Rebecca F. Kuang: Yellowface

Kustannusmaailma ja ankara kilpailu. Epätoivoinen huomion tarve ja tunnustuksen kaipuu. Nimetön, loistava käsikirjoitus. Siinä ainekset, joista Juniper Songin (alunperin June Hayward) nuori jännittävä elämä koostuu. 

Kun hänen lapsuudenystävänsä Athena nousi kirjailijana kuuluisuuteen, Juniper kiehui kateudesta. Hän oli sentään kirjoittanut pidempään, suhtautunut hommaan vakavasti. Kateus ei ole vihreää ja hapanta, se on rypemistä häpeässä ja itsesäälissä, hän kertoo. 

"Olen kuitenkin huomannut, että kirjailijoiden kateus muistuttaa enemmän pelkoa. Kateutta on äkkipiikki sykkeessäni, kun luen Athenan saavutuksista Twitterissä - taas uusi kustannussopimus, palkintoehdokkuus, erikoispainos, käännösoikeuksien kauppa. Kateus on sitä, että vertaan itseäni jatkuvasti häneen ja jään aina kakkoseksi; se on paniikkia, etten kirjoita riittävän hyvin tai riittävän nopeasti, että en riitä nyt enkä koskaan myöhemminkään." 

Dekkarimainen käänne: Athena kuolee äkisti, ja Juniper varastaa hänen käsikirjoituksensa. Kukaan ei tiedä asiasta, kustantaja iloitsee saadessaan uuden lupaavan kirjailijan. Käsikirjoitusta muokataan, ja se nousee bestseller-listoille. Athena rypee jälleen, nyt syyllisyydentunnossa ja paljastumisen pelossa.

"Mutta pointti on siinä, ettei kukaan koskaan tule ymmärtämään panostani tälle romaanille."

Hän saa uskoteltua itselleen, että oikeastaan hän on luonut romaanin, lopullisen tuotteen - kuten tekikin. Alkuperäisidea ja kehystarina vain olivat Athenan. Sen vaikuttaa tietävän myös somekiusaaja, joka alkaa vainota Juniperia. Saamme opastuksen somelakien toimintaan.

"Kun näkyvyyden kriittinen massa on saavutettu, kaikki alan ihmiset alkavat puhua asiasta."

Juniperia aletaan kiusata myös kulttuurillisesta omimisesta, kertoohan kirja kiinalaisista, joihin hänellä ei ole mitään yhteyttä, vaikka niin luullaan. Athena oli amerikkalaiskiinalainen. Painajaismainen tilanne! Miten Juniper hoitaa sen, miten kestää pää, tuleeko kaikki julki? 

Juoni ei ole kummoinen näin kuvattuna, mutta kerronta on vauhdikasta ja tiukasti tässä ajassa (no, Twitter ehti muuttaa nimensä). Mukaan heitellään kuuluja firmojen ja tekijöiden nimiä, kustannusalalta, medioista ja muualta. Kirjatapahtumissa käydään, kirjailijaelämää kuvaillaan muistiinmerkintätavoista alan tiedottajien työhön ja kirjailijakuvien ottoon. Kustannusala näyttäytyy kovana: menestys ei synny, vaan se tehdään. 

Käänteet ovat nopeita, ja Juniperin ajatuksia saadaan seurata tarkasti. Suomen kieli on hyvää, suosiosta päätellen alkuperäinenkin, tosin kielikuvat ovat paljon käytettyjä. Lyhyet lauseet korostavat kiirettä ja hätää. Hyvin koukuttavaa ja helposti luettavaa, kirja on ahmaistava saman tien.

Mutta en voi välttyä ajatukselta, että se voisi minusta hyvin olla vaikka tekoälyn kirjoittama. Siksi, että siinä ei ole tasoja, siinä seurataan vain tätä yhtä henkilöä, yhtä juonta ja sen etenemistä, mausteena alan, median ja somen termit ja käytännöt. Ja omiminen, kulttuurinen ja fyysinen (käsikirjoitusvarkaus). Kuin joku olisi etsinyt tietyssä kohderyhmässä suosittuja nettiteemoja ja yhdistänyt ne kirjan kirjoittamisaiheeseen. Tietysti mausteeksi on pitänyt lisätä myös Juniperin elämässä eräs miespuolinen henkilö, jonka rooli on pieni. 

Tietty yksinkertaisuus saa aikaan tuon ajatuksen, enkä nyt esitä mitään väitteitä, sillä perusteeni eivät riitä ja ajatus perustuu vain tunteeseen. Monet muutkin kirjat ovat juoneltaan simppeleitä, mutta nautittavia viihteellisyydessään ja helppoudessaan, kuten tämäkin. Mutta kirjan teemaan sopisi hyvin tällainen tekeminen. Ja siitä olen varma, että tekoälyn käytön yleistyessä juuri tämäntapaisia kirjoja alkaa ilmestyä yhä enemmän ja nopeammin. 

Kenelle: Ajassa eläville, kustannusmaailman kiehtomille, kirjailijuudesta uneksiville, vilpin itselleen oikeaksi selittäville, ystäväänsä vihaaville, nopeaa viihdettä hakevalle. 

Rebecca F. Kuang: Yellowface. Teos 2024. Suomennos Helene Bützow. 

Jennifer Egan: Piparkakkutalo

Tunnemme Grimmin vanhan sadun Hannusta ja Kertusta: piparkakkutalo näyttää, tuoksuu ja maistuu hyvältä. Mutta kun se imaisee pahaa-aavistamattoman kulkijan sisäänsä, tätä odottaa karmea kohtalo, ehkä kuolema tai vähintään ikuinen vankeus. Talo kuin internetin ihmeellinen maailma? 

Harva haluaa netin vankeudesta pois, päinvastoin. Sovellukset kytkeytyvät yhä tiiviimmin elämäämme, eikä kuolemallakaan ole väliä, sillä on keksitty teknologia, jossa ihmisen tietoisuus muistoineen voidaan siirtää verkkoon. Mutta miksi? Koska se on ihmisistä äärettömän koukuttavaa! Uskomme kaikkien janoavan kokemuksiamme somessa ja elämässä, mutta mitä sanoo jälkiseuraaja:

"Mutta ongelmani on sama kuin kaikilla informaation kerääjillä: Mitä sillä tekee?Miten sitä pitäisi lajitella, ryhmittää ja käyttää? Miten välttyä hukkumasta siihen? 

Jokaista tarinaa ei tarvitse kertoa."

Jennifer Egan jatkaa monipolvista scifi-henkistä kertomustaan, johon saimme tutustua Aika suuressa hämäyksessä. Kyseessä ei ole suora juonellinen jatko, vaan tyylin ja joidenkin henkilöiden samuus. Samoin kuin Hämäyksessä, kirjailija vyöryttää esiin kymmeniä henkilöitä ja näennäisesti yhteenkuulumattomia tapahtumia kuvatakseen ihmisverkostoja. Ne muodostuvat eri ajoissa ja sukupolvissa ja risteävät odottamattomilla tavoilla. Bix, teknologianero, pelkää innovointitaitonsa kadonneen. Miles, erään veljessarjan vanhin, saa apua vanhoilta tutuilta Sashalta ja Drew'lta, punk-bändi Liekehtivät Dildot yritetään saada jälleen nousuun ja niin edelleen. 

Egan hurvittelee kielellä ja sanoilla. (En oikeasti usko, että kirjoittaminen on ollut pelkkää hurvittelua, niin haastava rakenne on, mutta itsepä valitsi.) Gregory ja Dennis olivat kirjoitusseminaarissa, jossa kehotettiin huomata tekstin "sanahylsyt", tyhjät sanat, ontot ilmaisut.

"- Etsikää pakenijat, Athena neuvoi haltioituneita opiskelijoitaan. - Haluan kuulla sanoja, jotka ovat yhä elossa, jotka sykkivät. Kuumia sanoja, hyvät ihmiset! Antakaa minulle luoti älkääkä hylsyä - ampukaa se suoraan rintaani. Kuolen ilomielin tuoreen kielen takia."

