten elämässä on ennen meidän aikaamme ollut. 

Koska minulla ei ole paperikirjaa, vaan kuuntelen sitä kirjailijan itsensä miellyttävällä, tummalla ja selkeällä äänellä luettuna, on pakko myöntää, että osa menee ohi. Kun joku keskeyttää välihuutelulla, kun oma ajatus ei pysy kuuntelussa, kun tarina vähänkin luiskahtaa epäkiinnostavan puolelle (ja pituudessaan se niin tekee välillä väistämättä). Mielipide ei ole niin paneutunut kuin paperikirjan kanssa. Aluksi ihmettelin erilaisia tarinoita ja etsin yhtymäkohtia, kunnes vain koukutuin kuuntelemaan enempiä miettimättä. Mutta pitkiä ja perusteellisia tarinat ovat, eikä keskittyminen aina pysy kirjassa, vaikka teksti on komeaa. Tällä kertaa rönsyävää ja komeilevaa, kuin näytteenä siitä, että ammattikirjailija hallitsee tyylin kuin tyylin. Eipä siihen ole vastaansanomista.  

Kenelle: Euroopan, historian, ihmisten ja runsaiden tarinoiden ystäville. 

Muualla: Saisio on kirjoittanut huikean romaanin, sanoo Satunnainen ohilukija.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. Lukija: Pirkko Saisio. 

Lasten asialla: Pirkko Saisio ja Leila Saarivirta

Perhesuhteiden ansiosta luen joskus lastenkirjoja, mutta genrestä tänään minulla ei ole yleiskuvaa. (Enkä listaa niitä luettujen tilastoihini, miksiköhän. Klassikoihin on vain niin helppo turvautua.) Nyt luin kuitenkin kaksi tuoretta lapsellisten kirjaa, joista toinen vielä tuoksuu painomusteelle.

"Ootsä muuten kirjottanu sen Peppi Pitkätossun?"

Pirkko Saision kirja isovanhemmuudesta on juuri sitä: miten me höpsähdämme ja kierrymme uusien pienten pikkusormien ympärille. Miten juuri tämä lapsi on maailman paras ja ihanin, kaikessa. Tunnistan! Juuri noin! On hykerryttävää lukea yhtä höpsähtäneiden mietteitä ja vertailla: noin meilläkin.

Kulttuuriperheessä kasvaminen näkyy, lapselle on selvästi luettu paljon, virikettä tarjottu. Sanavarasto viisivuotiaana on laaja, mutta ymmärrys normaalin tenavan. Eli aivan huippua, päihittää meidät iäkkäämmät niin monin tavoin.

Kirja ei ole lastenkirja, vaikka sen niiden joukosta kirjastossa bongasin. (Väärä hyllytys! Huom. kirjastot!) Vaan isovanhempien fiilistelyä ja muistiinkirjaus hauskoista tapahtumista ja sanomisista. Kuulemma teksti sai alkuunsa nonnaksi nimitetyn isoäidin fb-päivityksistä.

"- Mullakin on paljon mielenpiteitä, ilmoitti Nelivuotias. - Mutta mä en muuta niitä. - Aha. - Haluutteks te kuulla yhden? - Ilman muuta. - On olemassa paljon hienoja astioita. Ja hienoja eläimiä."

Vaikka ihailen Pirkko Saisiota kirjailijana, hieman petyin, kuvittelin kirjan hulvattomammaksi. Ja enemmän lapseen kuin isoäitiin keskittyväksi. Vaikka Saisio osaa asetella tarinat viihdyttäviksi jutuiksi - kuka luupää ei huvittuisi lasten kommenteista - uutta kulmaa tai rajuutta nimestä huolimatta ei löydy. Hyväksyn ratkaisun, lapsenlapsionnessa köllöttelyn, mutta mietin silti, ettei kirjaa olisi julkaistu, jos kirjoittaja ei olisi se joka on. Toisaalta on kummallisen tyydyttävää havaita, että isojen asioiden äärellä olemme samalla viivalla, me tavikset ja nämä huipputaiteilijat.

