Hajanaista luentaa

Elän keskellä vuoden kiivaimpia kirjoitustyökiireitä, juhlapyhiä, lapsenlasten lomia, suvun muistamisia ja läheisten tauteja - itse olen pysynyt terveenä - joten lukeminen on ollut lievästi sanoen hajanaista viime viikot. Kuten talousviestinnän kielellä sanoisimme: Toimintaympäristö on ollut haastava ja jatkuvasti muuttuva. 

Niputan lukukokemuksia silti, elämää tämä vain on. Ja siihen kuuluvat kirjat. Tampereella tapasin mainion saksalaisdekkaristin Simone Buchholzin, jonka uusin suomennos Mexikoring jatkaa syyttäjä Chastity Rileyn tarinaa. Tutulla, lakonisella tavallaan, joka kuvaa rikostutkintaa virkavallan nuhruisista kahvihuoneista katujen väkivaltaan ja vuosisataiseen, syntyperän mukaan muotoutuneen ihmisen arvottamiseen saakka, jota länsimaissa on vaikea ymmärtää - ennen kuin joku kertoo siitä ymmärrettävästi. Sen Buchholz tekee. Silmiä avaava moderni Romeo ja Julia -tarina ei pääty odotetusti, Riley pysyy entisellään, tosin järkkyen. Arvostan kirjailijan persoonallista tyyliä ja sanomisen tapaa. Dekkareiden ja omalaatuisen kerronnan ystäville, yhteiskunnallisista ilmiöistä kiinnostuneille. Luen varmasti seuraavatkin osat.

Simone Buchholz: Mexikoring. Kustantamo Huippu 2021. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Taina Värri. 

Lakonisuudesta ei Markus Ahosta voi syyttää. Hän käyttää paljon sanoja, kuvailee ja vyöryttää tunnelman lukijan eteen ja mieleen havaintojen ja tapahtumien runsaudella. Silti hän ei sorru kaikkitietävyyteen eikä ylenkatsontaan, vaan antaa onnistuneesti vaikutelman, että hän ymmärtää henkilöitään, katsoo heitä samalta tasolta. Niitä lähiölapsia, joista kasvaa ongelmanuoria ja ongelma-aikuisia, osasta rikollisia. Rikosylikonstaapeli Markku Isaksson, Ahosen sarjan päähenkilö, joutuu rikoksia selvittelemään, osallisten sydäntäsärkevien taustojen, koulukiusaamisten, mielenterveysongelmien ja päihdekoukkujen viidakossa. 

Kotipaikallani Kannelmäellä on ikävän suuri rooli tarinassa lähiöiden huonoudesta puhuttaessa, mutta muistetaan nyt, että se on vain osa totuutta ja fiktiosta on kyse - rikollisuutta on Kaivopuistossakin, ja hyvää perhe-elämää Pohjois-Helsingissä ja Vantaalla, jonne tarina ulottuu, Martinlaaksoon ja hoodeille. Se on Ahoselle lapsuudesta ja nuoruudesta tuttua seutua, ja siksi sijoittelu on luonteva, vaikka nurisen. Tarina on kuitenkin vetävä ja riittävän uskottava, vaikka Maaret mietitytti. Toisaalta, Maaretia monet toivovat olemassaolevaksi, uskon! Tekstiltään kunnianhimoisesti ja psykologisesti huolella ja rauhallisen pohdiskelevasti rakennettu tarina onnistuu säikäyttämään, yllättämään, rauhoittamaan ja taas pelästyttämään. Silti koko matkan säilyy luottamus kirjoittajaan ja tarinaan. Eikö juuri se ole kunnon dekkarin tehtävä? 

Markus Ahonen: Anna pahan kiertää. WSOY 2021. Kansi Sanna-Reeta Meilahti. 

Dekkareista puhuttaessa ei sovi unohtaa ruotsalaisia, joiden maine alalla on jo, no, sellainen, että suomalaisetkin haluaisivat. Denise Rudberg on yksi genren nimistä, joka oli minulle uusi. Hänen kirjansa Salainen koodi kertoo kuitenkin niin kiinnostavasta aiheesta, että oli luettava. Vuonna 1940 Tukholmassa värvättiin joukko teräviä naisia ryhmään, jonka tehtävä oli purkaa saksalaisten viestintäkoodi. Myös Helsingissä tehtiin samaa työtä. Ja tämä on faktaa. Mutta millä kriteereillä sodan koodinpurkajat valittiin ja millaisia naisia he olivat? 

He olivat yllättävän vaihteleva joukko, erilaisista taustoista, kertoo kirja, joka perustuu osin kirjailijan isoäidin todellisiin kokemuksiin (en tiedä, missä määrin, eikä sillä mielestäni edes ole merkitystä asian kiehtovuuden kannalta). Metallinselkeästä tehtävästä huolimatta Rudberg onnistuu tekemään tarinasta suorastaan lällyn. Naisten rakkaus- ja mekkohuolet ovat tärkeitä, totta kai, mutta odotin terävämpää katsetta itse tehtävään, koodinpurkuun. Ainakin ensimmäisessä osassa - kirja aloittaa neliosaisen sarjan nimeltään Liittolaiset - sitä käsiteltiin melko kevyesti, ehkä seuraavissa jykevämmin? Helsinki kuulemma nousee esiin, mikä kiinnostaa suomalaislukijoita. Toisaalta, ei perinteinen naisviihde ole pahasta, kunhan lukija tietää, mitä luettavakseen valitsee. 

Denise Rudberg: Salainen koodi. Into 2021. Suomennos Anu Koivunen. Kansi museokamaa. 

Risto Isomäki tekee tuttua työtään tutkijan ja kirjailijan yhdistelmänä. Atlantin kuningatar luo vision "valtavimmasta laivasta, jonka ihmiskunta on koskaan rakentanut. Se vie merijäätä Afrikkaan ja tuo sieltä biomassaa pohjoiseen." Eipä huono visio, ehkä piankin oikeasti tarpeen. Isomäen oivalluksista osa on löytänyt vastineensa todellisuudessa. Arvostan hänen asiantuntemustaan ja energiaansa kertoa kansalle elintärkeistä asioista ja herätellä ajattelemaan omaa vastuutamme elinympäristömme säilymisestä.

Kirjan vahvuudet ovat tuttuun tapaan asiaosaamisessa ja vahvan todellisuuden tunnun luomisessa, kuten aerogeelin kaltaisissa keksinnöissä, eivät ihmiskuvauksessa (kuulemma Lauri Nurmi -kirjat päättyvät tähän, enkä ole edes noteerannut niitä sarjaksi) tai tunteisiin vetoavuudessa. Kun ilmastonmuutos tai tartuntataudit etenevät, mitä keinoja meillä on? Pelottavaa, osin lannistavaa: olemmeko jo liian myöhässä ihmiskunnan ja tulevien sukupolvien kannalta? Ei sovi lukijoille, jotka eivät tunnusta faktoja ja jotka haluavat elää nykyistä elämää niin kauan kuin se on mahdollista. Kurkkaus visioon voi olla liian rankka, toisaalta seikkailumainen tarina saattaa viehättää ja vaivihkaa muuttaa ajattelua suuntaan, joka muuttaa tuntemamme maailman kohtaloa. 

Risto Isomäki: Atlantin kuningatar. Into 2021. Kansi Jussi Karjalainen.

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi.

Suomalaisia lukijoita tunnetusti kiinnostaa historia ja sadan vuoden takainen taiteen kultakausi, joten on hienoa, että ajasta saadaan lisää dokumentoitua tietoa. Myös henkilöistä, jotka eivät ole omalla nimellään tunnetuimpia, mutta ovat olleet vahvoja vaikuttajia ajan henkeen ja tekemiseen. Kuten vaimoista. Kuten Axel Gallen-Kallelan vaimosta Marysta.

Mary Slöör oli helsinkiläinen herrasväen tytär, joka sai säällisen kasvatuksen ja opetusta jo pienenä muun muassa lukemiseen. Axel oli maalaispoika, joka ystävystyi Maryn veljen Arthurin kanssa, joten tuleva pari tapasi toisensa ensimmäisen kerran Mary ollessa vasta 9-vuotias, vuonna 1877.  Ruuskan mukaan "todennäköisesti värikkäät kertomukset Axelista kantautuivat Maryn korviin jo paljon ennen". Axel oli muuttanut Tyrväältä Helsinkiin kouluun veljensä Unon kanssa, Norssiin, jossa Axel saavutti mainetta laiskana ja kapinallisena oppilaana, joka huvitteli piirtämällä opettajista pilakuvia ja mielellään kävi Arthurin kotona usein ruoka-aikaan - sukulaisissa asuvilla veljeksillä riitti ruokahalua.

Aika oli mullistavaa henkisesti; myös naisten oikeuksista alettiin puhua. Minna Canth kyseenalaisti Snellmanin käsityksen naisellisuudesta ja naisen rakastettavuuden perustumisesta siihen, että hän tarvitsee miehen suojaa. Naisyhdistys perustettiin. Maryn isä Karl suomensi Ibsenin näytelmän Nora, jonka Marykin todennäköisesti näki, arvelee Ruuska, mutta tuskin vielä ymmärsi. Silti aatteet varmasti vaikuttivat tytön kehitykseen, samoin kuin elävät naisen mallit perheessä ja suvussa. Äiti Aina oli etevä pianisti ja huomasi tyttäressään samoja lahjoja. Niinpä Mary pääsi soittotunneille, joiden tuloksena hän suunnitteli musiikista ammattia. 

Kirja kertoo kiehtovan yksityiskohtaisesti arjesta ja ajanvietosta kesineen ja matkusteluineen. Elämä on monenlaisten velvoitteiden täyttämää, mutta juhlimaankin ehdittiin. Kymmenen vuoden kuluttua ensitapaamisesta Axelin ja Maryn kirjeenvaihto on jo vakiintunutta, ja yhteisestä tulevaisuudesta keskustellaan - isä Karlin hangoitellessa vastaan. Axel vakuuttaa, että hän on ylpeä soittotaitoisesta Marysta eikä aio tehdä tästä piikaansa. Mutta fakta on, että Maryn musiikkiopinnot eivät edenneet suunnitelmien mukaan ulkomaille ja kun avioliitosta tuli vihdoin totta, molemmat tekivät töitä miehen uran edistämiseksi, tunnetuin seurauksin. 

Mutta Mary itse halusi niin. Avioliitto ei ollut tasainen - miten kahden taiteilijan kesken olisi voinutkaan olla - mutta rakkautta ja intohimoa siitä ei puuttunut. Axel käytti vaimoaan paljon mallinaan, kuten Ainona. Alastomana poseeraaminen oli melkoinen hyppäys siveälle perhetytölle; Mary selvästi osasi sopeutua ja vapautua rakkaudellisessa avioliitossa monin tavoin. (Kuvassa bloggari kirjan julkkareissa syyskuussa 2021 Axelin vaimostaan tekemän veistoksen vierellä.)

