Kaivos, Oranssi maa

Kaivosaihe kotimaisilta tekijöiltä (ja muitakin yhtäläisyyksiä on):

Suomalaisten onnettomat kaivosviritykset - tai se yksi iso ja onnettomin - on virikkeenä dekkarille, joka punoo yhteen bisneksenteon, ympäristökysymykset ja nuoren journalistimiehen, Jannen. Jannen elämä ja työ kasvavat uuteen vaiheeseen, kun hän alkaa tehdä juttua kaivoksen tilanteesta ja julkisuudelta piilotetuista asioista.

Kiinnostava, ajankohtainen aihe. Tuomaisen ote uraa tekevän lehtimiehen, samalla nuoren perheen isän ja aviomiehen tuntojen kirjaajana on uskottava. Pidin herkullisista lehdenteon kuvauksista, juuri noin toimitustyön voi kuvitella toimivan. Hieman vähemmän uskottava on Jannen isän, Emilin, ura. Hän ei ole - omasta valinnastaan - nähnyt poikaansa 30 vuoteen, mutta palaa nyt Suomeen, perheyhteyttä kaivaten.

Kun Janne sohii muurahaispesää kaivoksella, odotin enemmän kuhinaa. Koska kyse on dekkarista, tapahtuu tietysti paljon kuolemista, mutta se jää etäiseksi (onneksi?). Juoni ei ole räjähtävä; alussa ehdin itse kuvitella paljon karmeampia kuvioita tapahtumien taustalle kuin lopulta paljastuu.

Tuomaisen tyyli on mukavan kertoileva, ironisine havaintoineen ja arkifilosofisine lauseineen:

"...farmariautoja, joissa kravatteihinsa kuristuvat myyntijohtajat tekstasivat rakastajattarilleen ja läikyttivät kahvia puvunhousuilleen" tai "Jos jokin idea on kaikkien mielestä hyvä, niin se ei taatusti sitä ole."

Kertojia ovat sekä Janne että hänen isänsä, joka pohtii paljon ikääntymistä, samoin Jannen äiti Leena, joka tosin jää roolinsa mukaisesti sivuhenkilöksi. Tähän voin yhtyä:

"...jokaisessa kertyvässä vuodessa on se hyvä puoli, että jälleen on vähemmän asioita, joista tarvitsee välittää paskan vertaa. Anteeksi kielenkäyttöni."

Tuomaisen siloiteltu kieli herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Liian harkittua? Toisaalta arvostan omaperäistä ilmaisua. Ehdottomasti Tuomaisella on oma kielensä.

Paljon hyviä elementtejä, joiden cocktail ei nouse osiaan isommaksi. Pidin enemmän Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni -kirjasta, Parantaja on vieläkin lukematta.

Kenelle: Helpon dekkarin lukijalle. Kotimaista kannattaville. Kaivostoiminnasta kiukustuville.

Muualla: Juoni laukkaa ja sivut kääntyvät kuin itsestään, sanoo Lumiomena. Pimeys säteilee valoa, sanoo Kannesta kanteen, sivuilta -blogin Jussi. Todella luettavaa liukasta tekstiä, sanoo Arde.

Antti Tuomainen: Kaivos. Like 2015.


Tua Harnon Oranssi maa sivuaa myös kaivostoimintaa, nyt Australiassa. Eksoottinen sijainti ei kuitenkaan tarkoita liian kauas menemistä; ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla. Myös Sanna, joka matkaa Australiaan, ja ehkä kuvittelee kaiken muuttuvan toisella puolella maailmaa. Ei muutu.

"Miksi ihmisenä olo oli näin vaikeaa hänelle?"

Harno on hyvä kirjoittaja, jolla on myös oma käsialansa, ja hänen lauseensa on kaunis ja viisas, ilo lukea. Tarina ei ole kovin vetävä, ja uskottavuusongelmien kanssa kamppailin tässäkin. Sanna tai hänen ystävänsä Martti eivät tule iholle, henkistymisopetusta tarjoavasta Raldasta puhumattakaan. Vaikka:

"Toivon syttyminen tekee ihmisen hulluksi."

Ihailen huimaa mielikuvitusta - miten joku suomineito keksii tehdä kirjan australiaisesta kaivosmaailmasta tai erämaasta? - ja tekstin taitavaa rakentamista. Sekä rohkeutta kommentoida vaikeita asioita, viisaasti. Ja tiedän, että ihmiset tekevät irrationaalisia ratkaisuja, mutta en silti osannut eläytyä. Vähän harmittaa. Ehkä kirja tarvitsee toisen lukukerran, sillä aineksia on. Ensimmäinen lukukerta voi jättää sivuun tärkeitä huomioita, kun keskittyy vain Sannan tekemiseen, pääjuoneen. Lapsiteema ja raskaus toistuvat, jos Harnon esikoiseen verrataan. Ja moni muukin silloin sanottu.

"Olivatpa hänen ajatuksensa kuinka viheliäisiä tahansa, ne olivat hänen omiaan."

Kenelle: Traagisten kehitystarinoiden lukijalle. Perhettä perustaville. Kauas kaipaavalle. Seikkailuhenkiselle. Mietittyä tekstiä hakevalle.

