Juha Hurme: Sampo

Juha Hurme jatkaa riemukkaiden ja tiiviin tietopitoisten Suomen historian tietokirjojensa sarjaa etsimällä selityksiä Kalevalan sammolle ja sille, mitä tapahtui sammon ryöstössä, joka on olennainen osa kansalliseepoksemme legendaa. Hurmeen katsanto on aina huiman laaja, nytkin aloitetaan:

”Kun 115 000 vuoden mittainen Veiksel-jääkausi hellitti 15 000 vuotta sitten, Fennoskandian mannerjäätikkö alkoi vetäytyä Itämeren altaalta.” Josta hypätään reippaasti ajassa eteenpäin:

”3 500 vuotta sitten varhaiskantasuomi, itämerensuomalaisten ja saamelaiskielten äiti, oli saapunut Itämeren rannoille ja voitti kielikilpailussa aiemmin alueella puhutut, hävinneet kielet.”

Aletaan lähestyä kalevalaista ilmaisua ja erästä ”muodikasta” (Hurmeen termi) maailmansynnyn selitystä, merineen, lintuineen ja mättäälle munimisineen. Myyttiin liittyy sittemmin mukaan myös ”tarina merkillisestä oliosta, joka myöhemmin tunnetaan nimellä sampo.” Mikä ihme on tuo olio, josta tuli symboli kaikelle hyvälle, jopa kansallinen symboli ja poliittinen voima 1800-luvun Suomessa, miettii Hurme.

Sampo, Suomen onni? Väinämöinen ja Ilmarinen alkoivat nousta runonkerääjien aineistoissa, eikä heistä Lönnrot suinkaan ollut ensimmäinen ja ainoa, vaikka teki ansiokkaan teon niin kerääjänä kuin aineiston koostajana ja täydentäjänä kertomusmuotoon, jonka tunnemme nimellä Kalevala. "Se oli temppu!" (Mies tuli muuten myös perustaneeksi tämänkin kirjan julkaisseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1831, jolloin sampo oli vielä tuntematon.) 

Vuonna 1833 Lönnrot sai ”jättipotin” (Hurmeen termi) mahtavalta loitsijalta Ontrei Maliselta, lauletun kokoelman runoja, ”joihin sisältyivät Kalevalan kaikki keskeiset kertovat ainekset.” Toinen laulaja, Vaassila Kieleväinen, täydensi kertomusten maailmaa, josta Lönnrot sai sepitettyä yhtenäisen kokonaisuuden. Ja nyt räjähti hänen tajuntaansa: ”Sampo voikin olla ihmemylly, ikiliikkuja, joka jauhaa maallista hyvää.” Tällaisena kapitalistin unelmana me olemme oppineet sammon tuntemaan. Ja tiedämme myös sen, että  sampo vietiin Pohjolaan (joka saattoi tutkijoiden mukaan olla esimerkiksi Gotlanti tai Kreeta) ja että se rikkoutui ryöstössä, jonka Väinämöinen ja Ilmarinen tekivät Pohjolan emännän (kaamea bitch, sanoo Hurme) suureksi kiukuksi. Ehkä meille jäi siitä murusia peltojemme kasvua vauhdittamaan ja elintasoamme nostamaan, joku saattaa arvella.

Akseli Gallen-Kallela osoitti ”suomalaisille ja kansainvälisestikin, miltä Kalevalassa näyttää." Jykevältä lippaalta tai arkulta, joka ilmeisesti sisälsi jonkinlaisen myllyn. Mutta sammon olemuksesta on monia muitakin tulkintoja. Se saattoi olla punottu vakka, rukousmylly, hyvän haltiattaren malja, sammakko, kala, laiva, pilari, patsas, pohjantähti, himmeli, kilpi, kantele, aurinko tai riimukivi. Esimerkiksi. Näiden kaikkien tulkintojen tutkijoista ja taustoista Hurme kertoilee.

Kiinnostava tutkija on muiden muassa professori Reinhold von Becker, joka keksi sanan "sivistys" ja joka esitteli kansalle Väinämöisen jo 1820 lehtiartikkelissaan eli ennen Lönnrotia. Sammosta hänkään ei tiennyt mitään. Kansanrunouden tutkiminen kerätyistä lähdeaineistoista muuten johti myös siihen, että maantieteellis-historiallinen metodi, jota esimerkiksi Julius Krohn käytti, herätti kiinnostusta laajasti: "Sen (ja Kalevalan) ansiosta kansanrunouden tutkimus nousi Suomessa ensimmäisenä maailmassa yliopistolliseksi oppiaineeksi", kertoo Hurme.

Mikä on sampo - siihen on Hurmeen mukaan yhtä vaikea vastata kuin siihen, mikä onni tai mikä on totuus. Lopullista selitystä emme ehkä koskaan saa, vaikka tutkimus jatkuu, mutta mytologiaa ja sen tutkimista on kiinnostava seurailla ja noukkia knoppitietoa Hurmeen viihdyttävän vyörytyksen lomasta. Tosin Sampo on kirjana tiukempi kuin aiemmat Niemi ja Suomi, täydempi faktoiltaan ja niukempi rentoilultaan.

Loistava joululahja suomalaisuuden hähmäisestä kulttuurihistoriasta kiinnostuneille ja kalevalaisille tiedonjanoisille. Komea kultakoristeinen kansi ja kaikki! 

Olenhan muuten kertonut tapauksen, kun minulta pöllittiin Hurmeen Nyljetyt ajatukset bussimatkalla mökille Lahden matka-asemalla? Ulkoilutauolta tullessani istuimelle jättämäni kirja oli poissa. Kirjakavereiden kanssa pohdimme, että pöllijä saattoi luulla kullattuja kirjaimia aidoksi kullaksi ja vietti illan niitä rapsutellen. Tai sitten hänelle vain iski niin kova lukuhimo, ettei voinut hillitä itseään. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin ilolla lahjoittanut teoksen pyydettäessä! 

Lisää Juha Hurmeen töistä mm. tästä.

Juha Hurme: Sampo. SKS 2024. Kannen suunnittelu Emmi Kyytsönen, taitto Maija Räsänen.

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta.

Minusta tuli Volter Kilven ihailija Alastalon salissa -klassikkoa lukiessani. Mutta kuka oikeastaan oli kirjailija, jonka teosten väitetään olevan karmean vaikeita luettavia (ei ole totta) ja mahdottomia ymmärtää (ei ole totta)? 

Sen tiesin, että Kilpi pettyi Alastalon salin (ilmestyi 1933) nihkeään vastaanottoon aikalaisiltaan ja arveli tuotantonsa olevan suunnattu enemmän tuleville sukupolville. Se piti paikkansa: myöhemmin Kilpeä on luettu aivan eri tavoin ja paljon enemmän kuin hänen elinaikanaan (1874 - 1939) ja häntä on pidetty maan parhaana kirjailijana. Hän on tosiaan kunnon elämäkertansa ansainnut, ja sellaisen Laura Kokko teki. 

Kuvittelin kai jotain Aleksis Kivi -tyyppistä köyhää ja nälkäistä taiteilijaelämää, mutta toisin oli Kilvellä. Hän oli sivistyneestä kodista, sai opiskella ja edetä urallaan Helsingin ja Turun yliopistojen kirjastoissa. Hän oli myös hyvin kiinnostunut teatterista, ehdolla jopa Kansallisteatterin johtajaksi. Aikansa tunnettu kulttuurihahmo siis, joka otti mielellään kantaa asioihin. Ajan asioista kuuma oli tietysti Suomen asema ja kielikysymys: suomi vai ruotsi? Kilpi kannatti rauhanomaista rinnakkaiseloa. 

Monessa muussakin hän oli Kokon kertoman mukaan hämmästyttävän moderni ja ajatuksiltaan käytännöllisen selväjärkinen, vaikka hänen romaanitekstinsä on polveilevaa ja mielikuvituksekasta. Kirjastoasioissa hän oli erityisen hyvä organisoija. 