"Mary availee maalipurkkeja ja lämmittää Axelin kintaita takkinsa alla. --- Marylle tärkeintä kuitenkin oli se, että he olivat taas saaneet olla yhdessä ja tehdä työtä."

Jatkuvasti hämmästyttää se fyysisen työn määrä, jota naiset tekivät. Huushollien ylläpito ilman kodinkoneita vaati jatkuvaa puurtamista, ja silti aikaa vaikuttaa jääneen myös muuhun. Tosin ajan tavat palvelijoineen ja yhdessä asuvine sukulaisineen varmistivat käsiparien riittävyyttä. Silti Marykin joutui opettelemaan niin haloilla lämmittämistä kuin sairaanhoitoa, "tavallisten" naisten taitojen, kuten käsitöiden, ruuanlaiton ja lapsenhoidon, ohella. Herraskaisia ei oltu. Mutta Mary vaikuttaa sinnikkäältä ja energiseltä naiselta, jonka tapa ei ollut valitella, vaan hän uskoi jokaisen itse valitsevan tiensä ja onnellisuutensa elementit. Kuvassa Maryn hanskat.  

Perhe kasvaa, Kalela rakennetaan - julmetun kylmä talvisin - matkustellaan ja kasvatetaan lapsia. Naistyömäärän lisäksi ihmettelen aina tuolloista matkustuksen määrää, ei liene sekään ollut vaivatonta matka-arkkujen ja hitaiden kulkupelien aikana. Mies reissasi paljon ensin opiskelujen ja sitten työnsä takia, mutta paljon matkustettiin myös yhdessä, Euroopassa ja jopa Afrikassa, Suomen lisäksi. Tarvaspää oli tarkoitettu ateljeeksi, eikä sekään ollut varsin mukava kotikäytössä.

Siellä kuitenkin onneksemme sijaitsee komea todiste pariskunnan saavutuksista ja Axelin urasta museona. Sekä sadat tai tuhannet kirjeet, joita pariskunnan ja heidän lähipiirinsä jäljiltä ovat tallella - kukaan ei ole ehtinyt laskea, kuinka paljon niitä tosiaan on, sillä niitä on paljon!

Helena Ruuska (kuva alh.) istui kellariarkistossa tutkimassa niitä ja koosti kirjeiden ja muiden lähteiden pohjalta hienon, kattavan ja yksityiskohtaisen kuvauksen tuon ajan elämästä ja yhden merkittävimmän suomalaisen taiteilijan taustasta. Koska pariskunnan yhteys oli tiivis, myös vaimon elämäkerta kertaa suurelta osin miehen uraa, josta lukija saa samalla hyvät tiedot. Molemmista piirtyy esiin elävä ihminen; luonteet, haaveet, ilot, surut, kehityskaari ja siihen vaikuttaneet moninaiset asiat ja verkostot. Kirja syntyi noin kahdessa vuodessa, mikä on sen laajuuteen nähden huima vauhti. 

Kenelle: Kulttuurihistorian ystäville, naisen elämästä kiinnostuneille.

Muualla: Vaativaa mutta värikästä elämää, tuumi Raijan kirjareppu. Helena Ruuska kertoo itse Maaseudun Tulevaisuudessa päähenkilönsä jatkuvista muuttopuuhista. Myös Tarvaspään sivuilla on tarinoita kirjan tekemisestä. 

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi. WSOY 2021. 

Graafinen suunnittelu Maria Paukkunen. Kuvatoimitus Laura Arvela, toimitus Vuokko Hosia.

Kirjan kansikuva on Axel Gallen-Kallelan maalaus 35-vuotiaasta Marysta Keiteleellä vuodelta 1904 "Mary Gallén Lintulan rannassa". Sain kirjan kustantajalta. 

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali

Säästelin kirjaa lukeakseni sitä rauhassa ja ajatuksella, sillä tiedän kokemuksesta, että Sirpa Kähkösen kirjat vievät lukijan niin "tiloihin", ettei niitä voi eikä kannata huitaista. Ja niin tälläkin kertaa.

Kuvaus kolmen kuopiolaisen nuoren elämästä 1960-luvulla on riipivän kaunis ja koskettava. Teos on osa Kuopio-sarjaa, muttei jatko edelliseen, vaan laajennus jo aiemmin kerrottuun. Lassi Tuomi on vielä hengissä! Anna on tietysti, ja pikkuinen Hilla myös, tosin sivurooleissa tässä kirjassa.

Irene, Jaakko ja Leo ovat lapsuudenystäviä, jotka nuorina aikuisina aloittelevat ja kaipaavat itsenäistä elämää ja kaikkea sitä, mitä nyt nuori ylipäänsä kaipaa. Ruokaa ja vaatetusta, hyväksyntää, onnistumisia ja itseluottamusta, turvallisuutta ja rakkautta. Mutta tuohon maailmanaikaan niiden eteen piti tehdä paljon töitä - ainakaan nämä kolme eivät niitä helpolla saavuta, jos sittenkään.

Irene on töissä Linnea Juurisen kukkakaupan tsupparina ja pitää itseään arvottomana, jopa koulunkäyntiin. Hänellä on kotona synkkä salaisuus, joka uuvuttaa tytön ja vie elämisenhalun. Jaakko tekee remonttitöitä ja käytännön miehenä pärjäilee, haaveilee bändihommista ja auttaa Leoa, joka totisesti apua tarvitsee. Hän on ollut omanlaisensa jo lapsena, mutta herkälle pojalle armeija teki huonoa. Kaikki kokevat monenlaista iskua perheiltään ja maailmalta, aika on karua ja köyhää, kun nykypäivään vertaa. Leo toteaa, että aina käsketään "yrittää edes" ja kun yrittää, niin miten käy? 

"Ei minunkaan kanssa yritetty. Minusta luovutettiin. Kotona. Miesten koulussa. Hallin kaupoissa. Jaakko ja Irene eivät luovuttaneet."

Kolmikon ystävyys on vahva, läikähtelee rakkauden puolelle. Nuorten tarinoiden lisäksi seuraamme Paavo Juurista, Linnean miestä, matkalle Leningradiin. Paavolle kaupunki on Pietari, sinne hän muutti jo nuorena Kuopiosta, kutsui sinne sisarensakin, hoiti suurta kukkapuutarhaa mestareiden apuna. Mutta sisarta ei enää ole, ja Paavolla on ikuinen huono omatunto ja kaipaus tätä ajatellessaan. Olisiko mahdollista löytää menneistä vielä jotain jälkiä? 

Matkan kuvaus on upea: lukija näkee mielessään vanhan keisarillisen Venäjän ja venäläiset, samalla kun matkustaa metrolla Paavon mukana paikkoihin, joita ei enää ole.

"Astuimme liukuportaille, ja maan alta kaikui etäinen junan jyrinä. Meitä vastaan, kohti pimenevää iltaa ja syttyviä katulamppuja nousi loputon ihmisvirta, mekaanisten rattaistojen ja väsymättä jauhavien hihnojen kuljettamina, ja minä katsoin heitä tarkkaan, kaihtelematta, ja näin ylpeitä ruhtinatarkasvoja ja mietteliäitä ruhtinaspäitä kymmenittäin, soihtumaiset lyhdyt loivat heidän kasvoilleen värisevää valoa, käännyin katsomaan heidän jälkeensä, he katosivat virkkaan ja sekoittuivat verkkokasseineen, salkkuineen ja käsilaukkuineen aseman vilinään ja astuivat kaduille, joilla jo heidän esi-isänsä ja esiäitinsä olivat kulkeneet, ja jostain tuli etäinen laventelin ja salvian tuoksu, ja sitten olimme portaiden alapäässä..."

Sanoin kirjaa kauniiksi, ja sitä se on, ilmavalta tekstiltään, osuvilta sanomisiltaan, tunnelman luomiseltaan, tunteiden ja mielikuvien nostatukseltaan. Se on surullisen haikea, ei kuitenkaan toivoton. Kirja koskettaa kohtia, joita lukija ei edes tiennyt itsessään olevan. Mainitut neljä päähenkilöä kertovat vuorotellen minä-muodossa, ja aikajänne kurkottaa äkkiä meitä lähelle muutaman tutuksi tulleen osalta.

Ihailen Kähkösen tapaa yllättää myös näin, ulottamalla kerrontaa eri keinoihin ja eri aikoihin, silti sarjasta tutussa henkisessä ja fyysisessä ympäristössä. Kuin todentuntuista unta tai muistoa katselisi, tai paikkaa, josta tietää, ettei sinne koskaan pääse, sitä Vihreää salia, joka on jokaisella omanlainen. 

Kirja voitti Savonia 2021 -kirjallisuuspalkinnon.

Kenelle: Tunnelmien ystäville, kasvutarinoita ahmiville, haikeutta kestäville, laatuproosan lukijoille.

Muualla: Ammaan sanat upposivat erityisen syvälle. Tuijata ei itkuitta päässyt lukemisessaan. Uskomattoman kaunis kirja, sanoo Jorma.

Sirpa Kähkönen: Vihreä sali. Otava 2021. Kannen suunnittelu Anna Lehtonen. 

Tara Westover: Opintiellä

 "Luennoitsija antoi minulle puheenvuoron, ja minä luin koko lauseen ääneen. Kun tulin sen sanan kohdalle, pysähdyin. - En tunne tätä sanaa, sanoin. - Mitä se tarkoittaa?

Seurasi hiljaisuus. En tarkoita että toiset olisivat hetkeksi vaienneet, vaan koko huoneeseen lankesi täydellinen, ankara hiljaisuus. Kukaan ei koskenut papereihinsa, yksikään lyijykynä ei kirjoittanut mitään.

Opettajan suu kapeni viivaksi. - Kiitos vain, hän sanoi ja palasi muistiinpanojensa ääreen. 

Minä tuskin liikahdin loppuluentojen aikana. Tuijottelin kenkiäni ja ihmettelin mitä tapahtui ja miksi kävi niin, että aina kun kohotin katseeni, joku tuijotti minua kuin olisin omituinen. Totta kai minä olin omituinen ja tiesin sen, mutta en ymmärtänyt miten toiset sen tiesivät."