"- Myrkky, Gregory sanoi. - Eiiikää, Dennis päästi summeriäänen. - Sanahylsy. 
- Totta, Gregory mietti. - Myrkky ei ole enää toksista.
- Toksinen ei ole toksista, Dennis sanoi.
- Toksinen on laimeaa, Gregory myönsi. -'Raju' on nolo. 'Katalysoiminen' ei aiheuta reaktiota.
- 'Siilot' ja 'korit' ovat tyhjiä, Dennis sanoi. - Entä 'tyhjä', Gregory kysyi. - Onko 'tyhjä' tyhjä? 
- "'Tyhjän' on määrä olla tyhjä, Dennis sanoi. - Tyhjä ei ole täynnä.
 - Mutta riittääkö 'tyhjä' kuvaamaan tyhjyyttä?

He saattoivat jatkaa sitä koko päivän."

Tapahtumiin liittyy eräs manageri, eräs matematiikkanero (joka toi mieleeni Antti Tuomaisen kirjojen Henri Koskisen), eräs antropologi ja monta muuta perheiden jäsentä, eri-ikäisinä. Ajassa hypähtelevä, kierremakaronimainen juoni ei ole helppo seurattava, ja kertojat vaihtelevat, myös minä-muodosta tarkkailevaan. Huonomuistisen lukijan piti välillä palata taaksepäin etsimään vihjettä siitä, kuka nyt on äänessä. Eipä siinä, ollaan kirjassakin muuta kuin hyvämuistisia nuoria. 

"Tässä sitä siis taas ollaan ja yritetään yksissä tuumin saada nostetta Scottylle, samoin kuin Boscolle ja - jos aivan totta puhutaan myös minulle ja kaikille niille yli kuusikymppisille, jotka tavoittelevat kulttuurista merkitystä maailmassa, joka tuntuu tapahtuvan olemattomassa 'paikassa' - siellä minne emme edes löydä ilman lasten (tai lastenlasten!) opastusta. Tässä iässä merkitystä saa vain puolileikillisellä nostalgialla, joka ei kuitenkaan - tehdään sen nyt aivan selväksi - ole äärimmäinen tavoitteemme. Puolileikillinen nostalgia on pelkkä portaali, piparkakkutalo jos niin halutaan sanoa, jonka kautta pääsemme pujahtamaan seuraavan sukupolven joukkoon ja lumoavaan heidät. Kaiken muuttava juttu: eikö se ole aina tavoitteena?"

Haasteiden heittämisestä huolimatta Eganin kerronta on kiehtovaa. Teksti etenee osin säerunomuodossa (vakooja Lulu) ja sähköpostikeskusteluna. Ytimessä on kuitenkin naulaavia havaintoja.

"Älä ikinä luota piparkakkutaloon! Oli vain ajan kysymys, milloin ihmiset pantaisiin maksamaan siitä, minkä he kuvittelivat saaneensa ilmaiseksi. Miksi kukaan ei tajunnut sitä?"

Uskon kirjailijan nauttineen pyörteisen kirjan tekemisestä. Ja uskon siitä nauttivan myös monen lukijan, lisäkseni. Haastavuus ja houkuttavuus on yhdistetty taidokkaasti. 

Kenelle: Älynystyöröitä hierovan romaanin lukijoillle, monipolvisen tarinan ystäville, hyvämuistisille, tulevaisuutta ja teknologiaa kavahtamattomille, ikuisesti elämään haluaville. 

Muualla:  Kirjavinkit sanoo toisiinsa linkittyvien tarinoiden rakenteen palkitsevan kärsivällisen lukijan. 

Jennifer Egan: Piparkakkutalo. Tammi, Keltainen kirjasto, 2023. Päällys Jussi Kaakinen. Suomennos Helene Bützow. 

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Josiella ei ole kaikki hyvin. Hänen äitinsä päättää hankkia tytölle keinoystävän tämän oloa helpottaakseen ja kasvatusmielessä. Myymälässä Josie valitsi Klaran, jonka oli nähnyt näyteikkunassa. Klara on keinotekoinen mutta ystävyydessä aito: onhan hänet tehty nimenomaan sitä varten. Hänen elämäntehtävänsä on olla ystävä. 

Klara saa energiaa auringolta, häneltä, joka iltaisin laskee tiettyyn paikkaan ja joka pystyy elvyttämään, antamaan energiaa, sitä hyvyyttään, josta Klarakin elää. Voisiko hän auttaa myös Josieta, miettii Klara, jonka ominaisuudet ovat inhimillisen kaltaisia, mutta täysin vailla pahuutta. Myös hänen aisteissaan on eroja ihmiseen, ja hänellä on avuja, joita ihmisellä ei ole. Laaja kyky oppia, muistaa ja yhdistellä asioita on sellainen. Saamme tutustua Klaraan hyvin, sillä hän itse kertoo tarinaa minä-muodossa. Harvoin saa tutustua robotin ajatuksiin!  

"- Tiedän, että te, lääkäri ja Taloudenhoitaja Melania olette pohtineet Josien tilaa hyvin perusteellisesti. Se on erittäin huolestuttava. Toivon kuitenkin, että hänen vointinsa paranee pian. 

- Sinäkö siis vain toivot? Vai odotatko jotain konkreettisempaa? Jotain mitä me muut emme ole huomanneet? - Luulen... että se on vain toive. Mutta todellinen toive. Uskon, että Josien vointi kohenee pian. 

Sen jälkeen Äiti oli pitkään vaiti, katsoi vain ulos tuulilasista kasvoillaan niin etäinen ilme, että mietin, näkikö hän tien edessämme. Sitten hän sanoi hiljaa: - Olet älykäs KY. Näet ehkä asioita, joita me muut emme voi nähdä. Ehkä toiveikkuudessasi on perää. Ehkä olet oikeassa."

Tarina vaikuttaa mukavalta ja vaarattomalta, kunnes tunnelma yllättäen tihenee. Kirjailija johdattaa lukijan huimiin ajatuskuvioihin ihmisen ja robotin suhteesta ja eroista - tai oikeastaan Josien äiti tekee sen omalla suunnitelmallaan. Liikutaan karmivuuden rajoilla: voisiko robotti jopa korvata ihmisen?

Kaikkiaan kirja on kiehtova, hieman pelottava, tekstiltään kaunis ja älykkään pohdiskeleva, kuten mestari Ishigurolta on totuttu lukemaan. Klaraan on mukava tutustua, alusta loppuun. Niin, mitä tapahtuu robotille, kun hänen ihmisensä ei enää tarvitse ystävää tai "laitteen" elinkaari alkaa olla lopussa? Myös sen Ishiguro kuvaa koskettavasti, Klaran näkökulmasta. Mikä on ihmisen vastuu luomistaan olennoista? 

Kenelle: Tyylikkään tarinan ystäville, tekniikasta innostuville, tulevaisuutta kuvitteleville, scifiä sietäville.

Muualla: Ishiguro on mielikuvitusrikas ja ilmava kirjailija, älykästä ja eleganttia tuottava taituri, sanoo Mummo matkalla. 

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko. Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Helene Bützow. Päällys Laura Lyytinen.  

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista

Moriartyn uusin kiinnostaa, koukuttavuudessaan houkuttelevien edellisten kirjojensa jälkeen,  kuten Nainen joka unohti ja Mustat valkeat valheet. Jälkimmäisestä on tehty myös mainio tv-sarja alkuperäisnimellä Big little lies (HBO).

Kirjailija iskee jälleen herkullisesti ajankohtaisiin ilmiöihin ja ihmissuhteiden koukeroihin, osin irvaillen, mutta osin vakavissaan. Kirjailija Frances lähtee hyvinvointiretriittiin, luksussellaiseen. Kuka ei tarvitsisi hetken lepoa, mielenrauhaa ja parempaa fyysistä kuntoa, vähemmän kiloja ja viininjuontia. Mennään mukaan!