"Mahdollisimman suuren hyödyn saavuttaminen pienimmällä yksityisellä vaivalla ja kustannuksella, eri toimijoiden yhdistäessä voimansa, kuului Volterin ratkaisumalleihin koko elämän ajan. Olihan samalla metodilla pieneen Kustavin pitäjään rakennettu monta isoa laivaa Volterin lapsuudessa." 

Lukeminen oli hänelle "elämän ruokaa", jo pienestä pitäen. Äiti innosti esimerkillään. 

"Volter luki ahnaasti ja leveästi, mihin vain mieli innostui tarttumaan."

Poliittinen tilanne 1900-luvun alussa oli kiivas. Kilpi kirjoitti lehtiin, kirjoitti kirjeitä, piti puheita ja ryhtyi kirjallisuuskriitikoksi - nosti muun muassa ihailemaansa Eino Leinoa -  ja kääntäjäksikin. 

"Volter kaipasi sananvapautta. Sitä ei Bobrikovin hallitsemassa Suomessa ollut. Lehdistö oli heikennetty kuluneiden vuosien sensuuriasetuksilla ja jatkuvilla sanomalehtien lakkautuksilla. --- Volter olisi halunnut paljastaa koko kansalle, mitkä henkiset kääpiöt Suomen kansan tulevaisuudesta nyt päättivät." 

Ei siis mitään uutta auringon alla. Hekottelin monessa kohtaa yhtymiä nykyisyyteen, vaikkapa työelämään. Volterin mielestä arvostettiin liian vähän yksilöllistä ajattelua, liikaa "jokapaikanhöyliä: mukavia, tehokkaita ja mukautuvia miehiä, jotka istuivat joka ikisessä komiteassa, saapuivat valmistautumattomina paikalle ja kyhäsivät hetkessä kasaan jonkin tilapäisen mielipiteen." 

"Hänelle nerous merkitsi ennen kaikkea sinnikästä työtä ja rehellistä taistelua oman itsensä perille löytämiseksi ja oman erityisen kykynsä esiin kirvoittamiseksi."

Ja entä tämä: "...ihminen kadottaa yhteyden itseensä kuvitellessaan itsensä maailman herraksi. Tällöin hän päätyy kuin loputtomaan peilisaliin, jossa hän tavoittaa vain valheellisia kuvajaisia omista uskomuksistaan." Mitähän Kilpi sanoisi ilmastonmuutoksesta ja ihmisen herruusluulosta, jäin miettimään. 

Kirja kertoo laajasti hämmästyttävän täyden elämänkaaren, niin uran kuin henkilökohtaisen elämän osalta. Kilpi koki usein yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, nuorena ehkä ujouden vuoksi, myöhemmin tuolloin omaperäisen ajattelunsa, jota kollegat ja kansa (lukijat) eivät aina arvostaneet tavalla, jota hän olisi toivonut. Rahapulakin vaivasi ajoittain, mutta köyhyydessä perhe ei elänyt miehen yliopistouran ja monien toimien ansiosta, vaikkeivat hänen omat kirjansa, tuo sydänveri ja intohimotyö, juuri myyneet. "Volter nimitteli kirjoitustyötään surutapaukseksi tai kirjalliseksi vastamäki-vaellukseksi."

Rakkauteen hän suhtautui romanttisesti, ja perhe oli hänelle tärkeä, vaimo tärkein vaikuttaja. Ensimmäisen vaimon Hiljan kuoltua murtui elämän pohja, mutta onneksi myöhemmin löytyi Gunni. Tytärtään Riittaa hän kannusti, välit olivat lämpimät. 

Lähdeluettelo ja henkilöhakemisto ovat todella laajat. Kokko on tehnyt mahtavan urakan ja huiman monipuolisen sisällön teokseen, josta riittää ammennettavaa. Kuviakin on paljon, mutta etenkin Kilven kirjoituksien siteerauksia, jotka kertovat päähenkilön ajattelusta suoraan ja hänen kirjoitustaidoillaan lukijalle nautittavasti. 

Muhkean koon (yli 700 sivua) vuoksi kirja tuli luettua osissa kaiken muun ohessa, joten aikaa se vei ja runsaasti tilaa yöpöydältä pitkään, mutta kannatti. 

Kenelle: Suomen itsenäistymisen ajan historiasta ja kulttuurista kiinnostuneille, kirjallisen uran kehityksestä uteliaille, neron määritelmää miettiville, ajatuksia etsiville. 

Muualla: Kokko on paneutunut Kilven kimppuun yhtä intensiivisellä otteella kuin Kilpi kirjoihinsa, sanotaan Kirjavinkeissä. 

Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta. SKS-kirjat 2023. Taitto Sisko Honkala. Kannen kuva Atelier Irmelin 1928, Museovirasto. Myös muut kuvat arkistoista ja karttapiirros Kilven kirjeestä. 

Liisa Väisänen: Symbolien Helsinki

Minua viehättää suuresti tietokirjailija, symbolitutkija Liisa Väisäsen kehotus keskustella rakennuksen kanssa. Tosiaan, talon kanssa voi kommunikoida, kun vain ymmärtää sen kieltä, sen symboleja. Mitä se haluaa katsojalleen sanoa? 

Symbolikielen saloja avaa ansiokkaasti Väisäsen kirja Symbolien Helsinki, joka johdattaa lukijan ensin kaupungin arkkitehtuuriin yleisesti ja vie sen jälkeen matkalle tutkimaan yksittäisiä taloja lähempää aluettain, yhdeksän eri kävelykierrosehdotuksen kautta. Kirjasta on tullut jo jonkinlainen hitti, niin paljon väkeä on osallistunut kirjoittajan kuulemistilaisuuksiin julkaisun jälkeen. Kuuntelin luennon Helsingin kaupunginmuseossa noin 150:n muun kanssa, joista suuri osa lähti myös kirjailijan vetämälle kävelykierrokselle luennon jälkeen. 

Liisa Väisänen on innostava, innostunut ja selkeäsanainen esiintyjä, joka tietää, mistä puhuu. Hänet muuten saattoi bongata myös taannoisesta tv-ohjelmasta Merkkien salat. Kirjassa asiaa on luonnollisesti paljon enemmän: kaiken sisäistäminen ja merkkien oppiminen vie aikansa, mutta jo kiinnostuksen herättäminen on kova juttu. Tätä kirjaa tarvittiin. 

Kotikaupungistakin löytää paljon uutta, kun osaa katsoa. Kas,
Kansallisteatterin seinästä löytyy pöllöjä! Viisauden symbolia ovat käyttäneet monen muunkin rakennuksen suunnittelijat, ja se tietysti sopii hyvin etenkin opinahjoihin, kuten yliopistoon. Väisänen sanoikin Helsinkiä pöllöjen kaupungiksi. (Kiitos vain, sanoo helsinkiläinen.) Pöllö kurkkii myös Aleksanterinkadun Pohjola-talon seiniltä (kuva), joissa on runsaasti kansallisia symboleita, kuten karhu, sekin yleinen kaupunkimme seinissä. 

Eduskuntatalossa yhdistyvät klassiset ja kansalliset elementit: kansallisvaltioaatteen valtakautena, johon osui myös Helsingin vahva rakennusbuumi 1900-luvun alussa, suomalaisuutta pyrittiin korostamaan voimallisesti, jolloin rakennus ottaa kantaa myös poliittisesti.

Katsojaa huvittivat hedelmällisyyden symbolit, munat, Mummotunnelina tunnetun biletyspaikan koristeina. Mummot eivät liene enää hedelmällisimmään, mutta voinemme tulkita symbolien nykyisin kuvaavan paikassa syntyviä hedelmällisiä ihmissuhteita. 

Nyt tiedän, mitä ovat pylonit, atlantit ja karyatidit (korkea kapeneva porttitorni, painoa kannatteleva mieshahmo, naishahmoinen pylväs). Ja millaisia ovat kuviot juokseva koira tai meanderi (ihan tuttuja!) ja mitä ne kertovat. Pylväistä puheenollen, kirjailija sanoi niiden olevan rakennusta pystyssä pitävä selkäranka. Totta, mutta mahtaako hän tietää, että rakennuksen voi tehdä toisinkin, tosin ei yleisellä tavalla: keskustakirjasto Oodissa ei näy pylväitä. Se lienee ainoa rakennus Suomessa, joka on teknisesti oikeastaan silta, sillä talo on rakennettu valtavan teräskaaren varaan. 