Tara oli päässyt monen mutkan kautta yliopistoon. Kukaan siellä ei tiennyt hänen karmeaa salaisuuttaan: tyttö ei ollut ikinä käynyt tavallista koulua. Hän oli elänyt maalla mormoniperheessä, joka vältti yhteiskuntaa, lääkkeitä ja terveydenhuoltoa, kaikkea järjestettyä. Sillä isä ja äiti uskoivat paitsi jumalaansa myös luonnon voimaan. He sanoivat pitävänsä lapsille kotikoulua, mutta opit olivat  erikoiset, välillä pähkähullut. Niiden avulla tiedonhaluinen ja fiksu Tara ei pitkälle pärjännyt päästessään lopulta kosketuksiin ns. normimaailman kanssa. Hänen oli opittava paljon uutta, ja nopeasti. 

Joku saattoi neuvoa, ilman tietoa tytön taustasta. Jota tyttö ei missään tapauksessa aikonut tunnustaa kenellekään. Monesta syystä, noloudesta, tietämättömyydestä ja opeista, joita kotoa oli annettu. 

"Hän puhui ja minä istuin mykkänä kuin tiiliskivi. Hän kyseli perheestäni. Minä en vastannut. Olin jo tuottanut perheelleni pettymyksen, sillä en kyennyt rakastamaan sitä niin kuin pitäisi, joten vaikeneminen oli vähintä mitä saatoin tehdä."

Taran ponnistelut ovat yhtä uskomattomia kuin hänen perheensä ja pääsynsä opiskelemaan. Kyseessä on kirjailijan oma tausta, tositarina. Perhe eli isän mielettömässä maailmassa, joka oli väkivaltainen, ahdas ja kummallinen - mutta eihän lapsi sitä ymmärrä. Kesti kauan, ennen kuin Tara alkoi ymmärtää. 

"Vaikutti ettei hallituksella ollut koskaan ollut tapana murhata ihmisiä siksi, etteivät he laittaneet lapsiaan kunnalliseen kouluun. Se tuntui minusta niin ilmiselvältä, että oli vaikea ymmärtää, kuinka koskaan olin voinut kuvitella muuta. Ajattelin katkeran hetken ajan, että isä oli valehdellut. Sitten muistin pelon hänen kasvoillaan, ja minusta tuntui varmalta, että hän oli todella kuvitellut meidän olevan vaarassa. Koetin keksiä selitystä, ja mieleen nousi omituisia sanoja, jotka olin oppinut hetkeä aiemmin: paranoia, mania, suuruus- ja vainoharhat."

Mutta henkinen ero perheestä kestää kauan - jos loppuu koskaan - ja sen tajuaminen ja tunnustaminen, ettei läheimmissä suhteissa, jotka ovat lapselle koko maailma, ollut mikään kunnossa. Sitä on Taran vaikea nähdä ja vaikea myöntää, edes itselleen.

Sydäntäriipivä kirja tuo mieleen Joonatan Tolan Punaisen planeetan ja Jana Kipon, ruotsalaisen Karin Smirnoffin luoman romaanihenkilön teoksessa Lähdin veljen luo (tähän on tulossa jatko-osa). Opintiellä ei tuo oheen keveyttä eikä huumoria, se on kipeä ja vakava mutta rakenteeltaan taitavasti helppolukuiseksi rakennettu kasvutarina. Se kertoo myös lapsenkasvatuksesta, perheen mielenterveysongelmista, sisarussuhteista, älykkyydestä ja ennen kaikkea häpeästä. Suomalainen aina ja kaikkea häpeävä henkilö löytää siitä samastumispohjaa sen verran, että kirja koskettaa. Jäi lukematta ilmestyessään, olen iloinen, että nyt se tuli tutuksi.

Kenelle: Häpeää tunteville, koulutusta harkitseville, lasten ja nuorten läheisille, selviytymis- ja kasvutarinoiden ystäville. 

Muualla: Vetää sanattomaksi, sanoo Kirjoihin kadonnut. Mahtava selviytymistarina, mutta on se kyllä monin paikoin myös todella ahdistava, sanoo Kirjarikas ja ahmii tarinaa eteenpäin. 

Tara Westover: Opintiellä. (Educated) Suomennos Tero Valkonen. Tammi 2018.

Tampereen kirjamessut 2021: Viihtyisää!

Tampereen kirjamessuja on sanottu myös kirjafestareiksi, kuulemma siksi, että kokonaisuuteen kuuluu muutakin kuin päämessutapahtuma, runoilta jne. muissa sijainneissa. Mutta koska itse vierailin vain Tampere-talossa, sanon olleeni messuilla - eka kerran Tampereella. Ilmeisesti vuosia aiemmin on vastaavantyyppinen häppeninki kaupungissa ollut, mutta tässä muodossaan tapahtuma on uusi ja ihmeellinen, ainakin meille monille kävijöille. Korona siirsi sen viime vuodelta tähän, juuri kun festivaali oli saatu täysin valmiiksi, joten nyt vain iloittiin toteutumisesta ja järjestäjien pitkästä pinnasta hoitaa hommat uudella aikataululla ja tarvittavin päivityksin. Kiitos!

Talon onnistuin ohittamaan ensi yrittämällä, lähestyin sitä jotenkin väärästä kulmasta, mutta kun sisälle pääsi, alkoi tunnelma lämmetä. Ulkona olikin yksi talven kylmimpiä viimapäiviä la 4.12. Tilan hahmotus vei aikansa. Läpikierrettävän messukeskusrakenteen sijaan Tampere-talossa on kolme pitkää kerrosta, joita kuljettiin edestakaisin. Käytävien varsilla oli kustantamojen ja yhteistyökumppaneiden, kuten Tampereen kaupungin, osastoja ja infopisteitä. Ensimmäisen kerroksen takaosan suureen tilaan Sorsapuistosaliin oli koottu suurin osa kirjamyynnistä.

Esiintymispaikkoja oli lukuisia, upeimpana ns. Pieni sali, joka ei ole pieni, vaan korkea auditorio, josta on kaikkialta hyvä näkyvyys lavalle. Kaunein oli kolmanneksen kerroksen Maestro, jonka iso lasiseinä avautui ulos puistoon. Myös siellä on nouseva katsomo, mille peukku. Pienemmissä tiloissa, kuten Sonaatit aivan alhaalla 0-kerroksessa, oli perinteiset luokkahuonetyyppiset järjestelyt. Viihtyisyyttä toivat seinämaalaukset, sohvat ja muut koristeet ja tekstiilit. 

Tarjonta oli huomattavasti pienkustantamopainotteisempaa kuin esimerkiksi Helsingissä. Hintasyistä, oletan, messupaikka oli mahdollista hankkia pienemmälläkin myynnillä. Tosin puuttui kokonaan iso Otava, tai ainakaan minä en löytänyt sen pistettä, mikä hieman hämmensi. Rosebudissa taisi olla heidän kirjojaan myynnissä, jäi tarkemmin tutkimatta. Ohjelmaa riitti erinomaisesti koko kahdeksi päiväksi seurailtavaksi ja valinnanvaraakin oli, joten jotkut kiinnostavat vain oli pakko ohittaa. 

Kustantamo Huipun huippudekkaristia Simone Buchholzia en ohittanut! Hän kertoi työstään lavalla ja jakoi nimmareita myyntipuolella. Kirjailijan naseva tyyli ja napakka naisen ja perimiehisen kovaksikeitetyn dekkarin maailman yhdistäminen tehoavat, syntyi jopa nimmarijono. Chas Riley on riemastuttava romaanhenkilö! Alla kirjailija istumassa vieressäni.

Tulenkantaja-palkinnon sai Matias Riikonen kirjallaan Matara. Hyviä ehdokkaita olivat muutkin, kuvassa vasemmalta Elina Backman, Miki Liukkonen, Kuutti Koski, Matias Riikonen ja Dess Terentjeva, juontajana Markus Määttänen Aamulehdestä, palkinnon perustajataholta. Fili tukee voittajaa vientiponnisteluissa 5 000 euron valmennuskurssilla, joten kirjan mahdollisuudet menestyä ulkomailla ovat yksi vahva arviointikriteeri. Mataraa pidettiin universaalina tarinana, kauniin ja yksityiskohtaisen kielensä ohella. Päätuomari Juhani Karila vertasi sitä Goldingin Kärpästen herraan, vaikka Riikonen ei vertauksesta syttynytkään - onhan kirjoissa paljon eroja. Mutta lasten itsekehittämä yhteiskunta esiintyy molemmissa, ja ajatus kertoa lopulta enemmän kuin leikistä ja lasten suhteista.  

Kuulin Anneli Kannon paitsi kertovan Rottien pyhimyksestä (aina asiasta löytyy lisätietoa, vaikka olen kuullut esittelyitä ja käynyt Hattulassakin, Kantoa on sitäpaitsi aina hauska kuulla!) osallistuvan paneeliin, jossa pohdittiin romaanin muotoa. Kun tarinallisuusvaade on poistunut, mitä on tullut tilalle? Tiedämme, että ainakin Finlandia-voittajan kaltaisia fragmenttiromaaneja ja säeromaaneja. Pohtimassa mukana Alexandra Salmela, joka kertoi myös omassa esityksessään erikseen kirjastaan 56, otaksun. Luku ei viittaa suinkaan kirjoittajan ikään, vaan kirjassa esitettyjen naisten ja tarinoiden määrään. Kirja syntyi päiväkirjamaisesti, ja siinä on jonkinlainen minä-henkilö, mutta myös paljon muita. Kuulemma naisen elämää kirjassa vaivaavat ainakin tylsistyminen ja muut arkipaineet koronaa myöten, kuten uhkailevat tomaatit. Ja erilaisista taikinasuhteista myös puhutaan. Voiko taikina olla väkivaltainen? Kuulostaa hauskalta. 

Emmi Itäranta (alla) esitteli tietysti Kuunpäivän kirjeitä, mutta lisäksi pohti muun muassa kirjojen aiheita tietokirjailija Olli Löytyn kanssa aiheenaan Nykykirjallisuus 2.0. Pääsemmekö ikinä eroon sotatarinoista? Itäranta arveli seuraavan yhtä suuren sukupolvikokemuksen olevan ilmastonmuutos, ja tähän uskon: kirjoja on jo teemasta alkanut syntyä. Mutta ehkä valtatrendinä vasta joskus meidän aikojemme jälkeen. Olli Löytty on kirjoittanut provosoivan otsikon alla: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Kiinnostaisi tämäkin.

Tuomas Muraja, rauhanturvaajakokemusta omaava toimittaja ja tiedotusupseeri, on haastatellut suomalaisia naisia palveluksessa rauhanturvaajina, ja Elisabeth Rehn on kirjoittanut kirjaan esipuheen. Hän on "nimihenkilönä", koska Rehnin ollessa puolustusministerinä naisille avautui mahdollisuus päästä rauhanturvaajiksi. Kirja Elisabethin enkelit vaikuttaa kiinnostavalta: sen sanottiin kertovan suomalaisen naisen sisukkuudesta sekä pelon ja vihan voittamisesta. 