Kirjan suurin anti minulle on paitsi taiten asetelluissa sanoissa myös omissa muistoissa, joita lukemisen myötä tulvii (ehkä tämä oli kirjailijan ovela tarkoitus?). Myös minulta on kysytty, olinko ennen apina! Myös minua on huijattu keksien saamiseksi! Ja kehuttu hämmentävistä asioista. (- Sulla on aina niin hienot vaatteet --- Minulla pitäisi olla enemmän hameita, joissa on palloja. Näiden pallojen pitäisi olla sellaisia, että kun niitä painelee, niistä kuuluu musiikkia.)  Ja se aika, kun pikkosisko syntyi! Liikuttavin on kysymys siitä, "ketkä nyt ovat hänen vanhempiaan, kun hänen isänsä ja äitinsä ovat nyt siirtyneet vauvan vanhemmiksi. Vakuutimme, että perhesuhteet pysyvät ennallaan." Ja juuri tälläkin hetkellä meidän kolmivuotias kuljeskelee aurinkolaseissa ja uikkareissa odottamassa kevään etelänmatkaamme. Hyvää mieltä ei voi välttää.

Kenelle: Isovanhemmille, sellaisiksi haluaville, sellaisia kadehtiville, lastenhankintaa pohtiville. Ei lapsille.

Muualla: Lapsen kasvattava vaikutus ulottuu isovanhempiin asti, sanoo viisaasti Hannan kirjokansi. Ehdoton hyvän mielen kirja, tuumii Kirjojen kauneudesta -blogi.

Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju Nonna. Kuvitus lapsenlapsen. Siltala 2017.

"Jopa tällainen rento kaveri hiiltyy kuullessaan kerta toisensa jälkeen valheellista informaatiota itsestään." 

Hyvä uni on kiistatta elämän peruspilari, ja siihen tarttuu Leila Saarivirta. Hän on huomannut nukkumisen ongelmat niin aikuisilla kuin lapsilla ja rennosti opastaa meitä parempaa kohti: nukkuminen on ilmaista, mutta sen vaikutukset kallisarvoiset.

Nauroin ääneen jo alkusivuilla; Nukkumatti on tuohtunut niin monesta (oikeasta) syystä. Hänet kuvataan fantsuhahmoissa jonain ikivanhana tonttu-ukkona! Huippuhahmot-kisassa voittaa aina Joulupukki, joka ahertaa vain yhden illan vuodessa!

"Ei mitään persoonallisuutta. Ei lainkaan pitkäjänteisyyttä. Me muut puurramme vuoden ympäri. Eikä kiitoksen sanaa, suosituimman tittelistä puhumattakaan. --- Urani pahin takaisku."

Kuka muu muka nukuttaa tälleen?

Nyt on särmää. Ja ajankohtaisuutta: Nukkumatti päättää perustaa blogin. Kirjan sivulla 25 hekotin, eikä se minua tuntevia yllätä. Mietittiin blogin nimeä. En kerro, lukekaa itse. Näillä fantsuilla (eli fantasiahahmoilla) on muuten ihan omat some-piirinsä.

Nukkumatilla on kaveri, Pahkura. Tämä Lapin murretta puhuva puikula puolestaan perustaa YouTube-kanavan, joka keskittyy pakaroiden kiinteytykseen. Totta kai. Vaikka Pahkura on oikeasti se kotitonttu, joka jättää tiskitasot räävittömään kuntoon ja ruokapöydät sotkuisiksi. Ai, et tiennyt tämän olennon olemassaoloa? Luulit, että sen tekevät lapset?

Kirja vaihtelee suoran kerronnan ja blogipostausten kesken. Myös ystäväkirjan päivityksiä ja sähköposteja sisältyy jännittävään tarinaan, jonka tarkoitus on pelastaa supersankarimme maine - ja jos tylsiä ollaan, myös nukkumisen tärkeys - Joulupukin, Hammaskeijun ja muiden seurassa. Sininen nuttu, niin nähtyä! Aikuisten älyttömyyksiä ihmetellään, mutta heillekin on armollisesti tekstissä täkyjä: tee vaikka Haluatko unimestariksi -tietovisa tai lue TOP5-nukahdusniksit.