Kirjassa liikutaan pääosin keskustassa, mutta hieman myös reuna-alueilla, ja sain monta vinkkiä vierailupaikoista. Esimerkiksi Pukinmäestä löytyy Aurinkolabyrintti ja Kontulasta Rakkauden temppeli. Kohteita on mainittu myös Käpylästä, Toukolasta ja Puistolasta. Valinta kirjaan on varmasti ollut vaikea, sillä seiniä ja symboleita riittää. Kirjan tiedoilla pystyy kuitenkin tulkitsemaan yleisimmät symbolit ja ennen kaikkea kiinnittämään niihin huomiota. Joskus koriste on vain koriste, mutta usein ei. Tunnen tietäväni nyt paljon enemmän arkkitehtuurin estetiikasta. Ja tosiaan, esteettinen elementti voi muuten olla myös funktionaalinen, kuten juuri mainitut pylväät. 

Kirjassa on sanasto, symbolihakemisto ja lähdeluettelo. Lukeminen ei edellytä etukäteistietoja eikä edes kävelyä paikan päälle, sillä kuvista käy ilmi, mistä puhutaan. Ja kuten kirjoittaja sanoo, symbolit toimivat myös muissa maissa ja kaupungeissa, joten kaupunkilomista on mahdollista saada enemmän irti pienellä perehtymisellä. 

Nautin opastetuista kaupunkikävelyistä: on mahtavaa katsella paikkoja ja kuunnella asiantuntijan puhetta kiinnostavista aiheista - eikä itse tarvitse kuin roikkua joukon mukana. Helsingissä kävelyitä löytyy googlaten eri järjestäjiltä. Kirjallisia kävelyitä saisi olla lisää! Olin kerran Kalliossa Kjell Westö -kierroksella, mikä oli hauskaa ja hassua. Tuijotimme intensiivisesti ikkunaa, jonka takana kirjassa asui fiktiivinen hahmo, tai kuljimme reittiä, jota keksitty henkilö kirjassa käveli. Aikuisenakin voi leikkiä! Vinkkaan myös Kirjojen Kannelmäki -kävelykierroksesta, jossa etsitään rasteja alueelle sijoitetuista sitaateista eri kirjoista. Harmittavasti vandaalit tuhoavat rastilappuja, mutta kirjasto uusii niitä koko ajan, ja ilman maaston lappujakin voi kirjastosta saatavan kartan avulla kulkea paikat ja sitaatit läpi. 

Kuvat jutussa omiani. Alla olemme lähdössä keskellä olevan Liisa Väisäsen opastamalle kierrokselle ja muutaman kohteen kuva.

Kenelle: Helsinki-faneille, arkkitehtuurista kiinnostuneille, historiahulluille, kielen tulkitsijoille, uteliaille, kaupunkikävelylle kaipaaville, kirjalahjavinkkiä hakeville.   

 
Liisa Väisänen: Symbolien Helsinki - opas pääkaupungin salaisuuksiin. SKS 2022. Kansi Laura Noponen.

Vanessa Kairulahti & Karoliina Kouvola: Helsingin henget

Helsingin vanhoissa taloissa elää aaveita, sehän tiedetään. Käyn noin kerran kuussa Kansallisteatterissa, jonka sokkeloisissa käytävissä ja hisseissä olen oppinut katsomaan varoen kanssamatkustajia. Ovatko todellisia vai eivät?

Kairulahti ja Kouvola kertovat aiheesta tutkijan silmin. Herkullisen ulkoasunsa takaa kirja paljastuu tieteellisen kuivaksi selostukseksi Helsingin tunnetuista kummituksista. Ensin käydään läpi kaupungin historia - mikä ei ole tosiaankaan huono juttu (sanoo Helsingin historiahullu), vaan taustoittaa ansiokkaasti aihetta ja nostaa lukijan tietotasoa, jos jokin Helsingin syntyvaihe on päässyt unohtumaan: tuskallisesti saatiin väki muuttamaan lopulta eteläisen Suomen Vironniemelle, jolla nykykaupunki sijaitsee.

Mutta ei, vieläkään ei päästä itse aiheeseen. Selostetaan kummituskäsitysten eri vaiheita historiassa, päreen valossa kerrottujen juttujen tarinoinnista spiritistisin liikkeisiin ja tahoihin, jotka paranormaaleja ilmiöitä ovat tutkineet ja tutkivat edelleen. Niitä on muuten yllättävän monta. Oikeastaan en olisi halunnut tietää. En ole aaveista ja tuonpuoleisista niin kiinnostunut, näkyvässäkin on tarpeeksi käsiteltävää. Toisaalta, voin hypätä yli tylsät kohdat.

Vasta sitten saadaan kuulla kummitusjuttuja! Osa on tuttuja, osa uusia. Päättömät hahmot ja eriväriset (harmaat, mustat, valkoiset) rouvat Helsingin keskustan tutuissa kortteleissa ja rakennuksissa värisyttävät. Tiesitkö muuten, että Tauno Palo kummittelee Harakan saarella tai että eräs aave saattaa vaatia lääkitystä Bulevardin apteekissa? Minä en tiennyt, vaikka olen kyseisessä apteekissa asioinut monet kerrat. Eivätkä takuulla tiedä luksushotelli Glon asiakkaatkaan, että majan manoille menneet talon asukkaat saattavat liikkua samoissa tiloissa. Päättömyys on myös yksi aaveiden tavallinen esiintymisasu. Sellaisena hahmon saattaa nähdä Vallisaarella, Suomenlinnassa tai Kruununhaassa. Aurora Karamzinin arvellaan viihtyvän huvilassaan edelleen. Samoin edesmennyt arkeologi ei malta jättää työpaikkaansa Kansallismuseota. Valppaana siis, Helsingin museoissa ja nähtävyyksissä vierailijat!

Parikymmentä kummitustarinaa esiintymiskarttoineen ja kirjallisuuslähteineen ovat kelpo paketti. Tekstillinen esillepano on turhan tutkijamainen, enemmän olisi voinut revitellä. Ja teksti oikolukea ja editoida vielä kerran, välttää toistoja ja lisätä napakkuutta. Tutkija tietää paljon, muttei ehkä ole vetävän tekstin asiantuntija. Tervetullut ja kiinnostava aihe sekä asiantunteva kooste silti.

Ulkoasusta lisäpisteitä. Kansi ja formaatti on mainio, kuvitus tarpeellinen vaikka vaatimaton. On käytetty valmiita vanhoja kuvia, kun aiheesta olisi voinut näyttää paljon enemmän osaavan kuvaajan voimin. Resurssikysymys, uskon. Koska kirjoittajat tuntevat aiheensa perusteellisesti ja aihe on vahvasti tunteisiin vetoava, on harmi, että sen esittely jää puolitiehen tai kolmeen neljännekseen, niin tekstiltään kuin kuviltaan. Mainiosta upeaksi olisi ollut mitattava matka. Tietoa se silti antaa, kuten pitääkin. Ja ilolla ja suurella kiinnostuksella sen luin.

Kenelle: Helsingin rakastajille, kummitushulluille, mystisen ystäville, pääkaupungin historian pikakelausta kaipaaville.

Muualla: Tutkimuskohteena kauhu on pop, sanoo Kirjamies.

Vanessa Kairulahti ja Karoliina Kouvola: Helsingin henget – opas aaveiden pääkaupunkiin

SKS 2018. Kannen suunnittelu: Laura Noponen. Kustantajan lukukappale. 

Uusi-Hallila ja Helttunen: Sitaattien salat

Harmittavasti juttu jäi joulun jälkeiseen aikaan, sillä otsikon kirja on ykköslahja-ainesta kenelle tahansa kirjoista kiinnostuneelle. Toisaalta tämä kirja ei vanhene vuodessa, vuosikymmenessä eikä edes vuosisadassa.