Ismo Leikola oli lähdössä takaisin Amerikkaan seuraavana päivänä, mutta ehti kertomaan kuulumisia ja kirjastaan Suo, kuokka ja Hollywood, maahanmuuttajan kokemuksista tuolla kultamaassa, josta Leikola kertoo tyylillään letkeästi ja humoristiset puolet asioista esiintuoden, mutta asiantuntevasti.

Muumi-museossa en ehtinyt käydä, mutta paljon muutakin näin: Kirsin Raninin kertovan Lukupiiri-kirjastaan (yleisöä oli paljon!), PEN Finlandin keskustelemassa Afganistanin tilanteesta ja sananvapaudesta. Finlandia-voittaja Jukka Viikilä oli estynyt tulemasta paikalle, samoin ihailemani supernanny Pia Penttala, joka olisi ollut hauska nähdä livenä. Mutta näin ihanat Lotan ja papan. Papan evakkotarina on nyt kerrottu myös kirjan muodossa. Lotta-Sofia Saahko: Papan kanssa kahvilla. Finlandian lasten ja nuorten kirjasarjan voittajan Anne-Maija Aallon kirjaa ihasteltiin monessa keskustelussa, kaunis nimi vetoaa. Mistä valo pääsee sisään lukulistalle! 

Talo on kaunis ja viihtyisä, järjestelyt toimivat. Henkilökunta oli ilahduttavan ystävällistä. Pieni happihyppely sulakkeen palamisen aiheuttaman palohälytyksen takia ei aiheuttanut paniikkia. Kerrankin oli hyötyä työpaikkojen jatkuvasta paloharjoituksista, kun rutiinilla riensin pihalle odottelemaan paluulupaa. Väkeä oli parhaimmillaan pieneksi tungokseksi asti, mutta ei täyttä, korona vaikutti, uskon. Ohjelma oli houkutteleva ja monipuolinen, vaikka osa puolen tunnin keskusteluista tuntuu turhan lyhyiltä, varsinkin jos keskustelijoita on useita. Kirja-alan ilmiöistä saisi puhua enemmänkin yksittäisten kirjojen sijaan.

Huoltotiloja eli ravintoloita, kahviloita ja wc-tiloja, on joka kerroksessa, joiden välillä pääsi kulkemaan hissillä tai useita portaita pitkin. Opaskylttejä ei voi koskaan olla liikaa, huomattiin, vaikka henkilöstöä oli paikalla runsaasti, neuvoa saattoi aina kysäistä. Karttakin oli tarjolla, painetun ohjelman kanssa: olen samaa mieltä kuin Kirsin kirjanurkka ohjelman nettitoimivuudesta (toimivatko ne ikinä?). Sain mediapääsylipun bloggarina. Kiitos järjestäjille, esiintyjille ja kanssavieraille, kokemus oli ehdottomasti myönteinen! 

Kuvat omiani paitsi Tampere-talo Mikko Valtonen, Simone Buchholz -kuva Anne Kilpi, Kustantamo Huippu

Finlandia-spekulointia! Pirkko Saisio: Passio.

Mikä sen hauskempaa kuin miettiä vuoden parhaimpia kotimaisia kirjoja - ja spekuloida kirjakisojen voittajista! Huomenna julkaistaan Finlandia-palkintojen saajat ja spekulointi jatkuu siihen saakka (seuraa kirjabloggarien somea), viikonloppuna 4.12. julkaistaan Tulenkantaja-voittaja, 9.12. Savonia-palkittu. 

Mitä näitä muita on: Runeberg-palkinto helmikuussa, parhaan suomennoksen Agricola-palkinto maaliskuussa, molemmat edellisen vuoden töistä. Lasten ja nuorten kirjoille on monia muitakin palkintoja kuin Finlandia. Kirjasomen oma äänestys, Blogistanian Finlandia, tehdään alkuvuonna. HS:n esikoispalkinto myönnettiin jo, ja aiheesta, Meri Valkamalle. Lisää palkintoja löytyy esim. Piki-verkkokirjaston sivulta. Kattavin listaus lienee Wikipediassa. 

Mutta jos nyt keskitytään aikuisten kaunokirjallisuuden näkyvimpään, rahallisesti suurimpaan ja myös siten kirjailijoille vaikuttavimpaan palkintoon: olen lukenut Finlandia-ehdokkaista neljä kirjaa kokonaan, kahdesta puolet.

Matias Riikosen Mataran jätin kesken. Niin hieno kirjoittaja kuin hän onkin, lasten roolileikin maailma ei puhutellut minua, kaikesta hyvästä huolimatta. Olisin toivonut Riikosen olevan ehdokkaana vuonna 2019, jolloin ilmestyi hurmaava Iltavahtimestarin kierrokset.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, tuo himmeli ja hämähäkinverkko kirjaksi, riemastutti. Se saisi mieluusti mielestäni voittaa, vaikka Viikilä on jo kerran saman palkinnon saanut, Akvarelleilla Engelin kaupungista. Hyvä kysymys on, onko reilua, että sama henkilö voi osallistua, jopa voittaa useamman kerran. Mutta mikä olisi peruste sille, ettei loistokirja olisi loisto, vaikka palkinto olisi jo takataskussa? Olen ollut huomaavinani, että palkinnon joskus saa kirja, joka ei ole tekijänsä paras, joten olen tulkinnut kisan enemmän urapalkinnoksi kuin yhden kirjan nostoksi. Luulen, ettei tuomaristokaan aina ole aivan varma - eikä ainakaan joka vuosi vaihtuva diktaattori - kumpaa palkitaan. Uraa vai yhtä teosta? 

Rosa Liksom sai Finlandiansa vuonna 2011 kirjastaan Hytti nro 6. Väylä on jo valittu tämän vuoden voittajaksi Varjo-Finlandia-äänestyksessä, johon saivat osallistua kaikki kansalaiset ja lukijat. Diktaattorin saattaa olla vaikea sivuuttaa kansan mielipide, mutta tämän vuoden diktaattori Zaida Bergroth tuskin pelkäisi yllättää. Helsinkiläisenä karja ja Lappi tuskin ovat hänen sydäntään lähinnä, vaikka tytön kasvutarina varmasti kiinnostaa, ehkä myös tarinan elokuvalliset mahdollisuudet. Mutta mahdollisesti hän taiteilijana kuitenkin pitää kokeellisemmasta? 

Siihen katsantoon sopisi Viikilän lisäksi Marjo Niemi ja Kuuleminen. Tämä saattaa hyvinkin olla voittaja, kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Mutta vielä enemmän tuota kaikkea (ja lisäksi pohjattoman surullinen) oli Marjo Niemen edellinen, intensiivisyyttään koko ajan kasvattava Kaikkien menetysten äiti. Se voisi saada palkinnon takautuvasti! Voisiko kategorioihin lisätä sarjan "Palkinnot, jotka olisi pitänyt jakaa"? 

Joel Elstelän Sirkusleijonan mielestä bloggasin juuri, ei lisättävää. Mutta mitä ehdokaslistalta puuttuu? Sillä onhan selvää, etteivät valitut kuusi ehdokasta voi olla absoluuttisesti parhaita - sellaiselle ei ole kriteereitä - vaan valinta riippuu aina valitsijoiden mieltymyksistä. Ja omat mieltymykseni sanovat, että:

Ihmettelen isosti Anneli Kannon Rottien pyhimyksen puuttumista listalta. Se on hurmannut lukijat, myynyt hyvin ja saatellut sadat lukijat fyysisesti Hattulan kirkkoa katsomaan. Mahtaako olla ketään, joka ei kirjan luettuaan olisi Pelliinan puolella ja hämmästelisi tuota historian aikaa ja sen meille edelleen näkyviä tuloksia? Yksi kuudesta vuoden parhaasta, jos ei parhain, jos minulta kysytään (ei kysytä).

Tilanne muistuttaa vuotta 2016, jolloin lukijoiden suosikki, Minna Rytisalon Lempi, ei päässyt ehdokkaaksi. Niin väärin sekin! (Lisätään edellä keksittyyn uuteen F-palkintojen kategoriaan.) 

Tämän vuoden ehdokkaisiin olisin nostanut Emma Puikkosen Mustan peilin. Se on viisas, ajankohtainen ja ajatteluttava, kaikin puolin pätevien romaaniominaisuuksiensa lisäksi. Pakenemmeko  historiaan - jota edustavat ehdokkaista Elstelä, Saisio, Liksom ja Riikonenkin tavallaan - kun emme uskalla katsoa nykyisyyttä tai tulevaa? 

Jos Finlandia-säätiö julkaisisi pitkän listan, vaikkapa 12 kirjaa, jo aiemmin, vaikka paria viikkoa ennen varsinaista, suurempi määrä kirjoja saisi näkyvyyttä. Keneltä se olisi pois? Media julkaisee ehdokkaat joka tapauksessa, ne saisivat lisää kirjoitettavaa, me lukijat enemmän jännitettävää, kirjat kysyntää. Toki valitsijoiden lukuaikataulu saattaisi tiivistyä, osa kirjoista jäädä kisasta pois, jos ilmestymisaika osuisi liian myöhään. Toisaalta, lukijoita ei haittaisi aikaisempi ilmestyminen. Joulumarkkinoilla parhaat kirjat olisivat silti kova sana, lisänäkyvyys buustaisi myyntiä. Kirja-alan sesongit ovat vanhat ja vakiintuneet, ehkä niitä voisi ravistella hieman. (Toinen, palkintoihin liittymätön toiveeni olisi kirjamessujen sijoittaminen pitkin vuotta nykyisen syyssuman sijaan.) 

Leikin, että pitkä lista on olemassa. Lisään sinne heti myös Katja Kallion Tämän läpinäkyvän sydämen. Mitä muita? Juha Itkosen Kaikki oli heidän ja Taina Latvalan Torinon enkeli ovat tekijöidensä parhaita. Esikoisista Joonatan Tolan Punainen planeetta ansaitsi jonkin palkinnon tai ainakin ehdokkuuden. Oliko siinä jo kaksitoista...

Mutta olen unohtanut täysin jännityksen ja dekkarit! Niin ovat kyllä Finlandia-valitsijatkin. Tuo kirjallisuudenlaji on jo niin suuri, että se ansaitsisi oman kategoriansa, jos sitä ei katsota sopivaksi kaunoon. Kirjailijoita löytyy kymmeniä tai satoja, lukijamäärää en tiedä, mutta somen ja muun median perusteella se on suuri. Suomalaiset dekkaristit ovat näyttäneet kyntensä kansainvälisestikin. Tälle listalle nostaisin ainakin Martta Kaukosen trillerin Terapiassa, ja vaikea olisi ohittaa Arttu Tuomista ja keitä heitä nyt on, tätä genreä en itse lue kovin paljon. Tuomas Niskakankaan Roihu koukutti alkuvuonna. 