"Tulin Tranquillum Houseen, koska olin ikään kuin huonossa jamassa terveydellisesti, henkilökohtaisesti ja ammatillisesti. Frances antoi katseensa kiertää piiriä. Tuntui oudon intiimiltä katsoa taas muita ihmisiä silmiiin. - Kirjoitan työkseni rakkausromaaneja ja uusin käsikirjoitukseni hylättiin. Ja nettihurmuri sai minut pahasti lankaan. Sellaista."

Leirin vetäjät osoittautuvat varsin persoonallisiksi. Johtaja Maša on piinkova bisnesnainen, jonka kuolemanrajakokemus sai hylkäämään menestyksekkään uran ja perustamaan hyvinvointipalvelunsa.

"- Sopii minulle, Ben sanoi. - Niin kauan ei käsketä hypätä alas kalliolta. Hän raapi niskaansa. - En kyllä tajua, mitä täällä on tarkoitus tehdä. - Siitä on puhuttu, Jessica sanoi. - Meditoida. Joogata. Kuntoilla.  - Niinpä, Ben sanoi. - Mutta niiden välissä. Jos ei saa puhua eikä katsoa telkkaria, mitä täällä tehdään?"

Hyvinvointikonsultti Yao kollegoineen tarjoaa terveyttä, eheytymistä ja onnea osallistujille, joihin saamme tutustua tarkemmin tarinan myötä. Jokaisella on takanaan kokemuksia, joista he tulevat toipumaan.

Hoitokeinotkin ovat erikoisia, suorastaan äärimmäisiä.

"- On kaiketi hyvä merkki, että meille on jätetty vettä, Napoleon sanoi. Hän nousi seisomaan. - Meitä ei ole hylätty aivan kokonaan. - Mitä tarkoitat? Frances kysyi. Hän venytteli ylellisesti. Nyt kyllä maistuisi aamiainen. - Meidät on lukittu tänne, Napoleon sanoi anteeksipyytävästi kuin olisi itse siitä vastuussa. - Vaikuttaa siltä, että täältä ei pääse ulos."

Viihdyttävä, kyllä! Sellainen, jonka hotkii suurinpiirtein yhdeltä istumalta. Vaikkei teksti syvällisyydeltään mieleen jää, se antaa mainion näytteen ammattimaisesta viihteen tekemisestä. Moriartyn teksti juoksee sutjakasti kuten aina, ja mukavaan ilmiöiden ja ihmisten irvailuun on helppo yhtyä. Kirjailija vaihtelee kirjojensa rakennetta kiinnostavasti, nyt käsillä on ajallisesti ja paikallisesti rajattu tarina, kymmenen päivän retriitin myötä. Hänen henkilönsä ovat tyypillisesti varakkaita, joten raha ei ole heille ongelma, mutta muita haasteita riittää. Mukana on muun muassa rahapelissä äkkirikastunut nuoripari, joka ei tiedä, miten elää omaisuutensa kanssa; yksinäinen mies, jonka  kuuluisuus urheilijana on hiipunut kunnon myötä ja perhe, joka on äskettäin menettänyt poikansa.

Heidän kuvioidensa selvittelyn lisäksi juttu taipuu jännäriksi, jonka lopputulosta saa arvailla viimeisille sivuille saakka. Kuka oikeastaan tarvitsee ja millaista hoitoa - auttaako retriitti? Ja muuttuuko elämä?

Nicole Kidmanin tuotantoyhtiö on jo varannut tarinaan elokuvaoikeudet. Mahtaako hän itse näytellä Mašaa, joka nousee yhdeksi päähenkilöksi?

Kenelle: Irti arjesta haluaville, hyvinvointiammattilaisille ja heidän asiakkailleen, pientä piruilua etsiville.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan kertovan "meistä, nykyajan ihmisistä ja meidän tarpeistamme selvitä ja jaksaa mitä vain missä vain ja kun ei enää jaksa, ei osata enää edes levätä, vaan lähdetään hakemaan apua oman reviirin ulkopuolelta rahan avulla ja mainoksen uhreina."

Liane Moriarty: Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista (Nine Perfect Strangers). WSOY 2019. Suomennos Helene Bützow. Kustantajan arvostelukappale.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Naistenviikon jälkeen lienee reilua keskittyä mieskirjoittajiin. Brittiläinen, Japanissa syntynyt Ishiguro julkaisee harvoin, joten uutuus on tapaus kirjamaailmassa: hänen kirjansa ovat olleet ehdolla milloin missäkin palkinnossa, useimmiten Booker-listalla. Booker-palkinto on kerran tullutkin, kirjasta Pitkän päivän ilta, joka on yksinkertaisesti upea - täydellinen lajissaan, olen tuolloin kirjoittanut muistiin. Englantilaisen kartanon hovimestarista kertova tarina lienee tuttu useimmille kirjaa lukematta myös huiman hyvän, samannimisen elokuvan ansiosta.

Suuresti pidin myös kirjasta Me orvot: perinteinen brittiläisyys vetoaa, ja kun kirjailija tekee työnsä tyylikkäästi, taitavasti ja omaperäisesti, ei tulosta voi kuin ihailla.

Brittiläisyyteen sukelletaan myös uutuuskirjassa, tällä kertaa paljon pidemmälle historiaan, aikaan, jolloin Länsi-Rooman valtakunta - johon Brittein saaretkin kuuluivat - oli romahtanut ja alueelle jääneet kansat, kuten saksit ja keltit, opettelivat yhteiseloa sotimisen jäljiltä, vaihtelevalla menestyksellä. Myös kuningas Arthuriin viitataan, mikä vie meidät legendojen maailmaan.

Vanha pariskunta Axl ja Beatrice lähtevät matkalle, tapaamaan poikaansa vieraaseen kylään, jossa poika asuu. Pariskuntaa ja muita heidän kyläläisiään vaivaa outo unohtelun tauti: äsken puhuttu katoaa mielestä, varhaisemmista tapahtumista leijuu ajatuksissa vain sekalaisia muistinriekaleita. (Kummaa, että Axl ja Beatrice muistavat kuitenkin, että heillä on poika, vaikkeivat tämän nimeä tai ulkonäköä.) Moni muukin asia on muuttunut heidän nuoruutensa ajoista. Koti, tai paremminkin kolo, joka heille on annettu asuttavaksi, on kylmä ja kaukana kylän keskustasta. Heille ei anneta edes kynttilää pimeitä öitä valaisemaan; raihnaiset vanhukset saavat pärjätä miten taitavat. Beatrice toteaa muutoksen myös suhtautumisessa vieraisiin kulkijoihin:

"Kun minä olin heidän ikäisensä, juuri vanhat olivat pullollaan pelkoja ja mielettömiä uskomuksia, pitivät jokaista kiveä kirottuna ja jokaista kulkukissaa pahana henkenä. Mutta nyt kun olen itsekin vanha, enkö joudukin huomaamaan, että uskomuksia vaalivat nuoret..."

He tutustuvat matkallaan soturiin, joka lupaa auttaa heitä kulkemisessa. Mukaan tulee myös neljäs matkaaja, nuori Edwin, jonka pieni ryhmämme pelastaa tämän oman kylän vainolta ja taikauskolta.

Matka on vaarallinen ja satumainen: he kohtaavat monenlaisia uhkia, myös ilkeitä keijukaisia ja outoja hirviöitä. Ja sitten on tietysti lohikäärme. Ja kuten saduissa, ritarin on määrä tappaa peto. Ritarin kanssa he ystävystyvät; kaikki vastaantulijat eivät ole vaarallisia.

Mutta kehen voi luottaa, kuka puhuu totta ja kuka muistaa oikein?

Ishiguron kaunis teksti vie lukijan unenomaiseen horrokseen ja satuun, joka sisältänee pintaansa isomman viestin, tai useita. Viittaukset vanhusten ja muukalaisten kohteluun tuntuvat viittaavan tähän aikaan. Unohdammeko Euroopan myllerryksessä historian, jonka aina sanotaan toistavan itseään? Kuljemmeko samassa sumussa kuin Axl ja Beatrice aikalaisineen, tietämättä suuntaa, tunnistamatta läheisiämme tai vihollisiamme, oppimatta kokemuksistamme? Onko muistamisesta mitään hyötyä, vai voiko se olla vain pelottavaa?