Sitaattien salat kertoo, mistä meille tutut sanonnat ovat peräisin: mitä tarkoittaa Eskon puumerkki ja miten ollaan kansakunnan kaapin päällä, mikä on puolimatkan krouvi ja mistä tulee termi syntymässä säikähtänyt sekä kymmeniä muita, joihin törmäämme jatkuvasti niin kaunokirjallisuudessa kuin lehti- ja asiateksteissäkin. Kirjablogeissakin näitä näkee paljon, ja puheissaan sitaatteja niitä harrastavat monet julkisuuden henkilöt, etenkin politiikot.

Tällainen kirja on tarpeen! Ja nyt ihmetyttää, miksei sitä ole aiemmin keksitty tehdä. Onneksi kaksi suomen kieleen intohimoisesti suhtautuvaa alan ammattilaista tarttui toimeen ja teki valtavan työn lukemalla kaikkea mahdollista sitaatteja metsästäessään. He sanovat kirjaa "kannanotoksi yleissivistyksen ja kulttuurin jatkuvuuden puolesta", ja sellaisena se on helppo nähdä. Iso peukku!

Herkullista ja ennen kaikkea informatiivista luettavaa. Kirjoittajat eivät jäykistele ranteitaan, vaan yhdistävät sitaatit tähän päivään mukavan jutustelevasti ja lyhyin luvuin, joten kirjaa on helppo lukea. He kertovat kunkin sitaatin taustoista asioita ja yksityiskohtia, joita lukija saa hämmästellä. Kuten että hattivatiksi nimeäminen on ihan hauska juttu päiväkotiryhmissä, mutta aikuisen nimittely hattivatiksi ei ole mitenkään myönteistä. Mutta jos sellaista kohtaat, voit suhtautua moiseen tyynesti ja ajatella puheen olevan kärpäsen surinaa korvissasi. Hillitte ittes!

Sitaattien alkuperät selitetään sanakirjamaisesti aakkosjärjestyksessä, alkaen Adalminan helmestä ja Yksin oot sinä ihminen -lausahdukseen päättyen. Lopussa on laaja lähdeluettelo sekä asia- ja henkilöhakemisto. Teoksen ulkoasu on tyylikäs ja  selkeä, ja vahvistaa hienosti kirjan ideaa jopa leikitellen - katso aukeama sivuilla 128 - 129, jossa puhutaan punaisesta viivasta!

Loistava teos, ja kuten sanottu, niin tarpeellinen. Kannattaa laittaa lahjalistalle jo ensi joulua ajatellen, tai synttäreitä tai koulun loppua tai mitä tahansa tilaisuutta, jossa haluat ilahduttaa ihmistä, jonka tiedät lukevan tai vaikka seuraavan uutisia, blogeja tai sanomalehtiä.

Kirjoittajat kertoivat kirjan esittelytilaisuudessa, miten homma vei mukanaan ja miten sitaatteja alkoi näkyä joka puolella: sen uskon hyvin. Jopa lukijana kyttään niitä nyt jatkuvasti ja riemastun aina, kun jokin mainituista sanotaan. Ha, tiedän tuon! Sitaattibongailua!

He joutuivat myös tekemään rankkaa karsintaa, mikä lukijaa harmittaa. Ehkä saamme joskus seuraavan osan - sitä paitsi sitaatteja syntyy koko ajan uusia. Uusimpia tässä kirjassa ovat mielensäpahoittajan tokaisut Tuomas Kyröltä ja Sinikka Nopolan "ei tehrä tästä ny numeroo". Tästä kirjasta kyllä voi ja kannattaa tehdä numeroa!

Kenelle: Kenelle tahansa, joka lukee, kirjoittaa, bloggaa tai haluaa tietää asioita, jotka ovat suomalaisten selkäytimessä.

Muualla: Opuksesta on aivan sanomatonta hyötyä, sanoo Assyriologi lifestyle-blogissaan. Oikotie kulttuurin ymmärtämiseen, sanoo Suomi lukee. Anneli kertoo perusteelliseen tapaansa kirjasta.

Tuula Uusi-Hallila ja Anne Helttunen: Sitaattien salat. SKS 2016.  Ulkoasu: Emmi Kyytsönen / Karppi Design. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2016: vuonna 2016 julkaistu kirja.

Timo Leppänen: Merkilliset nimet

Onko mitään vaikeampaa kuin keksiä tuotteelle tai palvelulle nimi? Olen osallistunut kymmeniin jos ei satoihin ideapalavereihin, joissa juuri oikeaa nimeä on haettu osallistujien tyhjinä kumisevista aivoista tuskalla ja vaivalla. Harvoin se syntyy äkillisenä oivalluksena: tämä se on!

Näinkin voi kyllä käydä. Ainakin Marimekko keksittiin tähän tapaan, keksijänä Armi Maria Ratia. Timo Leppänen on kerännyt sen ja noin sadan muun suomalaiselle tutun nimen syntytarinan yksiin kansin. Mukana on myös tunnettuja ulkomaisia nimiä, kaikki jaoteltuina väljästi toimialoittain.

Kirjasta saisi liudan hyviä pubivisakysymyksiä. Minkä tuotteen etiketissä on yksitoista latoa? Mistä matemaattisesta termistä tulee nimi Google ja mitä termi tarkoittaa? Miksi lehden nimi on Apu tai lenkin Sininen?

Etsin heti tutuimmat nimet ja entiset työpaikat. 1980-luvulla työuraani aloitellessani Nokiassa saimme pilotoida Helsingin Puhelinyhdistyksen käyttöön tarkoitettua mullistavaa ideaa, jonka nimi oli sähköposti ("Kuvittele, sun ei tarvi enää kopioida paperia ja jakaa jokaisen postilaatikkoon!"). Elisaksi sitä sanottiin. Tuttu nimi palasi vuosia myöhemmin yrityksen nimenä. MikroMikko oli maan yleisin tietokonemerkki vuosia, kunnes Fujitsu imaisi sen itseensä. Monet mainitut nimet löytyvät kirjasta. Hilpeää historiasukellusta!

Nimiä syntyy oikeastaan kolmella tavalla: mainitun uuden oivalluksen lisäksi siten, että yhdistellään nimiä tai niiden osia uudella tavalla - nimessä Ab Lukko Oy nerokkaasti. Tai sitten otetaan mainostoimisto hoitamaan nimiprojektia, jossa esitetään asiakkaan valittavaksi lista tietyillä kriteereillä "keksittyjä", mitään tarkoittamattomia nimiä, tyyliin Sonera.

Kirja tarjoaa paitsi infoa myös hauskaa knoppitietoa, kuten sen, että Kallen mätitahnan seitsenvuotiasta symbolipoikaa sanottiin koulussa Tuubiksi tai että Kettukarkeissa oli aluksi aivan oikeasti pihlajanmarjaa. Mukana ovat myös kuulut riitatapaukset Tokmannin ja Stockmannin taistelusta ja termin Hullut päivät käyttöoikeus.

Mitä olisin vielä kaivannut? Meitä hemmotellaan nykyisin niin hienoilla tietokirjoilla, että kuvaton kirja herättää kummastusta. Toisaalta pidän vähäeleisyydestä, enkä todellakaan olisi välittänyt nähdä logoja tai tuotteita kirjan kuvituksena. Selvä, ei tehdä taidetta, keskitytään tarinoihin. Kansi on kivan kosketeltava.

Nimistä kaipasin tietysti tuttua komeasti kalevalaisesti kalskahtavaa Lemminkäistä. Joka nimettiin ennen Suomen itsenäisyyttä, lähes sata vuotta aiemmin kuin myöhemmin muotiin tulleet Tapiolat ja Pohjolat. Myös Ruukin nimen historia olisi kiinnostanut, tosin päinvastaisesta syystä: olin pöyristynyt, kun Rautaruukki keksi lyhentää nimensä Ruukiksi ja otti sen käyttöön kysymättä nimen rekisteröineeltä pienemmältä yritykseltä, joka toivottavasti sai kunnon korvauksen. Näinkin voin nimen hankkia, koon ja rahan voimin. Entä Isis-niminen yritys? Tai komea Outokumpu? Ja mitä tekemistä Appelsiinilla on hedelmien kanssa? Mitä enemmän miettii, sitä enemmän tietoa kaipaisi: alan ymmärtää, että jossain on tekijän ollut pakko tehdä rajaus.