Pirkko Saision Passiosta olen kuunnellut nyt hieman yli puolet. Se kulkee pitkin Eurooppaa, kertoo erilaisten ihmisten elämänkohtaloista (ja nimensä mukaisesti heidän kärsimyksistään, ehkä iloistaankin), pulppuaa tarinoita nuorista, vanhoista ja keski-ikäisistä, miehistä, naisista, rikollisista ja pyhistä, eri ammattien edustajista ja eri uskontojen tunnustajista. Tarinoita yhdistää sukupolvilta toisille siirtyvä koru, joka lähtee ajallisesti ja kilometrimäärällisesti pitkälle matkalleen 1400-luvun Firenzestä, kuulemma Suomeenkin päätyen.

Ihmisten ja kohtaloiden kirjo on laaja, mikä lienee yksi kirjan viesteistä. Heidän (meidän) syynsä toimia, kuten toimivat, ovat kirjavia kuin räsymatto. Raidat tässä matossa ovat suorassa, Saision määrätietoinen eteneminen, mutta erimittaisia, yllättävän värisiä (usein tummia) ja erilaisista aineksista kudottuja. Uskonnolla on suuri rooli, kuten ihmisten elämässä on ennen meidän aikaamme ollut. 

Koska minulla ei ole paperikirjaa, vaan kuuntelen sitä kirjailijan itsensä miellyttävällä, tummalla ja selkeällä äänellä luettuna, on pakko myöntää, että osa menee ohi. Kun joku keskeyttää välihuutelulla, kun oma ajatus ei pysy kuuntelussa, kun tarina vähänkin luiskahtaa epäkiinnostavan puolelle (ja pituudessaan se niin tekee välillä väistämättä). Mielipide ei ole niin paneutunut kuin paperikirjan kanssa. Aluksi ihmettelin erilaisia tarinoita ja etsin yhtymäkohtia, kunnes vain koukutuin kuuntelemaan enempiä miettimättä. Mutta pitkiä ja perusteellisia tarinat ovat, eikä keskittyminen aina pysy kirjassa, vaikka teksti on komeaa. Tällä kertaa rönsyävää ja komeilevaa, kuin näytteenä siitä, että ammattikirjailija hallitsee tyylin kuin tyylin. Eipä siihen ole vastaansanomista.  

Kenelle: Euroopan, historian, ihmisten ja runsaiden tarinoiden ystäville. 

Muualla: Saisio on kirjoittanut huikean romaanin, sanoo Satunnainen ohilukija.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. Lukija: Pirkko Saisio. 

Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli

Egon pyörittää sirkusta Berliinissä natsivallan aikaan. Sirkustirehtööri on vastuussa paljosta, kuten ryhmänsä elatuksesta, mikä ei suju hyvin: palkkoja ei ole ollut varaa maksaa pitkään aikaan. Silti omistautuneet taiteilijat pysyvät mukana.

Heitä ovat muiden muassa viehättävät siamilaiset kaksoset Zora ja Dora, parrakas nainen, maailman lihavin mies, akrobaatit, taikuri ja tämän outo apulainen, meedio, kissanainen eli viisas madame Zilevska (jota kohtaan Egonilla on selvittämättömiä tunteita) - ja tietenkin eläimet, kissat, ponit ja katsojia pelotteleva sirkusleijona.

"Kaikki olettavat, että kissat ovat viisaita, mutta ne ovat eläimiä, joille vuosituhantinen palvonta on noussut päähän ja ne luulevat itsestään liikoja."

Päteekö sama myös muihin kissaeläimiin, kuten leijoniin, miettii lukija huvittuneena. Hienovaraisen hillitysti pilkahtelevasta huumorista huolimatta tarina on surumielinen kuin saastesumu, sillä Egon ei voi hyvin. Rahaa ja tulevaisuudennäkymiä ei ole, terveyskin reistaa. Miten hän saisi pidettyä joukkonsa kunnossa ja hengissä? 

Apu saapuu yllättävältä taholta. Korkea SS-johtaja lupaa viedä sirkuksen kiertueelle, kunnon korvausta vastaan. Jonkinlaiseksi armeijan viihdytysjoukoksi, arvelee Egon, ja sulkee korvansa pieneltä ääneltä sisällään, joka sanoo, ettei tästä välttämättä seuraa sirkukselle vain hyvää. Samaa uumoilee lukija. Tarina saa uhkaavia piirteitä. Mutta kiertueelle tosiaan lähdetään.

"Mukulakivikatujen viemärikansissa helisee sydämestään riemulla torilla hurraavien ihmisäänien kitkerä kaiku. Se saa Egonin sydämen painavammaksi ja painavammaksi kunnes hänen rinnassaan sykkii omaan, kummalliseen tahtiinsa jäinen lyijypallo. Vasta sitten hän nousee ja ontuu eteenpäin."

SS ei malta olla muokkaamatta sirkuksen ohjelmaa ideologiansa mukaiseksi. Näytökseen sisällytetään ei-arjalaisten "ihmiskummajaisten" esittelyä ja juutalaispilkkaa. Senkin Egon vielä jotenkin kestää, sillä hän on taitava sulkemaan paitsi korvansa myös silmänsä silloin, kun esillä on jotain vastenmielistä. Myös alkoholi auttaa pehmentämään kovaa todellisuutta. Vaikka Egon rakastaa sirkustaan, hän on kummallisen saamaton jahkailija, joka käyttää paljon aikaa pohdintoihin toimiin tarttumisen sijasta. Toisaalta, olisiko SS:n ohjauksessa mahdollista toimia toisin? Sota on asia, joka ei Egonia kiinnosta, samoin kuin politiikka. Tarinan ylle ne levittävät synkät varjot, joita ei voi sivuuttaa.

Ja kiertue jatkuu pohjoisessa Saksassa, jossa aletaan lähestyä Puolan rajaa ja viimeistä esitysiltaa...

"Mutta tänä iltana katsomo tulee olemaan tupaten täynnä."

Tarina sisältää paljon kuvailua, olosuhteiden ja ympäristön maalailua ja tunteellisuutta Egonin rönsyävien, joskus jankkaavien ajatusten kautta. Vaikka kuvaus on kaunista, tätä puolta on makuuni liikaa, niin että lukijakatseeni alkoi välillä harhailla. Mutta myöntää täytyy, että kirjoitustapa rakentaa kuvan kerrotusta eläväksi, tarina tarrautuu mieleen. Lukijan pelot ja ahdistava tunnelma kasvavat Egonin pelon ja ahdistuksen myötä. Loppuratkaisua ei ollut vaikea arvata. 

Aihevalintaa ei voi sanoa omaperäiseksi. Sirkus on oiva symboli ja konkreettinen kohde erilaisuuden sietokyvystä puhumiseksi, natsiaika muistuttaa ääriajattelun ja ideologiaan hullaantumisen vaarallisuudesta. Molemmat teemat ovat ikiaikaisia, niiden ongelmat päättymättömiä. 

Olisiko kirja paras kotimainen romaani tänä vuonna? Minä en sitä sellaiseksi nostaisi (olen lukenut satakunta vuoden kotimaista uutuutta), vaikka kelpo teos hyötyi heti Finlandia-ehdokkuudesta: tuli luetuksi, vaikkei spontaaneja kättentaputuksia tai wau-efektiä aiheuttanutkaan. Uskon kirjan joka tapauksessa saavan kohtuullisesti ystäviä ja ihailijoita niin aiheensa kuin tyylinsä ansionsa.

Sirkuksen ystäville suosittelen Maritta Hirvosen Komediantit-kirjaa viime vuodelta. Sekin kertoo Saksasta ja sirkuksesta lämmöllä. Vaikka olen näköjään valitellut senkin kohdalla tunteellisuudesta, pidin siitä Elstelän kirjaa enemmän: tytön kasvutarina lie läheisempi kuin vanhenevan miehen ajatukset. Ja huippukirja on näitä edeltänyt Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max. Vuoden 2009 teos siamilaisista kaksosista sirkuksen ja Saksan maisemissa on edelleen yksi parhaista kotimaisista kaunokirjoista koskaan. Mahdollisesti vaikuttanut myös näihin seuraajiin?

Kenelle: Sirkuksen ystäville, natsiajasta kiinnostuneille, tunteikkuutta kestäville. 

Muualla: En löytänyt muita blogijuttuja kuin Jorma Mellerin yleisen ihmettelyn siitä, miksi Finlandia-ehdokkaiksi on nostettu kolme palkinnon jo aiemmin voittanutta. Palkintospekulaatiota voisi itsekin hieman harrastaa vielä ennen keskiviikko-iltaa, palataan asiaan!

Joel Elstelä: Sirkusleijonan mieli. WSOY 2021. Kansi Martti Ruokonen.

Tuomas Mattila: Hammasratas

Virkamiesromaani! Pitihän sellainen lukea, ei niitä liikaa ole. Mainio on Marja-Leena Tiaisen Kanslian naiset, mutta se kertoo menneestä ajasta ja todenperäisesti. Tuomas Mattilan viistompi tarina voisi tapahtua tänään. Ja tapahtuukin, luulen. Jossain virastojen salaperäisten käytävien varrella on jotain outoa juuri nyt meneillään...

Joel Pääkkönen työskentelee EU:n huippuvirastossa. Hän on arvostettu virkamies, ei enää määräaikainen Helppojen juttujen osastolla, vaan vakivirassa lakimiehenä Vaikeiden juttujen käsittelijänä. Hänen esimiehensä Olof

"ei yrittänyt tehdä esimiestyötä, luoda henkeä tai keinotekoista työpaikkakulttuuria, sillä vain numeroilla oli väliä. Jos lukemat olivat kunnossa, niin myös ihmiset olivat. Päällimmäinen piirre hänessä olikin kylmäkiskoisuus, ja ehkä hän juuri siksi oli noussut byrokratiassa esimieheksi, epäselvän puhetapansa ohella tietenkin."

Leviää huolestuttava huhu, että kaikki joutuvat "eräänlaisen motivoinnin kohteiksi". Vaikka Joelin mukaan tehoton virkamiestyö ei uhkaa virastoa, sillä kilpailua ei ole eikä asiakas voi mennä toiseen firmaan. Silti nykyaikaiset johtamisopit ovat harhautuneet nekin vaeltelemaan päämäärättä viraston käytäville. Ilmassa lentelevät termit, kuten organisaatiomuutos, matriisi, motivaatiokoulutus...