Kirja on nopealukuinen, vaikka sen tarumainen tyyli tuo tekstiin kiemuraisuutta ja arvoituksellisuutta, josta en niin suuresti innostu: asioita ja sanoja pyöritellään dialogissa moneen kertaan, eivätkä vihjeet syvemmistä tarkoituksista tai mielten reunoilla lepattavista muistoista ohjaa lukijaa selkeästi, vaan putoavat käyttämättöminä matkan varteen, ainakin minulta. Herää paljon kysymyksiä: Axlin menneisyys? Sidotun tytön merkitys? Punatukkainen parantaja? Edwinin äiti vs. lohikäärmeen kohtalo? Ja monta muuta asiaa, jotka nousevat kysymysmerkkeinä killumaan.

Jäljelle jää satu, matkafantasia ja tarina kahdesta vanhenevasta ihmisestä Euroopasta ennen Eurooppaa, brittiläisyyden alkulähteillä. En häikäistynyt, kuten Pitkän päivän illan kanssa, mutta melkein yhdeltä istumalta tarinan luin. Upea kirjoittaja, mutta tarinalta odotin silti jotain isompaa lopputulemaa, joten jäin hieman pettyneeksi ja kysymysten valtaan, kaikista kehittelemistäni teorioistani huolimatta. Ishiguro ei sen kummemmin kuitenkaan minulle selittele, ja se oikeus hänelle suotakoon. Saattaa olla, että tarina muistuu mieleen vielä useinkin, muistista ja historiasta puhuttaessa ainakin.

Muualla: Hieno tutkielma muistamisesta, petoksesta ja kostosta, sanoo Kirjankanssa. Kannatti odottaa kymmenen vuotta, sanoo Mummo matkalla. Myös Tuija tunsi hämäryyttä, kuten Axl ja Beatrice, ja minäkin.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen. Tammi 2016. Suomennos Helene Bützow.

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Nyt seuraa puolueellinen ja epäneutraali arvio, koska olen Waters-fani. Katso aiemmat lukemani Yövartio, Parempaa väkeä. Ja arvatkaa kuka muu piti Watersin Silmänkääntäjä-kirjasta (alkuperäinen nimi Fingersmith) niin, että listasi sen sadan parhaan listalleen: David Bowie!

Tämä postaus on vastaus Ompun haasteeseen tammikuussa 2016 kuolleen suuren taiteilijan, David Bowien, muiston kunniaksi. Alkuperäinen Bowien Top 100 -lista on myös tässä ja monella muulla sivulla. Muistelen hänen sanoneen jossain haastattelussa, että parhaat kirjat on kirjoitettu 1960-70-luvuilla. Vaikka näitä listassa on valtaosa, löytyy myös sekä ennen että jälkeen ilmestyneitä. Ja tyylillisesti laidasta laitaan. Bowie oli lukumiehiä.

Silmänkääntäjä ilmestyi alkuperäiskielellä 2002, suomeksi 2006: tämä on ensimmäinen Watersilta suomennettu teos. Huima koukuttavuus ja tarinankerronnan taito ovat olemassa alusta asti. Lukijan mielessä vilahtelevat niin tyttökirjaklassikot  kuin Charles Dickens. Ollaan 1800-luvun lopun Lontoossa.

Orpo, köyhä Sue suostuu Gentlemannin kieroon tuumaan: jospa he yhdessä huijaisivat rikkaan perijättären, Maudin, omaisuuden itselleen?

"Helvetti tätä halpaa elämää sen kaikissa muodoissa - vai mitä Suky? Mutta pian se on sinulta ja minulta ohi."

Onnistuuko huijaus, ja kuka lopulta huijaa ketä? Waters pyörittää juonta niin vinhasti, että suomenkielinen nimi saa oikeutuksensa. Käänteitä ei osaa yhtään ennakoida!

"Säyseyteni ei johdu ruoskimisen pelosta. Se johtuu siitä, että olen perillä kärsivällisyyden armottomuudesta. Mielenvikaisten kärsivällisyys on kammottavampaa kuin mikään muu. "

Jännitystä, romantiikkaa, yllätyksiä nautinnollisen sujuvasti vyörytettynä. Lukuromaani jos mikä, vaikka termistä kiistellään - eivätkö kaikki romaanit ole sellaisia? Itse miellän lukuromaanin juonivetoiseksi, helppolukuiseksi tarinaksi, joka tähtää vain ja ainoastaan lukijaan viihdyttämiseen. Mikä ei sulje pois fiksuutta eikä edes tiedonmurusien jakamista, tai vaikka ajankuvaa, kuten tässä. Ja lukuromaani on ehdottomasti paksu, mielellään yli 500 sivua. Senkin kriteerin Silmänkääntäjä kirkkaasti täyttää 673 sivullaan. Puhekielisyys, joka toimii suomennettuna ja sopivasti mukaan ripoteltuna yllättävän hyvin, tuo tarinaan hauskan lisäpiirteen. Ja ihmissuhteet ovat kommervenkkisiä!

"Huomaatte nyt, että rakkaus - ei ylenkatse eikä pahansuopuus vaan ainoastaan rakkaus - saa minut loppujen lopuksi tekemään hänelle pahaa."

Nautin nokkelasta tarinasta, jonka kulkua ei voi edeltä arvailla. Ja viihdyn ajassa ja paikassa. Waters-faniuteni kasvaa, Lontoo-kuumeesta puhumattakaan.

Kenelle: Kunnon lukuromaania kaipaavalle. Nokkeluutta ihaileville. Vanhan Lontoon ystäville.

Muualla: Annika K. oli heikkona. Laura haukkoi henkeä. Marile kehuu käännöstä, Salla puolestaan ei pitänyt puhekielisyydestä. Mikko vinkkaa Kirjavinkeissä. Jassun mikään juoniveikkaus ei osunut oikeaan.

Sarah Waters: Silmänkääntäjä. Tammi 2006. Suomentanut Helene Bützow.

Helmet-haaste 2016: kirjassa on yli 500 sivua.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Kuvittele tilanne, jossa heräät lattialta - tässä tapauksessa kuntosalilla - ja olet menettänyt muistisi. Et vain viime hetkiä, vaan kokonaiset kymmenen viime vuotta!

Alicelle kävi niin, juuri hänen nelikymppistensä alla. Hän iski kaatuessaan päänsä, joten kaikki muistot 29-vuotiaasta lähtien katosivat. Ja tuossa iässä, kolmen ja neljän kympin välillä, yleensä tapahtuu paljon ja isoja asioita, kuten perheen perustaminen, uran, harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden vakiintuminen; ystävyys- ja perhesuhteiden muutoksista puhumattakaan.

Joten Alice on pulassa (eikä uskalla katsoa peiliin ihan heti). Pikku hiljaa hän selvittelee kadonneiden vuosien tapahtumia ja osaansa niissä: miten paljon ihminen voi muuttua kymmenessä vuodessa? Kiinnostava huomio on myös se, että keho muistaa asioita, joita pää ei; pidän tätä täysin uskottavana, vaikka kaikki kirjan juoniratkaisut eivät ehkä sellaisia ole. Mutta antaa mennä hyvän tarinan piikkiin. Samaistumispintaa lukijalle löytyy silti riittävästi, mikä on varmasti yksi kirjan koukuttavuuden syy.

Vetävän tekstin lisäksi, tietysti. Rakenteeseen on ympätty sekä Frannien, Alicen "isoäidin", (lainausmerkkien syy selviää kirjasta) blogitekstejä että Alicen siskon Elisabethin tekstejä. Etenkin jälkimmäisiä aluksi ihmettelin ja pidin turhana, mutta täytyy myöntää, että niille kasvaa oma roolinsa.