Kirjailija puhuu äänellä, jota ilokseen voivat kuunnella sekä lapset että aikuiset. Tarina on hauska ja hulvaton, mutta siinä on vinha todellisuuspohja. Nukkuminen on monelle ongelma. Muitakin lasten haasteita kirja käsittelee, ikään kuin salaa ja puolihuolimattomasti. Ehkä kirjoittajalla myös huoli siitä, miten voimme. Jos aikuiset eivät voi hyvin, eivät lapsetkaan. Ajankohtainen, taidolla tehty, faktaa ja fiktiota viihdyttävästi yhdistävä kirja, josta jää hymy päälle. Mainio paketti.

Kirjailijan edellinen teos Rikas elämä on myös viisas. Kirjoittajaa voi seurata blogissa Pihin naisen elämää.

Lastenkirjoista yleensä: Miksei niissä ole merkintää kohderyhmän ikäluokasta, kuten leluissa? Saision kirja ei ole lastenkirja, vaan aikuisten, iäkkäämpien sellaisten. Saarivirran kirja sopii 4 - 12-vuotiaille, oman arvioni mukaan, mutta siinä on paljon antia myös aikuiselle. En voi kuvitella yli nelivuotiasta, jota kirja ei viihdyttäisi.

Muualla: Fantastinen tositarina, sanoo Joulupukki (anteeksi, en löydä linkkiä). Luetaanko tämä -Kia sanoo sekä aikuis- että lapsilukijoiden löytävän kirjasta varmasti oman tasonsa.

Leila Saarivirta: Nukkumatin vastaisku. Kuvitus Pentti Otsamo. Otava 2018.

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti

Kansallisteatteri halusi juhlistaa Suomen merkkivuotta ja tilasi satavuotisjuhlanäytelmän henkilöltä, jonka Mika Myllyaho arveli pystyvän vaativaan tehtävään. Pirkko Saisio otti tehtävän vastaan hieman kauhistuneena kunniasta (iso näyttämö! juhlanäytelmä!), mutta otettuna ja innostuneena, hän kertoi keväällä bloggariklubilla, ja kirjoitti näytelmän, jossa totisesti (mutta vähemmän totisesti) on iso pala Suomen tarinaa, Kalevalasta kuplaan, punavihreään sellaiseen, saakka.

Nimensä mukaisesti tarina seuraa Topeliuksen satua, tai oikeastaan jatkaa sitä: tähti vilkkuu koivun oksan alla, kutittaa puuta olkapäästä. Myyttinen metsä on tarinan kantava voima, kuten suomalaisuuteen kuuluu, ja hurmaa katsojan: puhuvien puiden ääni, liike, värit ja valot lumoavat!

Puiden alla kohtaavat ihmisparat ja muut elävät. Siepatut lapset löysivät sadussa kotitorppansa tähden ja koivun avulla, mutta nykyisin torppa on kesäviikonloppujen viettopaikka, jonne sisarukset kutsuvat ystäviä juhlimaan. Sisaruksina näemme hieman yllättävästi vanhempaa sukupolvea: veli Kristoffer on Jukka Puotila, sisko Hagar Tiina Weckström. Puotilan suoritus on aina yhtä varma ja taidokas. Hän ei näyttele, vaan on tarinansa henkilö. Tarina ei ole kronologinen, vaan vie katsojan läpi Suomen historian vahvasti nykyaikaan peilaten.