"Meiltä kysellään jatkuvasti palautetta - miten jotakin voitaisiin tehostaa tai parantaa, tai miten voisimme kukoistaa, mutta mikään ei muutu. Eilenkin tuon kokouksen jälkeen työpisteelle palatessa oli sähköpostiin tullut pakollinen kysely, jossa viiden asteikolla pyydettiin antamaan palautetta koulutuksesta. Laitoin taas varmuuden vuoksi joka kohtaan kolmosen."

Hallintomyllerrysten ei kai ole tarkoituskaan johtaa mihinkään, vaan olla jonkinlainen koe ja hermopeli, arvelee Joel. Mutta "paatunut virkamies ei lähde edes taltalla irti". Joskus hän saattaa kyllä käydä työterveyslääkärillä, kuten Joel sympaattisen Tohtori Rakkauden luona. Lääkärille ei silti pidä paljastaa mitään. Ja vielä varautuneempi kannattaa olla henkilöstöosaston kanssa.

Temppuileva IT, ristiriitaisia ohjeita saavat harjoittelijat, määrättömät kokoukset, kenen pöydässä istut lounaalla -pohdinnat: loputon määrä tuttua meille kaikille, joilla on kokemusta suuressa organisaatiossa työskentelystä. Luettuna riemastuttaa, koettuna ei ehkä niinkään.

Kukaan ei ole immuuni viraston taudille. "Me emme ole missään kosketuksissa todelliseen maailmaan, ja jo alkuvuosina aloin epäillä, onko tätä kaikkea oikeasti edes olemassa. ...." 

Virastoelämän lisäksi Hammasratas kertoo kirjan kirjoittamisesta sopivine viittauksineen. Kukapa virkamies ei haluaisi olla "luova" eikä haaveilisi tilaisuudesta osoittaa lahjakkuutensa koko maailmalle. Herää kysymys, mihin kaikki tuo lahjakkuus lopulta käytetään. 

Luvuilla on hauskat nimet: "Paiskasin kahvinkeittimen roskakoriin". Kuvitus hämmentää: mustavalkoiset piirroskuvat ovat osuvia, mutta monen eri tyylin (tekijän) sekoittaminen rikkoo linjakkuutta. 

Kirpeän naseva, viihdyttävä kuvaus virastosta ja sen työntekijöistä. Nauroin monessa kohtaa, joskus iski totuuden nuoli kipeästi, olenhan itsekin virastossa ja organisaatioissa työskennellyt. Tunnen siten ymmärtäväni tätä viistoa maailmaa, jota Mattila kuvaa herkullisesti absurdiin kurkotellen - juuri kuten virastoissa tapahtuu. Lienet katsonut Ylen Sisäilmaa-tv-sarjan? Kirjassa on samaa henkeä, toki tekstin tavoin esitettynä ja siten laajemmin ja yksityiskohtaisemmin kuin ruutu antaa myöten. Lukijan mielikuvitus saa laukata niin villisti kuin virkamiesmäinen luonteenlaatu sen mahdollistaa. Onko kirja liian mielikuvituksellinen tai kärjistetty? Ehdottomasti ei. 

Kenelle: Virkamiehille ja virastohenkilöstölle sekä heidän (huolestuneille tai ylpeille) läheisilleen. EU-virkamiehille ja unionin liepeillä työskenteleville. Lakiosastoille ja juristeille. HR-ihmisille. Uraa suunnitteleville, hulvatonta kestäville, oudosta nauttiville, julkista sektoria ihmetteleville.   

Muualla: Mattila kirjoittaa sujuvasti tätä mustan huumorin saattelemaa matkaa byrokraattisen pimeyden sydämeen, sanoo Gregorius Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogissaan. Kirjojen kuisketta -blogin Anneli nauroi välillä, mutta summaa kirjan vahvuutena olevan Mattilan taitavan kirjoitustyylin. "Teksti on sujuvaa ja selkeää. Taidolla kirjailija vie raskaita asioita eteenpäin." Googlaten löysin tiedon, että kirjoittaja on itse toiminut Euroopan unionin hallintovirkamiehenä ja inspiroitunut kirjaan sen myötä. 

Liittyvää lisätietoa: EU- ja virkakielestä kertoo Kotus. Myös selkokieli on kiitettävästi huomioitu. 

Tuomas Mattila: Hammasratas. Omakustanne. Kuvitus Juuso Ahvenainen, Ari Hirvonen, Teppo Jäntti, jonka myös kansikuva. Ulkoasu ja taitto Teppo Jäntti. 

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Muisti on kiehtova ja ärsyttävä asia, etenkin kun ikää kertyy. Kun omien perheenjäsenten nimet pitää huudella kaikki peräkkäin, ennen kuin osuu oikeaan. Ja kun puolen minuutin takainen ajatus on jo kadonnut sillä aikaa, kun vaihdat huoneesta toiseen ja ihmettelet, miksi tulinkaan tänne. Kuulostaa ehkä tutulta? 

Muistipoliisi vie muistamisen aivan toisille tasoille. Tai paremminkin unohtamisen, sillä japanilaisella saarella tapahtuu kummia. 

"Kaikkien saarelaisten täytyy menettää sydämessään olevat asiat yksi kerrallaan, järjestyksessä. Luultavasti ihan pian sinullekin koittaa hetki, jona menetät jotakin ensimmäistä kertaa. - Onko se pelottavaa, kysyin äidiltä huolissani. - Ei ole. Älä huoli. Sillä se ei aiheuta kipua eikä kärsimystä."

Päähenkilön äiti kuolee, sitten isäkin, ja kertojanainen, kirjailija, jää yksin asumaan kotitaloonsa. Jäljellä on pappa, ja kustannustoimittaja R. Pappa ihailee kirjailijan työtä, muttei suostu lukemaan:

"Kun kirjan on mennyt lukemaan, sehän päättyy siihen, eikö päätykin? En saata tehdä mitään niin tuhlailevaista." 

Tavaroita katoaa. Ruoka-aineita unohtuu. Linnut ja ruusut katoavat. Myös kokonaisia perheitä. Outoa kyllä, R:llä on DNA:ssaan jotain, mikä estää muistipoliisien aikeet. Hän ei unohda asioita. Siksi hän on vaarassa joutua muistipoliisien - oikeaoppista unohtamista valvovien viranomaisten - haaviin, eikä sieltä palata. Muut samalla tavalla "vialliset" pakenevat turvataloihin, ja nuori naisemme päättää pelastaa R:n rakentamalla papan kanssa tälle turvahuoneen omaan taloonsa. Piilopaikan. 

Mikä kaikki voi kadota? Voivatko ajatukset kadota, sanat? Ainakin kirjallisuus katoaa. Nainen ei enää pysty lukemaan, hän näkee kirjoitusmerkit muttei "kyennyt ymmärtämään niitä toisiinsa yhdistyvänä tarinana." Romaanista tulee yhtä outo käsite kuin vaikkapa soittimista. Vaikka näkisi jonkin tavaran, sen käyttötarkoitusta ja ideaa ei enää muista.

Mikä kammottava ajatus. Yhteiskunnallinen viittaus on selvä. Sensuuri kitkee toisenmieliset, historiaa muutetaan jälkikäteen. Dystooppinen ote saarelaisten koko olemassaoloon yhdistyy tekstissä pikkutarkkaan, ajatuksia ja arjen askareita kuvaavaan kerrontaan, jonka miellän hyvin japanilaiseksi. Ogawa taitaa kerronnan tyylikkäästi.

Kaikkein pelottavin on ajatus siitä, että osa itsestä katoaa, eikä sitä pian edes huomaa. Mitä jää lopulta jäljelle?

Konkreettinen, kiinnostava tarina kuvaa suuria, huippuajankohtaisia asioita. Hieno yhdistelmä, joka on aiheen karmeudesta huolimatta nautinnollista, välillä hauskaakin luettavaa. Hämmästyttävää on se, että kirja on kirjoitettu jo vuonna 1994, nyt saimme sen suomennettuna.

Ogawan Professori ja taloudenhoitaja ilmestyi suomeksi 2016.

Kenelle: Tulevaa pohtiville, ajatuksiamme ohjaileville vaikuttajille ja vaikutettavina oleville, japanilaisuuden ystäville, kirjoittamisesta kiinnostuneille. 

Muualla: Kirjaluotsi pitää kerronnasta valtavasti ja kertoo myös kirjailijasta lisää.

Yoko Ogawa: Muistipoliisi. (Hisoyaka na Kessho 1994). Tamme Keltainen kirjasto 2021. Suomennos Markus Juslin. 

Meri Valkama: Sinun, Margot

Onnea HS:n esikoiskirjapalkitulle! Hieno oli moni muukin esikoinen tänä(kin) vuonna, mutta kieltämättä Meri Valkaman aihe, Itä-Saksa ja sen katoaminen, kiinnostaa erityisesti. Mullistava tapahtuma maailmanpolitiikassa ja Euroopan kartalla. Ja kirjailijalla on omakohtaista kokemusta paikan päältä, tosin vauvaikäisenä, joten muistoja ja tapahtumia on koottu toisten kertoman ja oman historiatiedon ja mielikuvituksen varassa. Ja niitä janoamme lukea!

Päähenkilön, Viljan, isä oli vasemmistolehden aatteellinen toimittaja, siksi perhe muutti Suomesta Itä-Berliiniin aikoinaan. Statuksellaan perhe pääsi lännen puolelle ostoksille, joten elämä oli kuitenkin erilaista kuin paikallisten, vaikka sulautumiseen pyrittiin ja jouduttiin. Äiti Rosa ei ollut tyytyväinen, isä Markus toimi niin poliittisesti kuin perhemielessä tuolloin oli tavallista. Ideologia kohtaa arjen: tämä on mainio näkökulma.

"Mutta synkkä pilvi ei ollut asettunut ainoastaan heidän ylleen, se oli ajelehtinut myös DDR:n ylle."

Vilja haluaa selvittää vanhempiensa taustoja ja tekemisiä tuona pinnan alla kuohuvana aikana 1980-luvulla, jolloin Neuvostoliiton romahdus ja koko itäblokin kaatuminen kihisi tuloaan. Aatteelliset - ja muutkin - sivuuttivat vahvatkin signaalit, suuri muutos tuli yllätyksenä. Eikä itäsaksalaisten kannalta välttämättä mukavana sellaisena, mikä käy tarinasta hyvin ilmi.

"Aika parantaa kaiken paitsi haavat."