Vaivaava asia on päähenkilön nimi, Alice. Toivoisin sen olevan jokin muu, sillä nimi on niin käytetty ja etenkin tuo mieleen häiritsevästi asiantuntijan kirjoittaman, muistisairautta taidolla kuvaavaan kirjan Edelleen Alice. Tyylilaji on tässä kuitenkin selkeästi viihteellisempi. Ehkä kirjailija peräti tarkoituksella halusi viitata Lisa Genovaan? Tai Aliceen in Wonderland? Sillä tämäkin Alice on hänelle aivan uudessa maailmassa, jossa asiat näyttäytyvät kummallisista kulmista.

Mainion koukuttava ja viihdyttävä naisten tarina Moriartylta jälleen. Naisten tarina siksi, että se kertoo monista nimenomaan naisen eri ikäkausien polttavista kysymyksistä. Hankkiako lapsia vai ei ja saako lapsen, vaikka haluaisi; miten ikä muuttaa ulkonäköä ja käyttäytymistä; missä iässä voi solmia uusia rakkaussuhteita; miten paljon lapsuudenperhe ja ystävät vaikuttavat. Miehet jäävät tässä väkisin taka-alalle.

Kirja, jota ei kesken voi käsistään laskea, mikä varoituksen sanana sanottakoon. Nukahdin lopulta yöllä kirjan kanssa, ja aamulla ahmin loppuun. Äitiysteema on Moriartylla vahva, kuten edellisestäkin kirjasta Mustat valkeat valheet näkyy. Hyvä aviomies ihastutti monia.

Kenelle: Selviytymistarinoiden ystäville, muistikatkoja pelkääville, ajan kulua harmitteleville, naisviihteen lukijoille.

Muualla: Hauska variaatio aikamatkailuteemasta, sanoo Salla. Kirjakaapin kummituksen Jonnan mielestä Moriartylla on taito kirjoittaa viihdyttäen mutta ajatuksia herättäen. 

Liane Moriarty: Nainen joka unohti. Suomennos Helene Bützow. WSOY 2016.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Beijing, 1989. Kiina on hitaasti avautumassa maailmaan, mutta köyhyys ja perinteet hallitsevat yhteiskuntaa edelleen. Kaupungistuminen etenee, ja myös Ruyu muuttaa maalta kaupunkiin, Sedän ja Tädin luo, kouluun. Taloudessa asuu myös heidän tyttärensä Shaoai, Ruyua hieman vanhempi, ja tyttöjen välille kasvaa vankkumaton vihanpito, kun Shaoai mustasukkaisena ja muista motiiveistaan käsin kiusaa nuorempaansa aina tilaisuuden tullen.

Uskonnollisten isotätien kasvattama orpo, erikoinen ja kaunis Ruyu ystävystyy kuitenkin Boyangin ja Moranin kanssa. Nämä ovat lapsuudenystäviä, ehkä tuleva pariskuntakin, uumoilevat jotkut.

Kolmikon suhteet joutuvat monelle koetukselle, kun Boyang rakastuu Ruyuun. Kumpikaan ei ole helppo persoona, eikä länsimaisen lukijan ole muutenkaan helppo ymmärtää käyttäytymistä, kulttuuria ja maata, jota kirja kuvaa kutkuttavasti vaikka melankolisesti, tummien silmälasien läpi. Vuosituhansien historia ja käytännöt painavat 2000-luvulla jo aikuisiksi kasvaneita nuoria kaupunkilaisia, joiden maalaisjuuret ovat vielä lähellä.

Henkilöiden keskinäiset keskustelut tuntuvat välillä suorastaan julmilta, johtopäätökset käsittämättömiltä. Eikä aikuisuuteen kasvaminen ole kivutonta: ei ole curling-vanhempia tukemassa.

"Kun Moran pakotettiin sillä tavoin ymmärtämään oma hölmöytensä, oli kuin hän olisi törmännyt seinää, jonka olemassaolosta hän ei ollut tiennyt mitään. Kipu oli niin kova, että Moranin piti haukkoa henkeä."

Ruyun: "Hän oli ollut joskus kauan sitten vanhempiensa omaisuutta, olkoonkin että vain hetkellisesti, sen jälkeen hän oli kuulunut isotädeille, joiden käsityksen mukaan hän kuitenkin kuului enemmän heidän jumalalleen kuin heille, ja isotätien jälkeen moni muu oli esittänyt vaatimuksia hänen suhteensa, mutta ihmistä jota kukaan ei omista, ei kukaan hylkääkään."

"Kukaan ei voi olla tekemättä asioita", Boyang sanoi. "Lapsi voi vain olla, mutta emme pysy ikuisesti lapsina. Me elämme tehden. Ja teemme joko vahinkoa tai äärettömän onnekkaassa tapauksessa vähän hyvääkin. Mutta kuten tiedät, pulma on siinä, että maailma on epätasapainossa, ja epätasapainon säilyttäminen vaatii enemmän pahaa kuin hyvää."

Ystäväkolmikkoa painavat nykyhetkessä muutkin asiat, kuten Shaoain outo kuolema. Moran on muuttanut Yhdysvaltoihin Madisoniin, Ruyu San Franciscoon, eikä kolmikko pidä yhteyttä. Kukin on yksinäinen omalla tavallaan. Boyang asuu edelleen Beijingissä, menestyvänä bisnesmiehenä, ja ilmoittaa toisille Shaoain kuolemasta.

Kirjan tumma tunnelma on painostava mutta oudon kiehtova; vaikkei henkilöihin voi samaistua - eikä edes ymmärtää ainakaan täydellisesti - heidän elämästään lukeminen, heidän keskustelujensa "kuuntelu" ja ennalta-arvaamattomiin kohtaloihinsa tutustuminen tuntuu avaavan joitain ovia kiinalaiseen arkeen. Mutta vain joitakin ja vain hiukan raolleen, mikä oikeastaan vain entisestään korostaa tuon meille eksoottisen maan erilaisuutta ja lukijan vierauden tunnetta. Mikä taas puolestaan kiihottaa uteliaisuutta entisestään.

Hieman pelottava, enemmän kuin hieman synkkä, ei helppo nielaistava, mutta mietteliästä, tarkkailevaa ja ajatuksia herättävää tekstiä, joka yhdistää rikostarinan, rakkausromaanin ja kehityskertomuksen aineksia, yhteiskuntakuvausta unohtamatta. Suositus: Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit kertoo suomalaisille ymmärrettävämmällä tavalla nyky-Kiinasta. Mutta jos Kiina kiinnostaa, ei Litä tietenkään kannata jättää lukematta.

Kenelle: Monipuolisen luettavan hakijalle, Kiinan kiehtomille, epätavanomaisen tarinan ystäville.

Muualla: Maija on lukenut enemmänkin kirjailijan kirjoja. Erinomainen teos, sanoo Ulla ja kertoo kirjailijasta tarkemmin. Herkkupala, mitä kiinalaisuuteen tulee, todetaan Kirjavinkeissä. Vaatii keskittymisen, sanoo Lukutoukka. Lukemisen arvoinen, sanoo Irene. Totinen romaani, hienoa kerrontaa, kuvaa Tuijata.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa. Tammi 2015. Suomennos Helene Bützow.

Ja rasti Helmet-lukuhaasteen 2016 kohtaan "aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja". Vaikka kirjailija asuu nykyään Yhdysvalloissa - toivottavasti tämä hyväksytään?

Mustat valkeat valheet

Ihmissuhteita ja rikostarinaa viihdyttävässä paketissa tarjoaa jälleen australialainen Liane Moriarty.

Hykerryttävä tarina vie lukijansa esikoululaisten vanhempien kiivaaseen kilvoitteluun siitä, kenen lapsi on lahjakkain - tai peräti erityislahjakas, mikä stressi vanhemmille (muka)! - kenen lapsen askartelutehtävä (äidin tekemä) on hienoin ja kuka äideistä on upein ja laihin.