Jos mietit yritykselle nimeä, kannattaa kurkata viranomaisen ohjeet. Samalta sivulta pääset tutkimaan jo olemassaolevia yritysnimiä. Tai tsekkaamaan etunimestäsi, kuinka monta samannimistä sinua Suomesta löytyy ja minä vuosina nimesi on ollut suosituin.

Kenelle: Yritysmaailmasta, markkinoinnista, nimistä ja brändäyksestä kiinnostuneille, pubivisaan valmistautuville.

Muualla: Lukupinon Simo suosittelee kaltaisilleen nippelitiedon ystäville ja sanoo mainoslehtisten näyttäytyvän tämän jälkeen erilaisina.

Timo Leppänen: Merkilliset nimet. Tarinoita yritysten ja tuotteiden nimistä. SKS 2016. Kustantajan lukukappale.

Rajoilla

Sympaattinen taistelija Eva Wahlström osoittaa kirjoittajan kykynsä muistelmateoksessaan. Hän kertoo urastaan nyrkkeilijänä, äitiydestään, vaikeista vammoistaan ja uran lähes keskeyttäneestä hengenvaarallisesta sairastumisestaan niin rehellisesti ja aidosti, että lukija on äkkiä riisuttu aseista.

Teksti on niin luontevaa, että lukeminen tuntuu siltä, kuin kuuntelisin kirjailijan juttelua, juuri minulle. Teos on paitsi karu kertomus urheilu-urasta, myös ehkä terapiaa kirjoittajalleen, joka on kokenut isoja ja kulkenut jyrkkiä mäkiä ylös alas tuona aikana, jota hän kirjassa kuvaa; Euroopan mestaruuksista todelliseen kuolemanpelkoon, yksinäisyydestä äidiksi, nuoresta tytöstä aikuiseksi.

"Mutta onneksi on urheilu. Se kelpaa kaveriksi, pitää minut järjissäni. Se ei ole minulle koskaan vihainen."

Se ei ehkä ole vihainen, mutta se voi tappaa. Eva sai keuhkoveritulpan molempiin keuhkoihin ja munuaislaskimotukoksen - yhtä aikaa. Silti hän treenasi ja kilpaili, sillä jatkuvat kivut ja muut oudot oireet menivät "normaalien" urheiluvammojen piikkiin. Kuten sanotaan, urheilija ei tervettä päivää näe, ei etenkään urheilija, jonka pitää pystyä sietämään kipua jo lajin luonteen vuoksi.

"Harva jättää menemättä kilpailuihin, vaikka kärsisikin vammoista. Harva jättää menemättä harjoituksiinsa, sillä joku muu voi aina viedä paikkasi. Motivaatiosta ja kyvyistä on annettava osoituksia jatkuvasti."

Nyrkkeily ei katselulajina monia miellytä, ei minuakaan, mutta kirjan myötä hieman ymmärrän sen viehätystä. Itse asiassa, laji voisi olla mikä vain, kun kilpaillaan verissäpäin mestaruuksista, tosin tässä lajissa verta konkreettisesti roiskuu enemmän. Kyse on enemmän asenteesta ja intohimosta. Uskon, että monet urheilijat ja heidän valmentajansa voivat samaistua Evan juttuihin rankoista treeneista, uskosta ja uskonpuutteesta, ravinnon ja ruumiintoimintojen fanaattisesta tarkkailusta ja kaikenlaisista hulluista keinoista suorituksen vauhdittamiseksi - laillisista sellaisista.

Evan kiihkeys ja intohimo nyrkkeilyyn on jotain totaalista. Hänen kilpailuviettinsä on supervahva, ja hänen on aina pitänyt todistaa olevansa hyvä, parempi kuin muut. Hän on tehnyt harjoituksia toisia enemmän, salaa, valmentajan määräämien lisäksi tai lääkärin kiellosta huolimatta. Kuten hän toistuvasti korostaa, asiat on hoidettava kunnolla ja loppuun asti. Tuo pakkomiellettä lähentelevä asenne on pelottava, mutta herättää myös kunnioitusta ja ajatuksen siitä, että ihminen tosiaan pystyy mihin tahansa, kun on riittävän päättäväinen ja valmis tekemään töitä. Siitä Eva Wahlström on hyvä esimerkki.

Mutta huippu-urheilu kuluttaa. Fysiikan lisäksi on huomioitava julkisuus, hankittava sponsoreita, siedettävä onnenonkijoita ja hyväksikäyttäjiä - niistäkin kirjailija kertoo ikäviä esimerkkejä - ja lähes uhrattava normaali perhe-elämä. Evan onneksi hän tuli raskaaksi eräällä sairastumisjaksollaan (lue: kisatauolla): pieni poika on ainoa asia, jonka hän sanoo asettavansa urheilun edelle. Olen iloinen urheilijan puolesta: vaikka hän rakastaa nyrkkeilyä ja antaa mielellään sille kaikkensa, vain yhdelle asialle perustuva elämä tuntuisi rajalliselta, ja ehkä hän jossain kohtaa katuisi kaikkea kokematonta.

Ennen blogiaikoja luin Evan aiemman kirjan Homma hanskassa, joka kertoo nuoremman naisen suulla lapsuudesta ja teini-iästä, poikaystävistä ja urheilijan uran alkuvaiheista. Sujuva ja kiinnostava teksti sekin, mutta uudemmassa kirjassa kirjoittaja on kypsempi, kokeneempi - ja huomattavasti pohdiskelevampi ja vakavampi, mikä raastaa sydäntä. En kuule lukiessani enää korvissani Evan hersyvää hihitystä yhtä vuolaana. Hän on käynyt läpi kovan koulun - omien valintojensa tuloksena, minkä hän kyllä itse hyvin ymmärtää - ja joutunut miettimään asiat loppuun asti.

"Olen hyväksynyt ajatuksen, että voin kuolla kehässä. Se on äärimmäisen epätodennäköistä, mutta mahdollista."

Kirjaa kirjoittaessaan Eva oli väsynyt ja pettynyt niin urheiluun kuin ehkä itseensäkin ja mietti uutta suuntaa, jos fysiikka ei enää kestä urheilua. Lopussa selviää jo, että urheilu-ura jatkuu. Kirjan kirjoittamisen jälkeen hän uusi Euroopan-mestaruutensa.

Ja nyt kaikki jännittämään! Sillä netti kertoo, mitä tapahtuu ensi perjantaina:

"24. huhtikuuta 2015 Wahlström ottelee avoimena olevasta ylemmän höyhensarjan WIBF- ja WBF-liittojen maailmanmestaruudesta bosnialaista Irma Balijagic Adleria vastaan."


Kirja on kiihkeä, vaikuttava tositarina ja "ei-ammattikirjoittajan" tekemäksi yllättävän hyvä ja raikas kieleltään ja sujuvuudeltaan; luistaa loistavasti, koskettaa tunteita. Sen etuja ovat avoimuus, persoona, lämpö ja luottamus lukijaan; hän kertoo asioista kuin ystävälle, tai ainakin kuin ihmiselle, jolle hän haluaa vain hyvää. Yksi kirjoittamisen motiivi onkin kertoa nuorille, millaista huippu-urheilu voi olla. Pitkät treeni- tai ottelukuvaukset pitkästyttivät välillä urheilua tuntematonta lukijaa, mutta teos on perusteellinen ja kunnioitettavan laaja kuvaus huippu-urheilusta, sen viehätyksestä ja suuresta annista elämään, mutta myös sen ikävistä ja rankoista puolista.

Toivon Evalle lämpimästi hyvää jatkoa ja menestystä! Tuolla asenteella pärjää missä vain ja millä uralla vain: hieman anteeksiantoa itselle tekisi jossain vaiheessa hyvää, mutta ilmeisesti vielä ei ole se vaihe.