Muualla: Tiina ei voinut laskea kirjaa käsistään. Leena Lumi fanittaa, vaikka toinen kirja on hyvin erilainen hänen ihailemaansa Harnon esikoiseen verrattuna. Mai kiittää kirjailijaa silmien avaamisesta, vaikka hieman raskasta olikin. Ihan hyvä näinkin, sanoo Lumiomena. Myös Mari A luki kirjan. Taitavasti ja kauniisti kirjoitettu, sanoo Kirjakaapin kummitus.

Tua Harno: Oranssi maa. Otava 2015.

Ne jotka jäävät

Fridan on tehtävä suuri päätös. Haluaako hän lapsen Emilin kanssa vai ei? Lapsi on kynnyskysymys heidän suhteensa jatkumisessa. Emil toivoo lasta, Frida pelkää sen sitovan häntä liikaa. Hänen on vaikea rauhoittua, luottaa, olla läheisessä suhteessa. Siksi hän matkustaa isänsä kotikonnuille Montpellieriin miettimään päätöstään. Samalla hän kelaa perheensä - eli itsensä - historiaa muutaman sukupolven takaa. Lähtemistä ja jäämistä.

Oli Siri, hotellinomistaja Erik Kurjen tytär, joka nappasi miehekseen Per Henrikssonin, koska tällä oli sukua Ruotsissa ja se tuntui hienolta. Oli heidän poikansa Poju,  joka haaveili lentokoneista, mutta isä järjesti pojalle työpaikan vasta Helsinkiin perustetulta IBM:llä. Poju valitsi omapäisesti sihteerinsä, Hilkan Kaskisista, ja nai tämän. Poju päätti noudattaa unelmaansa ja pääsi kuitenkin Pan Amille töihin, mutta Hilkka ei halunnut suin surminkaan muuttaa Amerikkaan, joka oli Pojun haaveiden kohde. Levoton Poju lähti rapakon taakse, ja ehti elämässään erota ja löytää uuden naisen monta kertaa. Vaimo Suomessa, Amerikassa, Hongkongissa, Amerikassa... miten monta heitä olikaan, ja lapsia. Mikseivät suvun miehet epäröineet lapsien hankkimista, kuten Frida, vaan päinvastoin? Ottaako nainen isomman vastuun lapsesta - se mullistaa naisen elämän, muttei miehen samalla tavoin? Ainakin Siri omistautui Pojulle. Eikä miestä voi ymmärtää tuntematta tämän äitiä, sanoo kirja.

"Joskus me kaikki erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnellisiksi, mutta kauheinta on, kun vaadimme sitä lapsiltamme."

Pojun ja Hilkan poika Raimo, Fridan isä, päätti olla puoliso ja isä. Hän ei kuitenkaan pystynyt pitämään yllä näitä rooleja, vaan hajosi. Lähti itsestään. Hajoamista sisältä päin pelkää myös Frida, vaikka toisaalta uskoo isänsä oppia: "Mitä tahansa voi olla, jos vain päättää niin, omaksuu roolin."

Kirja on hyvä, jopa erinomainen, monilla kriteereillä, se herättää paljon tunteita ja ajatuksia. Se on haikean kaunis ja luottaa lukijan lukutaitoon. En kuitenkaan osannut eläytyä tähän täysillä, koin aikahyppelyt hieman sekaviksi (piti olla tarkkana, kenestä kulloinkin puhutaan) ja ajatukset jopa ärsyttäviksi Fridan asenteen vuoksi. Toivon, että hän löysi menneisyydestään vastauksia - mutta oikeassa elämässä tuntuu liian helpolta nojata menneeseen niin paljon kuin Frida tekee, hyvässä ja pahassa. Kiitän myös Westö-viittausta. Ja olen iloinen, että luin kirjan, vaikkei se ykköskaartiini nousekaan. Voi olla, että sukupolviero näkyy tässä?

Kiitän kauniista kielestä, viisaista, ankarista ajatuksista, tulevaan viittauksista, jotka tekevät tekstistä persoonallisen. Pidin myös siitä, että henkilöt sidottiin aikaansa työpaikkojen kautta ja siitä, että Helsinki on vahvasti läsnä. Henkilöt ovat moniulotteisia, kiinnostavia.

En pitänyt menneen vatvomisesta, toistoista, sentimentaalisuudesta, asenteesta, jonka mukaan kaikki selittyy aikaisemmin tapahtuneella, vastuunoton väistämisestä, suvunjatkamisen kauheuden ja kauneuden painottamisesta. "Eikä Raimo ollut ollenkaan huomannut, kuinka lapsilla on tapana tuhota perheidylli." Aivan kuin ihmisellä ei olisi omaa tahtoa, omaa vastuuta, vaan menneet ja tulevat sukupolvet määrittävät kaiken tapahtuvan. Onko oikeasti niin?

Kenelle? Tunteikkaista sukupolviromaaneista nauttiville, identiteettiään etsiville, tuoreesta kauniista kielestä iloitseville ja ilman muuta kaikille Leonard Cohen -faneille. Jos pidät Cohenista, pidät varmasti myös tarinasta, joka kulkee musiikin mukana lukujen nimiä myöten.

Kirjaa on luettu blogeissa paljon, sillä se voitti keväällä Pentti Saarikoski -käsikirjoituskilpailun. Ajattelen samoin kuin Jenni: kirjassa pitää olla enemmän rosoa, jotta se kolahtaisi täysillä. Mari a rakasti kirjaa, Liisa piti kovasti ja hänen blogissaan on lisää linkkejä.

Tua Harno: Ne jotka jäävät. Otava 2013.