Sellaista normaalia (?) vanhempien kanssakäymistä hyvällä asuinalueella, jonne Jane muuttaa poikansa Ziggyn kanssa. Ilman miestä, mikä seurapiireissä herättää uteliaisuutta. Onnekseen Jane tutustuu ensin Madelineen, joka uskaltaa uhmata jopa Renataa, esikouluäitien henkistä johtajaa, ja tutustuttaa tämän muihinkin, kuten Celesteen, jonka ulkonäkö saa useimmat naiset tuntemaan itsensä maan matoseksi, ainakin Janen.

Madelinella itsellään on ristinään ex-mies uusine vaimoineen, jotka päättivät muuttaa samalle koulualueelle omien lapsiensa kanssa. Celestellä on kuitenkin omat ongelmansa, Renatalla taas... No, salaisuuksia paljastuu itse kunkin perheestä viimeistään siinä vaiheessa, kun tapahtuu eräs kuolema ja poliisi alkaa selvitellä asiaa. Joka ei ole aivan helppo tehtävä.

Kuulusteltujen ja poliisien kommentteja on ripoteltu pikku hiljaa aukeavan kuvion välipaloiksi. Juoni kulkee sujuvasti ja herkullisesti naisten kanssakäymisen ja henkilökohtaisten asioiden kuvauksin, joihin tietysti liittyvät myös miehet. Hymyilytti monta kertaa, kirjailija osaa asiansa eikä tee jutusta typerää - vaikka aiheet huomioiden niin voisi helposti käydä - vaan suomii myös naisia surutta tarvittaessa.

Mainiota luettavaa vaikka joulunpyhiksi! Moriartyn edellinen kirja Hyvä aviomies keräsi myös kiitoksia.

Kirjan myötä toivottelen hauskaa joulua jokaiselle lukijalle! Ja jo pyhinä palaan itse blogin pariin.

Kenelle: Vaativille viihteennälkäisille, liikoja paineita ottaville äideille, statuskilpailulle naureskeleville.

Muualla: Teki hyvää, sanoo Salla, joka moitti kantta. Jännite säilyi loppuun asti, sanoo Nina, joka piti kannesta. Jopas koukutti, toteaa Tuijata.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet. WSOY 2015. Suomennos Helene Bützow.

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Upeaa päästä hehkuttamaan! Waters vain on niin mahtava! Ja sopii monessa mielessä - kuten aiheen, päähenkilöiden ja kohderyhmän osalta - kuin valettu kirjabloggareiden Naistenviikon lukuhaasteeseen, jonka käynnisti Tuija, lue lisätietoja viikosta. Ja onnea viikon nimipäiväsankareille!

Sarah Waters on kerronnan ja koukutuksen mestari, jonka kirjoja on äärettömän vaikea laskea käsistään. Kirjailija kuvaa vanhaa aikaa, tässä kirjassa 1920-lukua Lontoossa, ja jo aika ja paikka saavat aikaan tyytyväistä hyrinää. Mikä ihme niissä onkin niin kiehtovaa? Tarpeeksi kaukana, mutta ei liian kaukana?

Frances asuu äitinsä kanssa perheen vanhassa, rapistuvassa talossa hienostoalueella - he ovat parempaa väkeä, mutta niukoissa varoissa. Siksi taloon on pakko ottaa vuokralaisia, paremman väen hienostelevaan tapaan sanottuna "maksavia vieraita". Yläkertaan muuttavat Len ja Lilian Barber, nuoripari, joka on haltioissaan päästessään hyvälle alueelle, vaikkeivat itse ole yläluokkaisia.

Alun yhteentörmäyksien - luonnollisesti erittäin korrektien - jälkeen ylä- ja alakerta alkavat sopeutua uuteen asumisjärjestelyyn, tai paremminkin myöntyä pakon edessä. Francesin tausta käy pian ilmi: miksi aikuinen nainen elää kahden äitinsä kanssa? Yksi syy siihen on se, että perheen isä on kuollut ja kaksi poikaa kaatunut sodassa. Vain naiset ovat jäljellä.

Lukijaa huvittaa, kuinka mammamaisen huolekkaasti Frances suhtautuu äitiinsä, kuin vanhukseen, vaikka tämä on vasta 55-vuotias. Tosin äiti on ikänsä elänyt palvelijoiden palveltavana, ylhäisönainen kun on, eikä ole tottunut fyysisiin tai muihinkaan töihin, ja on kokenut suuria järkytyksiä sodan vuoksi. Frances tietää sen, ja on ottanut huolenpitäjän ja huushollerskan roolin, paitsi kiintymyksestä ja velvollisuudesta - rahapulassa oli pakko - myös huonon omantunnon vuoksi, tulkitsen, sillä hän on järkyttänyt äitinsä sovinnaista maailmaa pahasti aikaisemmin.

Francesin ikää ei taideta mainita suoraan, mutta hän on jossain 25-28 vuoden välillä, luulisin. Hän on älykäs, suorasanainen ja käytännöllinen ihminen, joka ei siedä turhia sievistelyjä, ja myös hyvin fyysinen. Koska Frances näiden ominaisuuksiensa vuoksi ei ole mikään seurapiiriperhonen, vaan sekä pakosti että omasta valinnastaan yksinäinen, hän on altis, kun vastaan tulee uusi, kiehtova ja täysin erilainen ihminen kuin hänen aiemmat ihmissuhteensa. Altis rakastumaan. No, lyhyesti: Frances ja Lilian rakastuvat toisiinsa, ja siitä seuraa tapahtumia, joka johtavat arvamattomaan suuntaan. Jopa oikeussalidraamaaan, jännittävän rakkaustarinan osana.

Watersin kirjat ovat tarkkanäköisiä, mielikuvitusta kutkuttavia, älykkäitä ja vietteleviä. Lisäksi ne kuvaavat aikansa yhteiskuntaa ja ihmisiä asenteineen nautinnollisen uskottavasti - lukija voi elää mukana täysillä. Puhun tähän asti lukemistani, eli tämän lisäksi kirjoista Yövartio ja Vieras kartanossa, jonka kirjabloggarit äänestivät 2011 vuoden parhaaksi käännöskirjaksi.

Henkilöt ovat niin eläviä, tunnelmat käsinkosketeltavia ja tapahtumat yllättäviä, ettei tylsiä hetkiä tule. Koskaan en osaa päätellä Watersin tarinan loppua etukäteen, mikä on suuri ilo. Noloja itsestäänselvyyksiä ei tarvitse pelätä. Ja vaikka kirjassa ei tule ruumiita kasakaupalla, jännitys on kihelmöivämpi kuin rajuissa dekkareissa. Sekä tunne- että tapahtumapuolella kirjailija osaa nostattaa kierroksia niin, että lukija on tiukasti koukussa. Loistavaa, fiksua viihdettä. Ja ajattoman romaanin malliesimerkki - uskon, että Watersin kirjat kestävät aikaa: kun perusasiat ovat kohdallaan, ei lukemisen vuosikymmenellä ole väliä. Ehkä näitä mieluiten lukevat aikuisina me, jotka olemme Anna-kirjamme ja muut nuorten klassikot aikoinaan ahmineet. Myös Waters on klassikkoainesta.

Kenelle: Juonivetoista kunnon romaania kaipaavalle, rakkautta ja jännitystä etsiville, koukuttumaan innokkaille, uppoutumisesta nauttiville, brittikirjojen ystäville.

Muualla: Leena Lumi vertaa Watersia Virginia Woolfiin. Kaisa Reetta arvelee jumalten antaneen brittikirjailijoille Midaksen kultaisen kosketuksen. Rakkaudesta kirjoihin alleviivaa kirjailijan taitoa kertoa intohimosta. Waters luo upean ajankuvan, sanoo Ulla. Waters taitaa juonivetoisen epookin, sanoo Lumiomena ja pidättelee henkeään. Omppu kuvaa innoittuneena romaanityyppiä laajemmin.

Sarah Waters: Parempaa väkeä. Suomennos Helene Bützow. Tammi 2015.