Kenelle: Urheilijoille ja sellaisiksi haluaville, urheilun piirissä työskenteleville, penkkiurheilijoille, suomalaisen sisun ja osaamisen esimerkkejä hakeville, vahvoja persoonia ihaileville.

Muualla: Anneli sanoo kirjaa hurjaksi ja maagiseksi. Notkopeikko, joka ei ole koskaan tykännyt urheilusta, katsoi nyrkkeilyotteluita kirjan myötä. Linnea kiinnostui nyrkkeilystä Million Dollar Baby -leffan myötä. Kirjakirppua Evan tarina on kiehtonut aina.

Eva Wahlström: Rajoilla. SKS 2014.
Kustantajan lukukappale.

Kirja on osa lukemaani Elämäkertahaastetta.

Kännykkkä - lyhyt historia

Kännykän historia on lyhyt, mutta kuohuva. Jopa maailmaa muuttava ja tajuntaa räjäyttävä. Kettunen ja Paukku ovat tehneet historiikin suomalaisesta näkökulmasta, joka pakosti keskittyy Nokiaan. Meillä keksittiin tekstiviestit, meillä kehitettiin kaupallisessa käytössä ja langattomassa verkossa toimiva jokamiehen puhelin, meillä kehitettiin versio, joka mahtuu taskuun.

Kettunen ja Paukku keskittyvät kirjassaan kännykkä-nimisen tuotteen kehittämiseen, ja samalla Nokia-nimisen yrityksen historiaan. Se on hyvä rajaus, jos ei jopa liian rajaava. Nokia rekisteröi sanan kännykkä, mutta turhaan; siitä tuli matkapuhelimen synonyymi, jonka käytössä r-merkkiä ei ole tavattu käyttää. Suomalaiset vaikuttivat teknologian kehittämiseen vahvasti ja onnistuivat sen tuotteistamisessa loistavasti. Kerrankin ajoituksemme osui kohdalleen ja suomalainen insinöörityö sai sille kuuluvan arvon. Mutta tyhjiössä ei eletä. Itse maalaislapsena muistan jo pienenä ihmetelleeni hirvenmetsästäjiä, jotka soittivat toisilleen havainnoistaan, ilman lankoja. (Ja aina kuvitellaan, että maalla ollaan jotenkin takapajuisia; tosiasiassa monet keksinnöt ja ideat on otettu käyttöön haja-asutusalueilla ennen Punavuorta, tarpeeseen).

Ehkä kyse olikin enemmän verkkokehityksestä: kun soittaminen mahdollistui kenelle tahansa, myös kännykkä saattoi yleistyä. Insinööreillämme oli oikea visio. Yhdysvaltojen verkot jäivät kehityksen jalkoihin, kun Pohjoismaissa jo kehitettiin NMT-verkkoa, autopuhelinverkko ARP:n seuraajaa ja ensimmäisen digitaalisen verkon, GSM:n, edeltäjää. Maailman ensimmäisen puhelun GSM-verkossa soitti Harri Holkeri.

"GSM:n läpimurto mahdollisti Nokian valtavan menestyksen." 

Tekniikan kehityksestä voi lukea lisää eri verkkosivuilta, en käy sitä kertaamaan. Mutta pääasia on se, että Suomi oli edelläkävijä. On silti hyvä muistaa, että Nokia ei ollut ainoa tuotekehittelijä.

En muista, mikä oli ensimmäinen oma matkapuhelimeni. Työsuhdekännykät yleistyivät 1990-luvun puolivälissä, joten se saattoi olla 2010, koska muistan siinä olleen esiinpistävän antennin. Sitä ennen parinkymmenen hengen osastolla oli yksi yhteinen iso ja painava matkapuhelin, jota sai lainata työmatkoja varten. Miettikää tätä! Sittemmin minulla oli muun muassa malli 3210, johon säilytin muovikassillista erivärisiä kuoria. Koska Nokian mallinumerointi on ollut epäloogista, ei numerosta pysty päättelemään puhelimen ikää tai ominaisuuksia. Mutta palataan kirjaan:

"Kännykkä on on kallein yksittäinen esine, jota keskivertokansalainen kuljettaa taskussaan päivittäin."

Se voi "sisältää kultaa ja platinaa Kongosta, kaiutinääntä helyttävää Kaliforninan louhittua neodymia, ja värinähälytystä tehostavat mahdollisesti Australian takamailta dysprosiumista valmistetut magneetit. Kosketusnäytön heleät värit liukenevat puhelimeesi Sisä-Mongolian malmista - näytöissä käytettyjä alkuaineita ovat esimerkiksi europium, terbium ja yttrium, joita saadaan Kiinan suurista kaivoksista."

Risto Isomäen kirjojen jatkoksi tämä sopii mainiosti: "Nykyajan teknisissä vimpaimissa käytetyt teknologiametallit ovat syntyneet miljardeja vuosia sitten räjähtävien tähtien, supernovien, ytimissä. Sieltä ne ovat matkanneet atomeina halki avaruuden ja päätyneet lopulta nuoren maapallon uumeniin ja hajautuneet ympäri mantereita. Nyt niitä louhitaan kilpaa maan syvyyksistä, josta ne päätyvät puhelimeesi, televisioosi, tietokoneeseesi ja autoosi."

Mutta takaisin maan pinnalle. Ilman noita metalleja ei olisi kännyköitä eikä muutakaan huipputeknologiaa, ei yhä pienempiä komponentteja eikä herkkiä hipaisunäyttöjä. Kirja kertoo myös siitä, miten "kunnia maametallien löytämisestä kuuluu tavallaan Suomelle."

Joka tapauksessa, ensimmäiset jokamiehen kännykät olivat suomalaisia. Nyt tilanne on toinen, mutta taustat on hyvä tuntea, ja siihen kirja sopii oppaaksi mainiosti. Vaikkei se kerro läheskään kaikkea, se kertoo kuitenkin paljon.

Kenelle: Entisille ja nykyisille nokialaisille, kännykkäfriikeille, teknologian taustoista kiinnostuneille, tulevien teknologisten keksintöjen tekijöille. *edit kommentin perusteella* Teineille, jotka kuvittelevat kännyköiden olleen aina.

Muualla: Umami tiivistää kirjan sisällön tehokkaasti.

Niko Kettunen & Timo Paukku; Kännykkä - lyhyt historia. SKS 2014.
Lukukappale kustantajalta.

Helsingin Kirjamessut - mitä jäi käteen?

Kolmen täpötäyden päivän messuaminen riittää messu- ja kirjahullullekin. Lauantaina keskityin pariin tapahtumaan, sunnuntain lepään (ja luen!).

   


Bonnier - eli suomeksi WSOY ja Tammi - esittelivät kirjabloggaajille liudan kirjoja ja kirjailijoita. Tapasimme Sinikka Nopolan, Maritta Lintusen, Jari Järvelän, Riina Katajavuoren sekä peräti ulkomaisia vieraita: Paolo Giordanon Italiasta (kuva alla, haastattelijana Ella Kanninen) ja Kim Leinen Norjasta, joka asuu Tanskassa ja vietti välillä 15 vuotta Grönlannissa. Molemmat minulle uusia nimiä. Giordanon Alkulukujen yksinäisyys on vielä lukematta, mutta täytynee ottaa listalle, kanssabloggareiden suosituksesta. Leine voitti 2013 Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon, ja Ikuisuusvuonon profeetat on nyt päässyt Keltaiseen kirjastoon, joten odotukset ovat suuret.

Jari Järvelän (alla) uutuuksineen Särkyvää oli minulle ensimmäinen kirjailijan kirja ja todella myönteinen tuttavuus, niin kirjana kuin henkilönäkin. Minulla oli hieman väärä käsitys hänen tyylistään, mutta nyt se tuli oikaistua. Maritta Lintusen Hulluruohola on niin kaunis kirja, ettei se voi olla huono. Arvio seuraa, kun kirja on luettu.