Vilja matkustaa Berliiniin tutkimaan tapahtuneita. Nyt ollaan nykyajassa, joka vuorottelee kirjassa menneen kanssa. Hän löytää yllättäviä asioita, joista isä tai äiti eivät koskaan puhuneet. Ja kuka on Margot? Isä on jo kuollut, eikä äiti halua kertoa. Viljalle selviää, miksi. Mutta uutena sukupolvena hän pystyy katsomaan asioita laajemmin, niin läheisiensä kuin koko kansan kokemista asioista.

"Kärjistäen voi todeta, että itä- ja länsisaksalaisten käsitykset DDR:n arkitodellisuudesta ovat niin kaukana toisistaan, ettei eheää identiteettiä ole voinut syntyä - ja siitä kärsii koko nyky-Saksa", kirjoitti vuonna 2009 Der Spiegelissä dokumenttielokuvaaja Ute Lauterbach Der Spiegelin artikkelissa, jota Vilja lukee 2000-luvulla.

"Sitä ei oikein nuorena ymmärtänyt, miten kaikki kietoutuu yhteen. --- Aivan kaikki, politiikka ja meidän pienten ihmisten kohtalot. Uskoimme, että meidän eteemme tehtiin paras mahdollinen. Mutta tehtiinkö?"

On aina liikuttavaa, kun tausta paljastaa odottamatonta. Ja on hienoa, että sitä tutkitaan ja saadaan esiin. Kirjallisesti on vielä herkullisempaa, että asioihin kytkeytyy vahvasti todellinen historia, se tuo vaikuttavuutta ja järeyttä henkilökohtaiseen tarinaan. Tai toisinpäin. Kahden tason yhdistämisessä Meri Valkama on hienosti onnistunut. Niukan ja tiiviin ilmaisun ystäviä saattaa tuskastuttaa runsas ja perusteellisen monisanainen kuvailu, mutta kerrottavaakin on paljon.

"Mitä järkeä oli elää tavoittelematta rakkautta ja suuria tunteita, eikö niistä luopuminen olisi tarkoittanut myös elämästä itsestään luopumista?"

Vahva ja vakuuttava teos, joka vie mukanaan. Sen kiinnostavin anti on lähihistoriallinen ote - sosialismin todellinen perintö lienee muutakin kuin räjähtänyt ydinvoimala - mutta myös teksti toimii tekemällä lukemisen helpoksi, kerronnan uskottavaksi ja herkän henkilökohtaisen tason esiin tuovaksi. 

"Virkailija hymyili. - Mutta jotta me pääsemme alkuun, tarvitsen aluksi asiakirjat sukulaissuhteestanne isäänne. Aloitetaan siitä."

Kenelle: Lähihistoriasta uteliaille, eurooppalaisille, perhetarinoiden ystäville, taustojaan tutkiville.

Muualla: Nannan kirjakimara nautti Valkaman eläväisestä ja kuvailevasta kerronnasta ja toteaa osuvasti, että Viljan vanhempien parisuhde vertautuu reaalisosialismiin: kulissit pysyvät pitkään kasassa, vaikka taustalla kuohuu.

Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY 2021. Kansi Martti Ruokonen.

Julia Phillips: Katoava maa

Taas eksoottisessa maassa. Nyt Venäjän itäkolkassa, Kamtšatkan niemimaalla, joka on pikkuisen Suomea suurempi alue noin Alaskaa vastapäätä meren toisella puolen. Sielläkin on elämää, kyliä ja kaupunkeja, ajatella! 

Vuoristoa, alankoa, rannikkoa, tulivuoria, geysirejä, Kuolemanlaakso. Tundra eristää niemimaan Venäjän suurmantereesta, ja paikka on muutenkin eristäytynyt: Neuvostoliiton aikana alue oli suljettu, ymmärtääkseni sota- ja ydinkoetarkoitusten takia. Alueella asuneet monet alkuperäiskansat, eveenit, korjagit ja mitä niitä nyt on, on pyritty venäläistämään, jo Amerikasta tunnetuin seurauksin. Karhuja eivät sentään pystyneet hävittämään, niitä esiintyy kirjassakin, joka kertoo tämän ajan arkielämästä niemimaalla trilleripainotuksella.

Sofia ja Aljona kulkevat hiekalla Beringinmeren rannalla. 11-vuotias Aljona joutui usein vahtimaan pikkusiskoaan, jota kutsuu välillä pikkukakaraksi - onhan tämä vasta 8 ja käyttäytyy tottelemattomasti. Kotiin on pitkä bussimatka, ja kun ystävällinen mies tarjoaa kyytiä hienossa autossaan, Aljona hieman epäröiden suostuu. Sen jälkeen tyttöjä ei nähdä koskaan. Eikä paikallisten tyttöjen elämä ole ennallaan; varoittelut, vartioinnit ja kauhutarinat seuraavat heitä ikuisesti. 

Kadonneita on muitakin, käy ilmi. Kuten Lilia, joka tosin oli jo täysi-ikäinen, saattoi vain haluta eroon kotikonnuistaan ja perheestään. Ei ihme, nurkkakuntaisuus kukoistaa syrjäisillä seuduilla.

"Valentina Nikolajevna laski kaukosäätimen kädestään. - Nyt hukumme turistivirtoihin ja muuttoliikkeeseen. Alkuperäiskansojen villeihin. Mokomiin rikollisiin. Oljan olisi kannattanut pitää kielensä kurissa, mutta hän kysyi: - Eivätkö alkuperäiskansat ole aina olleet täällä?"

Kadonneiden tyttöjen äidit. Ja Oksana, joka ehkä näki sieppaajan; Maks ja Katja; Kjuša, joka oli elänyt kesät tundralla vanhempiensa kanssa, joka oppi kaupungissa tanssimaan, valitsemaan itse; Lada ja Maša, lapsuudenystävättäret.

"Maša saattoi kantaa Ladan rakkautta mukanaan kaikkialle, mutta se ei taannut kenenkään turvallisuutta. --- Kauniista Mašasta, joka oli kasvanut aikuiseksi, mutta oli silti kuin lapsi. Eikä pelännyt vaaraa, joka häntä varmasti odotti."

Lilian sisko Nataša ja veli Denis, joka "uskoi vilpittömästi, että sisar oli kaapattu tähtiin." Revmira ja Gleb, jonka äiti itki jo silloin, kun poika vei valittunsa kotiin, kuuluihan tämä alkuperäisväestöön. Nadja, jota oma äiti ei hyväksynyt. Zoja, jolla on kaikki hyvin - poliisipuoliso, kaunis koti ja vauva - mutta outoja haluja. Kaikki he muistavat tyttöjen katoamisen, johon yritetään löytää vastaus viimeiseen saakka. Paitsi ei ehkä viranomaisten toimesta. 

Pursuavasti kiinnostavia elämäntarinoita, pieniä hetkiä ja suuria päätöksiä, samastuttavaa ja vierasta. Yhdysvaltaisen Phillipsin kirja oli National Book Award 2019 -ehdokas, joka kiehtoo ja kauhistuttaa myös suomalaista lukijaa. Se on ilo lukea, mutta jättää jälkeensä raskaan surullisuuden. Miten kädetön voi virkavalta olla, miten tyttöjä kohdellaan, miten alkuperäiskansoihin suhtaudutaan, miten ahtaissa rajoissa toimitaan, niin maantieteellisesti kuin mielellisesti.

Parhaimmillaan teos on olosuhteiden ja näkymien kuvauksessa; kuin oikeasti olisin käynyt matkalla. Hurja, vetävä ja kammottava kirja.  

Kenelle: Maailmanmatkaajille, oudoista paikoista innostuville, tyttöjen asemaa miettiville, alkuperäiskansojen katoamista sureville, jännitystä ja surua kestäville. 

Muualla: "...maaginen, koska sitä tämä oli, niin montaa ihmistä niin monitahoisesti kuvaava, tiukasti otteessaan pitävä, hieno..." sanoo Helmi Kekkonen.

Julia Phillips: Katoava maa (Disappearing earth). Siltala 2021. Suomennos Hilkka Pekkanen. Kansi Miika Immonen.

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

Inkeri Markkula kuvaa arktisia alueita. Kirjassa hän kertoo koskettavan tarinan jäätiköstä, joka hiipuu, ja rakkaudesta, joka elää jään myötä. Tai useammasta rakkaudesta, sillä jo päähenkilön, fyysikko Unnin, äiti vaelsi jäätiköllä lapsi kohdussaan.

"Kun olin lapsi, kesä oli kotini. Mutta syksy saapui joka vuosi vääjäämättä ja ajallaan, sellaiset asiat eivät petä. En välittäisi muistaa sitä kaikkea nyt."

Jäätikkö on elävä olento, Unnille ja lukijalle. Häkellyttävän hienosti kirjailija tuo sen esiin, samoin ajan kulun vaikutukset.

"Mutta on olemassa myös toinen aika, se, joka on ihmisen sisällä. Onnellisille tämä aika on vihollinen, sillä sen väistämätön kulku himmentää parhaimmatkin muistot, ja myös onnellisten iho kovettuu ja mieli harsoontuu, eikä mikään toistu samanlaisena toista kertaa. Mutta murheellisille se aika on ystävä, sillä se muuttaa surun haikeudeksi, se heilauttaa lempeää viittaansa ja lupaa: vuodet vaimentavat kipusi. Lopulta myös kaikki kauhea peitellään ajan harson alle. Tai ehkä ei sittenkään, nythän vanhoja vääryyksiä kaivetaan esiin ja vaaditaan totuuskomissiota."

Kanadan jäätikkö ja Saamenmaa yhdistyvät Unnin tarinassa hänen tutkiessaan Baffininsaarella Pennyn sulamista. Ja rakastuessaan Joniin. Vieköön sormet, vieköön kaiken, se kylmyys, jää ja rakkaus! 

Inkeri Markkula on sietämättömän tarkka, kipeisiin kohtiin osuva kirjoittaja, jonka tekstiä ei voi sivuuttaa "ihan kivana". Hurmaava kirja, jota on vaikea kuvailla tyhjentävästi, eikä lie tarpeenkaan.

"Lapsuudessa ja aikuisuudessa on lopulta pitkälti kyse etäisyyksien ja ajan harhoista. Vain onnellinen lapsuus tottelee aikaa."

Myös Markkulan esikoiskirja Kaksi ihmistä minuutissa teki vaikutuksen. Siinä ollaan kylmän sijasta kuumuudessa, mutta samoja teemoja löytyy toisinkoisen kanssa. Äidit ja lapset/lapsettomuus, luonnon vääjäämätön voima, tutkimustyö, globaali katsanto, muun muassa.

Kenelle: Koskettavaa kestäville, jäätiköiden kohtaloa miettiville, pohjoisen matkoille kaipaaville, ajankulkua pohtiville.