Hyvä aviomies

Australialaista viihdettä. Ja ihan kelpo koukuttavaa sellaista. Hyvä aviomies tarjoaa sekä ihmissuhderomaanin että rikostarinan samassa paketissa. Pääpaino on kuitenkin ensin mainitulla. Tutustumme Ceciliaan ja John Pauliin, joiden kaunis avioliitto saa syvän särön, kun Cecilia saa selville miehensä menneisyydestä kauheita.

Kannattaako vanhoja asioita kaivella ja tuhota nykyisyys? Voiko asian sivuuttaa - kestääkö pää, kestääkö rakkaus? Cecilia joutuu ylitsepääsemättömän vaikean valinnan eteen. Kirjassa on muitakin, joiden silmin asioita kuvataan, kuten miehensä rakastumista toiseen naiseen kipuileva Tess ja tyttärensä traagisesti menettänyt Rachel. Kaikkien tarinat risteävät jossakin kohtaa.

Helppolukuinen, vilkkaasti etenevä ja sutjakka kirja, jossa on riittävästi tapahtumia ja riittävän aidon oloisia pohdintoja pitämään mielenkiinnon virkeänä yllättävään loppuun saakka.

"Ihminen saattoi kuvitella parhaansa mukaan jonkun toisen tragediaa - hukkumista hyiseen veteen, elämää muurin halkaisemassa kaupungissa - mutta mikään ei tehnyt todella kipeää ennen kuin itse koettuna. Etenkin jos se sattui omalle lapselle."

Suomentajan työ ei liene ollut helppo, lörpöttelevä kieli on jatkuvaa taiteilua kirja- ja puhekielen välillä. Oletan, että muutama suomen kielelle epätyypillinen, kömpelö lausejako tai sanajärjestys kuvailee alkuperäistä tyyliä. Oikoluvussa on oikaistu: esimerkiksi käytettiin ilmauksia pitkänäperjantaina ja pitkäperjantaina (pitäisi olla jompikumpi, mutta ei molempia), välillä sanoo Tess, kun sanojana on Cecilia, ja lainausmerkkien ja pilkun käytössä on pieniä epäjohdonmukaisuuksia. En sentään punakynää esiin kaivanut, mutta sen verran noita oli, että sen huomasi.

Muualla: Oho, tätä kirjaa onkin luettu blogeissa paljon. Esimerkiksi Leena Lumi innostui niin, että jopa hänen miehensä uteliaisuus kirjaan heräsi. Siina innostui kirjan ansiosta e-kirjoista. Kepeää ja kumminkin tarkkasilmäistä, sanoo Booksy. Linnea piti letkeänä, muttei oikein innostunut. Nina piti henkilöhahmoista ja löysi niistä suosikkinsa. Mai sanoo kirjan nimen huijaavan.

Kenelle? Ihmissuhdeviihteen ystäville, kevyen jännityksen ystäville, nopeasti nieltävää ja nopeasti sulavaa lukemista etsiville.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies. WSOY 2014. Suomennos Helene Bützow.
Kustantajan lukukappale.

Yövartio

Sarah Watersin löysin kirjablogeista; Vieras kartanossa valittiin 2011 parhaaksi käännöskirjaksi Globalia-kilpailussa. Ja onhan se huiman jännittävä tarina. Jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Samoin tekee Yövartio. Se kertoo sodanaikaisesta Lontoosta, ja neljästä ystävyksestä. Sex and the city - neljä naista, mutta useampia rakkauksia. Silti kuvio on täysin erilainen. Paitsi vakavuuden, putoilevien pommien ja pula-ajan myös suhteiden solmimisen osalta. Tuolloin rakkaus saman sukupuolen kesken oli vielä rangaistava rikos, samoin itsemurhayritys (Voiko muuten järjettömämpää olla? Ihminen, joka haluaa kuolla, laitetaan vielä rangaistukseksi vankilaan! Sekö auttaa?), joten tarinan naiset, jotka uskaltavat elää tunteidensa mukaan, oli rakkauden kohde sitten nainen tai mies, ovat huippurohkeita ja ihailtavan päättäväisiä.

Kay, Julia ja Helen eivät anna ympäristön ohjata itseään, vaan pitävät ohjakset omissa käsissään. Kaunis Viv ei valitettavasti ole niin päättäväinen. Vaikka hänkin elää tunteillaan, se ei tuo hänelle pelkästään onnea ja iloa. Hieman osoittelevaa on se, että hän on naisista ainoa, jolla on suhde mieheen. Vivin veli Duncan on myös mielestään olosuhteiden uhri, vaikka itse asiassa molemmat toimivat itse tavalla, joka johtaa, no, lievästi sanottuna ikävyyksiin ja suuriin suruihin. Ehkä juuri tuon liiallisen tunteen mukana menemisen takia. Muut naiset ovat älyllisempiä, vaikka eivät hätkähdä tunnepuoltakaan, saati seksuaalisuuttaan.

Waters osaa luoda henkilöistään todellisia ja eläviä, samoin maailmasta, jossa he elävät. Runsas teksti kertoo paljon, yksityiskohdat muovaavat asiat konkreettisiksi rauhalliseen tapaan. Silti hän ei kerro puhki kaikkea, vaan isojakin asioita jää lukijan oman päättelyn varaan. Upea ja älykäs ratkaisu, joka tekee tarinasta kiehtovan ja nostaa sen lukuromaanien kärkikaartiin. Lisämausteensa tuovat sotahistoria, ajankuvaus ja Lontoo paikkana.

Kirja etenee ajassa taaksepäin. Jännittävä rakenne, välillä mietin, miten juoni olisi toiminut toisinpäin. Ehkä suurin jännite olisi jäänyt puuttumaan. Nyt etsitään selityksiä, ei seurauksia, hieman dekkarityyliin. Lukijalle teksti antaa mukavasti haastetta, usein tekee mieli palata taaksepäin ja tarkistaa asioita. Ainakin kirja pitäisi heti loppuun päästyä lukea uudestaan, uusin silmin.

Yllättävä, antoisa, ajatteluttava ja seksikäs romaani; huumoria se ei tarjoa, mutta viehättävää ja surusävyistä vanhan ajan tunnelmaa ja lukemisen vetoa senkin edestä.

Kenelle? Brittikirjojen rakastajille, rohkeiden ratkaisujen puolustajille, haastavaa lukuromaania etsiville, sotahistoriasta innostuville, vauhtikohellusta vieroksuville, haikeutta kestäville, Lontoo-faneille.

Muualla: Marile on lukenut enemmänkin Watersia. Lumiomena sanoo Watersin rakentavan tarinansa viisaasti. Sanna vähän pitkästyi, mutta kirja jäi kuitenkin mieleen pitkäksi aikaa. Luru ihastui ja sanoo kirjan maailman jatkuvan tekstin takanakin.

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen. Olen jo vääpelitasolla!

Sarah Waters: Yövartio. Tammi 2007. Keltainen kirjasto. Suomennos Helene Bützow.

Me orvot

Sallinette minun esitellä kirjan, jonka 1930-lukulaisesta hienostuneesta brittityylistä olen suuresti vaikuttunut. Piti moneen kertaan tarkistaa julkaisuvuosi, niin autenttisen vanhahtavalta teksti maistuu, nautittavalla tavalla.

Tarina kertoo rikosetsivä Christopher Banksista, joka vietti lapsuutensa Shanghaissa ja menetti vanhempansa traagisesti Kiinan sisäisissä melskeissä kommunismin nousun ja huumesotien aikana. Chris päätti jo lapsena ammatinvalintansa, ja perintönsä turvin saattoi harrastaa rikosten selvittelyä ja elää yläluokkaista elämää Lontoossa.

Hän pitää kutsumuksenaan pahan vastustamista ja vääryyksien oikaisemista ja omistautumisensa ansiosta saavuttaa mainetta ja kunniaa. Suurimmaksi ja pitkäaikaisimmaksi haasteeksi Chrisin uralla muodostuu omien vanhempien kohtalon selvittäminen. Toisin sanoen, oman taustan ja identiteetin selvittely. Orpous jättää jälkensä ja saa aikaan niin kuvitelmia kuin ihmissuhteitakin, joita perusperheessä eläneelle ei syntyisi.