Riina Katajavuoren Wenla Männistön olen pikaisesti lukenut, mutta kuten upea, innostunut ja monipuolista kielitaitoaan käyttämään päässyt emäntämme Ella Kanninen sanoi, se ei ole helpoin luettava ja ehkä aukeaa paremmin toisella lukukerralla, kun hienoudet alkaa hoksata. Idea on Aleksis Kiven tuominen tähän päivään: Jukola Bros asuu hottis-Wenlan naapurissa, ja kaikki veljekset (tai melkein) ovat nuoruutensa huippukukoistuksesta (lue: fyysinen muoto on muuttunut tytöstä naiseksi) nauttivaan Wenlaan ihastuneita. Seitsemän veljestä tänään, Wenlan silmin. Mainio toteutus, mainio valinta opettajille Kiven opettamiseen. Kuulin, että teatteriesityksiä ollaan jo tekemässä kirjan pohjalta, mikä ei liene äärettömän vaikeaa, sillä kirja itsessään on lähes teatterimainen esitys.

Muualla: Kirjakko ruispellossa -blogin arvio.

Muuta tapahtunutta: Sinikka ja Tiina Nopela signeerasivat kirjan kummitytölleni. Tiedän, että 10-vuotiaan mieli räjähtää... Että ihanko oikeasti ne, jotka on tehneet Risto Räppääjät? Sinikka Nopolan mukaan heidän aikuistuotantonsa on lapsikirjallisuutta suurempi, mutta on ikäpolvikysymys, mitä kukakin laajasta tuotannosta muistaa. Yhteistyö parin kesken kuulemma sujuu, vaikka se välillä katkaistaan railakkaaseen riitaan illalla. Ja aamulla toisen puhelin pirisee, että mulla ois idea... Kuten vaikka Risto Räppääjä ja Sevillan saituri, eikö ois hyvä? Rampen, Eilan ja Likan edesottamuksia on nyt kerätty yksiin kansiin. Aiheesta rävähtää leffateattereihin joulukuussa myös elokuva, ihan omalla draamaallisella käsikirjoituksellaan, ei kirjan tarinoista. Pääparia esittävät Pirkka-Pekka Petelius ja Heidi Herala, ja mukana on muitakin kovia nimiä, kuten Eila Roine ja Riku Nieminen.

Suomalaisen kirjallisuuden seura SKS esitteli toimintaansa ja kirjojaan. Valloittava Eva Wahlström on tehnyt kirjan viidestä viime vuodestaan, johon mahtuu paljon: lapsen syntymä, Evan hengenvaarallinen sairastuminen, parantuminen ja taistelu takaisin maailman huipulle. Taisteluhenkeä ei Evasta puutu, eikä rakkautta liikuntaan. Urheilussa on silti pimeitä puolia, ja tämän kahtiajaon hän haluaa kirjassa tuoda esiin. Nuorten ja muidenkin on hyvä tietää, mistä on kyse, kun urheilemaan lähdetään tosissaan, hän sanoo.

SKS on yllättänyt kirjapiirit aihevalinnallaan, mutta lukijan kannalta kustantaja ei ole kiinnostavin pointti eikä sanele lukuvalintoja, vaan kirjan aihe ja kiinnostavuus. Suomen vanhin kustantamo SKS sanoo kustantavansa alkuperäisen aatteen mukaisesti kirjoja, jotka edistävät suomalaista kulttuuria (näköjään myös urheilu lasketaan kulttuuriksi). Tieteen popularisoinnissa kustantamo on omaa lajiaan, ja aihekirjo on huikea! Linnunpöntön rakentamisohjeista taidekirjoihin, ja kaikkea siltä väliltä. Lempiteesini on, ettei maailmassa ole olemassa asiaa, josta ei olisi tehty kirjaa. SKS todentaa tätä osaltaan hienosti. Monet tietokirjat syyhyttäisivät lukemaan, mutta aikaa on aina liian vähän. Ainakin Kännykän historian aion lukea ja blogata, sillä se koskettaa omaakin työhistoriaani.

Mitä messuilta jäi käteen? 

Kasa kirjoja, osa lahjoiksi ostettuna, muutama omaksi, osa bloggarimateriaalina. Väsynyt ruumis, iloinen mieli. Innostavia ja ilahduttavia tapaamisia niin kirjailijoiden, bloggaajien kuin messuyleisön kanssa. Erityisen mukava oli huomata myötäsukainen kiinnostus bloggaajiin. Nimilappu rinnuksissa sain monta kontakteja; lukuvinkkejä, kommentteja kirjailijoilta ja kirja-alan ihmisiltä sekä messukävijöiltä, bloggariksi aikovalta... Eräs herra kysyi syytä messuillaolooni. Vastasin olevani kirjabloggaaja. "Aijaa, luokkaretkellä", riemastui hän. Kuulostaako sana 'kirjabloggaaja' sopivissa olosuhteissa luokkaretkeltä? En myöntänyt olevani opettaja, koska en ole, joten keskustelu tyrehtyi siihen. Oletan kaverin esiintymisen perusteella, että hän ehkä vieraili ahkerammin Viinimessujen puolella.

Monia tuttuja ja tärkeitä ihmisiä työelämän varrelta myös tuli messuilla vastaan Myös Frankfurt-tuttuja, joiden kanssa vertailtiin kokemuksia. Bloggaajapisteellä annoin kirjavinkkauksia ja tapasin kollegoita, kuten Kaisan ja Marian alla.

Sastamalan Pukstaavilta ostin Kirsin vinkistä huipputuotteen: kirjoihin perustuvan sanaristikkokirjan! Keski-ikäisten lempiharrastukset yhdistyvät, tuskin maltan odottaa ristikoiden ratkomista. Vaan raaskinko tuhria hienoa kirjaa? Sitä voi tilata Puukstaavilta, sillä - sori vaan - ostin viimeisen kappaleen, hinta 15 e.

Yksi kohokohtani: tapasin suuresti fanittamani Eeva-Kaisa Arosen (alla). Hänen kirjansa Kallorumpu ja uusin Edda ovat niin tajunnanräjäyttäviä, että niiden yhdistäminen oikeaan, elävään ihmiseen tuntuu vaikealta. Kerrankin kirjailija itse jää kirjojensa taustalle - vain tarpeeksi pyörryttävän vahva kirja toimii näin.

Lauantaina messuilla mutta minulta ohi menneitä olivat myös Erik Axl Sund (onko ne pari?), Apulanta ja Henkka Hyppönen. Näkemättä jäi myös Minttu Harjanne, vaikka sattuneesta (lapsenlapsisesta) syystä olen hyvin tutustunut hänen tuotantoonsa. Harjanteen Minttu on syntynyt jo 1978! Samoin ohjelmassa oli Antero Raevuori vaikuttavalla kirjallaan Helsingin pommituksista 1944,

Sirpa Kähkösen haastattelu kirjasta Graniittimies oli kuulemma kehno, mutta kirjailija itse loisti. Hietakehdon lukeneena ja Kähköstä muualla kuulleena uskon tämän täysin; hän on ammattilainen. Kirjoissaan hän yhdistää tarinan ja historialliset tapahtumat luontevasti ja lukijaa huomaamatta sivistäen, ei sormella osoittamalla opettaen tai arvottaen.