Köyhä ja kurja suomalaisuuden alkuaika tulee selväksi torpan tapahtumien myötä, ja sodat, Linna-viittauksineen. Saadaan tuta, miten ja millaisessa ilmapiirissä meidät on kasvatettu! Ruotsalaisuuden kausi on riemastuttava - totta kai ilon kautta, kun ruotsalaisuudesta on kyse. Kun ruotsalaiset vaativat alamaisiltaan osallistumista sotavarusteluun, muistutetaan myös saamapuolesta. "Mitä se nyt on yksi häst tai yksi lapsi någon gång, vastineeksi saatte yliopistot ja sivistystä!" Riku Nieminen tekee ruotsalaisen upseerin hahmon hykerryttävästi, oikein painotuksin ja huumorilla, joka upposi myös nuoreen teatteriseuralaiseeni.

Venäläisyys ei ole niin yksiselitteistä. Näytelmää voisi kuvata yhdellä sanalla hyvin saisiomaiseksi, joten Leninin iso osuus ei ole yllätys. Ja isolla tarkoitan sekä henkistä että fyysistä kokoa. Kuollutta painoa kantamaan tarvitaan aika monta suomalaista! Ja pää, se on vaikein hävittää. Vähän kauhistutti, mutta enemmän nauratti.

Nykyajan viikonloppuna torpassa pohditaan niin sisaruus- kuin muitakin suhteita ja vietetään aikaa yhdessä kännyköitä tuijottamalla. Siinä ei ole paljon yllättävää, mutta hienosti esiin tulevat isot kysymykset, jotka nykyisyyttämme muokkaavat, kuten ilmastonmuutos, luonnon tila, pakolaiskysymys ja yllättävät poliittiset päätökset. Thaimaalainen kotiapulainen, erottamaton perheen osa Lee hoitaa kotityöt ja arjen sujuvuuden, muiden pohtiessa syntyjä syviä (kuten sitä, milloin ravut ovat valmiit syötäväksi). Myös Ann-Lee (Elsa Saisio) opettelee suomalaisuutta, asiaankuuluvin nöyrin ilmein, peilinä omahyväiselle käytöksellemme.

Erityisesti odotin tulevaisuusosuutta - kun mennyt ja nykyisyys oli käsitelty - ja muutos tapahtuukin, tummempaan. Lee ei ole enää perheenjäsen, kun tiukka paikka tulee, kun rajoja siirrellään ja muureja rakennetaan. Jääkarhu joutuu tyytymään innostukseen pienestä jääkimpaleesta, sisaruksille rakkain puu kaadetaan. Mihin ihmiset joutuvat? Viimeiselle lautalle?

Ratkaisu jää viitteelliseksi: tulkitsin sen ihmiskunnan katoamiseksi, mutta tulevan voi nähdä myös toisin. Jo puut kertoivat, että tyttöjä ja poikia syntyy, kasvaa, kuolee, ja tämä kaikki toistuu. Tiesivätkö ne? Nuorta seuralaistani ärsytti loppuosan viitteellisyys. Hän olisi kaivannut tarinaan selkeän lopun ja ratkaisun. Mutta entä jos sellaista ei pysty edes aikuinen kertomaan? Entä jos hämmennyksen tila on juuri se, missä ollaan? Pointti, sanoi nuori seuralainen.

Kokonaisuus on moninainen: on sekä häikäisevää esitystä ja wau-efektejä, naurua (usein meille itsellemme) että kohtia, jotka tuntuvat tavallisuudella alleviivatuilta, etenkin sisarusten välisessä dialogissa. Vaikka olen sanojen ystävä, niitä oli kovin paljon! Vaikutelmat ja tunnelmat syntyisivät vähemmälläkin tekstillä? Satavuotisjuhlanäytelmän paikan Koivu ja tähti lunastaa komeasti, vaikka Lenin-osuus painottuu ja joitakin tärkeitä osia jää puuttumaan, mutta valintaa on tehtävä. Tämä on yksi näkemys suomalaisuudesta. Joku muu olisi kirjoittanut sen toisin. Saision kunnianhimoinen ja huumorilla ryyditetty tarina on fiksu veto. Liika juhlavuus ja ryppyotsaisuus olisi tylsää.