Muualla: Kuulas ja kaunis rakkaustarina, sanoo Kirja vieköön -Riitta.

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula. Otava 2021. 

Kansallisteatteri: Pintaremontti

Teatteri on kirjan jälkeen seuraavaksi suurin iloni, kirjaan pohjautuvat näytelmät erityisesti. Miten upeita tulkintoja on saatu nähdä muun muassa Kjell Westön Kangastus 38 -teoksesta, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviasta tai Reko Lundanin Ilman suuria suruja -teoksesta - ne ovat avanneet ja laajentaneet kirjan maailmaa aivan omalla tavallaan.

Miika Nousiaisen Pintaremontti on viihteellisempää tuotantoa, niin kirjana kuin näyttämöllä, ja toimii teatterina suorastaan yllättävän mainiosti; Hesarin arvio sanoo kaiken jo niin napakasti, ettei minulla ole juuri lisättävää. Sekä esillepano että näyttelijätyö ja dramaturgia ovat katsojaa kepeän oloisesti hurmaavat, mukaan voi heittäytyä helposti. On aina ilo nähdä ammattimaista työtä, millä tahansa alalla - ihailen.

Kerrostalomainen lavastus on näennäisessä yksinkertaisuudessaan upea. Ajan hengessä keskiöön korotettu hyvinvointibloggarienkeli luo niin somen satumaista tunnelmaa kuin muistuttaa tosielämästä irtiolemisen harhasta. Kolmen keskeisen kaveruksen erilaisuus korostuu, miehet elävät ruuhkavuosia, joko omasta valinnastaan tai pakotettuina. Yksi hoitaa lapsia, toinen vanhoja vanhempiaan, kolmas pyrkii olemaan herrasmies kaikille... Ystävyydellä on suuri merkitys. 

Myös miehen biologinen kello voi tikittää lujaa, kuten puolisoa epätoivoisesti etsivällä Samilla. Markus on tyylikäs jopa väsyneenä yksinhuoltajana, Pesonen on tottunut vanhempien ihmisten seuraan isäänsä ja äitiään hoitaneena.

Naistenkin paineita sivutaan herkullisesti. Lapsettomuudesta kärsivä Henna, Samin sisar, tekee suuria päätöksiä ja tutustuu bloggari Siniin. Pintaremontti-nimi ei muuten viittaa talonkorjaukseen, vaan henkisiin remppoihin, joiden tarve kytee pinnan alla. Samin ja Hennan äiti Seija - upea Tiina Weckström - remontoi myös elämäänsä ja saa, tai ottaa, apua yllättävältä taholta.

Viihdyttävää ja ammattimaista teatteria, joka huvittaa olematta pelkkää pinnallista vitsiä. Välillä pistetään musiikiksi, mikä joissakin kohdin huvittaa (Ultra Bra, poliisien tanssi), joissakin tuntuu turhalta pitkitykseltä (moottoripyöräjengin johtajan metallinumero - hahmo sinänsä on mainio). Pieni tiivistys ei olisi haitannut, esitys on pitkä (2 h 45 min väliaikoineen). 

Kenelle: Ruuhkavuosissa eläville, miehen malleista kiinnostuneille, ammattimaisuutta ja ajanhenkisyyttä arvostaville.

Muualla: Neuroosien ilotulitus, sanoo Lukupinon Simo.

Suomen Kansallisteatteri: Pintaremontti. Suuri näyttämö 2021. Perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen kirjaan. 

Ohjaus Irene Aho, dramatisointi Minna Leino, lavastussuunnittelu Katri Rentto, puvustus Auli Turtiainen, valot Kalle Ropponen, musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala.

Keskeisissä rooleissa:

Katja Küttner - Sini, hyvinvointibloggari
Pyry Nikkilä - Markus
Heikki Pitkänen - Pesonen
Juha Varis - Sami
Annika Poijärvi - Henna
Tiina Weckström - Seija

Sain lipun bloggariklubilaisena. Kuvat: Kansallisteatteri, Stefan Bremer.

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

Juha Itkonen on kirjoittanut tiukasti ajassa elävän tarinan, tässä ja muutaman kymmenen vuoden päässä tulevassa. Miltä miessukupolvien ketju näyttää näin tarkasteltuna, Ilmarin, hänen isänsä Markun ja poikansa Vilhon silmin? 

Ilmari on ohjaaja ja käsikirjoittaja, jota ei kiinnosta kaupunki-infra tai kodinkorjaus. Hänen heimonsa on teatteri, kätensä pehmeät kirjoittajan kädet, mielipiteensä "veronmaksajien rahoilla leikkivän" kulttuuri-ihmisen, mikä risoo hänen talotekniikkayrittäjä-isäänsä. Markku on jo eläkeläinen ja leski, Ilmari huolestuu miehen kunnosta riittävästi pyytääkseen tämän Savosta luokseen Helsingin Käpylään, vaikkei oikeastaan välittäisi tavata koko äijää. 

Isä haraa vastaan, mutta päättää tulla, ehkä kuntonsa tajuten ja myöntyen lähentymiseen myös ymmärryksen tasolla - välit ovat etäiset, kuten suurten ikäluokkien välit lapsiinsa usein. Mielensäpahoittajaa muistuttava Markku, jonka verenpainetta nostaa vääränlaisen pojan lisäksi naisvetoinen hallitus, saapuu bussilla Helsingin linja-autoasemalle. Ilmari menee vastaan, mieli täynnä suuria ja pieniä taiteellisia suunnitelmia. Ehkä pitäisi joskus ohjata elokuva, joka

"vahvistaisi hänen asemaansa kokonaisvaltaisena kulttuuripersoonana ja siten myös teatterin ja tv-draaman kentillä. Kirjan hän kirjoittaisi jossain vaiheessa ilman muuta, se ei voinut olla edes erityisen vaikeaa;..."

Ilmari ei ole miellyttävä ihminen, mutta inhimillinen hän on: hänen käsityksensä itsestään on hämärä ja erilainen kuin muiden silmin katsottuna. Markkua, ukkiaan, Vilho aikuisena sanoo kamalaksi, mutta silti hän piti tähän yhteyttä. Poika kaipasi miehen mallia, tai pojat kaipasivat: sekä Ilmari että Vilho pettyivät omiin isiinsä, ehkä jo Markku omaansa. Maailma muuttuu niin nopeasti, etteivät ihmiset ehdi muuttua mukana malleista seuraavalle sukupolvelle käydäkseen! Ydinajatus on:

"En tee elämässäni isäni virheitä. Mitä ikinä teenkin, niitä minä en tee. Se oli ollut hänen elämänsä ohjenuora, ja mielestään Ilmari oli pitänyt siitä kiinni kohtuullisen hyvin."

Tietenkin hän tekee kaikki samat virheet ja liudan muita. Sonjan, vaimon, mielestä Ilmari ei ole läsnä vaimonsa ja lastensa elämässä. Rutiinilla eletään yhdessä, kunnes ei enää eletä. 15-vuotias Vilho syyttää erosta äitiä ja muistelee aikuisena:

"Lähinnä olin äidilleni silti vain vihainen. Olin koko ajan niin helvetin vihainen, ja nimenomaan Sonjalle. Hänhän kaiken oli hajottanut, hän meidät tänne järjestänyt, hän ja yksin hän."

Sonjan tarinassa vilahtava äiti on tutunoloinen rouva, joka ymmärtää nuoremman lapsenlapsensa Kertun jalkapalloharrastuksen, mutta keppihevostelu on liikaa. Sukupolvierot ovat isot myös naisilla.

"- Jaa. Erikoista. - Erikoista, Sonja ajatteli: äidin suosikkisana. Hän muisti sen jo omasta nuoruudestaan, erikoista oli kaikki mitä äiti ei välittömästi ymmärtänyt, ja sellaisia asioita oli aina ollut paljon."

Aikuisena Vilho pakenee uutta viruspandemiaa ukin talolle, samaan jossa Ilmari asui edellisen pandemian - meille nykyisen - aikaan. Kun Vilho löytää isänsä muistiinpanot ("matskua"), hän alkaa kirjoittaa kirjaa, jatkaa isänsä keskenjäänyttä työtä. Poika astuu isänsä saappaisiin, kirjallisesti ja kirjaimellisesti, mutta elää täysin erilaista elämää, jossa maapallon surkea tilanne sävyttää arkea, Suomi on osa Pohjoismaiden unionia ja yhä uusia rokotteita odotetaan kiihkeästi. Kultaiset vuodet, joita me olemme eläneet, ovat takana. 

"Elämä, jota tämän kertomuksen henkilöt elivät, edellytti että he aina ja jatkuvasti halusivat jotain sellaista, mitä heillä ei vielä ollut."

Vaikka heillä oli kaikki. "Tavallaan olimme kaikki vain pilalle hemmoteltuja paskiaisia."

Kirja pursuaa helmilauseita ja tärkeitä ajatuksia, miesnäkökulma on kiinnostava - ja tosi. Se on luettava ajatuksella, rauhallinen esitystapa puhuttelee minua entistä enemmän. Luettavuudeltaan kirja ei ole soljuvin, mutta kirjailijan tyyliin vauhti ei taida kuulua: en ole juuri lämmennyt aiemmille romaaneille ehkä juuri tästä syystä ja siksi, että ne ovat käsitelleet minulle vieraita aihealueita, puhuneet vierasta kieltä. Miehen kirjoitustaidot toki tiedän lehtijutuista, kolumneista ja muista teoksista, kuten tietokirjasta Minun Amerikkani, Kjell Westö -yhteistyönä tehdystä kirjeromaanista 7 + 7 Levottoman ajan tarinoita ja riipaisevasta muistelmasta Ihmettä kaikki. 

"Me siinä maailmassa edes jonkin aikaa eläneet olemme viimeinen ikäluokka, jolle teksti on jollain tapaa merkityksellistä ja meistä joillekuille ehkä jopa erityisen kunnioituksen arvoita. Vaalimme katoavaa aarretta."

Kenelle: Sukupolviromaanien ystäville, miesnäkökulmaa hakeville, tulevaisuuteen kurkistaville, levollista esitystapaa arvostaville.

Muualla: Tuijata piti siitä, että romaani kunnioittaa henkilövetoista romaaniperinnettä ja tarinankerrontaa.

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän. Otava 2021. Kannen suunnittelu Piia Aho ja alkuperäinen kuva Petteri Järvinen.

Helmet-haasteessa 2021 sijoitan kohtaan 13: kirja liittyy teatteriin. Sopii myös kohtiin 6, kertoo rakkaudesta, ja 8, kirja, jossa maailma on muutoksessa.