Loppupäivästä aloin olla puhki ja eksyillä käytävillä, joita olen tallonut parikymmentä vuotta. Mutta vielä on pakko sanoa, että messujen yksi paras anti ovat kirjabloggaajat, joista jokainen kertoo kirjoista omalla tavallaan ja siten laajentaa lukemista. Ja miten hauskaa kuulla ja harrastaa kirjapuhetta, joka on ainoa kieli, jota näinä päivinä ymmärsin. Tapasin ainakin seuraavat:

http://ammankirjablogi.blogspot.fi/ 
http://bookingitsomemore.blogspot.fi/ 
http://suketus.blogspot.fi /
http://hdcanis.blogspot.fi 
http://ilsela.blogspot.com/ 
http://lukeminen.fi/blogit/kirjallisena-minna/
http://kirjasfaari.fi  Katsokaa myös Areenan haastattelut messuilta!
http://kirsinkirjanurkka.blogspot.fi/ 
http://kristankirjat.blogspot.fi / 
http://pigeonnaire.blogspot.com / 
http://luenjakirjoitan.blogspot.fi/ 
http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/
http://morrenmaailma.blogspot.fi/ / 
http://nenakirjassa.blogspot.fi/ 
http://pihinnaisenelamaa.blogspot.fi/ 
http://poplaari.blogspot.com 
http://www.psrakastankirjoja.blogspot.fi/
ttp://rakkaudestakirjoihin.blogspot.fi/ 
http://sbrunou.blogspot.fi/ 
http://sarankirjat.blogspot.fi/ 
http://sininenlinna.blogspot.fi/ 
http://sivukirjasto.blogspot.fi/ 
http://tarinoidentaikaa.blogspot.fi 
http://tarukirja.blogspot.fi/ 
http://tuijata.wordpress.com/  

Lukekaa, ihmiset, kirjoja. Sillä on yllättäviä vaikutuksia. Kirjajuttujen ja blogien lukemisen vaikutus voi olla yhtä yllättävä (saattaa aiheuttaa jopa 74 % tuuheampaa lukemista). Ja kirja-alankin on elettävä; ostavat asiakkaat varmistavat sen, että saamme jatkossakin laadukasta luettavaa omalla äidinkielellämme. Myös kirjastolainaukset auttavat tässä. Kustantaminen on aina kaupallista toimintaa, ja ala saa myös uusia muotoja, kuten Lukulamppu osoittaa.

Lopuksi vielä pari tunnelmakuvaa. Haastateltavina Nura Farah (Aavikon tyttäret), vuoden esikoiskirjapalkinnosta tosissaan kisaava lupsakka Tommi Kinnunen (Neljäntienristeys) sekä Meri Kuusisto "vauvoineen" (Amerikkalainen).

 

 

Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan

Helene Schjerfbeckin mestaritöitä saa ihailla Ateneumissa, eikä niiden edessä voi kuin huokailla ja ihmetellä, millainen oli tuo nainen, joka eli nuoruutensa 1880-luvulla ja aikuisuutensa 1900-luvun alussa - miten hän pystyi tuona aikana, vaatimattomissa oloissa rakentamaan uran taiteilijana ja luomaan jotain niin hienoa. Ehkä hienointa ja ajattominta, mitä suomalaisesta taiteesta löytyy, jos minulta kysytään.

Kun Ateneum esitteli töitä suurnäyttelyssä vuonna 1992, se räjäytti pankin myös taiteilijaa koskevien kirjojen suhteen, ja monenlaisia julkaisuja on sen jälkeen tuotettu, sekä taidetta että taiteilijaa käsitteleviä, faktaa ja fiktiota. Hyvä niin. Lena Holger on Tukholman taidemuseon johtaja, asiantuntija, joka on julkaissut jo ainakin kolme Schjerfbeck-aiheista teosta, ensimmäisen jo 1990, Ruotsissa pidetyn näyttelyn yhteydessä (taas olivat länsinaapurit meitä edellä).

Tuorein kirjoista on henkilökohtaisin ja koskettavin, sillä se koostuu taiteilijan kirjeistä ”maalarisisko” Maria Wiikille. Saamme lukea hänen omin sanoin kertovan arjestaan, työskentelystään ja taiteestaan 1907 - 1928 eli 45 - 66-vuotiaana, mikä hieno tilaisuus - vaikkei taiteilija itse olisi kirjeitä halunnut julkistaa. Mutta aikaa on kulunut ja hänen taiteensa on niin eri asemassa kuin silloin, että julkistaminen on minusta perusteltua. Ei hän tiennyt olevansa jonain päivänä Suomen taiteen peruskiviä ja merkkihenkilöitä.

Kirjeitä on onneksi paljon, sillä tuolloin niitä kirjoitettiin ja vastaanotettiin lähes päivittäin. Ne kertovat kaikesta mahdollisesta isoista pieniin asioihin - aikansa sähköposteja. Meidän aikamme ihmisistä, merkittävistäkään, ei jää vastaavanlaista muistoa, jos sähköposteja ei tule arkistoitua tarkoituksella.

Holger on jaotellut kirjeet teemoittain, ei kronologisesti, ja sijoittanut joka teemaan lyhyen oman johdantonsa lukijan auttamiseksi. Tämä toimii minusta hyvin, koska elämänkerran voi lukea erikseen, ja ihailijat ovat varmasti niin tehneetkin. Kirjeissä mainituista töistä on kuvat, joten lukijan on helppo seurata kirjeen ajatusta. Paitsi jos unohtuu ihailemaan taulua, kuten usein tälle lukijalle kävi.

Tiedämme, että Schjerfbeck asui pitkään Hyvinkäällä ja Tammisaaressa Helsingin jälkeen, ja näissä paikoissa teki pääosan töistään. Näki hän hieman maailmaakin: nuorena hän matkusteli Euroopassa, mutta Venäjän hallinto esti sittemmin vapaan liikkumisen, ja kun olimme itsenäisiä, Schjerfbeckin kunto ei enää riittänyt matkusteluun. Terveys oli kehno lonkkavian vuoksi, jonka hän sai lapsena kaatuessaan, eikä hän voinut liikkua ja ylläpitää kuntoa normaalisti koskaan, mikä taas toi omat ongelmansa.

Rakkaudessakaan ei ollut onnea; takana oli purkautunut kihlaus ja jotain säpinää, mutta ei avioksi tai perheeksi asti. Tätä hän kuulemma suri, vaikka tekikin täysillä töitä taiteilijana eikä olisi malttanut nipistää siitä lainkaan aikaa kotitöille. Kirjeet kertovat yksinäisestä, vakavasta naisesta, joka terveyden ja raha-asioiden tola ei ollut paras mahdollinen, mutta sitoutuminen taiteeseen ja työteliäisyys oli. Edelleen ihailen ja ihmettelen sitä, miten hän sinnikkäästi raivasi tietään ja teki sitä, mitä rakasti, omalla järkähtämättömällä tavallaan. Ei todellakaan normia siihen aikaan, naiselle. Hän oli edelläkävijä niin taiteessaan kuin sen tekemisessäkin. Yhteisön tuen puutteen lisäksi rahattomuus ja sairastelu olivat ikäviä esteitä, mallien saaminen myös jatkuva hankaluus, mutta silti hän maalasi. Modernista ajattelusta kertoo - näkyvimmän eli taiteen itsensä lisäksi tietysti - myös se, ettei hän koskaan halunnut olla ”naistaiteilija”, vaan taiteilija.

Uuden taulun löytyminen kiihotti lukijan uteliaisuutta ja lisäsi kirjan pläräilyä. Oliko mallina seppä Mäkisen lapsi, kuten monessa lapsitaulussa on, mutta kuka olisi lasta pitävä nainen? Nutturapäisen naisen takaa päin Schjerfbeck oli maalannut toisenkin, veljensä vaimon. Ehkä hän on tuossa salaperäisessä taulussakin, ja lapsi olisi Helenen veljenpoika tai -tytär? Tuskin vastaus on näin helppo, ja odotan innolla valistuneempia arvioita asiantuntijoilta.

Luin kirjaa pikkuhiljaa, kirjeitä sieltä täältä, osa on vielä lukemattakin. Yhteen putkeen tässä olisi liikaa tietoa. Mutta sopivissa erissä nautittuna äärimmäisen mielenkiintoinen, kaikille taiteesta ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

Schjerfbeck oli sivistynyt nainen, joka luki paljon, joten loppuun sopii kirjallinen kommentti:

”Luin yhden Sillanpään kirjan, ehkä kerroin siitä jo, Hurskaan kurjuuden, se oli hyvä, ja nyt luin Runar Schildtin Sateenkaaren, ja minusta se oli hieno. Meillä on, tiedätkö, nykyään hyviä kirjailijoita. Minä luen monia heistä. Monet ruotsalaiset vaikuttavat pinnallisen vulgääreiltä. Mitä sinä olet lukenut?”

Kirjaan ovat tutustuneet myös ainakin Jaana ja Liisa.

Näyttely jatkuu Ateneumissa 14.10. asti, vielä ehtii!

Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille. Toimittanut Lena Holger. Suomentanut Laura Jänisniemi. SKS 2012.