Teatterin mainosteksteissä muuten sanotaan, että "kaikki tunnemme Koivu ja tähti -tarinan": ei pidä paikkansa. En edes minä, 60-luvulla syntynyt, muistanut sitä googlaamatta; ei sitä enää kouluissa luettu minun aikoinani, saati vuosituhannen vaihteessa syntynyt seuralaiseni. Ehkä maininta viittaa vanhempiin ikäluokkiin parhaana näytelmän kohderyhmänä, mutta en rajaisi esityksen suositusta vain heille. Googlaten selvisi sekin, että Topeliuksen suvussa on oikeasti tapahtunut lasten sieppaus Venäjälle, mistä inspiraatio satuun on syntynyt.

Puina loistavat Riku Nieminen, Karin Pacius ja Heikki Pitkänen, jotka muiden näyttelijöiden tavoin esittivät useita rooleja. Kiitos etenkin heille ja Jukka Puotilalle, jotka nousivat kirkkaimpina tähtinä esiin taitavasta tekijäjoukosta. Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nautin aina suuresti loisteliaasta ympäristöstä ja tekniikasta, jonka tilat nykyisin mahdollistavat, ja etenkin siitä, että sitä osataan hyödyntää. Vieläkin ihmettelen puhuvia puita: kertaakaan en huomanut niiden tuloa, mutta jälleen ne olivat siinä, hätkähdyttävinä.

Kenelle: Peruslaadukkaan teatterin ystäville, Suomen tilasta ennen, nyt ja tulevaisuudessa kiinnostuneille, teatteritekniikan mahdollisuuksista innostuville.

Muualla: Myös Mannilainen oli ensi-illassa. Ja Henna. Ja Tuijata. Ja muita.

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti. Ensi-ilta 13.9.2017. Käsikirjoitus Pirkko Saisio, ohjaus Laura Jäntti. Lavastus Kati Lukka, puvustus Tarja Simone, musiikki Markus Fageruud, valot Morten Reinan, äänet Raine Ahonen ja Esko Mattila, naamiointi Jari Kettunen.

Kuvat: Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Sain ensi-iltalipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Kyllä se vain niin on, että kullekin kirjalle ja kirjailijalle on oma aikansa ja otollisin hetkensä tulla luetuksi. Pirkko Saisiota olen selaillut joskus tuntematta siihen kummempaa vetoa, ihmetellyt korkeintaan lyhyitä, usein vain yhden virkkeen mittaisia kappaleita, pitänyt tyyliä kumman töksähtelevänä ja hankalana lukijalle.

Jostain itselleni tuntemattomasta syystä se alkoi nyt kiinnostaa, ja Punaisen erokirjan luettuani olin aivan myyty. ”Töksähtelevyys” näyttäytyy nyt minulle palapelin palasina, joita kirjailija heittää kiinnostuneelle lukijalle, aivan kuin antaisi kurkata ajatuksiinsa, ja lukija saa koota niistä itse kokonaisuuden ja hämmästyä lopputulosta. Hämmästyä siksi, että kokonaisuus sisältää niin paljon.

Tämä kirja ansaitsisi pitkän ja perusteellisen analyysin - ja niitä on varmaan tehtykin - mutta näillä resursseilla tyydyn vain toteamaan, että kirja on sekä rakkaustarina, kasvutarina, perhedraama, kulttuuri- ja aatehistoriikki, ajankuva ja samalla hieno kaunokirjallinen teos. Siinä riittää, mistä repiä! Saisio muistelee välillä menneitä, on välillä tässä ajassa (kirjankirjoituksen ajassa), heittää ilmaan ajatuksenpätkiä ja asiayhteyksiä. Kotitausta on vahva: tässä perheessä ei oltu totuttu puhumalla selvittämään asioita. Elämänmeno ei syntynyt tyhjästä.