Kiehtova, itämaisittain hieman eksoottinenkin tarina kuljettaa lukijaa Lontoon ja Kiinan välillä jännittävissä - mutta ei unta vievissä, enemmänkin sanallisissa tai jopa tyyliin sopivasti hieman kuivakkaissa - seikkailuissa. Alkuosa kirjasta on romaanimaisempi, loppupuoli dekkarimaisempi. Vinkkinä lukijoille: kannattaa seurata vuosilukujen vaihdoksia osien otsikoinnissa, jotta pysyy selvillä, missä kulloinkin mennään. Itse nimittäin välillä unohdin ja ihmettelin asetelmien äkillisiä muutoksia.

Ishiguron tyyliin kuuluu sanoa ja ilmaista paljon varsinaisesti sitä kertomatta. Se on lukijalle palkitsevaa, sillä rivien välitkin on tulkittava. Tämän kokemuksen sanon upean Pitkän päivän illan perusteella, ja myös tämän kirjan alkuosan - kuten sanottu, minusta loppupuoli poikkeaa siitä aika lailla, ei huonontuen, mutta tyylinmuutoksella. Tunnelma kirjassa on välillä leppoisa, välillä kiihkeä, mutta lopulta päällimmäkseksi jää kaunis surullisenhaikea olo, kuin tosiaan olisi vieraillut jossain kaukana, toisessa ajassa ja paikassa.

Nautittavaa, taitavaa tekstiä, sopivasti jännitystä, dramatiikkaa, vieraita maita ja psykologisia haasteita.

Kenelle? Vanhahtavuutta vieroksumattomille, brittityylistä pitäville, ajassa ja paikassa mieluusti matkaaville, hienostuneesta jännityksestä nauttiville. Sopii erinomaisesti kesäkirjaksi, vaikkei juuri sisällä romantiikkaa. En katso tätä miinukseksi tässä tapauksessa.

Muualla: Tarukirja kertoo enemmän sisällöstä, Jaana miettii päähenkilön psyykeä ja kaipaa kompaktimpaa kerrontaa, Ilselän Minna on Ishiguron harras ihailija.

Haasteessa mukana: Osallistun kirjalla Le Masque Rouge -blogin kirjabingoon. Tämähän sopisi useaankin kategoriaan, mutta otetaan kirjasarja tälle.

Kazuo Ishiguro: Me orvot. Tammen Keltainen Kirjasto 2002. Suomennos Helene Bützow.

Lomakirjoja

Loma sotki pahasti rutiinit niin blogin pidossa kuin muutenkin (ja tämä on myönteistä), mutta kirjoja on tullut luettua. Sen verran monta, etten yritäkään muistella kaikkia, mutta muutamasta mieleen jääneestä on kommentoitava lyhyesti: sellainen on upea Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta. Tarinan tunsin jo ennestään elokuvasta, mutta kokonaisuus on siitä erikoinen, että leffa näyttää kirjan rivien välit.

Lukija saa kirjassa pohtia enemmän itse, mikä on itsepetosta, mikä velvollisuudentuntoa, mikä rautaista ammattilaisuutta, mikä pelkoa, kun hovimestari Stevens muistelee uraansa Darlington Hallissa matkallaan tapaamaan neiti Kentonia, entistä taloudenhoitajaa. Elokuvasta muistan ärsyyntyneeni miehelle, kun taas kirja sai lähes säälimään tätä kaikkien brittihovimestarien perikuvaa. Mutta myös ihailemaan, jotenkin. Ja puitteet Englannin maaseudulla, politiikan kiemurat ja se kieli! Lajissaan täydellistä, kuten Stevens itsekin toivoisi olevansa.

Joyce Carol Oatesista taas muistelen jonkun sanoneen, että niin kurjasti ei kellään hänen henkilöllään voi mennä, etteikö se voisi muuttua vielä huonommaksi. Tämä tuli monesti mieleen seuratessani Haudankaivajan tyttären, Rebeccan, vaiheita. Sopii suomalaiseen pessimistiseen maailmankuvaan? Ei hyvän mielen kirja, olisiko siis pahan – ainakin Oatesin lukemisen jälkeen omat murheet tuntuvat pieniltä. Taitava ja viisas kirjoittaja hän tietysti on, mutta kaikki se kurjuus tuntuu kovin, uh, painostavalta. Saman tunteen muistan Kostosta: kirjan päättyminen on helpotus.

Ja nyt tiedän, miten tehdään täydellinen ruskea kastike. Mielensäpahoittaja opetti, ja olin yllättynyt siitä, miten ruokapainotteinen kirja on. Ei kyllä ole niin hauska kuin edeltäjänsä, koska keskittyy resepteihin, ja niiden lukemisintohuipustani on jo aikaa (tai vielä edessä?), eikä miehen maailmankuvaan juuri tule muuta uutta. Kyrö, tuo piruilija, irvailee ruuanlaittobuumille, joka on vallannut mediat ja niiden käyttäjät kuin jokin äärimmäisen tarttuva ja lisääntyvä bakteeri, joten aihetta onkin. Ruuanlaiton kautta äijä saa kommentoitua kaikenlaista. Kirjan luki nopsaan ja ajankuluna, muttei se juuri herättänyt hörähtelyä. Antti Litjan nasevaa lausuntaa kaipasin, olisi pitänyt valita äänikirja.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta, Tammi 1990. Suomennos Helene Bützow.
Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär, Otava 2009. Suomennos Kaijamari Sivill.
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, Otava 2012.

Omegapiste

Don DeLillo on saanut Amerikoissa kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot, Nobeliakin povailtu. Omegapiste on tiivis tunnelmapala, joka ei ehkä ole paras mahdollinen aloitus kirjailijan tuotantoon tutustumiselle. Yhden kirjan perusteella on vaikea hahmottaa, mistä on kysymys, mihin hehkutus perustuu.

Vahva tunnelmanluoja, sitä hän ainakin on. Kirja kertoo ajasta, ajan kulumisesta ja sen hahmottamisesta. Ja ehkä siitä, että ihminen on yksin, käy omaa aikaansa. Päähenkilö Jim Finley lumoutuu taideteoksesta, jossa Hitchcokin Psycho näytetään hidastettuna, 24 tunnin versiona. Hän on itsekin elokuvantekijä ja haaveilee dokumentista, jossa USA:n puolustusvoimien entinen neuvonantaja Richard Elster kertoisi työstään ja maan sotilaallisten asioiden taustoista kameralle, yhdellä otolla, ilman muita henkilöitä, vain seinä taustanaan.

Hän saa Elsterin harkitsemaan asiaa, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta ja käsittämätöntä. Elsterin tytär Jessie kylään mökille, jossa Finley yrittää ylipuhua Elsterin dokumenttiinsa. Mutta sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa suunnitelmat perusteellisesti. Vai muuttaako - johtuuko muutos kuitenkin Finleystä itsestään? Tapahtuuko rikos? Tähän viittaisi Psychon suihkukohtaus, jota Finley pohtii paljon - miksi?

Kirja ei anna selityksiä, vaan asiat jäävät lukijan pääteltäviksi. Outo tunnelma siitä jäi, ja vähän kiusallinen tunne, että nyt en tajunnut pointtia. Kirja on kyllä muuten ohut ja helposti luettava - ja tunnelman takia se kannattaa lukea yhteen putkeen jos mahdollista.

Erjan ansiosta muistin tämän tämän oman arvioni. Se jäi julkaisematta kirjan luettuani, kun en oikein tiennyt, mitä sanoa. Kuvittelin kai arvion jotenkin kypsyvän - nyt nähtiin, ettei kannata pantata. Huono muisti ei auta asiaa, ja kirjan tunnelma välittyy parhaiten tuoreeltaan, joten arvioita on vaikea ja turhaakin yrittää muuttaa myöhemmin, totesin.

Don DeLillo: Omegapiste. Tammi 2011. Suomennos Helene Bützow.