Nimi viittaa (muun muassa) politiikkaan 1970-luvulla: nykyisin on vaikea kuvitella, miten suuri merkitys punaisella aatteella oli, etenkin taide- ja teatteripiireissä. Niitäkin kirja kuvaa herkullisesti - mainitsinko jo, että huumoriakaan kirjasta ei puutu, vaan lukija saa monet makeat naurut. Esimerkkinä kohta, jossa verrataan Ylioppilasteatterin ja Teatterikoulun poikia. Erot tulevat erittäin selviksi!

Ylioppilasteatterin pojista ei kukaan pelannut jalkapalloa tai jääkiekkoa tai harrastanut runonlausuntaa. Ylioppilasteatterin pojat piirsivät sarjakuvia, matkivat (kännissä) Ella Erosta, keittivät nekkuja, maalasivat banderolleja tai kutoivat jättipuikoilla polviin ulottuvia villapaitoja tyttöystävilleen. Teatterikoulun ykköskurssin pojilla on kausiliput HIFK:n ja Tapparan otteluihin. Ne osaavat ulkoa Eino Leinon, Lauri Viidan, Kaarlo Sarkian ja Uuno Kailaan runoja ja lausuvat niitä virnuilematta, illanvietoissa, joilla ei ole mitään tekemistä maailman muuttamisen kanssa.

Ylioppilasteatterin pojat joivat olutta studiossa, Vanhan kahvilassa tai Kaivopihassa. Ykköskurssin pojat juovat jaloviinaa ja kuulalaakereita, tanssivat virnuilematta tangoa ja valssia ja vievät alivuokralaishuoneisiinsa naisia, joilla ei ole mitään tekemistä teatterin tai maailman muuttamisen kanssa.

Ylioppilasteatterin pojat ovat Helsingistä, Kauniaisista tai Jyväskylästä. Teatterikoulun pojat ovat maalta, paikkakunnilta, jotka hän hatarasti muistaa maantiedon oppikirjasta: Iisalmi, Nivala, Lohja, Eurajoki, Tampere.

Maailma oli erilainen muutenkin. Homous oli rikos 70-luvulle asti ja ”big issue” vielä pitkään. Päähenkilön - joka on siis Saisio itse, osin fiktiivisesti - äiti ei hyväksynyt tytön lesboutta, joka tytölle itselleen oli tässä kirjassa jo selvää.

Rakastaminen ja suhdekuvioiden pohdinta ja muistelu ovat kirjan keskeistä antia, kuten elämässä yleensäkin, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Kuvio on tuttu, oli kaksi tyttöystävää: toinen vakaa toveri, jonka seura eheyttää. Toinen epäluotettava, itsekeskeinen ihana renttu, jonka kanssa rakkaus on raastavaa, ja lopulta:

 He hankkivat lapsen, joka erotti heidät.

Taiteellinen ura etenee. Jukka Larsson syntyy. Saisio kertoo asiat niukasti, ikään kuin itsekin hieman ihmetellen ja muistilistaksi keräillen, mitä kaikkea on tapahtunutkaan. Elämä jatkuu, erotaan, muutetaan, uutta odotetaan. Menneistä ei kukaan kuitenkaan koskaan täysin pääse, eikä pidäkään.

Olen päättänyt, että ikkunaan en mene.

Menen ikkunaan.

Saisio-herätyksen saaneena hain kirjastosta saman tien muutaman kirjan lisää. Pienin yhteinen jaettava on ilmestynyt 1998, ja se aloitti omaelämäkerrallisen kirjasarjan, jonka toinen osa Vastavalo ilmestyi 2000. Punainen erokirja jatkaa siitä. Se voitti Finlandian ilmestymisvuonnaan 2003, jolloin valitsija Mervi Kantokorpi asetti sen mm. Haahtelan ja Itkosen edelle, kuten kirjantila-blogin keskustelusta selviää.

Saisio-ihailijan Hannan juttu on Kirjainten virrassa. Hän muistuttaa siitä, että kirja ei pohjaudu täysin omaelämäkerrallisiin faktoihin. Kirja on myös äänikirjana, jonka Karoliina kuunteli.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja. WSOY 2003.